Arjen ajatuksia

Päiväkotielämän sosiaalinen peli stressaa

2009-08-22T08:17:00.005+03:00

Ensimmäinen viikko meni hienosti, kuten jo kirjoitin. Toisella alkoivat ongelmat ja päiväkoti ei enää ole niin kiva juttu Suppiksen mielestä..

Suppista stressaa se sosiaalinen peli, mitä siellä koko ajan pelataan. Aamulla arvotaan päivän kaverit, eikä siinä kaikki, vaan heti kun Suppis tulee ovelle tultiin naaman eteen uhoamaaan "mä en leiki sun kanssa" ja vielä " tuokaan ei leiki sun kanssa, vaan mun kanssa". Supatellaan ja hihitellään ja hävitään leikeistä, jätetään yksin.

Olen nämä tilanteet nähnyt kun olen tuonut ja vienyt, ja monesti hoitaja on seissyt vieressä, niin kaikki tämä ei ole aikuisilta näkymätöntä tyttöjen kiusaamista. Silti ennen kuin useamman kerran puhuin asiasta, siihen puututtiin. Perusteltii, että ryhmäytyvät vielä ja että Suppis on niin reipas ja tomera, pärjää kyllä. Mutta se on vaan pintaa. Kovan touhun takana mä näen heti, että nyt hän ei oo oma itsensä tai täysin rento, vaan aika pingottuneen oloinen.

3. viikko oli aamuisin helpompi, eli aamulla jätettiin rauhaaan. Ilmeisesti siitä oltiin jotain lapsille puhuttu. Supattelua ym. peliä näin kyllä vielä eilenkin. Mua on ruvennut ottamaan päähän koko tyttöjen parikuvio. joissa kolmas tyttö ei voi koskaan olla mukana. Yleensä kuviossa on on yksi tyttö, joka testaa viehätysvoimaansa ja pyörittää peliä, muut arvotaan ja hylätään täysin sattumanvaraisesti pelaajan oikkujen mukaan. Se ei ole meille tuntematonta leikkipuistokuvioistakaan viime vuodelta. Se ei voi olla mikään luonnonlaki. Itse yritän edes edistää leikkiä, missä voi olla useampi kuin 2 tyttöä kerrallaan...

Suppista myös lyötiin, senkin kuulin tytöltä itseltään (huusi unissaan peloissaan lyöjän nimeä). Hoitajat sanoivat puuttuneensa siihen ja ko. poika on lyönyt muitakin, mutta olisihan se hyvä kertoa haettaessa! Ja on niin tyypillistä, että pojan fyysiseen kiusaamiseen puututaan, mutta tuohon ärsyttävään kuiskutteluun ja supatteluun ja sosiaaliseen eristämiseen ei muka voi puuttua...

Suppista selvästi jännittää, kuka leikkii tänään hänen kanssaan, vai leikkiikö kukaan. Jännitys tulee uniin. Olen koettanut puhua vaikka mitä, tuloksetta. Lopulta se sitten vähän helpotti, kun sanoin että jos joku sanoo sinulle ikävästi, niin menet heti kertomaan hoitajille.

Ja että esim. tämä uhoaja-lapsi ei päätä sinun kavereitasi, vaan tätien tehtävä on katsoa, että kaikki leikkivät nätisti päiväkodissa keskenään, eikä ketään jätetä yksin. Uniet vähän rauhoittuivat. Mutta kuherruskuukausi oli kyllä kovin lyhyt.

Ymmärrän kyllä mikä jännittää, koska olisihan minustakin stressaavaa, jos menisin uuteen työpaikkaan, ja joka aamu joku työkaveri tulisi ensi töikseen sanomaan, ettei tänään tee töitä mun kanssani, ja et muuten tänään istu tuohon tuoliin kokouksessa ja tuo Tuijakaan ei tee sun kanssa tänään töitä...

Eikä Suppis ole ainut, kuulin sivukorvalla kun joku muu äiti kertoi ihan samoista oireista... Onko tämä sitten sen ansiota, että koko päiväkoti on uusi ja aikuisetkin hakevat paikkaansa, mutta kyllä kai siellä kuuluisi opettaa myös käytöstapoja ja toisille ystävällisesti puhumista, myös silloin kun ryhmäydytään.

Päiväkoti on aloitettu

2009-08-09T19:24:00.003+03:00

Eka viikko meni tosi hienosti. Maanantaina olin Suppiksen kanssa ruokailuun asti (noin puoleenpäivään siis). Noin 10-15 minuuttia oli jännityksestä mykkänä ja ujosteli. Sitten alkoi leikkimään uusien kavereiden kanssa ja hienosti meni mukaan kaikkeen piiri-hommaan.

Alkoi tuntua, että ihan turhaan olen siellä seuraavankin päivän. Olin jopa vähän kuin tiellä, koska jos tädit ei ehtineet jotain tehdä, antaa vaikka jotain lelua, tuli heti vetoamaan muhun ja en halunnut, että tottuu siihen tuolla.

Joten tiistaina jätin sinne yksinkuten kerhoon viime talvena ja hain ruuan jälkeen. Hienosti oli mennyt. Keskiviikkona Suppis jäi jo päiväunille, tosin ei nukkunut minuuttiakaan. Oli kyllä aloillaan. Muuten on kyllä ollut väsynyt ja noiden puolien päivien jälkeen itse kävellyt kotona sänkyyn ja nukahtanut. Ja ollut sitä normaalia kiukkua meitä kohtaan iltaisin (mitä kait lähes aina on kun aloitetaan päiväkoti).

Torstaina nukkui 30 minuuttia ja oli noin 15 asti. Perjantaina nukkui ihan yli tunnin, joten päiväunetkin jo sujuvat.

Torstaina aamulla oli kyllä eka kerta, kun halusikin leikkipuistoon ja sanoi, että ettei halua päiväkotiin... Vaihtelunhalua, protestia sitä vastaan, että ymmärsi, että tää on nyt jokapäiväinen kuvio. Mutta ehkä myös sitä, ainakin nyt alkuun päiväkodissa ulkoillaan yllättävän vähän, 45 minuuttia aamupäivisin ja ulos näemmä mennään vasta joskus 15.30 jälkeen. Meillä ohjelmassa on 15.00, joten en tiedä, onko tämä vaan nyt, kun hoitajilla on varmaan paljon kiireitä ja kaikenlaista hommaa ihan uuden päiväkodin kanssa. Suppis tykkää kauhean paljon ulkoilusta. Silti meni ja kapina unohtui, viihtyi hyvin, ja perjantaina ei enää puhunut leikkipuistosta.

Eli kaiken kaikkiaan on mennyt hienosti. Olen ihan varma, että kerhovuosi on auttanut ja valmistanut että tää nyt sujui. Kaverit on ne tärkeimmät ja kivoimmat asiat siellä päiväkodissa.

Huonojakin kuulumisia on. Se ryhmän etnisyys on saanut aikaan tai esiin Suppiksessa piileviä rasistisia tai jotain omaan ihonväriin liittyviä inhon piirteitä. Suppis rupesi viikonloppuna puhumaan, ettei aio leikkiä sen ghanalaisen tytön kanssa, koska tytöllä on niin ruma iho. Hän kuulemma tykkää vain nätistä ihosta, ja luettelossa kenellä on nätti iho, oli vain vaaleaihoisia. Yritettiin selittää, että miltä tuntuisi, jos joku ei leikkisi sinun kanssasi vain sen takia, että sinulla on tummat silmät ja tumma tukka ja olet kiina-tyttö (Suppiksen oma termi itselleen). Siitä tulisi paha mieli. Eikä ketään saa ruveta syrjimään sen takia, minkävärinen iho tai tukka jollakin on.

Suppis on itse aika tummaihoinen, selvä tropiikin tyttö, varsinkin nyt ruskettuneena.

Kerroin hoitajille tuon ja että jos puhuu mitään rumia kenellekään ihonväristä tai muusta vastaavasta, haluan tietää, koska siitä rupeaa etuuksia lähtemään kotona (mm. uimahallireissut).

Ilmeisesti Suppis uskoi puheitamme, koska erikseen sitten mainosti mulle, että on leikkinyt tumman tytön kanssa (ilmeisesti tamilin, toinen selvästi tummempi lapsi ryhmässä, sitä ghanalaista ei ole vielä näkynyt tutustumispäivän jälkeen). Ryhmässä on muutenkin vielä varsin väljää. Ehkä 8-10 lasta on ollut päivittäin paikalla ja niistäkin iso osa viime viikolla oli vielä vain ruokailuun asti. 15 aikaan on ollut vain 4-5 lasta.

Mustikanvarvun äiti täällä

2009-08-01T09:07:00.003+03:00

Olimme eilen siellä päiväkodissa käymässä avoimien ovien päivänä. Oli aivan mukavaa henkilökuntaa, kuten arvelinkin ennakkoluuloisesti. Ja tilat oli käytännölliset ja kivat, jumppasali, puutyöluokka ym.

Suppiksen ryhmässä on 23 3-5 v lasta, joista 12-13 aloittaa ensi viikolla. Ryhmässä on 2 LTOa ja yksi lastenhoitaja.

Meidän ryhmän nimi on siis Mustikanvarvut. Se olisi kyllä voinut olla vaikka Mangot, koska kaikki ulkomaalaisperäiset tai monikulttuuriset lapset päiväkodista olivat samassa ryhmässä. Ovessa olevassa lapussa oli 9 ihan selvästi ulkomaalaista nimeä ja eihän Suppiksenkaan nimestäkään näe taustaa (jos luettelossa on vaan 1. etunimi + sukunimi). Joten melkein puolet on muunlaisia lapsia kuin täysin kantasuomalaisia. Kirjo oli ghanalaisten ja jonkun arabimaasta vanhempien lapsesta johonkin eurooppalaiseen (taisi olla 1 ranskalainen/belgialainen isi ja 1 jostain balkanin maasta tullut pariskunta).

Siinä on puolensa. Kukaan ei oo ainoa erilainen. Paitsi luulen, että Suppis on kyllä ainut adoptiolapsi koko päiväkodissa. Yhtään muuta vastaavaa äiti-lapsi tai äiti&isi-lapsi-paria en nähnyt. Me oltiin kummatkin siellä, joten kuvio oli kyllä aika selvä muille.

Mutta toiset ryhmät ovat kyllä aika homogeenisiä, kuin natsien puhdistuksien jäljiltä. Saavat sitä moniarvoisuutta sitten piha-aikaan :-). Toisaalta kauhean eri lailla ei olisi voinut jakaa (paitsi päiväkoteihin valitsemisessa, täällä kun on useita). Päiväkodissa on 6 ryhmää, joista 3 1-3-vuotiaiden, 1 3-5 vuotiaiden, 1 1-5-vuotiaiden sisarusryhmä ja 1 iltahoitoryhmä. Paras kaveri kerhosta ei ole samassa ryhmässä, vaan on sisarusryhmässä. No, uusia tarjokkaita ystäviksi oli jo. Ja tytöt ulkoilevat yhtä aikaa.

Kauhean paljon paperia tuli, kyselyä lapsesta (mistä tykkää jne. sanoivat lapsen käyttöohjeeksi) ja jotain yleistä infoa, muttei vielä ihan yksityiskohtiin menevää.

Yksi tyttö muuten eilen tuli jotain 9.30 selvästi yövaatteissa :-) ja kiukkuisena. Huvitti koska olen kuullut juttuja, joissa mukula viedään aamulla tarhaan yövaatteissa kun ei oo kiukkuspäissään suostunut pukemaan. Mutta tutustumispäivänä ei oo niin kiire? Aikaa oli klo 13 asti.

Päiväkodin varsinaisen käyttäjän oma mielipide: kivointa oli jumppailu ja aika vähän kirjoja oli.

Jumppasalissa Suppis, sirpakka pippuri, veti renkailla yllättävän hienoja kuvioita, siis niitä kieppejä ja muuta, vaikka ei ole ollut missään jumppakerhossa, vaikka kaikki luulivat... pitää ehkä joskus viedä.

Ja kirjoja oli vähän, ehkä noin 10, mutta toisaalta sanoivat, että kaikkia leluja ei oo vielä esillä ja varmaan lainaavat paljon myös kirjastosta niitä kirjoja.

Erittäin hyvin meni tämä tutustuminen, tuntuu että varmasti on mieluisa paikka (vaikka taatusti niitä känkkäränkkiä-aamujakin tulee joskus).

Päivitän ensi viikolla, miten se varsinainen arki päiväkodissa alkaa sujua. Maanantaina ja tiistaina olen mukana ja keskiviikosta eteenpäin Suppis on sitten ilman vanhempaa siellä.

Tuleva äiti ja lääkäri

2009-06-12T21:00:00.003+03:00

Suppis aikoo tulla isona ensin äidiksi, sitten lääkäriksi. Järjestys on tarkka. Mietimme pitkään, miksi noin päin (kun eihän Suppis tiedä että lääkäriksi opiskellaan tosi monta vuotta). Lopulta välähti. Kun nyt on puhuttu työhönmenostani, niin hän on tulkinnut, että ensin tullaan äideiksi, sitten mennään töihin :-).

Tuleva lääkäri ottaa ammattiin valmistautumisen melko tosissaan. Hän lukee Lapsiperheen lääkärikirjaa, osaa puistossa diagnosoida esim. silmätulehduksen (vaikka hänellä tai muilla perheessä ei oo sitä ollut, mutta hän on nähnyt kuvan). Hän lukee ostamaani lasten anatomia-kirjaa, ja osaa verenkierron ja luetella jo monta sisäelintä. Ilmeisesti kirurgia kiinnostaa, kun jos televisiossa on lääkäriohjelma, leikkauksia toivotaan ja veren tai viiltojen näkemistä ei pelätä, vaan kommentoidaan "nyt lääkäri tekee siistin viillon ja täti paranee".

Äitinä hän aikoo olla muuten kuin äiti, mutta antaa joka päivä jäätelöä lapsille.

Muutenkin hän on kyllä tehnyt aika konservatiivisia johtopäätöksiä maailmanmenosta, esim. että miehet menee aina töihin, niiden pitää käydä töissä että saa rahaa. Äidit taas eivät käy töissä, vaan ne ovat hyviä olemaan kotona. Näin vaikka tunnemme perheen, jossa asiat ei oo näin päin.

Suppis laukoo muutakin hauskaa. Tässä käytännön kauneusneuvoja: Äidillä pitää olla pitkä kaunis tukka, ei saa leikata (kun mietin lyhentäisinkö tukkaa). Kun olin suuttumassa Suppikselle jostain tottelemattomuudesta, niin hän laukaisi: "Älä äiti pane naamaa noin ryttyyn. Olet paljon kauniimpi kun hymyilet." Kun oltiin koko perhe metsäretkellä, niin siinä yhtäkkiä hän kysyi: "Tiedätkö äiti mikä on pieni onni? Se on juuri tämmöinen pieni retki." Ja virnistys päälle.

Päiväkotiin menossa

2009-06-04T12:00:00.005+03:00

Meidän kohta 4-vuotias Suppis menee elokuussa päiväkotiin. on vaikeaa etukäteen päättää, kuinka kauan tutustumme yhdessä päiväkotiin ja koska voi jättää yksin ryhmään.

Suppishan on ollut ylimääräisen vuoden kotona ja käynyt tämän lukuvuoden 2 x viikossa klo 9-12 päiväkodissa olevaa päiväkerhoa, eli on tottunut jäämään päiväkotiin hoitoon. Kerhon toiminta on ollut hyvin päiväkotimaista. Kerhossa on ollut aamupiirit, vapaata leikkiä, ohjatut viriketukiot, ulkoilut ym. Kerhopäivän kesto on vain ollut lyhyempi kuin päiväkotipäivän. Sinänsä en usko, että hoitopäivän kesto on ongelma syksyllä. Voi olla kivempikin, kun on enemmän aikaa leikkiä kavereiden kanssa. Ryhmäkin on ollut pienempi, kerhossa oli 12 3-vuotiasta ja 2 lastentarhanopettajaa.

Suppis odottaa kyllä innolla syksyä. Hän on jo kovasti kaveriseuran perään ja solmii ja harjoittelee ystävyyssuhteita. Päiväkoti, johon hän nyt menee, ei ikävä kyllä ole sama kuin kerhopäiväkoti, mutta kerhosta ja leikkipuistosta tuttuja lapsia on tulossa samaan päiväkotiin. Toivon vähintään yhtä paljon kuin Suppis, että hän pääsee parhaan kaverinsa kanssa samaan ryhmään. Sanoin sen johtajallekin.

Suppishan oli sen ylimääräisen kotivuoden, koska hänen oli vaikeaa sopeutua edes mummon tai papankanssa ilman vanhempia oloon. Hän itki hoitoyrityskertojen jälkeen sylissä suruaan tuntikausia. Hän on ollut hyvin takertuvainen ja hyvin valikoiva niin mieluisten leikkikavereiden kuin hyväksyttyjen aikuisten suhteen.

Suppis on nyt kyllä kasvanut. Ja vuosi kypsymistä on tehnyt hyvää. Kaverit on käyneet laajemmin kiinnostamaan ja kerhoilukin on sujunut pääsääntöisesti hyvällä mielellä. Takapakkia tuli kun kerhossa oli kovaääninen ja liian liki tunkeva sijainen. Koko vuoden hän on silti esittänyt toivomuksia, että äiti tulisi mukaan. Siksi pelottaa, että jos olen liian kauan mukana, että hän tulkitsee sen vallitsevaksi asiaintilaksi ja yksin jääminen on vielä vaikempaa.

Kerhoonhan Suppis jätettiin ilman meitä vanhempia noin 1-1½ h jälkeen, ja silloin hän itki. Toisella kerralla ei edes itkenyt, vaan sanottiin vain heipat ja halattiin. Hän tietää, että päiväkoti on kuin kerho, mutta siellä ollaan pidempään ja sinne mennään joka päivä.

Päiväkoti on ihan uusi, ulkotyöt viittä vaille valmiit, kerran on käyty pihalla (eilen). Tutustumiskäynti on heinäkuussa. Silloin päästään eka kerran sisälle, varmaan tavataan Suppiksen ryhmän hoitaja(t).

Oma veikkaukseni on, että joko homma menee tosi hyvin eli hän jo ekana päivänä suurinpiiirtein heti pienen ujostelun jälkeen hyväksyy uudet hoitajat ja leikkii kavereiden kanssa. Jolloin periatteessa hänet voi jättää sitten jo toisena päivänä sinne yksin ainakin osaksi päivää.

Tai sitten se menee tosi puihin ja hän pelkää jostain syystä hoitajia (tai jos on 2 niin toista). Syynä voi olla vaikka mikä, esim. kova ääni tai Suppiksen mielestä ruma tukka. Sitten hän takertuu hysteerisenä muhun ja siinä ei pari viikkoakaan tutustumista auta. Sitten meillä on edessä tosi vaikeat aamut kuukausia, kun on jätettävä vastentahtoinen lapsi päiväkotiin. Se voi kestää niin kauan kun pelätty hoitaja on maisemissa.

Suppiksella on nimittäin hyvä muisti. Tämä sijaishoitaja mitä Suppis kammosi, oli n. 2 viikkoa sijaisena joskus helmikuussa. Sen pelon kanssa Suppis meni ihan hysteeriseksi. Ja vieläkin Suppis muistelee häntä, kyselee että eihän ko. täti tuu tähän uuteen päiväkotiin koskaan jne. Pelkkä muutos hoitajassa ei sitä tehnyt, koska sitä ennen oli ollut pari kertaa muu sijainen, joista ei seurannut mitään reaktiota.

Kesän opetukset

2008-08-14T17:35:00.004+03:00

Suppis on nyt tänä kesänä kasvanut henkisesti paljon. Hän on jotenkin isomman oloinen, tajuaa jo paljon ja käyttää kieltä aika monimutkaisesti käyttäen jotain sanaa tai fraasia, minkä on kuullut muussa yhteydessä uuteen tilanteeseen johon se myös sopii.

Hänen kanssaan pystyy jo käymään kaupassa ilman rattaita jopa isossa marketissa. Voi ihan 100 % luottaa, että hän pysyy siinä vieressä eikä säntäile mihinkään. Hän auttaa ostoksissa (tunnistaa meidän vakiomaitopurkit ym.). Hän ei ole oikeastaan kuin kerran saanut kunnon raivaria kaupassa. Se oli joskus viime keväänä. Silloinkin se oli äidin vika (opetus nro 1: älä poikkea nälkäisen lapsen kanssa kotiin mennessä kauppaan edes yhtä maitopurkkia ostamaan....)

Suppis ei pidä kovinkaan paljon muutoksista tai matkailusta. Hänellä kestää esim. mummolareissujen jälkeen vähintään viikon päästä takaisin omaan rytmiinsä. Hän tykkää kyllä matkustaa paikallisbussilla (koska se tietää yleensä jotain hauskaa kuten vaikka uimahallireissun tai jonkun muun kivan retken). Junassakin hän viihtyy muutaman tunnin leikkivaunussa. Mutta pidemmät matkat ei oo kovin hauskoja.

Suppis huutaa autossa ja muutenkaan ei nauti siitä pitkään. Hän mm. oksensi mummolasta autolla lähtiessä totaalisesti sekä itsensä että takapenkillä olleen isin päälle (opetus nro 2: kun lapsi matkustaa, valitse kaikki matkustusvaatteet sen mukaan, että ne voi oksennuksen jälkeen heittää samaan lämpötilaan ja ohjelmaan pesukoneeseen...).

Oksennus johtui ylensyöttämisestä. Juuri ennen lähtöä Suppis sai ison annoksen jäätelöä mummolasta ja oli muutenkin vetänyt viikon aikana enemmän makeaa pullaa ym. kuin varmaan monen kuukauden aikana yhteensä. Sen oksennuksen jälkeen piti vielä matkustaa yli 3 tuntia ennen kuin oltiin kotonsa väsyneenä.

Suppiksella alkoi tiistaina päiväkodin päiväkerho (2 x viikossa 3 h kerrallaan eli tulee kotiin syömään & nukkumaan päiväunet). Hän aikoi etukäteen kysyttynä oppia siellä lukemaan :-). Saattaa jäädä haaveeksi kohta 3-vuotiaalla neidillä, vaikka hän tunnistaakin pari kirjainta (S niin kuin Suppis ja I niin kuin isi). Paremmin tämä alku on mennyt kuin pelkäsin. Toisaalta rupesin tuossa kesällä miettimään, että ehkäpä hän on kypsynyt tässäkin mielessä (hän ei oo hirveästi tykännyt olla hoidossa).

Ekana aamuna hän itki ja vähän tarrautui. Oltiin sielä mukana alkuun, kuten muutkin vanhemmat. Kun tultiin hakemaan, niin ohjaaja sanoi, että omapäinen tyttö (eli ei ollut totellut kaikessa :-)). Oli kumminkin käynyt pissallakin siellä. Hän ilahtui kovasti, kun näki meidät. Keskiviikkona ja tänä aamuna hän esitti, että jompi kumpi meistä tulisi myös kerhoon. Mutta sanoimme, että se on lasten kerho. Hän jäi itkutta, mutta jäi surullisena katsomaan ikkunaan poismenoamme. Ja ilahtui taas kovasti kun tultiin hakemaan. Mutta periaatteessa hän tykkää käydä siellä (ei ainakaan ole sanonut, ettei tahdo sinne). Hän oppi ekana päivänä kirosanan (perisuomalaisen perkeleen).

Mulla oli aika vaikeaa olla tiistaina kotona ja odottaa että kerho päättyy, kun Suppis itki ja oli kova huoli. En tiedä kumpaa jännitti enemmän, Suppista vai äitiä. En osannut tehdä mitään niinä tunteina. Mutta tänään olin jo luottavaisempi ja luotin että hyvin se menee. Toki illallakin on sitten ollut itku herkässä ja on halunnut leikkiä vauvaa. Se kuuluu kai asiaan, kun aloittaa päivähoidon, vaikka meillä se alku onkin hyvin lempeä ja totutteleva (ja hyvä niin).

Pottatreenit

2008-08-12T17:26:00.002+03:00

Kirjoitan tästä aiheesta nyt siksi, että itse en oikein löytänyt aiheesta hyviä juttuja, kun niitä hain. Joku saattaa tarvita tätä säilyttääkseen toivon. Ja itsekin on hyvä muistaa asioita. Tämä kuivaksioppiminen oli Suppikselle vaikein tähän asti opittu taito. Muut kuten itse syömiset ym. ei ole tarvinut edes opettaa, on vaan omaksunut ne kuin ajatus.

Suppis oppi päiväkuivaksi tänä kesänä. Se oli aika pitkä prosessi. Pottahan meille hankittiin jo toukokuussa 2007. Tammikuussa hän alkoi vihdoin kakata pöntölle supistajan kanssa (ei ole vieläkään koskaan kakannut pottaan ja tuota tamikuuta ennen ei ollut kuin lähinnä istunut potalla). Se onnistui pitkään hyvin. Suppis kakkasi säännöllisesti joko aamiaisen tai lounaan jälkeen ja sai palkkioksi tarroja tarratauluun.

Kun pissatin säännöllisesti, niin pissatkin sain pottaan tai siihen pönttöön. Mutta oma-aloitteisesti hän ei sanonut haluavansa potalle pissalle, ei vaikka lupailin mitä hyvänsä etujatai tavaroita, mikä kuuluu isolle tytölle (esim. 3-pyöräisen potkulaudan, jota Suppis himoitsi).

Maalis-huhtikuussa Suppis meni kakkalakkoon. Ei ollut mitään muutoksia elämässä. Hän vaan yhtäkkiä alkoi menemään piiloon (toiseen huoneeseen), jossa kakkasi vaippaan. Kun yritin vähän kannustaa takaisin pöntölle, hän alkoi ummettaa. Jätin rauhaan, ja entinen hyvä kakkarytmi palasi vasta touko-kesäkuun vaihteessa.

Kesällä yritin opettaa kertomaan pissastaan. Koetin kaikki löytämäni tavat. Mikään ei tuntunut auttavan. Ostin isojen tyttöjen pikkuhousuja, koetin lahjontaa (lupasin hienon muovailuvahasetin). Hän saattoi muistaa sanoa sen kotona, mutta hyvin satunnaisesti. Hän rupesi pikkuhiljaa oppimaan sanomaan, kun oli alasti, mutta kun oli pikkuhousut tai vaippa, niin pissa tuli housuun. Ilmeisesti pikkuhousut tuntui samalta kuin vaippa (vaikka käytimme kertakäyttövaippoja) vielä kesäkuun viimeisellä viikolla hän saattoi pissata 3 puistotunnin aikana 4 pikkuhousut ja housut. Alkoi tuntua, että tämä ei onnistukaan tänä kesänä.

Yrittelin sitten noin kerran viikossa, koska en halunnut että Suppis kokee koko ajan, että on huono tai ei onnistu, kun on aina märät housut.

Ja kumma homma tapahtui 3 viikkoa sitten. Kokeilin taas, ja pikkuhousut päälläkin Suppis muisti sanoa pissan. Tokana päivänä tapahtui yksi vahinko, kun muovailuvahalla muovaileminen oli niin jännässä vaiheessa (kun hän siis sai sen setin). Sitten jotain 2 viikkoa sen jälkeen oli sanonut isin kanssa ulkoillessa liian myöhään pissahädän (eli pissa tuli heti kun sanoi). Mutta muuten sanoisin että 2 v 9 kk hän sisäisti sen, niin että siihen voi nyt luottaa kauppareissuilla ja jopa päiväkerhossa (jonka aloitti tänään) oli sanonut tädille hädän.

Kakka on Suppikselle sellainen herkempi juttu, olen huomannut. Eli esim. mummolassa kesällä ummetti itsensä (3 päivää kakatta ja sain sitten luumulla kakkaamaan). Ja kun oppi kuivaksi, kakkarytmi palautui noin viikko sen jälkeen. Odotan mitä tää päiväkerholaisuus tekee, vai tekeekö mitään.

Tämöinen aika eritekeskeinen postaus tällä kertaa. Palaan piakkoin kertomaan mitä muuta kuin nöyryyttä opin tänä kesänä ja miten on sopeuduttu päiväkerhoon.

Adoptioäitinä olemisesta

2008-06-24T16:08:00.006+03:00

Olen tätä käsitellyt jonkun verran aiemminkin, mutta tätä äitinä olemisesta jonkun verran kysellään tässä live-elämässä, siis että miltä tuntuu (tuntuuko erityiseltä kun olen adoptioäiti), mitä nyt ajattelet äitiydestä ylipäätään jne.

Adoptiolapsen äitinä olo on sanoisin 97 % ihan normaalia äitiyttä, johon kuuluu tavallista arkea ruuan laittoineen ja rutiinin pyörittämisineen. On tullut aika harvinaisen selväksi, että noin samanikäisten lasten vanhemmilla on noin samanlaiset vaiheet lapsilla, ja samat ongelmat (nukahtamiset, nirsoilut, pottailujen takapakit jne.).

On paljon iloja, kuten lapsen hupsutukset ja hellyyden osoitukset, ja kun hän oppii ja onnistuu jossain, jota on yrittänyt kauemmin. Ja on pieniä suruja, kun lapsi on kuumeinen ja yskäinen, eikä voi auttaa oikein mitenkään tai hetkiä, kun ärsyttää suunnattomasti noin tuhannes uhmakohtaus samana päivänä.

Se miten iso prosentti on sitä erityisäitiyttä on, riippuu varmaan lapsen iästäkin. Nyt pienen lapsen äitinä se prosentti on pieni. Ainakin meillä, joilla kumminkin on mennyt kovin hyvin, koska lapsi on hyväksynyt meidät ja kiintynyt meihin. Isomman lapsen äitinä prosentti voi isota, kun lapsi miettii taustaansa ja käsittelee sitä. Voi vain toivoa, että se menee hyvin ja että pystymme antamaan ilmapiirin, jossa hän uskaltaa pohtia niitä asioita meidänkin kanssa, ja saa sen verran hyvän itsetunnon, että kestää sen kun ymmärtää, että hänet on hylätty kerran (vaikkakin siinä toivossa että hän saa paremman elämän). Sitten voi ilmetä muuta vaikeutta, mikä saattaa johtua adoptiotaustasta (esim. koulussa oppimisvaikeudet tai vaikeudet toimia ryhmässä). Ja sitten kun lapsi kulkee jo yksin, niin rasismin pelkokin nostaa päätään. Tunne on vähän kuin siinä sanonnassa, että pienen lapsen äidillä on pienet murheet ja ison lapsen äidillä isot.

Mutta kun tapahtuu jotain, pientäkin, niin se erityisyys nousee nopeasti pintaan. Se on kuin palohälytys, joka vaatii tarkastamaan onko kyseessä väärä hälytys, harjoitus vai todellinen adoptiotaustaan liittyvä asia, joka pitää ottaa vakavasti.

Esimerkiksi kun Suppis ei 2-vuotiaana puhunut kovin hyvin (yhdisteli kyllä useimmiten 2 sanaa, joskus 3-4, mutta suht paljon oli vielä äännähdyksiä, joilla osoitti mitä halusi. Kun neuvolassa tarjottiin puheterapiaa, tartuimme tarjoukseen. Jos Suppis olisi biologinen lapsemme, olisimme varmaankin surutta odotellut 3-vuotisneuvolaan, ja katsoneet asiaa silloin. Ja lopputulos olisi sama kuin nyt, eli Suppis on talven mittaan ruvennut puhumaan yhä monimutkaisemmin, käyttää aika monimutkaisiakin taivutettuja sanoja (esim. leikitkö äiti kanssani pallolla). Esimerkiksi puheen kehitys on siis yksi asia, jossa kv. adoptiovanhemman täytyy olla tarkempana kuin biovanhemman. Sen moni ymmärtää ja hyväksyy ihan suit sait.

Toinen asia on sitten erot ja eroahdistus. Tätä ei ymmärretä niinkään hyvin. Ajatellaan, että kaikki lapset saattavat itkeä hoitajalle tai päiväkotiin jäädessään, se ikään kuin kuuluu asiaan. Totta kai lapsi kaipaa vanhempaa, mutta tottuu pian. Jos Suppis reagoi muiden kuin äidin ja isän hoitamisiin huonosti itkien lyhyenkin (muutaman tunnin) jonkun (tutun ihmisen) hoidossa olon jälkeen tuntikausia takertuen sylissä, itkien, heräillen ja varmistaen läsnäoloani koko yön ja alkaen taas seurata minua joka paikkaan kuin hai laivaa (vaikka jo hetken pääsinkin vessaan ihan yksin), ja kerromme ongelmista lähipiiriin ja päätämme lykätä hoitoonmenoa vielä vuodella, niin moni ajattelee ja sanookin, että me olemme ylihuolehtivia, liiottelemme ja itse takerrumme lapseen, joka pärjäisi ikänsä puolesta ihan hyvin vaikka kokopäivähoidossa täysin vieraiden hoitajien kanssa. Kuin kuka tahansa lapsi siis.

Samoin naureskellaan, kun Suppis pyrkii vauvaksi (siis hän on ruvennut viimeisen vuoden aikana haluamaan tulla syliin kuin vauva ja haluaa että hänelle juotetaan vaikka maitoa taikamukista siinä). Tämä on oikeastaan vain lissäntynyt, mitä vanhemmaksi hän tulee. Nyt 2 v 9 kk iässä se on päivittäistä tai lähes päivittäistä. Jokainen adoptioon vihkiytynyt tietää, että Suppis ottaa siinä itselleen korvaavia kokemuksia ajasta, jolloin ei saanut sellaista vauvan hoitoa, mitä vauvalle kuuluu, niin paljon kiiretöntä sylittelyä kun tahtoo, huolenpitoa, ihan tavallista perushoitoa (Suppis hakee itse hoitovoiteet ja haluaa että häntä rasvataan kuin vauvaa). Mutta jotkut tavallisten lapsien vanhemmat kummastelevat tätäkin. Ja voin melkein kuulla ajatukset, joissa pidämme omien tarpeittemme takia, ehkä lapsettomuuden trauman vuoksi, näin isoa lasta liian vauvana, eikä ne jää aina ajatuksiksi, vaan ne sanat voi kuulla ihan ilman vainoharhoja ihan normalilla kuulolla.

Näissä asioissa ei kannata kumminkaan liikaa kuunnella muita tai vähättelyjä, jos itse kokee, että on joku ongelma. Onneksi kumminkin ihan tavalliset (eli ilmeisesti sen kummemmin adoptioon perehtymättömät) kaupungin lapsipsykologitkin ymmärtävät, että adoptiotaustan takia lapsen voi olla vaikeaa olla erossa vanhemmista, jotka vihdoin sai. Hän on kokenut jo niin suuria eroja ja muutoksia elämässään, että ei se pelko menettämisestä ole hänen näkökulmastaan liiottelua. Suppis ainakin on kovin mustasukkainen, kukaan muu lapsi ei saa koskeakaan minuun vaan olen vain hänen.

Omaa äitiyttäni ei ole sen kummemmin kyseenalaistettu (siis että onko minulla oikeus olla Suppiksen äiti, kun en ole häntä synnyttänyt tai olenko hänen ns. oikea äitinsä), mutta on pyritty neuvomaan asioissa, joissa tavallisten biolasten vanhempana harvemmin tulee omaa kokemusta. Toki biologisissakin perheissä tulee lasten ja vanhempien välille epävarmoja kiintymyssuhteita, joissa lapsile tulee on samoja käytöspiirteitä kuin adoptoiduille lapsille. Mutta Suppis on 2 kertaa jättänyt taakseen kaiken tutun. Kerran kun hänet jätettiin löydettäväksi ja toisella kerralla hän joutui jättämään kaiken muunkin taakseen, kielen, hajut, maut, ympäristön missä eli, kulttuurin, maan... voitte vain jatkaa listaa.

Kuvat ja muisti

2008-02-26T18:47:00.002+02:00

Suppis on nyt kiinnostunut päivittäin katselemaan muistokirjaansa "Sydämessä kasvanut". Koska otteet on välillä aika kovat tällä 2 v 4 kk vanhalla neidillä, niin tein hänelle oman version, samoja kuvia ja tekstejä, mutta hänen kappale, kohdelkoon sitä miten tahtoo.

Hän muistaa tosi paljon ja kaukaa. Hän muistaa ekan yhteisen syksyn kuvien ulkopuolelta, että kuvan reissulla haettiin marjoja puista (pihlajanmarjoja) ja viime kesän kuvasta mitä pappa teki samana päivänä kun kuva otettiin (leikkasi nurmikon). Ja hän muisti kahluuallaskuvastaan, missä ko. allas on piilotettu ja haki sen sieltä ja halusi heti uimaan.

Mutta vaikka hän katselee aina pitkään myös lastenkotikuvia, hän ei puhu niistä mitään, ei hoitajatädeistä tai toisista lapsista kuvissa (joista Suppiksen lisäksi 3 tuli Suomeen). Ei sängystään, ei leluista lattialla. Ajallisesti ne kuvat on otettu kesällä, kun Suppis nimettiin meille, muutama kuukausi ennen kun saimme hänet.

Joko hän ei muista tai ei halua käsitellä asiaa.

Suppis on nyt muuten ruvennut tykkäämään ensimmäisestä perheen ja suvun ulkopuolisesta ihmisestä oikein kovasti, nimittäin muskariope Tiinastamme, joka sai kunnian olla eka perheen ulkopuolinen, josta Suppis sanoi, että Tiina-täti on kiva täti. Olemme käyneet Tiinan muskaritunnilla nyt syksystä lähtien. Olen tosi iloinen, että hän pystyy nyt laajentamaan tykkäämistään noin.

Suppis tykkää piirtää

2008-02-13T22:11:00.003+02:00

Suppis piirsi eilen ekan kerran meidän perheen selostaen. Siinä oli isi, isompi soikio. Yksi viiva lähti isistä ihan oikein kädeksi, mutta toinen käsi lähti siitä ekasta kädestä. Sitten tuli Suppis itse, pieni soikio. Ja heti viereen äiti, keskikokoinen soikio, ja äidille tärkeintä oli piirtää tukka. Kaikki olimme eri värisellä vahaliidulla piirretyt, mutta kumminkin yhdessä paperin yhdessä nurkassa. Oli ihanaa, kun Suppis niin antaumuksella selosti ja piirsi vielä sydämiäkin.

Suppis piirtää muutenkin paljon. Joka päivä, joskus monta tuntiakin. Hän tykkää väreistä, osaa nimetä niitä, tosin vähän omalla kielellään: punainen on punava ja sininen siniva, mutta keltainen on keltainen. Nyt muutaman viikon hän on selostanut kuviaan, että on kukkaa ja pupua ja kuusta ja tähteä (joulukuusi koristeineen teki Suppikseen aivan lähtemättömän vaikutuksen). En ole häneltä kysellyt, mitä ne viiva ja soikiot esittävät, joten hän on ihan itse keksinyt selostaa niitä.

Kaikki te odottavat, tällaiset ihanan arkiset hetket ovat teillekin tulossa. Jaksakaa vain.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Meillä on muuten nyt todellinen piisessa

2008-02-05T18:13:00.000+02:00

Suppis näki tänään yhden Kiinasta ostetun mekkonsa naulakossaan (olin ottanut esille tätä uutta vuotta varten) ja hän ei sanonutkaan sitä Kiinamekoksi, vaan heti ihan hihkuen Piisessamekko!!!! Piisessamekko!!!! Ja äitikin myönsi, että kyllä se on Suppiksen prinsessamekko :-). Ja heti päälle tämä hopealle hohtava violetilla kirjailtu ihanuus. Ja kun isi tuli kotiin, niin heti Suppis meni ovelle esttelemään: "katso, piisessa!!!!"

Ja muutenkin, prinsessat on olleet kova sana esim. lelumainoksissa. Kai äidinkin on taivuttava (en aikonut ryhtyä prinsessamuotiin).

Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, niin meidän piisessa ihaili eilen leikkipuistossa Plaston 2-osaista aura-autoa (tai jotain sen tapaista, ykkösosassa oli työntökauha ja 2-osassa perävaunu). Se olisi myös niin kiva.

Huhuu!

2008-02-05T18:08:00.001+02:00

Mihin tekstini katosi? Veijoooo....

Kiinatyttö, oma tyttö

2008-02-05T17:30:00.000+02:00

Suppis on nyt joulukuusta lähtien ruvennut tajuamaan olevansa Kiinan tyttö tai kiinatyttö ja hän puhuu siitä. Luulen, että johtuu siitä, että olemme hänen nimeämiskuvansa kautta koettaneet pitää esillä tietoa adoptiosta, että hän oli Kiinassa ja äiti & isi saivat nämä kuvat ja tulivat hakemaan Suppiksen kotiin.

Hän myöskin tunnistaa ympäristöstä kiinalaiset, on kiinnostunut, mutta hyvin vakava ja jokseenkin jännittynyt havaitessaan jonkun kiinalaisen. Usein jollain bussipysäkillä huomaankin siitä katsoa, että joukossa on joku kiinalainen, kun Suppiksen ruumiinkieli jännittyy ja hän hiljenee. Jälkeenpäin kahden kesken hän sitten kysyy, oliko siinä kiinatyttö tai -poika tai -täti (kiinalaista miestä ei ole vielä nähty). Sanon aina että oli. Sitten Suppis sanoo, että "Suppis kiinatyttö myös." Sanon siihen, että niin, äidin oma kiinatyttö. Käytän Suppikselle aika paljon sanaa oma, koska ympäristö sitä kyseenalaistaa (onko oma lapsi-kyselyineen). Siihen Suppis yleensä tyytyy.

Kerran tammikuussa Suppis jatkoikin siitä, että äiti myös kiinatyttö. Ajattelin, että nytkö se jo tuli, näin pian. Sanoin toki heti, että ei. äiti ei ole kiinatyttö. Suppis tuli ja kosketti tummia hiuksiani ja sanoi, että on äidin tukka kiinatyttö. Sanoin vain, että äiti on Lapin tyttö ja siksi tumma.

Mietin sitä monta viikkoa. Koska se kysymys tulee, tai oletus, tai väite? Erään tutun tyttö, sanotaan vaikka Minna, esitti sen tuonikäisenä. Hän sanoi, että äiti meni Kiinaan ja synnytti Minnan ja tuli takaisin kotiin Minnan kanssa. Hän oli läheltä seurannut raskautta ja vauvan tuloa. Meillä ei tällä hetkellä kukaan läheinen ole raskaana. Mutta ilman sitäkin se tulee, ikävaiheen mukaan viimeistään ensi syksynä tai talvena.

Miksi se, joka tuntui ennen Suppista ihan helpolta, tuntuukin nyt niin vaikealta? Koska vaikka olen ihan 100 % sujut sen kanssa, miten Suppis tytöksemme tuli, tiedän että Suppis ei sitä tule hyväksymään niin vain. Hän on herkkä tyttö ja hyvin herkkä loukkaantumaan ja pahastumaan ja hätääntymään.

Mietin sanavalintoja, joita ei saa ikinä enää takaisin. Sen mitä sanon, täytyy olla oikein. Kyllä vielä tämä osuus menee, että Suppiksella oli syntymä-äiti, Kiinan äiti, jonka oli luovuttava Suppiksesta ja sitten Suppis meni lastenkotiin, josta äiti ja isi sai Suppiksen omaan kotiin. Mutta miksi Kiinan äiti ei voinut pitää Suppista? En tiedä mitään varmasti. Voin vain arvata. Joko hänellä oli jo lapsi tai se pahempi, hän halusi pojan.

Aion näin pienelle kertoa sen, että siinä perheessä oli jo lapsi eikä Kiinassa saa olla kuin yksi lapsi perheessä. Tätä tukee Pikku Xingit ja muut adoptiosta kertovat lastenkirjat, joita meillä kyllä jo katsellaan. Ja sitten kerron, että Kiinan äiti varmasti ajattelee Suppista, ja että hän tiesi että Suppis saa uuden perheen ja halusi Suppikselle hyvää. Ja nythän kaikki on hyvin, äiti & isi sai hyvän tytön ja Suppis oman äidin ja isin ja kodin. Ja voidaan sitten muistella, tehdä joku rituaali jonkun päivän yhteyteen.

Mutta miten se sitten oikeasti menee, jää nähtäväksi.

Hyvää kiinalaista uutta vuotta!

Pikku piisessa tutuu pankakotiin

2007-10-26T22:46:00.000+03:00

Suppiskieleltä normaalikielelle tulkattuna otsikko kuuluu Pikku prinsessa tutustuu päiväkotiin.

Olemme tällä viikolla käyneet tutustuneet kahteen päiväkotiin, vaikka päiväkotiin Suppis todenteolla menee vasta ensi syksynä. Täällä on kumminkin kova tunku alueen päiväkoteihin, joten laitamme paperit sisään jo ensi viikolla. Laitamme erityisperusteiksi alueelle ja tiettyyn päiväkotiin pääsyyn adoption ts. sen että adoptiolapsen olisi erityisen tärkeää juurtua asuinalueelleen, saada ystäviä täältä ja että ko. päiväkodin kanssa samassa rakennuksessa on myös yhtenäiskoulu, joten adoptiolapselle vaikea siirtymävaihe voisi siitä helpottua, kun koulu on ihan samassa rakennuksessa. Myös ystäviä voi hyvässä lykyssä siirtyä päiväkodista samaan luokkaan.

Pankakoti teki suuren vaikutuksen Suppikseen. Se vaikutti varmaan pikkuisen mielestä superhyperhienolta kerholta, jossa on monta leikkihuonetta, paljon lapsia & leluja ja ihana piha. Pankakoti on ollut puheissa kovasti esillä ja sinne mentäisiin mielellään uudestaankin. Olen tyytyväinen, kun ainakin alkuasenne on niin hyvä. Totuushan valkenee sitten myöhemmin, eli että pankakodissa äitiä ei ole, vaan äiti on jossain kummassa paikassa *töissä* ja että sinne on todellakin mentävä joka arkiaamu, halusi tai ei. Mutta kyllä se innostus antoi uskoa, että pankakoti voisi olla kiva juttu kolmevuotiaalle Suppikselle ensi syksynä. Jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia tullee varmasti, kuten kaikille lapsille, ikävä ja aluksi illat voivat olla itkuisia ja takertuvia, mutta kun innostus on noin suurta, niin ei kai se pankakodin lumo heti katoa?

Itse en uskalla edes ajatella, miltä ne ekat päivät töissä sitten tuntuvat. Pystynkö ajattelemaan muuta kuin Suppista? Itkettääkö vai mitä tunteita tulee pintaan silloin, onneksi vasta ensi syksynä...

Ihania ohikiitäviä hetkiä

2007-10-24T20:44:00.000+03:00

kun Suppis katsoo minuun, nypertää nenäänsä hiukan ylöspäin ja virnistää ilkikurisesti kuin meillä olisi yhteinen salaisuus, ja sadasosasekunnissa aistin heti, mikä se salaisuus on
tajuan samalla, että tuossa on minun kasvonilmeeni siirtyneenä tyttäreni kasvoihin osoittamaan tätä läheisyyttä :-)

vaikkei hän ole minusta syntynyt, on hän minun tyttäreni enemmän kuin ikinä uskalsin kuvitellakaan
kun hän matkii joka elettänikin, viittoo bussille rattaissaan sormet harallaan, haroo tukkaansa kuin minä, seisoo pää kallellaan
äitiydessä saa kyllä totisesti peilin kasvojensa eteen

kun hän on niin iloinen kun lähdetään aamuisin ulos, että halaa äidin sukat, kengät ja hanskatkin :-)

kun hän heittää huumoria ja näyttää juuri taltutetun kiukun hymysuin eleellään pikkuiset nyrkit edessä ravistellen ja kiukkuärinää päästellen ja nauraa päälle

kun hän on ovela ja piilottaa ruuan lopun lautasen alle että saisi jo jälkiruokaa :-)

Takertuu ja tankkaa

2007-10-08T21:01:00.000+03:00

Suppis nukkui nukuttamatta alkukesään asti sekä päiväunet että yöunet. Sitten hän rupesi kiikkumaan pois sängystä ja nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Kesällä Suppis siirtyikin lastensänkyyn, joka on nyt lyhyimmillään. Sänky on samassa huoneessa kuin ennen eli nukumme kaikki samassa huoneessa. Mutta nukuttamatta ei meillä nukuta kuin silloin, kun tyttö on ihan poikki ja jää nukkumaan ihan ekalla kerralla kun hänet sänkyyn vie ja peittelee.

Vasta loppukesästä, noin 10-11 kuukauden yhdessäolon jälkeen Suppis pystyi nukkumaan kunnolla vieressä/kainalossa. Sitä ennen hän on nukahtanut joskus mun päälle (kun olen itse ollut sohvalla siis) ja tykännyt maata vieressä, mutta nukahtaminen siihen on ollut liian jännää ja erilaista. Eihän hän ole tottunut siihen. Mutta kun se lukko aukesi, alkoi myös kova takertuminen ja läheisyyden tankkaus ennen nukahtamista. Hän haluaa olla niin kiinni kun vain voi, poski poskea vasten, molemmat kädet hänen ympärillään. Näin on oltava, kunnes hän nukahtaa. Joskus siihen kyllä nukahtaa itsekin.

Ja nyt noin pari viikkoa vain minä olen kelvannut siihen nukutustilanteeseen. Olemme siis vuorotelleet ihan tarkoituksellisesti. Mutta isi oli yhden viikonlopun ylitöissä ja osottautui Suppiksen silmissä epäluotettavaksi. Tai sitten Suppis pelkää, että myös minä voin kadota johonkin epämääräiseen ikävään paikkaan, jonka nimi on "töissä". Tai muuten vaan tarvitsee nyt mun läheisyyttä enemmän. Joka tapauksessa, jos isi koettaa nyt viedä Suppista nukkumaan, hän huutaa kuin teuraalle vietäisiin, on selkeästi hädissään ja lähtee karkuun, kiipeää mun syliin ja takertuu kuin pieni apina. Mun kanssa nukahtaa huutamatta, mutta on hyvin kiinni mussa ja älähtää jos yritän edes vaihtaa asentoa.

Nyt viime aikoina hän on myös asettunut vapaaehtoisesti vauvoittelemaan mun syliin, haluaa että häntä heijataan kuin vauvaa. Tuttipulloa en ole vielä kaivanut takaisin, mutta olen miettinyt sitäkin. Koska tuntuu, että nyt hän ottaa takaisin sitä ensimmäistä 11 kuukautta, jolloin hän ei varmasti saanut koko ajan huomiota kuten kotona äidin kanssa olisi saanut. Kuitenkin hän on selkeästi saanut huomiota ja rakkauttakin ja oli kiintynyt hoitajaansa lastenkodissa, on osannut koko ajan ottaa hellyyttä vastaan ja on osannut kiintyä itsekin meihin.

Tämä vähän yllätti meidät, koska odotimme että tällaista olisi ollut viime syksynä tai talvena, eikä vasta nyt. Hyvä että vasta nytkin, kun kumminkin hän nyt selkeästi tarvitsee tällaista tankkausta.

Pikku puutarhuri kasvaa

2007-10-04T22:15:00.000+03:00

Suppiksen eka kesä kotona sujui mukavasti aina ei-niin-hyvistä säistä huolimatta. Suppis ui mielellään luonnovesissä, ulkoili kovasti ja kävi sukujuhlissa. Hän on ruvennut nyt oikeasti nauttimaan ikäisestään lapsiseurasta, leikkimään muiden kanssa edes rinnakkain ja selkeästi ilahtuu, jos emme ole ainoat leikkipuistossa.

Suppis on kasvanut kovasti, 2-v neuvolassa pituutta oli 85 cm ja painoa vajaat 11 kg. Eli 13 kk:ssa 17 cm ja noin 3,5 kg. Taitojakin on tullut, puhetaidot kasvavat ja sellaista oveluutta on tullut, mitä ei ennen ollut (tekee salassa juttuja). Ja uhman ensioireita, ei ei ei ei EI!

Nykyään Suppiksen lempiharrastuksia ovat ulkoilun lisäksi piirustus ja rumpujen soitto. Käymme muskarissa, jossa soitetaan rumpuja ja nyt olemme käyneet myös pari kertaa afrotanssissa, jossa tanssitaan ja soitetaan erilaisia rytmisoittimia. Tänään Suppis haki itse itselleen pikkutuolin, asettui rumpujen eteen ja rummutteli koko soitto-osuuden käsillään tahtia kuin kunnon muusikko :-).

Tietyllä tavalla olen kyllä 100 kertaa rennompi äiti kuin vuosi sitten. Lapsi ja äitinä oleminen on arkipäiväistynyt, mutta minusta hyvällä tavalla. Aluksi ehkä ihastelin ja ihmettelin enemmän häntä, mutta nykyään näen hänet kokonaisuutena, jolla on huonoja hetkiä ja hyviä hetkiä, omana persoonanaan, jolla on hellyyttä ja huumorintajua, omaa tahtoa ja omia kiinnostuksen kohteita. Esim. Suppis lukee mitä hartaimmin meille automerkin takia tulevaa autolehteä, innostuu kaikista autojen kuvista ja oikeita autoja hän kokeilee käsin ja saattaa jopa potkaista rengasta :-). Ja emme tosiaan ole mitään autoliikkeissä huvikseen kävijöitä itse, miehellä ei ole edes korttia ja mullekin auto on vain liikumisväline, jonka hankin aikoinaan vasta käytännön pakon edessä. Enkä käsitä, mistä Suppis on tuon renkaanpotkaisemisen keksinyt. Pappakaan ei ole tunnustanut opettaneensa.

Stressaan myös vähemmän kuin ennen. Lapsi jää henkiin, kehittyy ja kukoistaa, vaikka olenkin hyvin epätäydellinen äiti. Minä joka luulin, että olen kärsivällinen luonne (ja töissä & muualla elämässä olenkin ollut muidenkin mielestä), olen menettänyt hermot ja tiuskaissut, enkä tosiaan vain kerran. Olen suuttunutkin. Joskus hermostun ainaiseen kiinni minussa nyhjäämiseen ja jalassa roikkumiseen, mutta nykyään laulan mielessäni yhtä lastenlaulua, jossa lauletaan suurinpiirtein jotain että "äidin kylkeen pienen hylkeen tekee mieli tulla" ja lepyn heti.

Joskus kun joku kysyy mikä yllätti eniten äitiydessä, mietin mielessäni, että oma huonouteni, ei mikään yövalvominen, vastuun tuntuminen, hellyyden määrä tai muu klisee. Nyt olen jo sinut sen kanssa, että oli ihan turhaa kuvitella olevansa sen kärsivällisempi tai kummempi äiti kuin kukaan muukaan. Ja tällaisen epätäydellisenkin äidin hoivissa pikku puutarhuri kasvaa ja kehittyy ja vaikuttaa ihan onnelliselta pikku mukelolta.

Nyt jo suutun...

2007-06-28T20:46:00.001+03:00

Veijo!!! Palauta heti tekstini!

Toivoo Vihainen Piikkis

Huhuu Veijo!

2007-06-28T20:37:00.000+03:00

Tämä on koe, koska äsken bloggasin pitkän pätkän, ja tekstiä ei näy... Silti näkyy julkaistuissa.

Jos tää jää, lohduksi muuten tyhjästä postauksesta kuva Suppiksesta ekoilla festareillaan, eli Maailma kylässä-festareilla.

Iso pieni minä itte

2007-06-28T20:24:00.000+03:00

Meillä ei totisesti ole enää vauvaa tai edes vauvamaista taaperoa. Meillä asuu nykyään hyvin itsetietoinen tyyppi, jota ei saa mitenkään auttaa syömisessä (ei edes pitää lautasesta kiinni, jos se on vaarassa lentää yli laidan) ja jota komennettaessa saa vasta-argumentteja. Eli jos minä sanon jotain tyyliin "älä rupea repimään verhoja" niin sadasosasekunnin jälkeen tulee vastaus "en rupeakaan" (+ jotain tavumölinää josta en saa selvää) tulee erittäin kiivaalla ja murrosikäisen kiekaisua muistuttavalla äänellä. Eka kerran sen kiekaisun jälkeen äiti jäi kyllä ihan sanattomaksi.

Muutenkin sanavarasto kasvaa koko ajan, Suppis osaa jo paljon sanoja ja osaa yhdistellä niitä lauseiksi. "Äiti tiskaa" saattaa tosin tarkoittaa mitä tahansa pesua, pyykkikoneen täytöstä Suppiksen käsien pesuun tai sitten ihan oikeaa tiskaamista.

Hänessä näkyy jo uhmaiän tahtomista, mutta vielä hän uskoo aika hyvin puhetta. Eikä ole äreä. Kaikki on kauhean ihanan hauskaa. Se, että oppii että mikä kuvio on "tähti" ja osaa sen sanoa ja bongaa sitä ihan joka paikasta, seinävaatteista, mainoksista ym. ja joka kerran se on niin ihanaa, että kajautetaan ilmoille "tähhtti!!!!!" niin suurella elämänriemulla, että jos sitä saisi purkkiin, Suomessa ei olisi enää yhtään masentunutta ihmistä.

Omasta osaamisestaan Suppis on valtavan ylpeä. Itte laitetaan kenkää jalkaan ja otetaan vaatetta pois, itte mennään juosten pitkospuut. Toisaalta olen itsekin ylpeä, kun hän tahtoo ja osaa jo niin itte, mutta toisaalta on ikävä sitä pientä kuumaa taakkaa vartaloa vasten. jota piti kanniskella koko ajan vielä hetki sitten, niin pieni hetki sitten... Mihin se vauva meni? Hetkittäin hän palaa ja halaa pitkään, on tuttu lämmin hengitys poskea vasten ja ihana hellyys rauhallisessa turvapaikassa, sitten se iso tyttö herää ja viilettää omaa polkuaan eteenpäin.

Tämä äitiys on totisesti luopumista, vaikka luopuessaan saakin paljon.

Erilaisuuteen suhtautuminen

2007-05-19T13:27:00.000+03:00

Soittelin tässä isälleni aamusella. Isähän on ottanut tämän adoptioasian todella tiedonhaluisesti, lukee kaikki lehdet ja kirjat, mitkä asiasta isovanhemmille vien/lähetän. Hän oli eilen mainostamatta katsonut sitä Ylen Perhe-elämää-ohjelmaa, missä oli yhtenä perheenä adoptioperhe, jossa oli 2 Kiinasta adoptoitua tyttöä. Keskustelimme sitten tovin siitä. Kun olimme keväällä mummolassa viikon, Suppista esiteltiin suurella ylpeydellä, vähän yliampuvastikin jokaiselle vastaantulijalle pappa mainosti ihanaa tummaa lastenlasta Kiinasta. Vaikka se esittely vähän samaan aikaan hirvitti ja nauratti, se on kumminkin osoitus, että papasta Kiina-tausta on täysin luonteva osa Suppista ja hän osaa jo itsekin ottaa Suppiksen käytöksestä esiin asioita, jotka viittavat lastenkotitaustaan. Ja varmaan se esittelykin rauhoittuu, kun Suppis on ollut Suomessa useamman vuoden.

Sen sijaan äitini on vieläkin jossain kieltäymyksen tilassa. Kyllä hän Suppista rakastaa, mutta ei suostu myöntämään hänen taustansa merkitystä ja erilaisuuttaan sitä kautta. Hän jatkuvasti painottaa, että esim. Suppis ei olisi kovinkaan erinäköinen meidän vanhempien kanssa. Olisin mielelläni yhtä ihanan värinen pippurisilmä kuin Suppis on, mutta ikävä kyllä en ole, vaan kalpeaihoinen vaaleanpunertava vihersilmäinen eurooppalaisen näköinen nainen, kylläkin tummatukkainen. Suppiksen isi on taas vaalea sinisilmäinen viikinki, joten ulkonäkö menee vielä kauemmas. Minusta se, että myöntää erilaisuuden näkyvän myös päälle päin, johtaa siihen, että myöntää senkin, että Suppiksen taustassa on asioita, jotka eivät ole kuin millä tahansa kotitekoisella muksulla ja että tietyt jutut ovat hänen kanssaan enemmän pinnassa. Esim. oleminen erossa minusta pelottaa, läheisyyden tarve kontra sen pelko esim. nukkuessa.

Olen ottanut asiaa puheeksi äidin kanssa, mutta hän ohittaa sen. Toivon, että hän pian käsittäisi, että tosiasioiden kieltäminen johtaa vain turhaan etäisyyteen Suppiksen ja mummon välillä. Jossakin välissä Suppiskin tajuaa, että mummo ei 100% hyväksy häntä sellaisena kun hän on, taustoineen kaikkineen.

Lisää kuvia

2007-05-17T20:39:00.000+03:00

Aikajärjestys eri onnistunut, mutta tuo piirtämiskuva on siis tammikuinen, ulkoilukuva jäältä Lapista maaliskuulta, kahvit tukassa (veti jäähtyneen mukin päälleen) huhtikuulta ja liesikuva toukokuinen.

Pottatreenien alkua

2007-05-17T19:54:00.000+03:00

Rupesin eilen totuttamaan Suppista pottaan. Siis nostin potan olohuoneeseen, ja nyt on tarkoitus totuttaa Suppis istumaan siinä mielellään.

Se kävikin helposti. Suppis istuu siinä vähän väliä, ja saa taputuksia ja kehuja. Aloitin heti myös tarrapalkitsemisen isoilla Hello Kitty-tarroilla. Ekana iltana Suppis vastusti tarran liimaamista pottatarrajulisteeseen, minkä tein tätä varten. Päätinkin, että annan sen tarrojen liimaamisen olla, ja annan sen tarran käteen ihailtavaksi. Mutta tänään saatuaan tarran Suppis heti halusikin liimata sen siihen toisen tarran kaveriksi. Joten tosin hyvin meni läpi sekin kannuste.

Tarkoitus on siis nyt totuttaa potan olemassaoloon, tehdä siitä kiva juttu, ensi tai sitä seuraavalla viikolla kokeilla siinä istumista ilman vaippaa, ja pikkuhiljaa saada Suppis halumaan tehdä pissat ja kakat pottaan. Aluksi varmaan se onnistuu harvoin, ja tulossa on pitkä projekti. Keskimäärin kuivaksi opitaan kai noin 2,5-vuotiaana ja varaudun, että meilläkin tulee taukoja sitten jos oppiminen ei tunnu edistyvän tai tunnu olevan kivaa. Mutta kivempi olisi jos hän oppisi tekemään edes osan pissoista tai kakoista pottaan jo nyt kesällä, jolloin tarkenee vaellella kotona ja suljetuilla pihoilla pöksyittä.

Jos teillä on hyviä neuvoja, ihan yksityiskohtaisia ja käytännönläheisiä, niin vinkatkaa.

Tuossa on vertailukuvat, toinen on otettu 12.9. ja toinen eileneli 16.5. Tunnistaisitteko samaksi tytöksi?

Tavallinen päivä

2007-05-14T13:00:00.000+03:00

Edellisessä postauksessa sanoin, että äitienpäivä oli tavallinen päivä, niin päätin nyt purkaa sen osiin.

Aamu:
noin 6.00 Suppis herää

Joskus toki esim. 6.15 tai jopa 6.30 kuten tänä aamuna, mutta ilmeisesti mun aamu-unisen ihmisen on vaan hyväksyttävä, että tyttäreni on aamuvirkku. Jos tämä jatkuu, niin onhan siitä hyötyäkin sitten päiväkotiaamuina. Odotan, että ryhtyykö Suppis ensi syksynä pimeyden lisäännyttyä taas nukkumaan pidempään, vai onko aamuvirkkus pysyvää.

Ensimmäisen tunnin aikana äiti koettaa herätä, Suppis syö puuron, saa uuden vaipan, aamupesut ja päivävaatteet päälle. Mitä puetaan, riippuu jatkosuunnitelmista. Jos mennään heti aamusta ulos/muskariin/asioille esim. kauppaan, niin body & sukkikset, jonka päälle sitten tulee vaihteleva määrä päällyksiä riippuen säästä ja minne ollaan menossa.

Jos ollaan ensin kotona, ja ulkoillaan päiväunien jälkeen, niin suosin pitkä- tai lyhythihaista paitaa + trikoo- tai collegehousuja, koska niihin voi helpommin kurkistaa, onko kakka todella tullut. Suppis sanoo "kakka" myös kun pissaa. Ja koska Suppiksella on laktoosi-intoleranssi, niin hajullisia ilmavaivojakin on.

Aamulla Suppis leikkii jollain sen hetkisellä suosikkilelullaan, juuri nyt muovisella kahviastiastollaan. Jos haluan vähän työrauhaa esim. tiskikoneen tyhjennykseen ja täyttöön, niin joskus laitan myös teletappi-dvd:n tai digiboksin uumeniin tallennetun Hoplan pyörimään. Addiktio näihin viihdykkeisiin on niin täydellinen, että saan rauhassa puuhata. Joskus laitan musiikkia, Suppis tykkää kuunnella lastenlauluja.

Jos herääminen on tapahtunut joskus 5-6 aikaan, Suppis syö noin 8.30 toisen aamiaisen, eli leivänpalan ja jugurtin. Tässä välissä syön itse aamiaista.

Jos on hoidettavia kauppa/posti tms. asioita, tykkään tehdä ne aamupäivällä, eli suht usein lähdemme asioille ja sen jälkeen puistoon, jossa Suppis keinuu, juoksee, kiikkuu ja seuraa tarkkaan muita lapsia. Kerran viikossa olemme käyneet muskarissa, joka jää nyt tällä viikolla kesätauolle, ja harvoin jossain äiti-lapsi-piirissä. Syksyllä meinaan ruveta käymään säännöllisesti lähellä olevassa MLL:n perhekahvilassa ja jatkaa muskarissa.

Jos ei lähdetä mihinkään, leikin Suppiksen kanssa esim. palikoilla ja marakasseilla ja luemme kirjoja. Pari kertaa viikossa maalaillaan ja nyt sain vihdoin hankittua elintarvikevärit itse tehtyyn muovailuvahaan, niin sitäkin aletaan kokeilemaan.

Päivä:

Kotiin palaamme noin 11.30, Suppis syö lounaan, vaippa vaihdetaan ja päiväunet odottavat. Joskus ne kestävät tunnin, toisinaan 2. Eli mun oma aika alkaa. Jos olemme olleet ulkona, käynnistän valmiiksi täytetyt astianpesukoneen ja pyykkikoneen. Jos ollaan oltu sisällä ja ensimmäinen satsi on jo peseytynyt, vaihdan pyykit ja vien märät kuivumaan. Ja sitten joko nukun tai syön itse tai luen lehteä tai katson jotain tallennetua tv-sarjaa, jota seuraan. Tai nyt luin meilit ja bloggaan.

13-14 välillä Suppis herää, saa pikku välipalan ja joko lähdemme ulos tai leikimme sisällä. Pyykkikone käy yleensä noin 2-3 kertaa päivässä. Hyvin harvoin se lepää koko päivän.

Ilta:

Iltaruuan Suppis saa noin 15.30-16. Sen jälkeen vaihdetaan taas vaippa, olemme kotona, leikitään. Isin tulo kotiin tai herääminen levolta (isi on vuorotyöläinen) on suuri ohjelmanumero. Joskus isi vie Suppiksen ulos vielä hetkeksi illalla, varsinkin jos olen erittäin väsynyt tai jos pitää tehdä jotain ilman pikku apulaista.

Jos on pesupäivä, Suppis käy kuuden aikaan saunassa meidän kanssa tai ammeessa. En ole nyt talvikaudella kylvettänyt kuivumisen estämisen takia Suppista kuin 2 kertaa viikossa, yleensä keskiviikkoisin ja lauantaisin saunan päälle, jos ei tuu akuutti tarve (esim. puuroa on koko tukassa). Yllättäen ne maalauspäivät ovat samat, milloin olen suunnitellut kylvetyksen :-). Kesällä tulee varmaan kylvetettyä enemmän, kun iho on enemmän kosketuksessa lian kanssa vähemmissä vaatteissa ulkoillessa.

Iltapuurot + d-tipat Suppis saa noin 18.30-19. Sitten vaippa, yöpuku, iltaluvut, pesut, ja nukkumaan noin klo 20.00.

Sen jälkeen mä käyn viemässä märät pyykit kuivumaan ja samalla otan kuivuneet mukaan kuivaushuoneesta. Jos ei oo käyty Suppiksen kanssa jo kylvyssä, käyn suihkussa, joskus saunotaan miehen kanssa. Sitten katselen telkkaa tai luen, rentoudun vähän, mutta periaatteessa nukkumaan on mentävä kohtuullisen aikaisin, kymmenen aikaan, jos meinaa nousta kuuden aikaan.

Tätä se on, oli jouluaatto, äitienpäivä tai arkinen maanantai. Erikoiset päivät ovat sitten vaikka sellaisia, jolloin meille tulee vieraita tai ollaan itse reissussa. Silloin Suppis saattaa nukkua rattaissaan tai muuten rytmi venyä. Tai jos ollaan jompi kumpi tai kummatkin kipeänä eikä päästä ulos. Viikonloppuisin on toki se ero, että voin nukkua joskus vähän pidempään tai pidemmät päiväunet, kun isi ottaa Suppiksen haltuun.

Potilaskertomus 1

2007-05-13T21:05:00.000+03:00

Meillä käytiin eilen ekaa kertaa paikattavana sairaalassa. Suppis kaatui juostessaan ja löi pään lipaston nuppiin, kauheasti verta ja huutoa ja äkkiä päivystykseen. Siellä ei onneksi ollut ruuhkaa, vaan Suppis pääsi pian hoidettavaksi ja otsan avohalkeama liimattiin kiinni. Itse potilas oli aika rentona ensijärkytyksestä selvittyään, kun siis verentulo ja veren valuminen silmille saatiin loppumaan ja laastari ensiavuksi. Tämä oli ns. onnettomuus, joka on vain odottanut tapahtumistaan. Peloton tyttö kun kiikkuu, juoksee ja temppuilee eri telineissä lähes kaiken mahdollisen ajan.

Neuvolassa Suppiksen liikunnallisuutta kehuttiin kovasti, ettei monet yli 2-vuotiaatkaan osaa kaikkea, mitä Suppis: juoksee ihan kunnolla ja lujaa, kävelee varpaillaan, taaksepäin, sokkona, pikku lankkuja pitkin, kiikkuu jopa täysin suoraa seinämää pitkin jos vaan saa näppinsä johonkin esim. lipaston päälle. Olisko niillä muilla sitten enemmän itsesuojeluvaistoa :-)?

Ensimmäinen äitienpäivä on sitten illassa. Eipä tuntunut kovinkaan erikoiselta. Sain toki aamiaista sänkyyn ja kakkua ym., mutta ehkä ensimmäinen äitienpäivä, jolloin Suppis tajuaa äitienpäivän ja on omin käsin itse tehnyt kortin ja laulaa onnittelulaulun, on se sykähdyttävämpi. Tämä oli aika tavallinen päivä tässä elämässä Suppiksen kotiin saannin jälkeen, toki kiva sellaisenaan. Mukavinta oli, kun sain nukkua pitkään.

Hei taas!

2007-05-11T12:16:00.000+03:00

Olen siis vielä elossa :-). Äitiys vaan näemmä ainakin mulla verottaa nettiaikaa huomattavasti. Sekä itse päivittäiset aktiviteetit että asian prosessointi. Sinänsä tällainen nettipaasto teki kyllä hyvääkin. Välillä hoidin monen kuukauden ajan netin kautta vain välttämättömät asiat kuten pankkiasiat, mutta muuten jätin väliin. Aika suuri syy oli väsymys ja vähäinen vapaa-aika (siis että mielummin menin nukkumaan lapsen päiväunien aikaan ja illatkin mielummin vietin miehen seurassa). Sinänsä Suppis kyllä nukkuu pitkät ja useimmiten yhtenäisetkin yöunet, mutta siksi se väsyttää enemmän kuin työssäkäynti. Ja nyt monta viikkoa valoisuuden ansiosta Suppis on herännyt siinä 5-6 aikaan... tänäänkin 5.30. Nukkumaan hän laittaa siinä 20 aikaan, mutta usein varhaisten aamujen takia nukkuu 2 päiväunet (ekat noin 10-12 aikaan ja toiset 16-17 aikaan). Nyt koetan saada ne toiset pois ja aamut pidemmäksi ja laitoin Suppiksen nukkumaan ekan kerran tuossa 12 aikaan.

Mitä meille nyt sitten kuuluu, noin 8-9 kk yhdesäolon jälkeen? Hyvää, Suppis on kasvanut valtavasti, nyt noin 12 cm viime elokuusta ja kiloja on tullut 3. Suppis on siis nyt 1 v 7 kk, edelleen piskuista mallia silti (80 cm ja yli 10 kg). Hän oppii joka päivä kaikkea, osaa juosta, kiikkua, vitsailla, toistelee puhetta ja ymmärtää paljon. Tyyppinä hän on paljastunut huumorintajuiseksi rämäpääksi, mutta on myös aika herkkä loukkaantumaan ja temperamenttia on enemmän kuin koko Hämeen läänissä yhteensä. Hän on hellä, suukottelee ja halailee, laulelee omia laulujaan, tykkää järjestellä tavaroita, käydä muskarissa ja juosta vapaana metsässä.

Kauheasti ei ole ongelmia, raivareita on, mutta se kai kuuluu ikäänkin. Adoptioon ja aiempaan turvattomuuteen liittyviä juttuja on muutama. Hän ei pysty nukkumaan kenenkään lähellä. Hän ei kestä jos hänelle ollaan vihaisia ja torutaan, vaan käy äkkiä lepyttelemään ja tosi paljon varmistelemaan, että on edelleen suosiossa. Aluksi hän kiitteli todella ylenpalttisesti ruuasta (ei siis sanoin, mutta elein ja halauksin), se on onneksi nyt jäänyt jo melkein kokonaan pois.

Katselin eilen ihan ekojen aikojen kuvia Suppiksesta ja suorastaan kauhistuin, miten selvästi sen eron näkee. En tarkoita kasvua, tai että Suppiksen tukkaa on jo niin paljon, että ponnarikin onnistuu, vaan sitä, että lähes kaikissa ihan alun kuvissa Suppis on jotenkin hämmentyneen ja eksyneen oloinen. Verrattuna nykyiseen iloiseen ja itsetyytyväiseen pikku olemukseen verrattuna ero on valtava.

Alussa Suppis ei myöskään pystynyt katsomaan kuvia tai videota hakumatkastaan, itki kun näki vilauksenkaan. Se meni ohi, kun hän yhtäkkiä tajusi, että sänkyni vieressä on yksi nimeämiskuva suurena, lastenkodissa otettu. Hän osoitteli sitä äännellen kysyvästi ja kerroin sitten siinä vaippaa vaihdettaessa, että siinä on Suppis-vauva, ja äiti ja isä saivat tämän kuvan Kiinasta ja tulivat sitten hakemaan oman rakkaan tyttönsä omaan kotiin. Lähes joka kerta maatessaan mun puolella sänkyä Suppis haluaa kuulla tämän häntä ilahduttavan jutun. Ja tätä alkeellista adoptiokertomusta noin kuukauden verran kuunneltuaan ei enää hakumatkakuvat itkettäneet.

Hän ei myöskään kestä olla erossa musta kovinkaan pitkään, vaan jos esim. meen tänne työhuoneeseen naputtelemaan ja hän jää sinänsä hänelle hyvin rakkaan isänsä kanssa olkkariin, niin hän lietsoo itsensä niin hysteeriseen kuntoon, että henki ei kulje eikä sitä kukaan voi oven takaa kylmänä kuunnella. Jos ja kun lähden ihan koko kodista pois, niin hän itkee joskus kauemmin, joskus vähemmän aikaa, mutta tyytyy siihen paremmin kuin siihen että nukun makkarissa univelkaa tai olen työhuoneessa.

Äitinä sinänsä on musta erilaista kuin etukäteen kuvittelin. Luulin olevani boheemi kasvattaja, salliva ja ei niin sotkuista välittävä ym. Sellainen millainen täti/kummitäti ym. olen ollut. Paskat. Olenkin aivan samanlainen sotkuun hermostuva ja tiukkaa jöötä pitävä vääpeli kuin "ne kaikki tiukkisäidit" joita ennen kauhistelin. Toki hassuttelen, ja annan maalata sormiväreillä ym. mutta silti olen todella paljon huomannut, että yhtäkkiä hermostuneena omasta suusta kuuluukin mun äidin sanoja ja mikä vielä pahempaa asenteita. Olen oppinut tajuamaan, miksi sitä jöötä on pidettävä ja miksi siihen sotkuun hermostuu, kun tuhannetta kertaa korjaa samaa puurosotkua ympäri keittiötä...

Hyviäkin puolia omasta äidin roolistani olen löytänyt, osaan olla tartuttamatta omaa pelkoani lapseen esim. rokotustilanteessa ja olen yllättävän jämäkkä päätöksentekijä (en taivu esim. tarjoilemaan uutta ruokaa, jos jostain syystä tarjottu ruoka ei kelpaakaan, näin vaikka neuvolassa Suppista moititaan liian hoikaksi... muuten kiinnostuneille, näilläkin mitoilla ollaan käyty Suomen kasvukäyrillä -1-käyrällä, nyt ollaan juuri ja juuri -2-alueella).

Jonkun verran huomaan, että omasta lapsettomuudesta on jäänyt muhun jälkiä, esim. vieläkin pelkään irrationaalisesti, että Suppis jostain syystä kuolee. Esim. jos hän nukkuu liian sikeästi, pelkään ettei hengitä, joka putoamisesta pelkään, että meni niskat nurin jne. Tämmöinen menettämisen pelko on kuulemma hyvin tyypillistä, jos on odottanut lasta pitkään. Se helpotti jo vähäsen, mutta hyvän ystäväni siskon lapsi kuoli tammikuussa ja mulle tuli siitäkin takapakkia luottamisessa siihen, että saamme todella pitää tuon ihanan pikku olennon omanamme ikuisesti.

Sellaista nyt. Koetan tässä palailla taas muuhunkin elämään, vaikka olenkin kotiäitinä vielä syyskuulle 2008, kunnes Suppis on 3 v.

Kuvakin tuli vihdoin Veijo Blogin sensuurin läpi

2006-12-08T22:12:00.000+02:00

Edelliseen postaukseen en kuvaa saanut useasta yrityksestä huolimatta.

Kuvassa on Suppis mun isän sylissä lokakuun lopussa. Ihana tyttö, jota pappa on kauan odottanut...

Suppis oli muuten neuvolan mittauksessa 1 v 2 kk vanhana 76 cm ja 8,8 kg ja on kasvanut kolmessa kuussa 8 cm ja 1,3 kg. Joten Semperin mössölläkin on kasvettu :-).

Mitä kaikkea ehdotonta minä olen tähän mennessä pyörtänyt

2006-12-08T20:45:00.000+02:00

Olemme nyt olleet 3 kk kotona ja noin 3,5 kk perheenä kasassa. Tässä teille kokeneemmille äideille vähän huvitusta muutamasta aiheesta, mitä etukäteen ajattelin tekeväni äitinä ja sitten koko raaka totuus:

Ajattelin olevani 100 % varmasti kestovaippailija. Olin perehtynyt siihen muutamankin kestovaippailevan ystäväperheen luona, ja systeemi vaikutti helpolta niiden all-in-one-vaippojen kanssa. On mussa sen verran maailmanparantajaa jäljellä, että kertakäyttövaippojen vuori hirvitti. Hohhoijaa vaan sinne muutaman kuukauden päähän itselleni. Kertakäyttövaippoja meillä käytetään. Hyvä kun jaksan pestä, kuivata ja kaapittaa kaiken pyykin mitä tulee, vaipat siihen päälle vielä... Lisäksi Suppis on kova pissaaja, joten epäilen kestovaippojen lisäävän muutakin pyykkiäni merkittävästi. No, ehkä vielä joskus, vaikka kun opetellaan kuivaksi...

Minunhan lapseni ei teollisesti tuotettua ruokaa syö. En ikinä syötä mitään monikansallisten yhtiöiden moskaa, varsinkaan sen tietyn huonomaineisen tai edes ruotsalaisessa tehtaassa survottua mössöä lapselleni. Arvatkaa onko syötetty? Suppis kyllä syö mielummin mun tekemää ruokaa, mutta kun olimme molemmat nuhassa, kuumeessa ja kipeänä, niin taisi mennä viikko Semperin lasagnella, spageteilla ja kalaherkuilla ja hippo-luomuruualla. Ja on meillä niitä Nestlen Boniakin ollut, kun Suppis tykkää ruusunmarjasoseesta.

Nykyään ajattelinkin tätä enemmän taloudelliselta kantilta, koska 200-250 gr sitä äitejä pelastavaa mössöä kertaa 2 ruokailua päivässä + valmiit tetravellit (kyllä, niitäkin meillä syödään) + hedelmäsoseet + lastenjugurtit tulevat paljon kalliimmiksi kuin jos teen itse Suppiksen ruuat.

Usein otan meidän ruuasta osia, jos se käy (esim. bolognesesta tai kalasta ennen suolaa), mutta jos oma ruokamme on liian maustettua tai suolaista Suppiksen makuun, eikä suolaa & mausteita voi lisätä jälkikäteen maun kärsimättä, teen kattilallisen vaikkapa seuraavaa kasvis-kanapataa, josta Suppis tykkää paljon:
pohjalla vettä, pieneksi silputtua sipulia (pakastesipulia, jos ei jaksa pilkkoa), bataattia & porkkanaa sellaisina paloina, mitkä menee hyvin Suppiksen suuhun. Määränä voisi olla 1 iso bataatti ja 3 porkkanaa. Mausteeksi laakerilehti. Keitetään tätä kunnes porkkanat pehmenee suht pehmeiksi. Sitten lisätään tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia + vähän vettä. Joko kokojyväriisiä tai täysjyväspagettia tai kaurapastaa (pienemmiksi murskattuna) sekaan + yrttiä + vähän valkopippuria. Kun spagetit/riisit on ok, pehmeää vihannesta sekaan, esim. kesäkurpitsaa. Sitten pannulla kypsennetyt ja pienityt kananfilesuikaleen palat sekaan. Haudutetaan kannen alla, kunnes on sopivan jämäkkää ja hyvää mössöä. Sellaista millä vähän yli 1-vuotias voi helposti harjoitella lusikalla syömistä. Voi lisätä ruokakermaa (esim. 3 juuston kermaa) tai rasvatonta maitoa. Ja kanan voi vaihtaa vaikka jauhelihaan tai kalaaan. Tuota hautunutta pataa sitten pakastan sopiviin annoksiin. Ja teen yleensä 2-3 erilaista samalla kertaa, jotta ei tarvi hetkeen tehdä ja on vaihtelua.

Joka päivä on ulkoiltava, se on vain pukeutumiskysymys. No, lähes joka päivä, mutta jos jääkylmää tihkua sataa vaakasuoraan, niin ei siitä kyllä nauti Suppis eikä äiti. Ei vaikka on kurahousut ja sadetakit, silti se tuntuu inhottavalta. Silloin voi kotona vaikka kuunnella musiikkia. Suppis tykkää Lenni Lokinpojasta, mutta myös Metallicasta ja Beatlesista.

En totuta lasta tv:n tai videoiden katseluun näin pienenä. Olen käyttänyt Teletappeja huomion kiinnittämiseen muualle, kun mun on pitänyt tehdä ruokaa ilman että joku on jalassa kiinni/olen halunnut juoda kahvini/syödä ruokani rauhassa/ olen puhunut puhelimessa ystäväni kanssa ja olen halunnut rauhaa... Suppis osaa laulaa Teletappien tunnussävelen tunnistettavasti, joten paljastun tv-äidiksi heti tavatessa. Lisäksi katson kyllä viattomia (siis sallittuja) tv-ohjelmia Suppiksen läsnäollessa, jos hänellä on oma leikki käynnissä tai isä leikittää.

Käyn lapsen kanssa sitten paljon kahviloissa ja kävelemässä kaupungilla. Sehän on niin helppoa, kun pääsen bussilla vaunujen kanssa kätevästi sinne. Jaa, enpä ole tainnut käydä kertaakaan, jos ei viime viikon jouluostosten lomassa Jumbon Citymarketin kaupan kahvilassa pikaisesti nautittu energiatankkaus purkkiruoka Suppikselle ja äidille pepsimax ja pulla ollut sitten sitä kaupunkikulttuuria mitä ajattelin... Ajattelin siis sellaista mitä nykyäidit kuulemma tekevät eli istuvat vaunujen kanssa kahviloissa muiden kotiäitien kanssa. Mulla ei oo vielä tullut siihen halua. Lapsi ei oo kertaakaan käynyt Helsingin keskustassa. Ehkä jos sää olisi toinen, ehkä keväällä sitten.

Äkkiäkö noita opintoja suorittaa tuossa päiväunien aikaan ja illalla, kun Suppis nukkuu. Ensimmäiset kuukaudet menivät kyllä ihan vaan ihmetellessä äitiyttä ja elämää, en ole suorittanut yhtään koko syksynä. Ja enkä ole jaksanut kovin hyvin bloggaillakaan. Enkä jaksa edes potea huonoa omaatuntoa siitä. Ehtiihän sitä vielä. Bloggailla ja opiskella :-).

No, tasapuolisuuden nimissä olen positiivisestikin yllättänyt itseni monessakin asiassa. Alla muutama sellainen yllätys listattuna.

Laulan lapselle enemmän kuin ikinä olisin voinut kuvitella (tai alunperin en sitä niin edes miettinyt, mutta Suppis pitää laulustani ja rauhoittuu siihen + hän tykkää laulella äidin kanssa muutenkin). Menemme muskariin keväällä. Luulen että Suppis viihtyy siellä.

Olen käyttänyt autoa niin vähän, että olen miettinyt siitä luopumista. Autonpito on kallista, vaikka pitääkin sitä vaan parkkipaikallakin seisomassa. Lähes kaikki ruokaostoksetkin tulee tehtyä kävellen Suppiksen kanssa. En ole vielä luopunut, koska joihinkin kyläpaikkoihin olisi vaikeaa päästä ilman autoa ja varsinkin kesällä on kiva, kun pääsee sitten helposti uimaan paremmille rannoille, kun on auto.

En ole kovin väsynyt äiti. Suppis nukkuu yleensä hyvin yöt, nukahtaa noin 20-20.30 ja herää sitten aamulla klo 8-9. Lisäksi hän ottaa päiväunet. Fyysisesti äitiys on siis ollut vähemmän rankkaa kuin etukäteen ajattelin. Henkisesti toisinpäin, se vastuu ja pelko lapsen hyvinvoinnista on välillä pakahduttavaa, siis joskus pelkään, että Suppis kaatuu lyö päänsä ja kuolee, joskus kuuntelen kulkeeko henki hyvin jne. Toisaalta se rakkauden määrä, mitä pieni lapsi voi välittää ilman sanojakin, on aika valtavaa. Onko kukaan ikinä rakastanut mua noin paljon? Ei ainakaan tarvinnut.

Tulen yllättävän vähällä rahalla toimeen, varmaan varsinkin kun en ole siellä kaupungilla vetänyt cafe lattea joka iltapäivä lapsen kanssa. Olen yllättävän paljon erakkoluonne. Suppis ihmiskontaktina riittää mulle hyvin. Hän on niin mainio hassuttelija ja hänellä on huumorintajua, ja nauran katketakseni vain seuratessani, kun hän tutkii maailmaa ja elämää.

Olen ruvennut kirjoittamaan taas ihan oikeita kirjeitä. Kun Suppis nukkuu päiväunia, on helpompaa vetää kynä ja lehtiö esiin, ja kirjoittaa kirjettä, ja kun Suppis hetää laittaa kynä ja lehtiö pois kuin mennä käynnistämään tietokone ja puolella korvalla kuunnella herääkö Suppis vai ei... (tietokone on toisella puolen taloa).

Muutama lähipäivän kokemus

2006-10-11T23:54:00.000+03:00

Naapurin naimaton ja lapseton noin 50 v nainen otti pihalla puheeksi, että voisinko antaa hänen käyttää mun pyykkitupavuoroni "kun minähän olen kaiket päivät kotona ja pääsen sinne koska vain muulloinkin". Mua oikeasti nauratti. Ollaan me Suppiksenkin kanssa käyty pyykkituvassa, mutta tällainen pikku arkinen asiakin vaatii eri tavalla suunnittelua kuin ennen, vauvan pukemista ym. (tupa on eri talossa), joten mieluusti teen sen nyt ainakin kun Suppis ei itse kävele silloin, kun isä on palannut töistä kotiin.

Toinen vähän rajumpi juttu: noin samanikäinen jo aikuisen lapsen äiti, joka on tuttavani, kärttää Suppista hoitoon luokseen (eri kaupunkiin, välimatkaa noin 40 minuuttia autolla, jota hänellä ei ole). Koska kuulemma "parasta mitä voitte tehdä, on jättää pariksi tunniksi hoitoon". Meidän pitää kuulemma antaa siedätyshoitoa, koska muuten Suppis ei ikinä opi, että voi olla muidenkin hoidossa ja tässä iässä olisi kuulemma tärkeää päästää jo vähän irti.

Hohhoijaa. Selitin kyllä kohteliaasti, mutta tiukasti, että huolimatta Suppiksen fyysisestä iästä emme kyllä nyt "tässä iässä" ensimmäisinä yhteisinä kuukausina käy häntä kouluttamaan omalla epävarmalla olemassaolollamme tai varsinkaan vie toiseen paikkaan hoitoon ja että meidän täytyy nyt opettaa se, että me 2 olemme ne erityiset ihmiset, joihin uskaltaa luottaa, ja jotka on ja pysyy, ja tämä on meidän koti, jossa ollaan jne.

2 vuoden päästä Suppiksen on joka tapauksessa viimeistään mentävä päivähoitoon, kun hän täyttää 3 v. Se missä turvallisuuden tilassa perheenä ollaan silloin, jää nähtäväksi.

Mutta tämä tuttavani tietää paremmin, kun on konsultoinut jotain lääkärituttuaan, jonka mielestä jokainen lapsi on persoona, jokainen perhe on omanlaisensa, eikä yleistä mallia mistään esim. ajasta, kuinka kauan vain vanhemmat saavat hoitaa lasta kiintymyksen edistämiseksi, oikeastaan voi olla adoptiolapsenkaan kohdalla. Eli nyt vaan sitten Suppis viikonloppuna yökylään ja me leffaan...

Kiintymisen alkeita

2006-10-10T23:23:00.000+03:00

Etukäteen eniten mietityttänyt asia eli kiintymyssuhde on lähtenyt hyvin käyntiin. Välillä ei meinaa itse uskoakaan, että menikö tämä näin hyvin vai onko tämä vain jotain alun kuherruskuukausiharhaa ja jotain pahoja vaikeuksia on vielä tulossa.

Suppis hakee turvaa musta oudoissa tilanteissa ja muutenkin haluaa halia ja katselee mua kotona useasti kesken leikkien ja seuraa keittiöön perässä. Hän hakee mua nimellä huudellen (useimmiten äitä - oikeaoppisempi muoto äiti on kuultu harvemmin) eri huoneista, kun "katoan" esim. pyykkitupaan. Hän ei todellakaan ole saamansa ihailun ja ihmisten shoppaaja, vaan ei halua muiden kuin isänsä ja mun syliin myöskään ryhmätilanteissa, missä ottajia ja lääppijiä olisi (esim. sukulaislasten synttäreillä). Tämä on adoptiolapselle erittäin hyvä juttu, että hän osaa pitää meitä erityisinä ihmisinään eikä ole lähdössä jokaisen "kivan tädin tai sedän" mukaan.

Kun oltiin ensimmäistä kertaa tilanteessa, missä oli muita syliinottajia kuin me vanhemmat, minua pelotti kahdesta syystä. Toinen syy oli Suppiksen puolesta, jos hän pelästyy tai luulee, että hän vaihtaa perhettä nyt.

Toinen syy oli oma itsekäs pelko siitä, että miltä minusta tuntuu, jos hän ottaakin tuosta vain kenet tahansa muun sylittelijäkseen ja hoitajakseen. Se oli ihan selkeää mustasukkaisuutta ja pelkoa, jos en olekaan hänelle mitenkään erityinen ihminen, vaan kuka tahansa muu sattuman tuoma ihminen kelpaisi yhtä hyvin.

Isälle en ole mustasukkainen, vaan iloinen että Suppis nauttii isänkin seurasta. Mutta jos joku muu Suppikselle tuntematon ihminen saisi heti yhtä paljon hellyyttä ja läheisyyttä kuin me nyt saamme, se tuntuisi pahalta. En tarkoita, että kukaan ei saa päästä häntä lähelle, esim. toivon hänelle hyviä suhteita isovanhempiin. Mutta esim. sukulaislasten synttäreillä on myös ihmisiä, keitä emme tapaa ikinä muulloin, esim. lapsen kummeja tai toisen vanhemman sukulaisia.

Tuoreen äidin hatara sydän ei sitten särkynyt, koska Suppis selkeästi osoitti, että tukeutuu muhun ja piti koko ajan musta kiinni vähintään jalasta, mutta mieluiten halusi olla sylissä turvassa.

Kakkajuttuja hiekkalaatikon ääreltä

2006-09-27T14:31:00.000+03:00

Kotielämässäkin on vauhtia ja vaarallisia tilanteita :-), no ei niin vaarallisia ehkä, mutta eipähän pääse pitkästymään. Eilen Suppiksella oli vähän ripulia (sitä edellisenä päivänä oli kova vatsa, joten luumusose siellä jylläsi).

Vaihdoin kakkavaippaa noin viidettä kertaa sen päivän aikana ja laskin Suppiksen hetkeksi kylpyhuoneen muumimaton päälle istumaan, että saan laitettua sen vaipan pois ilman sotkua. Virhe! Suppiksella olikin vielä kakkaa tulossa ja hän ripuloi Muumin naamalle.

Mä tottakai astuin siihen ripulikakkaan (sukat jalassa). Lopputulos oli, että kaikki mun vaatteet ja muumimatto meni pesuun... Ja olin onnistunut juuri ennen tätä vaipanvaihtoa käymään suihkussa, kun Suppis nukkui pikku päikkärit. Freshi oloni hieman väheni :-).

Tätä tää on, kakkaa, pulauttelua ja sotkua. Mutta silti äärettömän ihanaa, kun Suppis kikattelee leikin lomassa, tulee syliin kuvakirjan kanssa (ei osaa itse kääntää sivuja) tai katselee hyvin tarkkaan ja taputtaa ihmetellen, miten se äiti osaakin täyttää ja tyhjentää tiskikonetta taitavasti.

Se teistä, joka osaa neuvoa, miten saisin Suppiksen ymmärtämään, että hän voi ihan oikeasti laittaa joskus sen toisen, hänen kädessään olevan lusikan suuhunkin, eikä vain tutkia sitä ja pudottaa sen jälkeen lattialle, saa täältä hyvin kiitollisen äidin erityiskiitokset...

Täytin 1 v ja ihmettelin kakkua

2006-09-19T22:48:00.000+03:00

Tästä muuten ehkä kunnolla näkee, että kuinka pieni Suppis on, vain 7,5 kg ja noin 68-70 cm. Tuohon syöttötuoliinkin on pitänyt laittaa tyyny, ettei keiku siinä... (Tarkkaavaiset näkevät ehkä myös valjaat, Suppis osaa nousta seisomaan syöttötuolissaan....)

Tykkään kovin ulkoilla

2006-09-19T22:41:00.000+03:00

Lisää kuvia

2006-09-19T22:37:00.000+03:00

Kuvia pikku Suppiksestamme (suppusuu=Suppis)

2006-09-19T22:20:00.000+03:00

Koko ajan edistytään :-)

2006-09-18T21:48:00.000+03:00

Yritän nyt koota tähän vähän ajatuksia, muistoja.

Kun 3 viikkoa sitten saimme hänet, hän siis huusi ihan kauhuissaan ja peloissaan, mutta nukahti noin kymmenen minuutin päästä mun syliin (simahti, luultavasti matkasta ja väsymyksestä & järkytyksestä). Sen illan hän huuteli ja takertui muhun tosi rajusti.

Vieläkin mä olen selkeä ykkönen ja hän ei tahdo itse mennä esim. isän syliin, mutta mun tahtoo (hän siis nostelee käsiään tai nousee seisomaan mun jalkojen viereen ja kinisee). Hän saattaa leikkiä lattialla ehkä 10-30 minuuttia ja sitten käy mun sylissä, sitten menee taas tutkimaan leluja (suosikkina pinottavat kupit, pallo tai kaikki mistä lähtee ääntä).

Hän huusi silloin eka iltana osittain nälkääkin, kun ei saanut imettyä ruokaa ilman tuttipullon imureiän isontamista. Seuraavana päivänä ei enää huutanut, paitsi nukahtamista kauheasti, söi hyvin, tutustui meihin. Vähän äänteli, mutta ei kontannut tai noussut. Kolmannen ja neljännen päivän aikana uskalsi jo konttailla sängyllä ja rupesi kommunikoimaan (huutelemaan hähää ja ilmeilemällä). Viidentenä päivänä nauroi ääneen minulle eka kerran. Luulin sitä ennen ei edes osaa nauraa ääneen, vaan vain hymyillä ja hähää-huudella. Nyt hän kulkee tukea pidellen ympäri sohvapöytää ja osaa vaihtaa pöydältä sohvaan, että pääsee haluamaansa paikkaan.

Hän tykkää kun saa jumppailla ja kun on vääntöä, tanssia ja laulua. Hän laulaa mukana joitain lauluja (siis ääntelee sävelen mukaan). Nyt noin puolitoista viikkoa hän on jäänyt itse sänkyyn illalla nukkumaan, ilman sen kummempaa nukuttamista.

Päiväunille menoa hän itkee, paitsi ulkona liikkeessä nukahtaa vaunuihin. Siellä Kiinassa hän ei viihtynyt hotellihuoneessa juuri ollenkaan, vaan halusi olla joko sylissä tai liikkeellä rattaissa ulkona, oltiin paljon ulkona. Täällä kotona hän menee pitkin lattioita joka huoneeseen ja seuraa mua olohuoneesta keittiöön ja takaisin, eikä enää pitkästy sillä lailla kuin hotellissa.

Vaipanvaihdosta hän piti alussa kovasti (ehkä on ollut ainut aika kun on saanut huomiota), mutta nyt kiemurtelee kyllä siinä kuin käärme. Hän tykkää vedestä, kylpemisestä, pesemisestä ja uimisesta (kokeiltiin hotellin uima-altaassa). Ja saunomisesta, kokeiltiin sitä viikonloppuna ja tänään.

Kiinassa me käytiin siis aina ravintolassa syömässä. Joskus hän nukahti rattaisiin siinä pöydän vieressä (useimmiten ulkoilmaravintoloissa), joskus huusi ja syötiin vuorotellen. Täällä hän istuu syöttötuolissaan, kun me syödään tai kahvitellaan ja on ihan iisisti siinä (toki hänet itse on syötetty sitä ennen).

Kiinassa oli mukavaa, paitsi välillä päällekäyvät kauppiaat rasittivat (Shamianin saari oikein elää adoptiovanhemmista, koska suurin osa adoptioperheistä asuu siellä, sinne on muodostunut hyvin erikoinen paikka, jossa lähes joka liike liittyy vauvoihin/lapsiin), mutta on kotona toki helpompaa tehdä ruokaa jne.

Nyt tämän kotona olon eli vähän runsaan viikonkin aikana hän on edistynyt hurjasti. Tullessa hän ei osannut syödä mitään karkeampaa. Hedelmäsoseet upposi, kun annoin (siis jo Kiinassa), mutta ei mikään vihannessose. Eikä varsinkaan peruna. Nyt viikonloppuna ollaan tykätty bataatista, porkkanasta ja tänään hän söi lohikeittoa, (siis haarukalla pienennettynä ja suolattomana, mutta ei liian soseeksi, kumminkin siinä oli pureksittaviakin paloja ja siinä myös sitä ennen niin vihattua perunaa). Joten nyt sitten voi oikeasti ruveta antamaan oikeaa ruokaa.

Tänään hän eka kertaa naureskeli vapautuneesti isän kaa (leikkivät pehmeällä pallolla päällä puksautusta).

Tämä on oikeasti aika ihanaa, tsemppiä kaikille, jotka vielä odottaa omaa rakasta lastaan sieltä jostain!

Kirjainmeemi T

2006-08-11T12:02:00.000+03:00

Luin Tuazophian blogista kirjainmeemistä, joka menee näin:

Kommentoi tähän postaukseen ja minä annan sinulle kirjaimen. Kirjoita blogiisi 10 sanaa, jotka alkavat kyseisellä kirjaimella ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana sinulle merkitsee ja miksi.

Sain T:n. Vaikea kirjain...

Taide
Taide on mulle tärkeää, niin itsetekemänä kuin asiana, mikä antaa minulle oivalluksia ja yhteyttä muihin ihmisiin. Sen ei tarvitse olla mitään hienoa tai museoitua, pieni hetki jolloin kuulee esim. jonkun kappaleen radiosta riittää arkeen.

Tarkoitus
Haen kaikelle aina tarkoitusta, motiivia, syytä. Nyt elän aikaa, jossa herää houkutus ajatella, että oli tarkoitettu, että kaikki kävi näin, että saisimme juuri tämän pikku kirpun.

Tarvita
Minun on tarvinnut opetella tarvitsemaan muita, tai oikeastaan hyväksymään tarvitsevuuteni. En pitkään halunnut olla riippuvainen muista.

Talvi
Pidän talvesta, lumesta, siinä peuhaamisesta ja kauniista lumisesta maisemasta.

Tavallisuus
En ollut tavallinen lapsi tai nuori. Jossain vaiheessa suorastaan pyrin olemaan epätavallinen. Nykyään nautin kun elämä on suht tavallista. Kaikissa meissä on samaa, se tavallisuus.

Tietokone
Vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä. Työvälinen, hupivälinen, yhteydenpitoväline. Olen riippuvainen siitä.

Televisio
Lapsena olin hyvin kiinnostunut siitä. Opiskelin alaa, olin töissä siellä. Massamediaväline, jolla voi turruttaa tai aktivoida. Helppo tapa viettää aikaa.

Totuus
Mulle hyvin tärkeää, vähän liiankin. Näen valehtelemisen aika pahana asiana.

Tytär
Minä olen jonkun tytär, ja minulla on nyt tytär. Jatkuvuus...

Työ
Joskus on ollut liiankin tärkeää. Elämän on täytynyt opettaa mulle kovalla kädellä, että tämä ei voi olla tärkeintä elämässä. Silti se on aika tärkeää, ja on edelleen kunnianhimoakin.

Muutama viikko lähtöön

2006-08-10T20:47:00.000+03:00

Hektistä on ollut ja Veijo Blogger on pistänyt hanttiin päivitykseni. Tässä yksi päivä meni pitkä viesti harakoille, joten siitä taukoa.

On ollut paljon puuhaa, matkajärjestelyjä, suunnitelmien muuttumista yhtäkkiä viranomaisbyrokratian takia, paperisotaa, ensimmäinen neuvolakäyntikin on takana... Kotiakin pitäisi laittaa kuntoon lapsen tuloa varten (kaikki on vieläkin kesken). Samalla vähän lomamatkailuakin ja lomasta nauttimista. Ja olen yrittänyt nähdä ystäviä.

Ensi viikolla meen viimeiseksi viikoksi töihin. Sitten vielä viime valmistelut ja matkaan. 2 viikon päästä tähän aikaan olen jo lentokoneessa matkalla Kiinaan!

Ei, en ole ehtinyt jännittämään. Päivät menee nopeasti. Jos joku vähän jännittää, niin se on lentomatka takaisin (10 h 11-12-kuukautisen kanssa päivällä, miten viihdyttää....)

Täältä tullaan pikkuinen!

PS. Kuvassa lukee Going to China eli Kiinaan menossa

Aika ja käytäntö ei ole sama kaikille

2006-07-07T13:47:00.000+03:00

Me emme ole vieläkään saaneet käännöksiä ja emme ole saaneet palauttaa hyväksymislappuamme ennen kuin käännökset on saatu, sanoo palvelunantaja. Toinen palvelunantaja jättää tämän harkinnan vanhemmille ja samaan aikaan sen palveluntajan kautta nimeämisen saaneet ovat jo palauttaneet hyväksymisensä, myöskin ilman käännöksiä. Mutta kuinka enää voisimmekaan luopua tuosta pienestä tytöstä, joka on jo sydämissämme meidän lapsemme, vaikka emme ole vielä tavanneetkaan?

Pienellä painostuksella lupa hyväksyä lapsi ilman käännöksiä heltisi nyt 2 viikon odottelun jälkeen "omalla vastuulla". Omalla vastuulla, kenenkä muun vastuulla ne meidän lapset sitten ylipäätään ovat kuin meidän, jos heille tulee joku sairaus?

Voi tuntua pikkumaiselta itkeä parista viikosta, mutta kun tämä on muutenkin niin yhteismitatonta touhua, joka paikassa erilaiset kiveen hakatut säännöt. Me pääkaupunkiseutulaisena odotimme vuoden pääsyä neuvontaan. Jossain pikkupaikkakunnalla neuvonta voi alkaa vaikka viikon päästä siitä, kun ilmottaa halukkuutensa siihen. Meidän neuvonta kesti tasan vuoden, koska "on Pelan käytäntö, että ensimmäinen neuvonta kestää vuoden", selittää sosiaalityöntekijä. Samassa PeLassa saman käytävän eri huoneessa neuvontaa antava sosiaalityöntekijä ei ilmeisesti ole tästä käytännöstä kuullutkaan, koska samaan aikaan meidän kanssa neuvonnan aloittaneen tutun parin neuvonta oli ohi ennen kuin meillä oltiin edes kotikäynnissä (6 kk aloituksesta), ja heillä oli lupa ennen kuin meillä oli päästy 4. neuvontakertaan. Meillä olisi jo ollut lapsi lähes vuoden, jos olisimme sattumalta istuneet toisessa huoneessa.

Nyt jotkut ovat sanoneet mulle, että on hyvä, että on tämä parin kuukauden väli ennen hakumatkaa, "hakijat tarvitsevat sitä sopeutuakseen vanhemmuuteen". Miksi sitten toisiin maihin hakijat eivät tarvitse sitä aikaa, vaan matkaan lähdetään viikon, 10 päivän päästä? Entä kotimaan adoptoijat, joilla menee lapsitiedosta muutama päivä siihen kun lapsi on kotona? Eivätkö he tarvitse sitä sopeutumista?

Vaatteet vaatteet :-)

2006-07-03T21:50:00.000+03:00

Viimeisessä mittauksessa 6 kk vanhana vauvamme oli siis 62,5 cm ja 6,4kg. Hän on siis 11-12 kk kun saamme hänet ja arviolta silloin n. 68-69 cm (arvioon on käytetty netistä löydettyjä eteläkiinalaisten tyttöjen kasvukäyriä ja taulukoita. Pikku kirppumme menee niissäkin toiseksi alimmassa kategoriassa.)

Huomasin vaatteita katsellessani, että joissakin vaatteissa on mainittu kuukausien lisäksi pituus- ja painomittoja, esim. tuossa kuvan mintunvihreässä puserossa kokolapussa kuukaudet olivat 3-6 months ja maimitut mitat olivat pituus 89 cm ja paino 8,9 kg. Eli liikaa ei voi tuijottaa kuukausiin.

Kuvassa siis on ihanuuksia, mitä meidän pikkuiselle lähtee mukaan... Esimerkiksi 3 shortsihaalarit (yhdet kuvassa), kun ovat helpoimmat paitojen kanssa (ei tarvi miettiä vyötärönmittaa ja tietää kokoa niin tarkkaan).
Paitoja ja shortsihaalareita on siis helppo ottaa mukaan, mutta bodeja yllättävän vaikeaa. Niissä on isot kokoerot sekä pituudessa että leveydessä, vaikka senttimitat on sama. Typerä kysymys: jos ei ole päällä bodya, vaan paita ja lappushortsit, niin laitetaanko vaipan päälle alushousut? Ja monetko vaatteet vauva tarvii 10 päivän ajalle? Ulkonahan on matkalla kuuma, kostea Kanton.

Mitä elämäni ihanimpana päivänä tapahtui...

2006-06-27T12:24:00.000+03:00

Nyt sitten seuraa jäsentyneempi nimeämistarina.

Eli tiesimme jo viime torstaista lähtien, että nimeäminen tulee joskus tällä viikolla, kun CCAA:n sivuilla oli meidän päivä mukana nimetyissä.

Juhannus meni jotenkuten, piti purra kieltä, ettei odotus paljastu. Mutta olin kumminkin ihan iisisti, koska eihän nyt juhannuksena soiteta nimeämisiä. Sunnuntai-iltana olin jo ihan hepulissa, ja nukuin tosi vähän, jos ollenkaan su-ma yönä.

Maanantaina hermo petti, ja soitin jo IP:lle, että kuuluuko mitään. Ei mitään. Pettymystä. Hermoilua. Mies soitti kolmen aikaan, että onko kuulunut mitään, ja yhteistuumin tuumimme siinä, että tänään ei enää kuulukaan. Ajattelin, että miten kestän koko viikon...

Kun lopetin sen puhelun, niin 15.15 IP:n numerosta soitettiin!!!! Ja kysyttiin, istunko hyvin. Kerrottiin, että meille nimettiin pieni tyttö ja tietoja hänestä. Kirjoitin niitä tietoja kysymyslomakkeelle, minkä olin varannut valmiiksi. Sitten soitin miehelle, että hakee Pasilasta meidän paperit. Tässäkin oli hässäkkää, hän puhui toista puhelua ja kun tekstasin "Soita heti! Saimme nimeämisen!" tulevat vanhemmat menivät niin sekaisin, että soittelimme ristiin 4 kertaa...

Viiden aikaan katsoimme terhakkaan ja pirteän pienen tytön kuvia ja päätimme, että otamme hänet, vaikka jotain olisikin vielä kääntämättömissä lääketieteellisissä papereissa. Virallisesti voimme kumminkin palauttaa hyväksymislaput vasta kun ne käännökset tulee.

Ryhmämme jakaantui nimeämisten suhteen, ja meidän lastenkotiin matkaa nyt 4 perhettä. Lähdemme matkaan 7-8 viikon päästä.

Soittelimme tutuille ja tekstasimme niille, keitä ei heti tavoitettu. Kävimme siskon luona näyttämässä kuvia. Vauva sai ensimmäiset lahjansa :-). Sisko villiintyi :-).

Viime yönä nukuin kuin tukki, onnellisen unta...

Kyllä haikara tuli! Minusta tuli äiti????

2006-06-26T22:37:00.000+03:00

Meille nimettiin tänään pikkuinen kirppuneiti, syntynyt 17.9.2005, Lianjiang, Guangdong. Matkaan Kantoniin lähdemme elokuun puolessavälissä tai sitä seuraavalla viikolla.

Kuvissa tillittää isosilmäinen vähätukkainen terävännäköinen kirppukokoinen tyttö, joka oli huhtikuussa 62,5 cm ja 6,4 kg. Katse on eloisa ja tyttö hurjan söpö. Ei pelota yhtään ottaa tuota kirppua meille asumaan! Pikku kirppu tykkää musiikista, nukkuu hyvin ja on aktiivinen (tuli siis oikeaan perheeseen :-)).

Tämä oli oikeasti elämäni onnellisin päivä... En tiedä mihin vertaisin! Tuliko minusta nyt äiti, vai vasta elokuussa Kantonissa!

Hyvää juhannusta!

2006-06-22T15:42:00.000+03:00

Jännittävä juhannus, toden totta... olen ollut aika tyyni odottaja, mutta nyt totisesti tän viikon kaikkea muuta kuin tyyni... ja vaikka sataisi juhannuksena kaikkina päivänä koko ajan, taidan lämmittää ympäristöäni pelkällä omassa päässä surisevalla kiihtymyksellä... ja taidan purra kieltä, koska ennen kuin nimeämiset todella tulee ja tiedot on nähty, niin meiltä ei tietoa tihku esim. sukulaisille...

Huhujen pyörteissä

2006-06-21T11:34:00.000+03:00

Kun adoptio on kansainvälistä toimintaa ja Internet on keksitty, niin huhuja seuraavien Kiinan adoptiolasten nimeämisten tulosta riittää... Osa huhuista on sellaisia, joissa me rajaudumme ulos ja olemme ehkä sitten seuraavassa erässä (Kiinassa nimetään pääasiallisesti kronologisesti sen päivän mukaan, jolloin paperit on kirjattu Kiinan adoptioviranomaisille).

Mutta kun maanantaina luin huhun, jossa mekin olemme mukana, niin mahaa sattui... Nytkö se tapahtuu? Joko uskaltaa toivoa?

Lopullisesti uskon vasta, kun saamme soiton...

Kuvassa on nimeämiskuva, jota olen muuttanut toivottavasti tarpeeksi tunnistamattomaksi. Tuollaista pätikkää siis odottelemme....

Lapsiperheen arjessa vierailulla

2006-05-29T13:46:00.000+03:00

Oltiin viikonloppu hoitamassa kahta lasta, kun vanhemmat olivat viikonloppumatkalla kaksin (ja mikäli hyväntuulisuudesta ja hymyistä pystyi sunnuntaina palatessaan jotain päättelemään, oli ollut mukavaa).

Siinä me pyöriteltiin lapsiperheen rutiineita: aamupalaa, päivävaatteet päälle, ulkoilua, lounas, ulkoilua, päivällinen, leikkimistä, lastenkirjojen lukemista, pelaamista, saunaan, iltapalat, iltatoimet ja nukkumaan... ja nukkuivat koko yön kiltisti omissa sängyissään... aamullakin herättivät vasta kahdeksan jälkeen. Ja sama rumba uudestaan. Siinä sivussa vastaamista kysymyksiin esim. Lordista ja muusta päivänpolttavasta kuten pitääkö Ranuan jääkarhuille hommata iso pakastin kesäasunnoksi.

Tuli hyvä mieli, kun ajattelin, että tätä me sitten kohta* kotonakin pyöritetään, arkea. Eikä se tunnu vaikealta. Kunpa tulisit jo luoksemme!

*) Tällä hetkellä ennustetaan, että syksyllä pääsisimme Kiinaan... tosin uskon vasta, kun näen sen nimeämisen.

Äitienpäivän alla

2006-05-12T14:31:00.000+03:00

Äitienpäivän alla tuli mieleen, että viime vuonna uskoin jo tänä äitienpäivänä olevani äiti. Että tämä olisi ensimmäinen kerta, kun minut herätetään aamukahvilla ja joku pieni kiipeää syliini halimaan.

Tässä lähipäivinä on yhden ystäväni tyttären syntymäpäivä. Ajattelin viime vuonna siellä lastenkutsuilla, että ensi vuonna tulen tänne oman lapseni kanssa, eikä tarvitse enää selitellä. Enpä tule.

Te, jotka vietätte jo äitinä ihania äitienpäiviä, rutistakaa lapsianne minunkin puolestani!

Kysy Piikkikseltä

2006-05-05T12:53:00.000+03:00

Lueskelin tässä vapaapäivänä vähän blogeja, ja huomasin, että tällainen kiva meemi on kulussa. Olikin aika kivaa lukea noita kysymyksiä ja vastauksia, niinpä laitan itsellenikin.

Kysy minulta kuusi kysymystä. Ei seitsemän tai viisi, vaan kuusi. Sillä ei ole väliä, kuinka turhia tai omituisia kysymykset ovat - kysy ne joka tapauksessa. Liitä tämä sen jälkeen omaan blogiisi ja katso, mitä sinulta kysytään. Vastaan kaikkiin.

Isovanhemmuudesta

2006-05-05T11:17:00.000+03:00

Tämä lapsen odotus on laittanut miettimään myös isovanhemmuutta. Itselläni ei ole ollut mitkään lämpimät välit kumpaankaan mummooni. Toinen pappa kuoli jo ennen kuin isä syntyi. Toinenkin kuoli juuri kun äiti odotti mua.

Toinen mummoni kuoli mun ylioppilaskirjoitusvuonna, ja hän kävi usein kylässä ja me hänen luona. Mutta hän oli kärttyisä ja ilkeä nainen, joka teki selväksi, että äidinkään ei olisi tarvinnut syntyä, saatikka meidän äidin lapsien. Toinen mummo elää vielä, mutta on jäänyt etäiseksi monista käytännönkin syistä (ei vähiten sen takia, että isä on ollut kasvattilapsi ja tämä on siis hänen bioäitinsä, jolle asia on häpeällistä vieläkin). Kasvattivanhemmat on kuolleet ennen syntymääni, mutta tuskin heistäkään mitään ihania muistoja olisi syntynyt. He olivat hyvin uskonnollisia (vanhoillislestadiolaisia) ja ankaria, ja piiskasivat isästä hänen perisyntiään (siinnyt avioliiton ulkopuolella) pois.

Oman huonon onnen takia sitä toivoo, että oma lapsi saisi ihania kokemuksia isovanhempien kanssa. Nyt näyttää siltä, että ainakaan anopin puolelta niitä on vaikeaa saada. Anoppi on jo iäkkäämpi, täyttää kohta 80 vuotta. Viime vuosina olemme monesti lähteneet lyhyellä varoitusajalla kun anoppi on saanut jonkun vakavan kohtauksen ja on sairaalassa. Vuoden sisään hän on käynyt sekoittamaan nykyisyyttä ja menneisyyttä, esimerkiksi hän ei aina erota vanhinta poikaansa hänen kuolleesta isästään ja hän elää joitakin kohtauksia elämästään hänen kanssaan uudestaan. Nyt on alkanut uusi vaihe tuossa dementiassa. Hän soittelee päivittäin ja väittää, että joku on varastanut hänen tavaroitaan (kuten lakanoita tai pyykkejä) tai rahojaan. Todellisuudessa hän on itse kätkenyt ne. Surullista. Tuskinpa meidän lapsi saa mitään ihanaa mummomuistoa sieltä.

Toivottavasti omat vanhempani 15 v nuorempina jaksavat olla vielä kauan fyysisesti toimintakunnossa ja henkisesti tässä maailmassa...

Asioiden edellä

2006-04-21T23:19:00.000+03:00

Olen tällä viikolla opettanut tulevaa sijaistani. Hän on kanssani nyt 2 viikkoa ja kesällä toiset 2 viikkoa. Hän tuuraa sitten mua vappuviikolla, kun olen lomalla ja myös kesälomani ajan. Tuntuu hullulta ottaa näin todesta lähtöni. En osaa vielä asennoitua, että ihan varmasti lähden vanhempainvapaalle edes tänä vuonna. Kun ei ole nimemistä, ei ole varmuutta.

Huhujen mukaan ensi viikolla tulisi nimeämisiä, ei kuitenkaan vieläkään meille. Ehkä kesällä tulee. Alan asennoitua, että matkustamme hakumatkalle aikaisintaan syksyllä. Ehkä ei sittenkään.

Sinänsä ihan hyvä, että saan itse opettaa sijaistani verrattuna siihen, että joku vaan tulisi kylmiltään ja yrittäisi ottaa selvää, miten hommat on aiemmin tehty.

Tulitikkurasian tyttö

2006-04-11T21:10:00.000+03:00

Näin viime yönä unta, että olimme hakumatkalla, yllättäen muuten Intiassa. Saimme parivuotiaan tytön, joka oli niin pieni, että mahtui nukkumaan tulitikkurasiaan (sellaiseen normaalia isompaan pitkien tikkujen rasiaan, mutta silti). Mulla oli sellainen unessa mukana luovutustilanteessa kassissani. Oikeasti meillä on niitä kotona useampiakin kynttilöiden sytytykseen.

Tyttö oppi heti, muutamassa minuutissa puhumaan suomea ja oli hyvin aktiivinen. Ihmettelin hetken hädissäni pientä kokoaan, että miten me pärjätään, kun hän voi helposti pudota ja hukkua. Intian hoitotädit sanoivat vaan, että "she will grow if you just love her". Mies sanoi heti tädeille, että kyllä me tämä otetaan, vaikka onkin aika pieni.

Mitähän tääkin nyt sitten tarkoitti...

Meedioita kortistoon

2006-04-11T19:11:00.000+03:00

Katsoin juuri nauhalta Ylen MOT-ohjelman Orjaksi unelmatehtaaseen, joka kertoi media-alan ylikoulutuksesta. Minullehan tämä ei ollut mikään uusi asia. Olen itse toista ikinä valmistunutta vuosikertaa medianomeja (eli opiskelin vuosina 92-95). Siihen aikaan niitä taiteen ja viestinnän oppilaitoksia oli tasan 2, Torniossa ja meidän koulu Tampereella.

Olen muuten ihan ensimmäisiä medianomi (amk)-tittelillä valmistuneita (valmistuimme 2-vuotisesta, työn ohella suoritettavasta täydennyskoulutuksesta puoli vuotta ennemmin kuin ne perusopiskelijat, jotka aloittivat opintonsa, kun TTVO (Tampereen Taiteen ja Viestinnän Oppilaitos) oli jo ammattikorkeakoulu). Vuonna 2004 medianomin koulutusohjelmia oli 18 ammattikorkeakoulussa.

Oman kouluni vuosikurssiani edeltävästä, omasta vuosikurssistani ja meitä seuraavasta vuosikurssista ja heidän työllistymisistään tiedän aika paljon, koska osa on luonnollisesti hyviä ystäviäni, ja tuttuihin törmää koko ajan eri paikoissa ja nimiänsä näkee lopputeksteistä. Me työllistyimme nähdäkseni tosi hyvin alalle. Minun tuntemistani ihmisistä vain 1 tai 2 ei ole alan töissä. Osa on free lancereita, mutta työtä on kuitenkin jatkuvasti. Meidän työllistymisvaiheessa ongelmana ei ollut se, että meitä olisi ollut liikaa, vaan se, tietääkö joku työnantaja, mistä koulutuksesta tässä on kyse. Itsekin olen sitä joutunut selittämään tutkintotodistuksen kanssa useamman kerran, että tämmöinen laaja-alainen media-alan moniosaajakoulutus on käyty.

Vuosina 1999-2003 valmistuneista medianomeista 71% oli työllistynyt, mutta tilastosta ei nähnyt, mille alalle. Tuon jälkeen kouluja on tullut lisää ja valmistuneita joka vuosi sadoittain lisää. Vuosina 2005-2010 arvioidaan valmistuvan vuosittain 650 medianomi (amk)-tutkinnon suorittanutta, tilanteessa, jossa meitä ensimmäisiä vuosikursseja osittain työllistäneet, esim. Yleisradio ovat pikemminkin vähentäneet työvoimaansa, vaikka ohjelmaa tehdään tuntimääränä mitattuna enemmän. Eikä tilanne ole parempi tuotantoyhtiöiden puolellakaan, jossa yhä pienemmällä palkallisella työvoimalla väännetään enemmän ohjelmaa.

Osan työstä tekevät ilmaiset työharjoittelijamassat. Minulla käy sääliksi niitä, jotka yrittävät saada ensimmäisiä työpaikkojaan tilanteessa, jota ohjelma kuvasi. Ohjelman mukaan oppilaitokset nykyään antavat yhtiöille jopa rahaa siihen, että he ottavat ilmaisia orjia tyotantoihinsa. Tuollaisessa noidankehässä harjoittelupaikan saa varmaan suht helposti, mutta koska joka vuosi on ilmaisia harjoittelijoita, ei ikinä sitä palkattua työtä, ilman aiempaa alan työkokemusta, kontakteja...

Ammattikorkeakoulutuksen lisäksi on jotain toisen asteen media-alan koulutusta, jota ei silloin edes ollut. Muistan kun noita koulutuksia suunniteltiin ja puhuttiin, että koulutetaan piuhankantajia... Tutkimuksen mukaan näitä on nyt sitten kaupan kassalla ja varastomiehinä. Varmaan unelmat aika hyvin murskattuna. Toki joku tosi lahjakas, sinnikäs ja ennen kaikkea hyvillä suhteilla varustettu työllistyy varmaan nykyäänkin, mutta vaikeaa se on, kun kilpailua on noin paljon.

Onko mitenkään järjenvastaista, että itseäni kiinnostaa yhä enemmän lähteä pois tältä alalta, sellaisiin töihin, joilla on oikeasti merkitystä? Ehkä se liittyy myös aikuistumiseen, en ole enää niin minä-minä täällä-tyyppi, vaan ehkä näen paremmin muutkin. Enhän tätä koulutustani tai työkokemuksiani kuitenkaan häpeä tai toivo pois. Oikeastihan ne auttavat ammatissa kuin ammatissa, kun nykyään pitää osata kaikenlaista mediajuttua ihan joka puolella. Koulumaailmassakaan niitä tuskin väheksytään. Olen myös miettinyt, että miten kiinnostavaa olisi suunnitella oppimateriaaleja erityisoppilaille. Tai jopa opetusohjelmia.

Kevättä kohden

2006-03-31T12:14:00.000+03:00

Hei taas ja anteeksi pitkästä tauosta. On ollut kaikenlaista muuta elämässä niin paljon, että tämä bloggaaminen on kärsinyt. Olen tehnyt työn ohessa ihan uutta hommaa, jonka opettelukin vie paljon aikaa ja näemmä myös muuta (tällä hetkellä mulla on jännetuppitulehdus ja joudun käyttämään hiirtä vasemmalla kädellä).

Olen myös opiskellut eteenpäin. Mulla on perusopinnoista enää 2 tenttiä jäljellä, viikon päästä yksi. Tähän mennessä opinnot ovat menneet hyvin, eli jokainen opintojakso on mennyt vitosella läpi. Nyt täytyy ruveta miettimään päätöksiä jatkon suhteen. Aineopinnot kiinnostavat ja opettajakin suosittelee niitä heti putkeen. Löysinkin Jyväskylän yliopiston alaiset Helsingissä suoritettavat aineopinnot, jotka voi suorittaa omaan tahtiin 2,5 lukukauden kuluessa. Sitä olen nyt meinannut seuraavaksi askeleeksi.

Toisaalta eräs ystäväni sanoi mulle, että voisin hakea suoraan varsinaiseksi opiskelijaksi Helsingin yliopistoon, ja sitten jos lastenhoitosyistä tulee ongelmia löytää aikaa opiskeluun, voin ilmottautua poissaolevaksi. Kun kuitenkin olen jo syksyllä suorittanut ne perusopinnot ja mulla on aiemmin suoritettuna appro, jonka voin laskea mukaan näihin opintoihin (av-kulttuurin perusopinnot), niin loppujen lopuksi, yksi vuosi noihinkin voi mennä jollain perusopiskelijalla. Hakuaika päättyy 19.5., joten siihen mennessä pitää päättää, jatkanko näin vai haenko varsinaiseksi opiskelijaksi. Hyvää siinä on tietenkin se, että on halvempaa opiskella päätoimisesti kuin avoimen kautta. Huonoa se, että varmaan kaikki läsnäoloa vaativa opetus ja tentit ovat keskellä päivää, enkä pääse hyvin keskellä päivää pujahtamaan johonkin kesken työpäivää tai kotoa, lapsen luota.

Noihin aineopintoihin kuuluu 120 t harjoittelu jossain. Olen miettinyt, että pyrkisinkö autistiluokkaan vai kouluun, jossa integraatio erityypisten (esim. dysfasia, asperger, adhd) erityistä tukea tarvitsevien ja ns. normaaliluokkalaisten samanluokka-asteisten välillä on järjestetty todella edistyksellisesti ja toimivasti. Toisaalta autistiluokka kiinnostaa, mutta onko toisesta enemmän ja laajemmin hyötyä? Kumpikin kelpaa harjoittelupaikaksi yliopiston puolesta.

Adoptiosta minulla ei ole uutisia. Nimeämistä ei kuulu. Nyt ennuste on papereiden lähettämisestä nimeämiseen 10-12 kk, eli huhtikuun lopun ja kesäkuun lopun välillä + 8- 9 viikkoa hakumatkan valmisteluihin. Eli hakumatka olisi n. heinäkuun alun ja syyskuun alun välillä. Mutta kun se ennuste on muuttunut niin monta kertaa (alunperinhän meidän piti saada nimeäminen jo jouluksi), niin en oikein jaksa pitää mitään ns. varmana.

Sinänsä aika on mennyt nopsaan, kun on ollut muutakin mietittävää ja puuhattavaa. Ja en ole niin kauheasti kärsinyt kahdenolosta miehen kanssa. Tuossa taannoinkin kun oli oikein kiva viikonloppu, niin mietin puolitosissaan, että miksi ihmeessä haluan vapaaehtoisesti luopua tästä mukavuudesta...

Tosin kyllähän me oikeasti sitä lasta haluamme perheeseemme, ja aika paljonkin, kun olemme kuitenkin käyneet läpi niin paljon sen eteen. Mutta en ole mikään kärsivä ja onneton ihmisraunio nytkään, vaan aika onnellinen ihminen. En tarvitse sitä lasta siihen, että olisin tyytyväinen elämääni tai että tulisin onnelliseksi. Mutta uskon, että hänestä on kyllä paljon iloa.

Tässä odotuksessa on hullua se, että kun aina huomaa, että kuukausi taas meni ilman nimeämistä, niin kuukausi kuukaudelta on epäuskoisempi olo, että kulminoituuko tämä prosessi todellakin joskus? Loppuuko tämä odotus joskus ja tuleeko meille ihan oikeasti joskus joku asumaan? Vaikka järjellä tiedänkin, että kyllä se joskus tapahtuu... mutta milloin? Ja miltähän se sitten tuntuu? Osaako sitten nimeämisen jälkeenkään ottaa asiaa totena ja ryhtyä toden teolla valmistelemaan kotia lapselle? Ajattelin kyllä toukokuussa pitää viikon loman, jossa tyhjennän nyt työhuoneena olevan tulevan lapsen huoneen, maalaan ja kiinnitän boordin ja kasaan pinnasängyn ja mietin mitä muuta huone tarvitsee, hyllyn ja lipaston ainakin?

Oletko Suomen ihanin nainen?

2006-02-28T20:08:00.000+02:00

Ylellä on näemmä tosi hilpeän ennakkoluulotonta ohjelmapolititiikkaa, kun oikein tällä ilmoituksella haetaan Suomen ihaninta naista, jonka valitsevat somalimiehet.

"Nainen, kestääkö kanttisi? Voiton vie sisäisesti kaunis nainen, joka olisi ihannekumppani niin Suomessa kuin Afrikassa. Valinnan tekevät miehet Somaliasta. Esiraati kokoontuu kaukana Afrikassa. Voittaja valitaan elokuussa Helsingissä. Ihanin Suomi-nainen palkitaan Afrikan-matkalla.

Kilpailun järjestää TV1:n ensi kesän viihdeohjelma Ähläm Sähläm. Alustavan karsinnan tekee Ähläm Sählämin toimitus, joka valitsee maaliskuussa 12 naista varsinaiseen kisaan. "

No, todellisuudessa lienee joku hakkeri asialla. Otin nuo ruutukaappaukset todisteeksi, koska todennäköisesti linkkiä ei enää huomenaamulla ole. (Kuvat saa luettavan isoiksi klikkaamalla niitä ja odottamalla hetki, kunnes oikeaan alanurkkaan ilmaantuu sellainen nuolineliö, jolla kuva suurenee koko ikkunan kokoiseksi.) Ainakin minun on vaikeaa uskoa, että Ylellä olisi ohjelma nimeltä Ähläm Sähläm.

Liittyisikö tämä jotenkin niihin pilapiirroksiin? Vai onko muuten vaan joku humoristi asialla?

On erilaista odotusta

2006-02-22T14:13:00.000+02:00

Olen ollut taas kovin kiireinen, lukenut tenttiin & tehnyt paljon työtä. Mitään edistystä odotuksessa ei ole ollut. Nyt vaikuttaa siltä, että menee vähintään huhtikuulle, ennen kuin saamme nimeämiset. Ovat huhuja, mutta uskottavia.

Erilaistakin odotus voisi olla. Eräs samanikäinen ystäväni odottaa lasta, esikoistaan. Vauva sai alkunsa vahingossa, lomaromanssista. Toki kyseessä oli iloinen vahinko, ystäväni ei luullut ikinä äidiksi pääsevänsä. Ystäväni joutuu muuttamaan kohta ihan uudelle paikkakunnalle, kun häneltä menee asunto alta, ja hän voi jäädä jo äitiyslomalle. Hänellä ei ole mitään tulevalle vauvalle, koska hänellä ei ole rahaa edes laskuihin. Siihen liittyy monia asioita, joita en nyt tässä käy läpi.

Jotenkin tuollainen vahinko-odottaminen ei ihanteellisiin olosuhteisiin tuntuu minusta oudolta, vaikka tiedänkin, että kaikki muut saavatkin tehdä lapsia, miten haluavat. Mutta kun tämä meidän lapsen saaminen on niin kontrolloitua, niin syynättyä, niin se vaan tuntuu kummalliselta.

Mulla kävi niin sääliksi ystävääni ja tulevaa vauvaa, että kävin ostamassa pienen starttipaketin kirpputorilla pieniä 50-56-62-68-senttisiä vaatteita. Ostin ihan perusarkivaatteita, bodeja, potkuhousuja, kokohaalareita, kaikki neutraalin värisiä, jotka sopivat tytölle ja pojalle. Lähetän ne sitten uuteen osoitteeseen, kun hän on muuttanut.

Olin ajatellut ostaa tälle vauvalle jonkun kivan juhlavaatteen, kun hän syntyy. Nyt päätin ostaa korillisen ja mielummin ammeellisen kaikkea käytännön vauvatavaraa, kuten perusvoiteita, tuttipulloja, pulloharja, ensimukeja jne. Niitä saa nyt ehdottaa mulle. Ja jotain luksusta, mikä ilahduttaa vastasynnyttänyttä.

Uskallusta on mennä jo näin pitkälle

2006-02-01T10:44:00.000+02:00

Soitin juuri seurakuntani papille ristiäisistä. Lähinnä kiinnosti se, millainen seurakuntasali siinä kirkon yhteydessä on, kun en ole juuri siellä käynyt. 80 henkeä mahtuu hyvin ja 80 on kahvikalusto, joten siitä ei tarvitse huolehtia. Ei meille silti noin massiiviset ristiäiset tule, mutta varmaan useampi kymmenen vierasta kuitenkin.

Juttelimme hetken myös vaatteista ja nimestä. Olemme kummatkin ortodokseja, ja tavallisessa ortodoksisessa kasteessa vastasyntynyt on alasti ja hänet upotetaan veteen 3 kertaa. Kyselin, onko se upotus välttämätöntä, jos lapsi on jo isompi, eikä suostu olemaan tuolla kuvan lailla papin kanssa. Kuulemma voi soveltaa aikuiskastetta (jossa siis päätä sivellään vedellä ja tehdään mirhavoitelu).

Puvustakin puhuimme, kun mitään kastemekkoa tuskin voi ajatella. Kunhan vaate on valkoinen ja juhlava, niin se käy. Ajattelin hakea Kiinasta sopivaa valkoista kiinamekkoa juhlamekoksi. Jos lapsi on poika, niin valkoinen paita ja housut.

Ortodoksilapselle annetaan perinteisesti vain yksi nimi, mutta tästä on kyllä lipsuttu Ortodoksiviestin Kastetut-osaston mukaan. Mutta vähintään yhdellä nimellä tulisi olla yhteys ortodoksiseen nimistöön ja taivaalliseen esirukoilijaan. Sanoin, että jos lapsen kiinalainen nimi on sellainen, jota voi käyttää, olemme ajatelleet säilyttää kiinalaisen nimen kutsumanimenä eikä kakkosnimenä. Pappi koetti kyllä puhua, että kristillinen nimi olisi kutsumanimi. Saa nähdä, joutuuko siitä vielä taittamaan peistä.

Menemme sitten tutustumaan, kun tiedämme ajankohtaa paremmin. Mitenkähän nuo ristiäiset sitten sujuvat? Pysyyköhän lapsi aloillaan yhtään. Se on meinaan aika pitkä tilaisuus. Se sakramenttisosuus kestää vähintään noin puoli tuntia. Onneksi tuo pappi oli kastanut jo 2 adoptiolasta aiemmin.

Neljän suorat

2006-01-30T17:57:00.000+02:00

Kiitos Nannelle haastamisesta! Tällä hetkellä olen uponnut viikonloppuisten Educa-messujen sulatteluun ja tutkimusmetodien opiskeluun, joten ihan hyvä keventää vähän.

Vastaan haasteeseen esittämällä omia neljän suoriani.

Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana (näitä on ollut paljon! laitan menneisyyden paikkoja)
opettajan sijainen
Hakaniemen torikahvilan kahvila-apulainen
postineiti (siis luukulla)
tv-uutisten leikkaaja

Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan
Korppi sylissä
Breaking the waves
Jules & Jim
Miehuuskoe

Neljä paikkaa, joissa olen asunut (näitäkin on paljon)
pienen tehdaspaikkakunnan pieni kerrostalo, II kerros, kolmio (eka jonka muistan, muttei faktisesti eka)
hippikommuuni Espoossa rintamamiestalossa
Pispalassa eräässä nykyään puretussa puutalossa
Torkkelinmäen sinkkuasunto 8. kerroksessa hulppeine näkymine

Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän
Sopranos
Amyn lailla
Oz
Strömsö

Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla
Auschwitzissä
Barcelonassa
Pariisissa
Prahassa

Neljä suosikkiruokaani
poronkäristys ja perunamuusi
kaikki thaimaalainen ja intialainen ruoka
lammas missä muodossa tahansa
lohimedaldongit ja puikulaperunamuusi

Neljä saittia, joilla käyn päivittäin (tai lähes päivittäin...)
Blogilista
useammalla suljetulla adoptioaiheisella keskusteluryhmällä
hs.fi
Verkkiksen adoptiopalsta

Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt
Kiinassa lasta hakemassa
Lomalla jossain missä on jo kevät tai kylpylässä
Äidin ja isän luona rauhoittumassa luonnon keskellä
lampaita rapsuttamassa tuossa kilsan parin päässä

Neljä blogia, joita mainostaa
En viitsi mainostaa muutenkin kovin tunnettuja kuten Viistoa pintaa tai Ryytimaata, ja ajattelin nostaa esiin muutenkin niitä, joita en oo vielä saanut aikaiseksi tuohon sivupalkkiin kirjata, joten mainostan nyt seuraavia (suluissa miksi):

Kirjaksi?: Tarinoita siitä, mitä tapahtuu, kun harrastajakirjoittajan toive saada käsikirjoitus julkaistuksi alkaa saada hentoa pohjaa (mielenkiinnosta, omien haaveiden takia)

Kotimiestä: Koti-isä, poika n.2-vuotias Abduktoitu Locombiasta. Ajatuksia ja tapahtumia joita voi tapahtua vain kotimiehille ja niiden jälkikasvulle. (humoristinen miesnäkökulma adoptioon)

Käkkijän kertomaa: Geokätkentä on harrastus, jossa toiset harrastajat piilottavat jonnekin pakastepurkin eli kätkön ja ottavat siitä satelliittipaikantimella eli GPSr:llä koordinaatit ja ilmoittavat ne Internetissä. Toiset harrastajat syöttävät kätkön koodinaatit omaan paikantimeensa ja menevät etsimään purkkia. Löytönsä he kirjaavat sekä purkissa olevaan vihkoon, että kätkön sivulle Internetiin. Tämä blogi kertoo geokätkennästä ja samalla vähän muustakin. (vaikuttaa kivalta uudelta harrastukselta)

Salanimi & salanimeä Mitähän sillä tädillä tänään juolahtaa mieleen? (usein jotain kiinnostavaa, olen huomannut)

Haasteen heitän eteenpäin Kauralle! Ja hyvää kiinalaista uutta vuotta (vuosi vaihtui sunnuntaina)!

Sauli ei ymmärrä adoptiota

2006-01-23T13:45:00.000+02:00

Sauli Niinistö on esittänyt aika erikoisen mielipiteensä adoptiovanhempien etuisuuksista Interpedian lehdessä 4/05. Siinä kysyttiin, millä ehdokkaat perustelevat eroavaisuudet sosiaalisissa etuuksissa. Johdannossa oli mainittu eroavaisuuksina lyhyempi vanhempainvapaakausi verrattuna biologisiin perheisiin ja se, että yli 7-vuotiaan adoptoidessa ei ole vanhempainrahakautta ollenkaan. Muut vastanneet (Lax, Kallis, Hautala) eivät hyväksyneet eroavaisuuksia.

Niinistön mielestä "Adoptiolapsen vaikutus perheen talouteen on kuitenkin pienempi niin odotusaikana kuin vauvavarusteiden osalta. Isompien lapsien kohdalla lapsilisä yhtenäistää etuja. Lakia säätävän eduskunnan pitäisi tarkastella tuen tarvetta määräajoin."

Häh? Tuntuu, että Niinistö ei oikein ymmärtänyt, mitä kysyttiin. Saatava summahan perustuu etuutta käyttävän vanhemman tuloihin, eikä laskentasysteemi päivärahan suuruuden kohdalla ole sen kummemmin erilainen kuin biologisilla perheilläkään. Aika sen sijaan on huomattavasti lyhyempi (tällä hetkellä biologiset perheet saavat perhevapaita 263 arkipäivää ja adoptioperheet 180 arkipäivää).

Ja miten niin adoptiolapsi on halvempi ja vaikuttaa vähemmän perheen talouteen? Adoptiolapsi käyttää vähemmän aikaa vaippoja, kun on isompi? Aika paljon niitä vaippoja saa kulua verrattuna siihen, kun me laillistamme ja käännätämme asiakirjoja, lähetämme niitä toiselle puolen maapalloa, ja käymme hakemassa lapsen... Meillä menee omaa rahaa n. 6000 euroa tähän adoptioon. Adoptiotukea saamme 4500. Tuki on maasta riippuvainen, n. 1/3 adoption kustannuksista. Sen saa kun lapsi on nimetty ja hyväksytty, eli aika usein se menee hakumatkaan.

Minulle on myös jäänyt epäselväksi, että mitä kustannuksia biologista lasta odottavalle perheelle on lapsen odotusaikana verrattuna adoptio-odotukseen? Äitiysvaatteet?

Tarkemmin asiaa tivattaessa Niinistö on kommentoinut, että nykyinen adoptiotuki tukee hänen mielestään vain matkayhtiöitä ja hotelleja ja sinällään annetaan väärässä paikassa. Hakumatka on kuitenkin tarpeellinen lapsen saamiseksi. Luuleeko Niinistö, että me lomailemme hakumatkalla?

Hän oli myös kommentoinut, että tarveharkintaa tarvitaan edelleen sosiaalisia etuuksia myönnettäessä, sillä adoptiot ovat erilaisia. Eli siis tarpeeksi "rikkaat" adoptiovanhemmat eivät saisi tukea ollenkaan. No, onkohan hän valmis pudottamaan myös saman tulotason omaavilta biologisilta vanhemmilta vaikka puolet vanhempainrahasta tai lapsilisät pois? Tai käyköön tarpeeksi hyvin toimeentulevat neuvolassa omin rahoin, yksityisellä?

En ollut muutenkaan mikään Sale-fanittaja, mutta tässä lisäsyy äänestää sitä toista.

Lämpenee, kuumenee...ja pelottaa

2006-01-23T10:37:00.000+02:00

Nyt siellä samaisella CCAA:n sivustolla lukee, että CCAA on matchannut lapset niille perheille, joiden paperit on rekisteröity 13.5. 2005. Meillähän tuo päivä on 28.6. 2005. Ollaan siis jo tosi lähellä.

Samaan aikaan surettaa, ahdistaa ja pelottaa kauheasti. En voi tähän pelkoon johtavista syistä kirjoittaa kovin tarkkaan edes näin nimettömänä, mutta sattuneista syistä johtuen olen viime aikoina miettinyt hyvin paljon lapsiesityksen hylkäämistilannetta. Ja ruvennut pelkäämään sitä omalle kohdalle.

Mehän emme ole adoptoimassa ns. erityistarpeista lasta. Emme ole luetteloineet hakukirjeeseen niitä erityistarpeita, mitä voimme hyväksyä. Kotiselvityksessä lukee, että olemme keskustelleet mahdollisista erityistarpeista, ja olemme valmiit adoptoimaan lapsen, jolla on sellaisia erityistarpeita, mitä voi täällä Suomessa korjata helposti. Emme ole kuitenkaan vaatimassa mitään ns. täydellistä lasta, ja monet esimerkkinä käytettävät erityistarpeet kuten vaikka sormen puuttuminen tai likinäköisyys tuntuvat aika helpoltakin hyväksyä.

En ole kauhean tosissani edes pohtinut lapsiesityksen hylkäämistä ennen tätä. Mutta nyt kun se on konkretisoitunut, olen miettinyt joka päivä, mikä johtaisi meillä sellaiseen päätökseen. Fas on sellainen. Se vaikutti meillä ihan maavalintoihinkin. Samoin tosi syvä kehitysvamma. Miehellä rajat ovat vähän tiukemmat, mutta silti hän esim. mieltää siskonpoikansa aspergereineen kaikkineen normaaliksi lapseksi. Ja molemmat ymmärrämme, että adoptioon liittyy aina jotain taustan aiheuttamaa kiintymyssuhdeongelmaa. Ja että koskaan ei tiedä, mihin itse kukin myöhemmin sairastuu.

Nyt tajuan senkin, että tässä Kiinan kronologisessa systeemissä on vaaransakin. Jos kaikki läheiset osaavat odottaa nimeämistä tiettyyn aikaan, ja jos meillä on edessä hyvin vaikea ja surullinen päätös, niin en haluaisi, että kaikki sen tietävät. Tässä nettijulkisuudessakin on vaaransa, koska hyvin monet tunnistavat näissä pienissä piireissä toisensa.

Siksi olemme päättäneet, että sukulaisille ja tuttaville ei kerrota, kuinka lähellä nimeämistä olemme. Kerromme vasta, kun olemme saaneet nimeämisen, ja nähneet terveystiedot. En halua ruveta puimaan tuollaista valintaa kaikkien kanssa.

Askel lähempänä häntä...

2006-01-19T13:19:00.000+02:00

CCAA:n eli Kiinan adoptio-viranomaisten sivuilla lukee, että nyt on kesäkuussa tulleet asiakirjat olleet review-huoneessa. Siellä asiakirjat käydään läpi ja hakijoista pyydetään lisäselvityksiä, jos se on tarpeen. Se tarkoittaa, että kohta meidän asiakirjat pääsevät matching-huoneeseen, eli siihen tilanteeseen, missä joku lapsi katsotaan meille sopivaksi ja nimetään meille. Se voi kestää n. 2 kk. Eli ehkä maaliskuussa? Tai huhtikuussa?

Noissa kuvissa näkyy niitä hakijoiden asiakirjoja matching-huoneessa ja yhden lapsen nimeämiseen tarkoitettu dokumentti tarkemmin. Jossain tuollaisessa pinossa ovat kohta meidänkin asiakirjat. Ja kohta joku katsoo, että olisimme sopivat vanhemmat juuri tälle lapselle.
Tämä tulee koko ajan konkreettisemmaksi. Pitäisikö kohta jo hankkia jotain varmasti tarvittavaa, esim. Stokken Tripp Trapp-syöttötuoli?

Opinnot etenee

2006-01-18T15:18:00.000+02:00

Sain siitä jättämästäni esseestä myös 5. Tämä opiskeluhan sujuu hyvin, paremmin kuin odotin. En odottanut, että olisin kaikkein huonoinkaan, mutta pidin numeroita 3-4 tavoitteena. Kohtahan voi ylpistyä niin, että alkaa suorastaa harmittaa, jos saa arvosanan 4 :-). Ehkä motivaatio vaikuttaa näin paljon arvosanoihin.

Kirjoitin siis aiheesta "Miten voisimme luoda tarkkaavaisuuden ongelmista kärsivälle oppilaalle tehokkaan ja mielekkään oppimisympäristön ns. tavalliselle luokalle? Mitä asioita opetuksen järjestämisessä tulisi ottaa huomioon? Miten voitaisiin ehkäistä mahdollisia ongelmia (esim. koulukiusaaminen)?"

Täytyy tunnustaa, että vaikka kirjoitin tuon esseen kaikille avoimen koulun puolesta, en ole 100 % vakuuttunut, että kaikkien oppilaiden olisi syytä olla samalla luokalla. Se voi olla todella hankalaa koko luokalle, eikä välttämättä palvele sitä erityistä tukea tarvitsevaa oppilasta, esim. ääniyliherkkää autistia. Mutta opin tuota tehtävää tehdessä paljon siitä, miten edistää oppilaiden/ryhmän yhteistoimintaa ja keskinäistä ystävystymistä. Ja miten sitä kautta voi vähentää kiusaamisen ja eristämisen riskiä.

Outojen tapojen meemi

2006-01-16T10:48:00.000+02:00

Salanimi & Salanimen haastamana kerron nyt viidestä omituisesta tavastani Weird Habits - meemiin. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

1. Lapsena kävin päivittäin itseni kanssa keskusteluja (päänsisäisesti, en ääneen). Kun koulussa opin uusia kieliä, niin keskustelin niillä kielillä, vaikka "Jack is a boy and Spot is a dog"-tason kielitaidolla. Katsoin sitten myöhemmin sanakirjasta puuttuvat sanat. Vieläkin teen tätä joskus, kun opettelen uutta kieltä tai on muuten tylsää esim. bussissa istuessa. Usein toinen hahmo on ns. mielikuvitushahmo ja toinen minä oikeasti.

2. Kun pelästyn tai mua ahdistaa tai ei huvita, minua käy nukuttamaan vastustamattomasti. Jos on mahdollista, menen noissa tunnetiloissa nukkumaan. Olen esimerkiksi nukkunut pienellä nurmikentällä moottoritien vieressä, kun olin liftaamassa Amsterdamista Kööpenhaminaan ja sieltä kotiin ja ei huvittanut jutella kenenkään kanssa. Piiloudun siis nukkumalla pahalta.

3. Pelkään kauhuelokuvia ihan oikeasti. Eikä sen kauhun tarvitse olla kovin väkivaltaista kauhua edes. Esim. Signsin näkemisen seuraavana aamuna näin sen häilyvän ufo-hahmon meidän suihkuverhon takana. Ja olin päälle 30, kun tämä tapahtui. Huudan lujaa ääneen, jos on jotain sellaista kauhua, jossa joku vaanii toista tai peiliin ilmestyy joku muu. Joten aina, kun televisiosta tulee elokuva, josta sanotaan alussa "ei suositella alle 15-vuotiaille", mies lisää "eikä Piikkikselle". Katson silti niitä elokuvia ja tykkäänkin.

4. Himoitsen maissia purkista. Se on ihan oikea himo eikä vaan laimea pitäminen. Olen miettinyt, mitä ainetta siinä on, että saivat mut näin koukkuun.

5. Itken sopivassa mielentilassa mitä tahansa. Esim. itken, kun kuulen surullisen laulun (esim. viime aikoina James Bluntin Goodbye my lover) tai näen surullisia asioita tv:sta, esim. lapsien kärsimystä tai jonkun kuolemaa, vaikka se olisi fiktiotakin. Hassua tässä on se, että olen ollut uutistoimituksessa töissä ja käsitellyt todella rankkoja ihan todellisia uutiskuvia itkemättä…

Ja haastan seuraavaksi Onnelan Nannen, Kauran, Adoptiomatkan, SekäEttän Tuazophian ja Kevätsipulikukkien Scillan.

Esseen on pakko painaa

2006-01-12T21:08:00.000+02:00

Nyt olen saanut väännettyä sen esseen, josta oli jo aiemmin puhe. Aiheena oli "Miten voisimme luoda tarkkaavaisuuden ongelmista kärsivälle oppilaalle tehokkaan ja mielekkään oppimisympäristön ns. tavalliselle luokalle? Mitä asioita opetuksen järjestämisessä tulisi ottaa huomioon? Miten voitaisiin ehkäistä mahdollisia ongelmia (esim. koulukiusaaminen)?"

Oli yllättävän vaikea kirjoittaa tuosta, vaikka kirjat ovat helpot luettavat (Saloviita T. Kaikille avoimeen kouluun- Erilaiset oppilaat tavallisella luokalla & Salmivalli, C. Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä). Oli niin soveltava tehtävä ja Saloviidan kirja niin yksityiskohtainen, että on vaikeaa kirjoittaa omia soveltamisia sen jälkeen. En tiedä, onko siinä esseessä nyt sitten vieläkään tarpeeksi omaa pohdiskelua. *Huokaus* Pääasia, että sain tehtyä ja kehtaan lähettää arvosteltavaksi.

Mikähän siinäkin on, että tarvin noihin aina tietyn määrän ahdistusta, ns. deadline-ahdistuksen? Olen muuten tyyppinä ihminen, josta monet luulevat, että olen hyvinkin lapsellinen ja sinisilmäisen naiivi, kun olen niin optimistinen ja onnellinen lapsen lailla, pelkästä olemassaolosta. Mutta oikein hakemalla haen noita ahdistushetkiä, että saan suoritettua jotain. Muuten en saa puserrettua itsestäni kaikkea irti.

Nyt on alkanut Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteet 3 op -kurssi, ja siinä pitää tehdä lähes 300 sivuisesta pdf-muotoisesta väitöskirjasta (Juha-Pekka Heinonen - Opetussuunnitelmat vai oppimateriaalit) ennakkotehtävä, jota ei ole vielä annettu. Tämä jakso on muutenkin aika kuiva tarkoituksena tutustua erilaisiin kasvatustieteellisen tutkimuksen lähestymistapoihin, tutkimuksen teon perusteisiin ja vaiheisiin sekä tutkimusraportin rakenteeseen. Kirjana on Metsämuuronen, J.: Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä. Niin että sitä ahdistusta ei tarvitse nyt hirveästi etsimällä etsiä.

Muistelua

2006-01-05T13:37:00.000+02:00

Salanimi & Salanimen mukaista muistelua peruskoulusta ja muutoksesta lapsesta nuoreksi:

Luokka 1.
Kauhea pettymys, kun lukemaan jo oppinut pikku-Piikkis joutui muiden tahtiin opettelemaan jo osaamiaan kirjaimia. Rinnakkaisluokalla oleva myös lukutaitoinen kaverini sai lukea kirjoja muiden opetellessa kirjaimia. Tylsistyessäni tein matematiikan tehtäväkirjan loppuun asti syyskuun loppuun mennessä. Seuraus: opettaja otti multa kirjat pois. Sain pitää itselläni vain sitä kirjaa, mitä silloin käsiteltiin.

Luokka 2.
Sama opettaja soitti äidille, kun oksensin veripaltun päälle, kun jouduin istumaan sen kanssa koko välitunnin. Se oli tarhassa opittu selviytymiskeino pahoista ruuista. Nykyään varmaan joutuisin psykologille tuosta tavasta.

Luokka 3.
Sain silmälasit. Uusi opettaja teki kompakysymyksen meidän elämänkatsomuksesta. Vaihtoehdot olivat: Uskon Jumalaan ja Jeesukseen, Uskon kohtaloon tai Uskon, että itse pystyn määräämään elämästäni. Arvoin kahden viimeisen vaihtoehdon välillä. Valitsin Kohtalon, kun olin niin pieni, että en pystynyt itse määräämään omasta elämästäni kovinkaan hyvin.

Olisi pitänyt uskoa vieressä istuvaa eläinlääkärin poikaa, joka kuiskasi, että rastita Jeesus. Kaikki muulla lailla vastanneet nostettiin seisomaan ja piti perustella, miksi ei uskonut Jumalaan. Sanoin hätäpäissäni jotain, etten ole uskonnollisesta perheestä. Opettaja naurahti pilkallisesti ja sanoi, että jos ei ole kuin lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa.

Tämän jälkeen pelkäsin tätä opettajaa niin paljon, että en seuravalla viikolla uskaltanut pyytää vessaan kesken koetuntia ja pissasin housuun. Kyllä. Se on häpeällisin hetki kouluajoilta, minkä muistan.

Luokka 4.
Se edellisessäkin tarinassa esiintynyt opettaja sanoi, että jos olen kunnolla, pääsen enkeliksi joulukuvaelmaan. Olin niin kiltisti kuin ikinä osasin. Enkelien valinnan kohdalla opettaja sanoi minulle, että tummatukkaiset eivät voi olla enkeleitä.

Keväällä opettaja soitti kotiin, että pelaan "uhkapelejä", kun pelattiin kovalla pakkasella kolikkopeliä, jossa heitettiin pennejä ja viisipennisiä seinää vasten ja ne sai itselleen, jos ulottui peukalolla ja etusormella koskemaan kumpaankin yhtäaikaa. Lintsasin eka kerran, läheiseen baariin kuuntelemaan levyautomaatista levyjä.

Luokka 5.
Minusta tuli punkkari. Muut luokalla olivat diinareita. Minulla oli Pelle Miljoona-collegepaita ja hakaneuloja farkuissa. Värjäsin eka kerran hiukset.

Silti olin pikkutyttö, joka ei uskaltanut alkaa olemaan kenenkään kaa ja joka leikki daisyilla, teki luontolehteä, ratsasti, hiihti ja soitti huilua.

Kunnianhimo kasvoi uuden opettajan myötä. Voitin kirjoituskilpailuja ja koulun joulunäytelmäkilpailun. Esitin itse siinä joulupukin muoria, joka otti yliannostuksen unilääkkeitä annetuaan niitä sitä ennen myös joulupukille. Todistus nousi yli yhdeksän keskiarvoon (sitä ennen olin n. seiskan, kasin oppilas, paitsi äidinkielessä, musiikissa, kuvaamataidossa ja englannissa oli aina kiitettävä).

Luokka 6.
Voitin taas joulunäytelmäkilpailun. Ihastuin eka kerran. Se poika olisi halunnut olla mun kaa. Uskalsin pussata häntä koulun discon jälkeen muilta piilossa, mutta en julkisesti liikkua yhdessä. Kesän olin lammaspaimen ja hevostenhoitaja tallillani.

Luokka 7.
Ihastuin varmaan 10 kertaa, yleensä kaikkiin kovispoikiin. Hevoset ja huilu jäivät. Aloin valokuvata ja liityin kameraseuraan. Opin pimiötyöskentelyä. Punktyylini muuttui vähän gootahtavampaan suuntaan. Maistoin tupakkaa. Oli pahaa. Koulu meni yhä paremmin. Oli hyviä opettajia, eikä yhtään sadistia joukossa.

Luokka 8.
Join eka kerran viinaa. Ihastuin tosi monesti. Seurustelin pojan kanssa, joka soitti bändissä. Isoveljeni ei tykännyt tästä pojasta, vaikka viatontahan se vielä oli. Koulussa meillä oli hyvä porukka luokalla, ja tutustuin joihinkin nyt tämänkin hetken parhaimpiin ystäviini. Menin mukaan nuorisoteatteritoimintaan.

Luokka 9.
Käytiin teatteri- ja tanssiryhmän kanssa esiintymässä ulkomaita (Norjaa) myöten. Sijoituin valtakunnallisessa Kalevala-juhlavuoden kirjoituskilpailussa ja sain palkintomatkan. Sain myös läänin parhaan ja Suomen 4. parhaan tuloksen englannin valtakunnallisissa kokeissa. Kun koulu loppui, sain 2 stipendiä. Opettajat koettivat puhua mua valitsemaan pitkää matematiikkaa lukioon, mutta valitsin kielilinjan. Kesällä kävin eka kerran rockfestareilla ja ulkomailla ilman vanhempia tai bussilastillista muita lapsia tai nuoria.

Välillä meni siis paskemmin, loppua kohti parani.

Vielä yksi ryhmä ennen meitä

2006-01-05T12:49:00.000+02:00

Nyt on sitten huhtikuussa paperinsa Kiinaan lähettäneet saaneet nimeämiset. Interpedialla oli 11 perhettä tai yksinhakijaa lähettänyt paperinsa huhtikuussa. Heistä peräti viidelle oli nimetty poika, joten poikia tulee yhä enemmän. Monille tutuille tämä on ollut yllätys. Jotkut kyselevät multakin suoraan, kuuluuko tytöstä mitään, johon aina korjaan "voi se olla poikakin". Silti sama saattaa kysyä seuraavan kerran tavatessa taas tytön kuulumisia. Nyt sitten olen kertonut lähipiiriin tätä uutista, ja valmistellut siihen, että ihan todella meille voi tulla poika.

Edelliset nimeämiset tulivat 10.11., 1,5 kk sitten. Tämä tahti voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavaa: toukokuussa paperinsa lähettäneet voisivat saada nimeämisen helmikuun puolessavälissä tai loppupuolella ja me huhti-toukokuussa. Kohta on kiinalainen uusivuosi, joten silloin viikkoon pariin ei tapahdu mitään virastoissa.

Vielä olen ihan tyyni. Mies on jo ihan tulisilla hiilillä, luulee joka soittoani ja meiliä siksi tiedoksi.

Pesänrakennusvietti iskee

2005-12-30T15:04:00.000+02:00

Olen jo ruvennut toteuttamaan yhtä ikuista lupausta uudelle vuodelle, eli kaappien ja hyllyjen järjestelyä ja siivousta. Olen nyt käynyt pari hyllyä läpi, kun ostin alennusmyynnistä 2 uutta kirjahyllyn pätkää ja tyhjennän nyt vanhoja uusiin laitettavaksi.

Lisäksi haaveilen ostavani yhdelle olohuoneen seinälle kuvassa olevaa Lundian vakolakattua hyllyä. Siihen tulisi kaikki 500 vinyyliä ja cd-levyt, levysoitin, cd-soitin, kaiuttimet + paljon kirjoja. Alhaalle tulisi mun käsityölehdille hyvä säilytyspaikka ovelliseen kaappiin. Ja se nykyinen matala lastulevyhökötys saadaan pois siitä.

Oikeastaan ne uudet hyllyt ovat tyyliltään keittiöön sopivia. Meillä on niin vähän seiniä keittiössä, niin sijoitan ne olohuoneen puolelle heti keittiön viereen. Ne ovat valkoisia avohyllyköitä, joissa on pienet vetolaatikot (esim. pöytäliinoille ja lautasliinoille) ja asettelutilaa esim. hedelmäkorille ja kukille. Yksi taso on viinipulloille.

Toiseen niistä hyllyistä kerään kaikki keittokirjat (meillä on niitä paljon). Toiseen menee muutakin kirjaa. Mietin että joku linjaus siihen hyllyyn täytyy kehittää tyyliin vaikka kaikki kartta- ja matkustamiseen liittyvät kirjat ja taidekirjat.

Aion hankkia yhteen tangolliseen vaatekaappiin 2 matalampaa elfahyllyä tai vastaavaa alle. Niihin saa laitettua lakanoita ja pyyhkeitä enemmän kuin vastaavaan tilaan tavallista hyllyä. Sitä hyllytilaa jää sitten lapsen vaatteille. Korihyllyjen päälle mahtuu silti paitoja, lyhyitä takkeja ja jakkuja. Toiseen tankokaappiin sitten mekot japitkät takit ym. mitkä eivät matalaan mahdu.

Kun käyn kaappeja ja hyllyjä läpi, olen ottanut sivuun kaikki cd-levyt, kirjat, vaatteet ja muut tavarat, joita en tarvitse, joista en enää pidä, ja joita en enää käytä. Myyn ne pois kirpputorilla. Parempi saada muutama euro niistä, kun pitää niitä turhaan kaapissa tai hyllyssä.

Tämä kaikki sisustamisvimma liittyy siihen, että nyt täytyy tehdä hyllytilaa lapselle. Särkyvä kuten vinyylit ja cd-levyt täytyy saada oven taakse (ja mahdollisesti lukkoon). Kohta täällä ei enää asukaan 2 aikuista, vaan lapsi!

Hyvää uutta vuotta kaikille!

2005 pakettiin

2005-12-27T12:47:00.000+02:00

Salanimen blogista tällainen meemi:

1. Mitä sellaista teit vuonna 2005, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Aloitin tämän blogin ja opiskelin erityispedagogiikkaa.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

Ei mulla tainnut olla lupauksia. Tai jos oli, niin kodin siivouksen lisääminen ja sen olen pitänyt. Ensi vuodelle teen kunnonkohotuslupauksen.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei. Eikä kukaan hirmu läheinen saanut lapsia muullakaan lailla. Mutta ensi vuonna ainaskin 2 synnyttää.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei. Onneksi.

5. Missä maissa kävit?

En tainnut käydä edes Tukholmassa tai Tallinnassa... eli olen ollut vain Suomessa tänä vuonna.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2006, jota puuttui vuodesta 2005?

Lapsen...

7. Mitkä vuoden 2005 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

9.3. saimme adoptioluvan ja 16.6. paperit lähtivät Kiinaan.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Varmaan tuo erityispedagogiikan opintojen aloittaminen- vihdoinkin. Tai kotiselvityksen valmistuminen, tai luvan saaminen, mutta siihen en kauheasti voinut vaikuttaa.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Ääk. Mikä nyt olisi. En saanut kaikkea tehtyä, mitä sunnittelin tälle vuodelle.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Ei ole ollut muuta kuin normaaliflunssaa.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Pari uutta kirjahyllyn pätkää. Kenkäkaappi. Arjessa parhaita ainakin :-).

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Miehen. (On kova hassuttelija.)

13. Kenen käytös masensi?

Sen ystävän, josta kirjoitin viimeksi. (Jolla on vaikeaa sopeutua mun äidiksi tuloon.)

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Elämiseen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Luvan saamisesta, papereiden lähdöstä ja opintojen aloittamisesta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2005?

Olavi Uusivirran Irrallaan.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?

Onnellisempi.

b) laihempi vai lihavampi?

En kumpaakaan.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Samoissa rahavaroissakin.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Lukeneeni kirjoja ilman tavoitteita.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Toivon, että olisin ollut vähemmän ärtyisä.

20. Kuinka vietit joulua?

Kahden kesken kotona.

22. Rakastuitko vuonna 2005?

En.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Tahdon asia, Gilmoren tytöt ja Amyn lailla. Muuten selkeä ykkönen on Sopranos, mutta sitä ei tainnut ollut tänä vuonna ollenkaan?

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Varmaan Imre Kertészin Kohtalottomuus.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Amadou & Mariam: Dimanche a Bamako (suosittelen kaikille, jotka haluavat olla hyvällä tuulella).

28. Mitä halusit ja sait?

Halusin sisäistä rauhaa ja jossain määrin olen saanut sitä.

29. Mitä halusit, muttet saanut?

Lapsen,paljon rahaa säästötilille...

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Oliver Hirschbiegelin Perikato.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Käytiin Tarvaspäässä kakkukahveilla. Kotonakin oli kakkua ja sain mieheltä lahjan. Täytin 36 v.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Lapsen tai lapsitiedon saaminen tänä vuonna.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2005?

Mustat farkut, musta paita. Kesällä uimapuku ja shortsit.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Oma terve järkeni.

35. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Adoptiolasten perhevapaiden epäoikeudenmukaisuus verrattuna biovanhempiin.

36. Ketä ikävöit?

Lasta ja yhtä ystävääni, joka muutti eri kaupunkiin tämän vuoden alussa.

37. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

En osaa sanoa. Ehkä eräs Simo-Pekka siltä autistiluokalta, missä kävin vierailulla, teki suurimman vaikutuksen. Myös sen luokan opettaja ja eräs muu erityisopettaja antoivat ajattelemisen aihetta.

Kateus syö ihmistä

2005-12-27T10:47:00.000+02:00

Olipa rento joulunaika. Sen huomasi siitä, että mulla ei ole työkännykkää tänään mukana (unohtui kotiin) ja meinasin aiheuttaa hälytyksen töihin tullessa (unohdin koodin). Että näemmä myös näin lyhyt loma voi rentouttaa.

Pukki oli antelias ja sain kivoja lahjoja, mm. leffalippuja, uuden iltalaukun Indiskasta, sisustustavaraa, uudet tyynyt, rikkaimurin (oma toive) ja teflonkattilan puuron keittoon. Luntakin satoi idylliksi asti, eikä ollut liian kova stressi.

Seuraava joulu on varmaan vielä kivempi, (toivottavasti) ensimmäinen lapsiperhejoulumme. Monet kyselivät tavatessa, miten jaksan odottaa epämääräisen ajan sitä lapsitietoa. Hyvin. Itse asiassa tämä papereiden lähettämisen jälkeinen aika on ollut ihan leppoisaa odotusta. Enää ei tarvitse jännittää, kelpaako. Emme voi tässä vaiheessa edistää adoptiotamme millään, joten ei voi muuta kuin elää sitä omaa elämäänsä, mitä eli ennenkin. Ehkä asiaa auttaa, että pidin ja pidän siitä elämästä, myös ilman lasta. Jotenkin hassua kaivata lasta tosi paljon, mutta samaan aikaan kuitenkin tajuta, että minulla on oikeasti hyvä ja onnellinen olla myös ilman häntä. Ehkä on vain hyväksi, että sen meidän tulevan lapsen ei tarvitse tehdä minusta onnellista, koska olen sitä jo nyt.

Sain kuulla joulun aikaan kivoja uutisia, eli kaksi ystävääni saa vauvan ensi loppukeväällä ja juhannuksena. Olin tosi iloinen ihan heidänkin puolestaan, mutta myös itsekkäistä syistä. On kivaa, että joku oikea ystäväkin on samaan aikaan kotona lapsen kanssa kuin minä. Saanhan varmaan tuttavia hiekkalaatikolta, mutta omien ystävien kanssa on varmaan helpompaa jutella aroistakin asioista myös siinä uudessa elämäntilanteessa. Tosin toinen näistä asuu sen verran kaukana, että kovin usein emme pääse tapaamaan. Mutta onhan se mahtavaa, että meillä on yllättäen sama elämäntilanne, ja voi soitella ja tajuta heti, missä toinen menee. Hän on kärsinyt 10 v endometrioosista ja on yrittänyt lasta pitkään, joten olin erityisen iloinen hänen puolestaan.
Niin se maailma muuttuu. Vielä joskus 3 v sitten en olisi pystynyt ihan oikeasti olemaan pelkästään iloinen, ilman pientäkään kateuden pistoa. Nyt pystyn.

Se noista ystävistäni, joka asuu muutaman kilometrin päässä, kertoi, että miehensä sisko oli käynyt itkemään kuullessaan uutisen, että he odottavat toista lasta. Käly oli juuri saanut tietää, että ilman lääkäreiden apua he aivät lasta saa. Ymmärrän senkin puolen asiasta hyvin, enkä ehkä koskaan unohda sitä, miltä tuo tuntuu.

Kun aloin ymmärtää, että meille ei tule helposti lasta, uskouduin eräälle työn kautta tutuksi tulleelle minua n. 10 v vanhemmalle naiselle. Hän kertoi omasta lapsettomuudestaan, että hänessä on luultavasti jotain vikaa, koska ei edellisen suhteen aikana joskus 25-30-vuotiaana sitten tullut raskaaksi yrityksestä huolimatta. Nyt hänen miehensä, jonka hän tapasi joskus 33-vuotiaana, ei missään nimessä halua lasta. Hän sanoi tyytyneensä siihen. Heille adoptio ei ole mahdollinen monestakaan syystä.

Nämä jo aiemmin kerrotut jutut ovat nyt sitten muuttuneet monta kertaa viimeisen vuoden aikana. Joka viikko hän kertoo mitä ihmeellisempiä juttuja, joista tiedän, etteivät ole tosia. Olenhan itsekin käynyt lapsettomuusklinikalla tutkimuksissa ja tajuan, mikä voi olla totta ja mikä ei. Ensimmäisen kerran kysyin, että eikö se asia ollutkin näin, mutta hän kieltää, vaikka niistä aiemmista jutuista on esim. sähköpostejakin. Hän ei tajua, että ne valeet ovat niin läpinäkyviä.

Olen ajatellut, että hän ei pääse yli siitä, että minä pääsen kun pääsenkin äidiksi. Se on iskenyt hänen tajuntaansa kunnolla nyt, kun olemme saaneet luvan. Sitä ennen se ei ollut hänelle konkreettinen uhka, koska prosessi on ollut pitkä ja se lapsen tulo on aina ollut vuosien päässä. Mutta varsinkin nyt ihan loppuvuonna jutut ovat menneet suorastaan kummallisiksi. Hän on niin valtavan kateellinen siitä, että saamme lapsen, että hänen on pakko puolustautua noin. Tai sitten häntä kismittää se, että meillä mies on ihan yhtä innokas saamaan meille lasta kuin minäkin. (Tosin heillä pelkkä miehen haluttomuus ei ole ainut este esim. adoptioon). Jotenkin se on aivan valtavan surullista, kun lapseton kadehtii toista lapsetonta, joka saakin lapsen, eikä edes kovin yllättäen tai minkään *ihmeen* kautta.

PS. Itse siis inhoan niitä *ihme*raskaustarinoita, varsinkin kun ne kerrotaan tyyliin, josta selvästi tajuaa, että kertojan mielestä adoptio on joku rapavaihtoehto, johon tartutaan, kun muuta ei saada.

Maailmanparantaja ottaa osaa meemiin

2005-12-22T15:19:00.000+02:00

Tein Scillan blogista löytyneen testin, jossa tutkitaan elämäntapaprofiileja. Olen yllättäen maailmanparantaja. Tämän profiilin sopivuus minuun on 55 %. Toisena oli älykkö, 43 %.

Arvo-ja asennemaailmasta…

Maailmanparantajat ovat universalisteja. He haluavat tehdä kaikkensa, jotta maailmasta tulisi parempi paikka kaikille sen asukkaille. Maailmanparantajat ovat nuoren sukupolven omatunto. Eettisyys heijastuu heidän ajatuksissaan ja käytöksessään. He tiedostavat maailman moninaiset ongelmat ja tuntevat niistä myös henkilökohtaista vastuuta. He ovat aidosti huolestuneita luonnon tilasta, ihmisoikeuksista, eriarvoisuudesta, köyhyydestä ja muista polttavista ihmiskuntaa koettelevista ongelmista.

Suvaitsevaisuus on keskeinen arvo maailmanparantajien arvomaailmassa. He ovat suvaitsevia erilaisia ihmisiä, ideologioita, ajatuksia kohtaan. Heidän mielestään esimerkiksi yksilön seksuaalinen suuntautuminen on henkilökohtainen asia ja suhtautuvat kaikkiin vaihtoehtoihin myönteisesti. He suhtautuvat hyvin positiivisesti myös maahanmuuttajiin, siviilipalvelukseen ja kehitysavun lisäämiseen. Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että maailmanparantajien suvaitsevaisuus on laajalle ulottuvaa eikä jätä ulkopuolelleen mitään ihmisryhmää, uskontoa tai ideologiaa.

Toiset ihmiset muodostavat maailmanparantajien arvomaailman ytimen. Vaikka maailmanparantajat pitävät kaikkia ihmisiä tärkeinä, oma viiteryhmä ja omat henkilökohtaiset suhteet ovat ehkä kaikista keskeisimmällä sijalla heidän elämässään. Ystäviä nähdään usein ja suhteiden vaalimiseen käytetään paljon aikaa ja energiaa. Parisuhde koetaan erittäin tärkeäksi elämänalueeksi.

Itsensä toteuttaminen korostuu voimakkaasti maailmanparantajien arvomaailmassa. He luovat elämäänsä merkityksellisyyttä toiminnan avulla. He haluavat ilmaista itseään, hyödyntää kykyjään ja toteuttaa omassa itsessä piileviä mahdollisuuksia. Luovuus on maailmanparantajille ominaista. Heidän joukostaan löytyy runsaasti taiteilijoita, muusikkoja, kirjoittajia ja käsityöläisiä.

Kiinnostuksen kohteista…

Pehmeät arvot heijastuvat myös maailmanparantajien kiinnostuksen kohteista. He ovat kiinnostuneita kulttuurista, taiteesta ja musiikista. Tärkeimmiksi harrastuksikseen maailmanparantajat mainitsevat laulamisen, soittamisen, tanssin, lukemisen, teatterin, lenkkeilyn ja joogan. Useat ryhmän jäsenet myös ovat mukana tai ainakin harkitsevat vapaaehtoistyön tekemistä. Vaikka järjestötoiminta ei kiinnostakaan kaikkia maailmanparantajia, se korostuu kuitenkin voimakkaasti muihin elämäntyylisegmentteihin verrattuna.

Musiikki on maailmanparantajille erityinen kiinnostuksen kohde. Kaikki vähintään kuuntelevat musiikkia aktiivisesti, mutta useat myös laulavat tai soittavat itse. Rockin ja popin lisäksi maailmaparantajat kuuntelevat mielellään reggaeta ja punkia. Myös etnisen musiikin, jazzin ja bluesin suosio korostuu muihin elämäntyylisegmentteihin verrattuna. (Piik. huom. mistä se tiesin mun musamaun?)

Tähän ryhmään kuuluu noin 11 % suomalaisista 15-25-vuotiaista. Ryhmään kuuluvista naisia on 72 %.
---

Sanotaanko niin, että ei ollut varmaan ihan valtaisa yllätys myöskään lukijoille.

Kiitos vaan Unicefille joulumielestä

2005-12-20T00:40:00.000+02:00

Joulu on täydessä menossa. Kortit on postissa ja osa on jo tullut luukusta meille. Kauemmas menevät paketit myös matkalla ilahduttamaan. Kaikki lahjat on ostettu, osa viety perille. Sain aikaan joulukirjeenkin kirjeenvaihtokaverilleni Unkariin. Olemme kirjoitelleet yli 20 vuotta, alussa tiiviimmin, nyt kerran pari vuodessa (vähintään jouluksi). Olemme myös vierailleet toistemme luona. Viikonloppuna pestiin matot ja ikkunat. Kinkku on sulamassa.

Mutta vielä on vähän hommaa. Laatikot on tekemättä ja uusi erä joulutorttuja paistamatta (pitää olla vähälaktoosisia ja gluteenittomia, joten kaupan tortut ja saarioisten äitien laatikot eivät kelpaa). Hyvin kuitenkin ehtii vielä.

Suomen Unicef järjesti sen sijaan vähemmän kivan jouluyllätyksen ja Espoon kaupungin oman lehden Ee-meilin uusimmassa numerossa (9/2005) antoi hyvää asennekasvatusta jokaiseen espoolaiskotiin. Lehdessä oli Unicefista useampi juttu, koska Espoo on vuonna 2006 Unicef-kaupunki. Yhdessä isossa jutussa kerrottiin Anna- ja Toivo-nukeista, jotka ovat eri ihmisten itse tehtyjä nukkeja, joita myydään 20 eurolla. Raha menee kehitysmaan lapsien rokotuksiin. Yhden lapsen rokottaminen maksaa 20 euroa.

Hyvä asia siis, mutta jutussa luki suorana lainauksena (lihavointi omani): "Alkuperäinen ajatus Unicefilla oli, että nuket olisivat kehitysmaiden lapsia, mutta nykyään voi adoptoida eli ostaa minkä maan kansalaisen tahansa, Elisabet Likki kertoo hymyillen". Minä jouduin vähemmän hymyillen keskustelemaan jutusta lapsemme tulevien kouluikäisten serkkujen kanssa, jotka mainitsivat nukeista ja yhdistivät sen meidän adoptioomme.

Olisiko mahdolista, että myymistä, ostamista ja adoptoimista ei rinnastettaisi Anna ja Toivo-kampanjassa noin suoraan? Adoptiovanhemmat ja -lapset saavat ihan riittävästi vihjailuja ja suoranaisia syytöksiä lapsikauppaan osallistumisesta, ilman että Unicef lisää näiden kahden asian yhdistämistä.

Asiasta on ihan virallisiakin tahoja myöten keskusteltu Unicefin kanssa noin vuosi sitten. Sen jälkeen näille sivuille tuli lainausmerkit adoption ympärille. Sitä ennen siellä luki mm. "adoptoi eli osta", "myyminen hyvään kotiin","adoptoi 20 eurolla", "parhaita adoptiosesonkeja ovat joulu ja äitienpäivän tienoo" ym. Mutta itse asia ei vaan mene perille. Heistä siinä ei ole mitään pahaa, koska "onhan adoptiostakin kuluja".

Hirvittää tilanne, jossa esim. koululuokka tai kokonainen koulu osallistuu tähän keräykseen, ja jossain luokassa onkin adoptiolapsi. Unicef on kuitenkin arvostettu lasten järjestö ja joku opettaja saattaa tarttua täkyyn. Miltä adoptiolapsesta tuntuu tällainen "myyminen hyvään kotiin" ja ostaminen? Mitä hänen luokkatoverinsa ajattelevat hänen tulostaan Suomeen?

Vaikka adoptiosta on kuluja, niin adoptiovanhemmat eivät maksa itse lapsesta edes lainausmerkeissä. Ja lapsille suunnatussa kampanjassa myymisestä ja ostamisesta puhuminen adoptiona on lainausmerkkienkin kanssa vaarallinen mielikuva, jonka lapsen mieli hyvin helposti oikoo suoraan lapsen ostamiseksi.

Minä boikotoin Unicefiä tästä lähin. Ei hyvänkään teon nimissä saa tehdä mitä vaan.

Ensimmäinen arvosana saatu

2005-12-16T11:23:00.000+02:00

Sain nyt sitten Erityispedagogiikan peruskurssin (6 op) esseen arvosanan. Sain vitosen eli erinomaisen! En tiedä, saanko koko kokonaisuudesta nyt sitten vitosen, kun muut tehtävät on arvosteltu hyväksytty/hylätty-asteikolla. Muita tehtävät olivat ne vierailuraportit, 10 lakikäsitteen määrittely Sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö- kirjan perusteella ja verkkokeskusteluun osallistuminen.

Esseen kirjoitin siis siitä, miten työssäni tarvitsen erityispedagogiikkaa. Esseen teoreettinen pohja tuli Hautamäki & co kirjasta Erityispedagogiikan perusteet.

Ilahduin valtavasti, koska on vähän aikaa, kun viimeksi olen opiskellut akateemisia arvosanoja (joskus v. 2000-2001). Tällä välillä olen opiskellut ohjelmistoja ja muuta mediasälää yksikseni ja kursseilla. Se on kyllä todellakin eri tyyppistä opiskelua. Pelotti, että näinköhän saan edes hyvää. Se oli tavoite, koska ainakaan avoimessa korkeakoulussa ei pääse jatkamaan opintoja, jos ei saa vähintään hyvää kaikista kokonaisuuksista.

On se kyllä kumma homma, että erinomainen arvosana on näin tärkeää tässäkin iässä. Kai tää on tätä "ärsyttää 9 ½"-syndroomaa.

Onnea Vuoden Valopilkku, Resonaari!

2005-12-16T11:07:00.000+02:00

Eilen Ylen kulttuuriraati valitsi Vuoden Valopilkuksi erityispalvelukeskus Resonaarin. Itse ohjelmahan oli aivan kauhea huumoriyrityksissään aiheuttaen lähinnä hämmennystä ja myötänoloutta. Mutta mulle ennestään tuntematon Resonaari oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Se on 10 v vanha musiikin erityispalvelukeskus ja musiikkikoulu Kulosaaressa Helsingissä.

Resonaarin musiikkipedagogit Markku Kaikkonen ja Kaarlo Uusitalo ovat kehittäneet Uusitalon keksimää kuvionuotti-nuotinkirjoitusjärjestelmää helpottamaan kehitysvammaisten ja muiden erityisryhmien musiikin opiskelua. Se siis korvaa perinteiset nuotit konkreettisiin väreihin ja muotoihin perustuvalla systeemillä, joka on helppo omaksua. Sen avulla voi jatkaa musiikin opiskelua niin pitkälle kuin kiinnostus riittää. Kuvionuottijärjestelmän avulla voi myös siirtyä opiskelemaan tavallisista nuoteista.

Uusitalo musiikkiterapeuttina on huomannut musiikin auttavan kehitysvammaisia hahmottamaan maailmaa ja saamaan hallinnan kokemuksia. Musiikki on rakenteellista taidetta. Tietystä teosta seuraa välitön palaute, tietty ääni. Kuvionuottijärjestelmä on kansainvälisestikin ainutlaatuinen ja sitä on nyt viety muihin maihin.

Eli tällainen erityispedagogiikan sovellus on nyt Vuoden Valopilkku! Tosin voin hyvin kuvitella, että myös ns. normaalit oppilaat, joille nuotit ovat vaikea kynnys, hyötyvät tästä systeemistä. Varmaan tätä systeemiä käytetään joskus myös ihan tavallisilla musiikintunneilla.

Materiaalista rakkautta

2005-12-15T10:17:00.000+02:00

Minä rakastan tiettyjä esineitä. Esimerkiksi rakastan Moleskine-muistikirjojani ja upouutta Moleskine- kalenteriani, tiettyjä kyniä, laukkuja, emalista siivilää jne. Tuo kulunut kirja tuossa kuvassa on Vincent Van Goghin Moleskine-muistikirja. Olen nähnyt sen livenäkin, Amsterdamin Van Gogh-museossa.

Useimmiten rakastan hyvin arkipäiväisiä esineitä, jotka ilahduttavat joka päivä kauneudellaan ja käytännöllisyydellään. Haluan tehdä arjestani erityistä. On mukavaa kirjoittaa hyvällä kynällä kauniiseen ja käytännölliseen muistikirjaan ja olla osa kulttuurihistoriaa.

Kiitos kummitätini & -setäni (jotka siis edelleen lahjovat minua), ostin joululahjarahalla käytettävyyttä ja kauneutta ensi vuoden jokaiseen päivään ja uuden muistiinpanokirjan!

30-10 % epäonnistuneita adoptioita?

2005-12-11T19:04:00.000+02:00

Luen nyt erityispedagogiikan perusopintojen Yhteiset lapsemme-opintojakson tenttiin. (Niille, jotka ihmettelevät outoa jakson nimeä: tämä samannimiseen Ylen avoimen yliopiston tuottamaan tv-sarjaan liittyvä jakso korvaa perinteisen Oppimisen haasteet-opintojakson.) Tenttikirjoina on eri asiantuntijoiden kirjoittama Lasten- ja nuorisopsykiatria ja Saloviita T.: Kaikille avoimeen kouluun- Erilaiset oppilaat tavallisella luokalla.

Teoksessa Lasten- ja nuorten psykiatria on osio "Ottolapsen perhe", jonka on kirjoittanut lastenpsykiatrian professori Jorma Piha. Se herätti aika paljon ajatuksia. Välillä hyväksyviä ja välillä epätoivoisiakin, koska jotkut asiat olivat aika kummallisesti esitetty. Tämä kirja on tietääkseni myös lääkäreiden tenttikirja. Eli neuvoloissa ja terveyskeskuksissa meitä hoitavat ihmiset, joiden totuus ja tietämys adoptiosta voi olla pelkästään tämä osion varassa.

Kirjoitan osion tähän nyt kokonaisuudessaan ja kommentoin väliin. Adoptioperheet ovat kirjassa osa kokonaisuutta, jonka nimi on Monimuotoinen perhe, ja siinä käsitellään yksinhuoltajan perhettä, uusperhettä ja ottolapsen perhettä. Itse muuten inhoan ottolapsi-sanaa, koska ottaminen tuntuu aika vieraalta tässä yhteydessä. Tulee mielleyhtymiä, että me nyt oikein ottamalla otamme lapsen. Saaminen tuntuu todemmalta ja adoptiolapsi & adoptioperhe neutraalimmilta sanoilta.

"Tulevassa ottolapsiperheeessa puolisoiden parisuhde syntyy samalla tavalla kuin muissakin avioparisuhteissa, koska lapsettomuus tulee ilmi yleensä vasta av(i)oliiton aikana. Käytännössä kuitenkin ottolapsen perhe on biologisesti, psykologisesti ja sosiaalisesti hyvin toisenlaisessa tilanteessa kuin perhe, jossa on biologisia lapsia."

Yllätys yllätys, että parisuhteemme alkaa tavalliseen tapaan. Ei siis aleta olemaan yhdessäkin jotenkin kieroutuneesti heti alusta alkaen. Minkähänlainen se muunlainen tapa muodostaa parisuhde on?

Tuosta lapsettomuudesta miinuspisteitä, koska lapsettomuus ei ole edellytys adoptiolle. Nykyään yhä enemmän on perheitä, joilla ei ole edes sekundääristä lapsettomuutta (eli että perhe on saanut yhden tai useamman biologisen lapsen ilman erityistä vaikeutta, mutta eivät halustaan ja yrityksestään huolimatta enempää).

Toki olemme erilaisia perheitä, ja sen tunnustamisesta plussaa. Koska minusta on selvää, että adoptioon liittyy aina erityispiirteitä.

"Lapsettomuus on vanhemmille narsistinen trauma, joka edellyttää lapsettomuuden tai syntymättömän lapsen suremista. Riittävää psyykkistä työstämistä edellyttävät myös mahdolliset adoptiota edeltävät keskenmenot. Lapsettomuuden syiden selvittäminen ja kypsyminen adoptiopäätökseen vie tavallisesti paljon aikaa. Siksi ottovanhemmat ovatkin yleensä biologisia vanhempia iäkkäämpiä saadessaan ensimmäisen lapsensa. Äitiyteen ja isyyteen valmistautuminen on erilaista, koska biologinen odotusaika puuttuu. Ottolapsen hankkiminen tarkoittaa muunlaista odottamista, johon liittyy monenlaisia epävarmuustekijöitä. Näistä vähäisempiä eivät ole kysymykset omasta kelpaavuudesta ja omien vanhempien ja sukulaisten reaktiot."

Tämä kappale oli ihan asiaa, ja siinä osittain sitä, mitä koetin joku aika sitten Sekä-Että-nimisessä blogissa kertoa lapsettomuuden surusta.

Tuohon iäkkyyteen lisäisin vielä kyllä senkin, että adoptioprosessi kestää monta kertaa kauemmin kuin raskaus, joten sekin lisää meidän adoptiovanhempien ikää. Meillä prosessi on helmikuussa kestänyt 3 vuotta. Jos meillä olisi kohdemaana esimerkiksi Filippiinit, niin luultavasti ainakin 4, ehkä jopa 5 vuotta tulisi täyteen prosessin alusta lapsen saamiseen, ainakin jos meillä olisi sukupuolitoiveena tyttö. Meillä siis ensimmäinen vuosi meni odottaessa neuvontaan pääsyä, toinen neuvonnassa, ja tämä kolmas sitten paperisodassa ja lapsiesitystä odottaessa. Ja kun adoptiovanhemmaksi päästäkseen täytyy olla vähintään 25 vuotta, mutta esimerkiksi Kiinan kohdalla 30 vuotta, niin sekään ei meitä nuorenna.

Hyvä, että myös ympäristö otettiin mukaan. On tärkeää huomata, että lähisuku voi aiheuttaa paineita.

Nyt tulee sitten sitä epätoivoa herättävää osuutta:

"Ottolapsi on useimmiten perheen ainoa lapsi. Tytöt ovat ottolapsina halutumpia kuin pojat. Lapsen alkuperään liittyvät avoimet kysymykset ovat ottolapsille merkittäviä epävarmuuden aiheuttajia. Ottovanhempia huolestuttaa monesti myös se, että lapsi vartuttuaan haluaisikin palata biologisten vanhempiensa luokse. Nämä huolet aktivoituvat nimenomaan ottolapsen tullessa nuoruusikään, jolloin kysymykset omista biologisista juurista ja omasta identiteetistä tulevat ajankohtaisiksi."

Häh? Haluaisinpa nähdä sen tilaston, jossa on tuo yksilapsisuus. Nyt äkkiseltään en muista kuin pari perhettä, jossa on ainoana lapsena 1 adoptiolapsi, ja heilläkin ikä on tullut vastaan toisen adoption kanssa. Yhdistelmiä, joissa on yksi tai useampi biologinen lapsi ja yksi adoptiolapsi tiedän toki enemmän kuin yhden. Mutta silloinhan adoptiolapsi ei ole perheen ainoa lapsi. Ja toki tunnen niitä perheitä, joilla on nyt yksi lapsi, mutta toinen prosessi meneillään tai ainakin ajatuksissa. Tunnen kuitenkin satoja perheitä eri postituslistoilta ja muista adoptiotilaisuuksista. Minusta tuntuu, että se, että perheessä on useampi kuin yksi lapsi, on kyllä ihan ylivoimaisesti yleisempää tilastoissakin.

Tytöt saattavat olla halutumpia, tai sitten tilastoja vääristää se, että tyttöjä tulee ainakin nyt kun Kiina on suuri luovuttajamaa enemmän adoptioon kuin poikia.

Jos nuo "avoimet kysymykset" ovat puuttuvia tietoja vanhempien perinnöllisistä sairauksista ym., niin toki ne mietityttää. Sen sijaan vielä ei pelota yhtään, että lapsi haluaisi palata biovanhempiensa luo. Hän varmaan haluaa tietää heistä kaiken, mitä on mahdollista, mutta se on minusta aika luonnollista. Niin haluaisin minäkin, jos olisin adoptoitu.

"Kertominen ottolapsen asemasta on monivaiheinen prosessi, joka alkaa vanhempien vastauksina 3-6-vuotiaan "mistä minä olen tullut"-kysymyksiin ja joka jatkuu uusina vastauksina ja selvennyksinä lapsen ja nuoren käsityskyvyn lisääntymisen myötä."

Ikätason mukaan kertomisen ymmärrän, mutta nykyään neuvonnassakin painotetaan, että alkuperäasiaa pitäisi pitää esillä aina, niin että ei tarvita lapsen kysymyksiä. Tarkentavia kysymyksiä kyllä, mutta asiaa ei pitäisi jättää lapsen kysytyttäväksi. Hänen pitää siis ikään kuin muistaa tietäneensä aina sen, että on adoptoitu.

"Lapsen näkökulmasta ottolapseksi tuleminen on merkittävä lastenpsykiatrinen ehkäisevä toimi, koska se on yleensä myönteinen ratkaisu lapsen elämän olosuhteille. Tästä huolimatta ottolapsi on aina hylätty lapsi. Syntymän ja ottolapsiperheeseen tulon välinen aika on tärkeä tekijä samoin kuin ottovanhempien kasvattajaominaisuudet, heidän osoittamansa kiintymys sekä perheen tarjoama turvallisuus. 70-90 % adoptiosta on onnistuneita. Onnistumisen mahdollisuuksia yleensä lisää se, ettei perheessä ole biologisia lapsia."

Oho! Mikä määrittää onnistuneen adoption? Se, että lapsia ei oteta huostaan tai perhe ei joudu lastensuojelun piiriin? Mutta ei voi olla totta, että 30-10 % adoptiolapsista otettaisiin huostaan?? Tiedän toki, että sitäkin tapahtuu. Joskus tilanteet menevät niin vaikeaksi, että vanhempien on ollut pakko luopua lapsesta. Ja koskeehan perheitä myöhemmin ihan normaali lastensuojelu, eli jos olosuhteet perheessä menevät syystä tai toisesta niin hurjiksi, että perhe ei enää ole turvallinen kasvupaikka, adoptiolapsi voidaan huostaanottaa siinä kuin biologinenkin lapsi.

Onhan toki kaikilla vanhemmilla mahdollisuus epäonnistua kasvatustehtävässään. Adoptiolapsien kanssa epäonnistumisen mahdollisuuksia on enemmän, koska lapset itsessään voivat tehdä suhteesta lapseen haastavan esim. vaikean kiintymyssuhdehäiriön takia tai muun erityisen syyn takia, esim. sairauden? Onko se epäonnistuminen sitten se, että lapsi ei sopeudu perheeseen ja yhteiskuntaan? Ja miten sitä on voitu tilastoida tuolla tavalla, että adoptio on epäonnistunut?

Femmie Jufferin tutkimuksessa on tullut esiin, että itse asiassa vauvana ja taaperona adoptoiduitujen myöhemmissä vaikeuksissa ei ollut tehtävissä eroa sen suhteen, että isompana adoptoidut pärjäisivät huonommin kuin vauvana adoiptoidut. Siihenkin vaikuttaa niin moni asia, missä lapsi on ollut ennen adoptiota, kuinka pitkä laitostausta hänellä on takanaan jne.

Ja miten biologisten lasten puuttuminen lisää onnistumisen mahdollisuuksia? Viitataanko tässä vanhempien tekemään vertailuun adoptiolapsen (joka on jossain määrin aina erityistarvelapsi) ja ns. normaalin lapsen välillä? Mutta voihan se biologinenkin lapsi olla erityislapsi? Vai että biolasten vanhemmat luulevat usein selviävänsä adoptiolapsen kanssa samoin eväin kuin ovat selvinneet normaalitaustaisten lastensakin kanssa? Vaikeaa sanoa, mistä moinen heitto.

Tämän jälkeen on kyllä kohtalaisen vaikeaa ottaa kirjan muitakaan osioita ihan tosissaan.

IhQna pikkujoulubeibenä

2005-12-08T10:02:00.000+02:00

Meillä on työpaikan pikkujoulut huomenna. Vaikka tahtoisin uskoa meemin ihQuuteeni, välillä kyllä tulee mieleen, että mitenkähän paljon olen muuttunut kymmenessäkin vuodessa. Olenko jo ihan keski-ikäinen vaimoihminen, jolla ei ole ihQutta enää ollenkaan?

Olin 4-5 v sitten vanhojen opiskelukavereiden tapaamisessa, jossa mulle kyllä vakuuteltiin, etten ole muuttunut lainkaan. Mutta sen jälkeenkin on tapahtunut niin paljon.

10 v sitten valmistuin, ja silloinen parisuhde oli raunioina. Erottiin lopullisesti seuraavana keväänä, kun vihdoin se mies sai sen verran omaa huonoon suuntaan mennyttä elämäänsä kuntoon, etten romauttanut ihan kaikkea kerralla.

Alkoi viimeinen sinkkukauteni. Olin kivassa työpaikassa, jossa oli kiinnostavia miehiäkin. Nykyinenkin työpaikka voi olla kiva ja kiinnostava, mutta jos olisin seuraa vailla, niin yhtäkään kiinnostavaa täältä ei löytäisi edes epätoivoisinkaan sinkku.

Kävin treffeillä ja laittauduin joka päivä töihin enemmän kuin nykyään ihan oikeaa, suunniteltua ulos menoa varten. Miten jaksoinkaan nähdä niin paljon vaivaa? Nykyään riittää että on puhtaat hiukset ja suht kivat vaatteet. Tai edes yleensä säähän ja työtehtäviin sopivat vaatteet päällä. (Tänään ruskeanvihertävät reisitaskuhousut ja ruskea-vaaleanruskearaitainen raitapaita, Gudrun Sjödénin.)

Silloin ennen ei koskaan tiennyt, kuka sinä päivänä tulisi vastaan. Ja kenet tapaa, töissä tai töiden jälkeen jossain kuppilassa tai vaikka leffassa. Vaatteisiin laitoin rahaa varmaan kuukaudessa yhtä paljon kuin nyt vuodessa. Minulla oli paljon bailuvaatteita. Nyt eniten mukavia arkivaatteita ja ulkoiluvaatteita (ja ulkoilulla tässä yhteydessä tarkoitan oikeaa ulkoilmassa oloa, enkä kaupungilla hillumista).

Ennen mulla oli paljon erikoisia kenkiä. Silloin ihQus oli kengissäkin tärkeämpää kuin mukavuus. Tarvitseeko edes kertoa, kumpi on nyt tärkeämpi kriteeri kenkien valinnassa? Kävin myös kampaajalla vähän väliä. Luottokampaajani käsistä päästyä olin aina ihQumpi kuin sinne mennessä. Nyt en ole vastaavaa kampaajasuhdetta löytänyt.

Milloin tämä ihQus-alamäki alkoi? Ei ainakaan heti, kun tapasin tämän nykyisen aviomieheni, jota en siis todellakaan ole vaihtamassa. Koska vielä silloin pääsin ilmaiseksi HKL:n bussissa, kun olin minihameessa ja ei ollut pienempää rahaa kuin 100 mk, ja vielä parinkin vuoden päästä tai naimisiinkin menon aikaan saatoin saada treffikutsuja ihan tämän tästä.

Menikö se ihQus tuossa lapsettomuuden, ja kovan äidiksi haluamisen vaiheessa? Vai tekikö ikä tehtävänsä? Vai pitkä parisuhde? En ollut tuossa ihQvaiheessakaan mikään Miss Universum tai anorektikkomallityttö, vaan uhkea ja ihan hyvässä lihassa, mutta ilmeisesti ihQ sekoitus iloista pikkutyttöä ja pehmeää naista. Tosin onhan noita kiloja kertynyt sen jälkeen. *huokaus* Luin jostain vastikään, että monet lihovat lapsettomuussurun aikana. Täytyy varmaan alkaa pikkaisen keventämään kevättä kohti.

Miten ihQus saadaan takaisin? Auttaako uusi pirteä kampaus? Olen miettinyt, että tuollainen Hanna Pakarisen revitty hiuslook voisi sopia mullekin, mutta ei noin mustana, vaan oman värisenä, eli tummanruskeana, ja jotain muuta väriä lisäksi. Nyt hiukseni ovat aika lailla luonnontilassa, taipusat, ja suht pitkät. Entäs uusi värikkäämpi vaatetyyli? Vai onko se tyttöihQus lopullisesti menetetty tässä iässä? Mitä tilalla?

PS. Mulla ei oo mitään päällepantavaa.

Meedio-saari meemeilee

2005-12-07T13:47:00.000+02:00

Your Birthdate: July 7

You are an island. You don't need anyone else to make you happy.
And though you see yourself as a loner, people are drawn to you.
Deep and sensitive, you tend to impress others with your insights.
You also tend to be psychic - so listen to that inner voice!

Your strength: Your self sufficiency

Your weakness: You despise authority

Your power color: Maroon

Your power symbol: Hammer

Your power month: July

What Does Your Birth Date Mean?

Osui ja upposi, varsinkin tuo auktoriteetit... Ja olen monesti tuntuu että olen kovin erilläni kaikista, vaikkakin saatan vaikuttaa ulospäin hyvinkin sosiaaliselta.

Miehestäkin piti katsoa:

You're incredibly introverted and introspective. You live inside your head.
You spend a lot of alone time meditating and thinking.
People see you as withdrawn, and at times they are right.
You are caring and deep, but it may be difficult for you to show this side of yourself.

Your strength: Your original approach to thinking

Your weakness: You tend to shy away from others

Your power color: Pale blue

Your power symbol: Wavy line

Your power month: July

What Does Your Birth Date Mean?

Tässäkin on pikkaisen totuutta, koskapa mun mies on oikeasti todella perhekeskeinen ja lämmin ihminen, mutta antaa sen puolen näkyä vain niille, keistä välittää. Hän on todella omaperäinen, ja monien mielestä hankala tyyppi, kun hänestä ei voi helposti ennustaa, mitä sanoo tai ajattelee.

Hän on myös ujo uusien ihmisten keskuudessa, vaikka on kaikkea muuta kuin ujo tutussa ympäristössä. Tämä hämmästytti mua aluksi, koska hän niin voimakkaasti teki selväksi, että haluaa minut ja vähän jahtasikin, niin kuvittelin, että hän ei olisi ujo ollenkaan.

Kannustusta ja tukea

2005-12-07T09:36:00.000+02:00

Oltiin viikonloppuna kylässä siskoni perheen luona. Paikalla oli myös vanhempani.

Tuli puhetta, että meillä on ylioppilasjuhlat ensi keväänä. Veljeni vaimon poika kirjoittaa ylioppilaaksi (heillä on uusioperhe). Sanoin ihan ohimennen, että jos me ollaan juuri tultu hakumatkalta ja vaikuttaa, että lapsi ei ole valmis suuriin joukkoihin, niin me ei välttämättä olla tulossa sinne juhliin. Äiti sanoi, että sinnehän se lapsi pitää nimenomaan tuoda, heti esiteltäväksi suvulle. Sanoin, että kunhan ensin tottuu meihin ja muutokseen.

Lankoni sanoi hyvin ivallisesti, että komerossako meinaat sitä pitää. Sanoin, että en, mutta en todellakaan tuo lasta juuri hakumatkan jälkeen tilaisuuteen, jossa monta kymmentä ihmistä pyörii ympärillä ja ehkä pyrkii ottamaan lasta syliin jne. Sanoin, että meille adoptioneuvonnan antanut Pelastakaa Lapsetkin suosittaa tällaista rauhoittumista. Siihen lanko sanoi, että ne sossut ei nyt tiedä mitään lastenkasvatuksesta. Sanoin, että tuskinpa PeLa on ihan itse kiintymyssuhdeteoriaa keksinyt.

Sitä paitsi suurin osa noista vieraista on meillekin vieraita, koska sen ylioppilaaksi kirjoittavan pojan sukuahan ja heidän perhetuttujaanhan siellä suurimmaksi osaksi on. Meidän suvusta korkeintaan me sisarukset perheineen ja mun vanhemmat ollaan siellä.

Antaa esimakua tämä tallainen, mitä asenteita on vastassa.

Puhuttiin sitten miehen kanssa tuosta autossa matkalla kotiin. Oltiin ihan yksimielisiä, että lasta ei niihin juhliin viedä, jos olemme tulleet kuukauden sisällä tai muuten vielä vaikuttaa siltä, että se voisi pelottaa tai hämätä lasta. Noissa juhlissa on 100 % varmasti tätejä, jotka haluavat ottaa syliin söpön kiinalaislapsen ja kosketella häntä. Kun ei ole pakko antaa lasta yleiseksi kiertopalkinnoksi, emme sitä todellakaan tee. Ajattelivatpa sukulaiset siitä mitä hyvänsä.

Lastenhoito-opissa ja etuuksien valvontaa

2005-11-09T15:47:00.000+02:00

Olimme noin viikko sitten Adoptioperheet ry:n järjestämällä Hakumatkalle lähdössä-illassa. Se oli siis hyvin käytännönläheinen ilta, jossa 2 kokenutta adoptioäitiä ja terveydenhuollon ammattilaista kertoivat erilaisia lastenhoitoon ja kiintymyssuhteen edistämiseen liittyviä juttuja.

Läpikäytäviä asioita oli paljon, ihan vaipanvaihdosta lastenkotitaustan tuomiin erityispiirteisiin. Todella hyödyllinen ilta, varsinkin jos ei ole paljon lastenhoitokokemusta. Minä olen hoitanut aika paljon lapsia, mutta siitä alkaa olla aikaa. Vaipan olen vaihtanut viimeksi joskus 5 v sitten. Mutta mies ei ole vaihtanut ikinä vaippaa tai kylvettänyt lasta. Joten minusta oli tosi hyvä, että nuo asiat käydään läpi kunnolla niin, että kumpikin olemme opissa.

Vaikka ei olisi ollut noita sisarusten lapsiakaan harjoittelukappaleina, niin tiedän jotain silläkin perusteella, että olen kuitenkin lukenut kumpaakin vauvalehteä niin kauan kuin meille on toivottu lapsia. Eli viitisen vuotta. Mies ei ole jostain syystä ollut niin valtavan kiinnostunut niistäkään. Jonkun jutun joskus on lukenut.

Osan numeroista olen ostanut itsellenikin, koska niissä on joko adoptioasiaa tai muuten hyvä aihe. Esimerkiksi Kaksplussan numerossa 2/2005 oli vauvan perushoidosta hyvä paketti. Vaikka siinä oli jotain vastasyntyneen napatyngän puhdistusohjeita, niin ei se haittaa. Perusvinkit kylvetykseen, vaipan vaihtoon ja syöttämiseen olivat kuitenkin hyvät ja selkeät, kuvien kera. Samassa lehdessä oli lapsiperheen taloudenpidosta hyvä juttu.

Nyt sain vinkin, että uusimmassa Vauva-lehdessä (10/2005) oli kiinnostava juttu kasvukäyristä. Jutun esimerkkiperhe on sellainen, jolla on 4 Kiinasta adoptoitua lasta, joista yksi on poika. Heistä oli hyvin suloinen kuva, ja jutussa paljon hyvää asiaa! Jos jossain neuvolassa vielä suhtaudutaan nuivasti siihen, että kv. adoptiolapset eivät välttämättä mene suomalaisilla kasvukäyrillä, niin tuossa oli vaikka neuvolaan mukaan otettava juttu siitä, kuinka 4 lasta menivät kaikki omilla käyrillään. Samoin oli kivaa lukea siitä, mitä ne käyrät oikeastaan ovat.

Viikon hyvä uutinen: nyt esitetään korotuksia meidän adoptioperheidenkin tukiin. Tätä asiaa on ajettu Adoptioperheiden edunvalvontaryhmän toimesta. On käyty ministeriössä, soiteltu työryhmän jäsenille sekä lähetetty ja viety materiaalia. Adoptiohan on asia, jota harva vastustaa aktiivisesti. Mutta olemme niin pieni ryhmä, että meidät unohdetaan helposti kaikista lainsäädäntäjutuista. Onneksi nyt ei käynyt niin. Mutta varmaahan tuo ei ole, ennen kuin asia on käsitelty ja hyväksytty. Ja sitten jännittää, ehtiikö uudistus meille. Harmittaa, jos rajaudumme tuosta esim. kuukaudella.

Kerran eräs adoptiovanhempi sanoi minulle aika pilkallisesti, että he ovat normaali lapsiperhe, eivätkä harrasta adoptiota. Onneksi osa jaksaa harrastaa ja uhrata omaa aikaansa kaikkien muiden adoptioperheiden eteen, tai tätäkään etuutta ei todellakaan olisi tässä esityksessä.

Monella ulkopuolisella ei ole käsitystä, miten eriarvoisessa asemassa olemme. Nythän alle 7-vuotiaan adoptoivat adoptioperheet saavat 180 arkipäivää (eli noin 7 kk) vanhempainvapaata. Hoitovapaan ulkopuolelle rajautuu, jos lapsi on esim. 2,5 v tullessaan kotiin. Mitään vanhempainvapaata ei ole, jos lapsi on 7 v. Aivan kun jostain muualta, mahdollisesti laitoshoidosta adoptoitu lapsi voisi heti hakumatkan jälkeen pujahtaa kouluun tuosta vain.

Työryhmä esittää, että adoptioperheiden perhevapaat nousevat lähemmäs bioperheiden 263 perhevapaapäivää. Tarkalleen ottaen esitetään vähintään 200 päivää. Päiviä on vähemmän, koska tekstissä vedotaan synnytykseen valmistautumiseen ja siitä toipumiseen. Kyllä meillä adoptoijillakin on valmistautumista adoptioon. Kaikilla lähestyvä synnytyskään ei ole niin lepoa vaativa, vaan äidiksi tulo on enemmän psykologinen moodin muutto.

Adoptioperheet saivat vielä muutama vuosi sitten päättää itse, mistä päivästä vanhempainvapaa alkaa. Eli vaikka ensimmäisestä matkustuspäivästä alkaen. Nyt Kela on suuressa viisaudessaan päättänyt, että matkan alkuosaa ei saa lasketa perhevapaaksi, vaan Kelan kausi alkaa siitä, kun lapsi saadaan konkreettisesti hoitoon. Eli hakumatkan alkuosa täytyy ottaa lomapäivistä tai palkatonta vapaata. Tämä voi olla ongelmallista. Työnantajanhan ei ole pakko antaa palkatonta vapaata.

Meidän lapset jos jotkut tarvitsevat kotihoitoa. Eräs psykologiystäväni (jolla ei ole adoptiolapsia) sanoi, että oikeastaan adoptioperheillä pitäisi olla pidemmät vapaat kuin bioperheillä, että olisi aikaa luoda kiintymyssuhde ennen hoitoon menoa ja sopeutua perhe-elämään laitoselämän jälkeen. Miksi siis ei ole vähintään saman verran perhevapaata kuin bioperheillä eli n. 10 kk?

Hoitovapaasta hoitovapaaoikeudeksi esitetään 2 vuotta siitä, kun on adoptoitu, kuitenkin enintään koulun aloittamiseen asti. Miksi ei 3 v kuten biolapsilla? Meidän mielestämme pitää laskea, että adoptiolapsi syntyy perheeseensä tullessaan siihen, ja etuudet pitää olla samat kuin bioperheillä.

7-vuotiaista ei puhuta äkkinäkemältä mitään. Eli taas ne 1-2 tapausta vuodessa unohdettiin pois. Kansantalous ei siihen kaatuisi, jos heidätkin muistettaisiin.

Loman tarpeessa

2005-11-02T11:34:00.000+02:00

Tervehdys pitkästä aikaa!

Olen tällä välin kirjoittanut pari esseetä erityispedagogiikan opintoihin, ja käynyt seminaareilla ja kursseilla, vieraillut kaksilla messuilla (AudioVisual - ja Kirjamessuilla) ja muutenkin elämä on ollut hyvin vilkasta. Olemme kerran tavanneet oman hakuryhmämme kanssa, ja oli mukavaa tutustua ihmisiin, kenen kanssa on lähdössä elämän tärkeimmälle reissulla.

Kaikki on ollut mukavaa ja innostavaa tekemistä. Mutta samaan aikaan huomaan että ärtymyksen tasoni on taas noussut. Olen laskeutunut euforisesta tilasta, missä olin vielä alkusyksystä tilaan, jossa ärsyttää, suututtaa ja joskus jopa raivostuttaa ihan liikaa ihan liian pienestä...

Esimerkki:
Minä meilaan A:lle mietityn suunnitelmani asian 1 suhteen.
A vastaa, ehdottaen jotain puolivillaista, ja vastauksesta käy ilmi, että hän ei joko lukenut meiliä kunnolla tai ei ymmärtänyt.
Minun ensireaktioni on ylimitoitettu, mutta voimakas halu soittaa ja huutaa puhelimeen: "Lue nyt helvetti se meili ennen kuin vastaat yhtään mitään, v***n idiootti!"

Onneksi vielä toistaiseksi olen tajunnut harkita hetken ja vastaan asiallisesti. Muuten olisin polttanut hyvin monta siltaa tämän 1,5 viikon aikana. Nimittäin tuon tyylistä minulle hyvin epätyypillistä raivostumisherkkyyttä on ollut nyt vähän yli viikon joka päivä, monta kertaa päivässä, joka vastoinkäymiseen.

En tiedä, olenko ylikuormittunut, koska nyt minulla on todella paljon tekemistä. Vai onko tämä taas joku paha vaihe tässä odotuksessa, varsinkin kun se näyttää nyt venyvän. Tällä hetkellä vaikuttaa pahasti siltä, että pääsemme noutamaan lastamme joskus touko-kesäkuussa. Koetan tällä viikolla saada yhteyttä juuri Helsinkiin muuttaneeseen palvelunantajaamme, että tietäisi mikä on virallinen totuus.

Tarvisin lomaa, ja loman pitäisi olla kaukana poissa. Nyt lähtisin vaikka mihin rannalle, jossa lepäisin ananakseen koverrettu drinkki kädessä, vaikka en mikään rantalomaihminen olekaan. Johonkin missä ei olisi tekemistä, eikä mielummin kovin paljoa ihmisiäkään. Mutta en pääse. Ei ole tänä vuonna enää lomaa kuin vaivanen yksi päivä joulukuussa. Eikä olisi varaakaan, kun säästämme Kiinan matkaan.

Onko kellään ideoita, miten saisin pikapiristyksen? Mietin itse Yrjönkadun uimahallia, joka on hieno paikka ja jossa olen aika paljon käynytkin.

PS. Tarvitsen ilmeisesti tämän paidan varoitukseksi...

Oikea perhe

2005-10-20T21:05:00.000+03:00

Olen viime päivinä joutunut kinaamaan siitä, onko minulla perhe vai ei, kun emme ole lapsiperhe. On käynyt ilmi, että joillekin perhe on niin ahdas käsite, että siihen mahtuu vain perinteinen malli isä, äiti, poika, tyttö ja kultainen noutaja. Esim. jopa yh-äidin tai -isän perheellisyys voidaan näemmä kiistää. Ja joidenkin mielestä perhe hajoaa, eikä perhettä enää ole, kun aikuiset lapset muuttavat pois. Tai jos ainut lapsi kuolee.

Näin se kuulemma vain on, kaikkien mielestä. Minä vain luulen, että minulla on perhe. Tiedän sitten paremmin, kun on minulla lapsia, ettei minulla mitään perhettä ollutkaan ennen sitä. Ja sain osakseni myös ivaa, että voithan itse määritellä muodostavasi perheen vaikka kännykän tai tv:stä tutun julkkiksen kanssa, mutta Suomessa perhe on vain ja ainoastaan lapsiperhe. Piste.

Eipä ole muuten aiemmin tullut mieleeni, että vanhemmillani ei sitten ole enää perhettä, kun me lapset olemme jo aikuisia, ja asumme muualla, omien perheidemme kanssa.

Minusta meillä on jo perhe. Lapsihan on perheenlisäys. Meillä on hyvin tiivis yksikkö jo nyt. Monella tapaa tiiviys ja yhteenkuuluvuus on hyvin erilaista kuin ennen, esim. aiemmissa parisuhteissani (olen ollut 2 kertaa avoliitossa ennen nykyistä suhdetta). Meillä on esim. perhetraditioita. Vietämme pyhät yleensä oman perheen kesken, eli kahdenkesken ja omien traditioidemme mukaan, tosin suht perinteisesti. Osin jopa perinteisemmin kuin mitä lapsuudenkodeissamme.

Monet ihmettelevät tätäkin. Toinen siskoni sanoi, että joululla ei ollut heille aikuisena juuri mitään merkitystä ennen kuin heillä oli lapsia. Meille joululla on merkitystä.

Voihan olla, että yhteenkuuluvuuden tunteemme vain lisääntyy, kun saamme yhteisen kasvatettavan, mutta emme me nytkään ole kovin irrallisia. Adoptioneuvonnasssa muuten puhutaan perheistä jo ennen lasta, eli että perheen paperit lähtivät, perheelle annetaan neuvontaa jne. Yksinhakija on se toinen vaihtoehto.

Kiinnosti niin tämä asian yksiselitteisyys, että hain määritelmiä. Ihanin löytyi Veijo Mereltä, Sanojen synnystä: "Perhe: samaa juurta kuin perehtyä, peru ja perikunta. Perehtyä on tottua, kesyyntyä, jäädä jonnekin pitkäksi aikaa olemaan tai juttelemaan, jäädä asumaan. Nämä merkitykset olivat karjalan kielen sanalla perehtyä. Samassa kielessä nimisana on pereh. Kerake hyppää mielellään toiseen paikkaan sanassa. Tuosta sanasta tuli helposti perhe. Ihan itsestään. Alkusana voi olla perä. Perehtyä oli alkuun tulla perille. Avioliittoa pidettiin satamana, johon pyrittiin."

Tästä määritelmästä minä pidän. Toisilleen kesyyntyneet, pitkän ajan kumppanit, jotka tulivat perille löytäessään toisensa. Tosin yksinhuoltajaperheet voivat vastustaa tätä.

Seuraavaksi katsoin lakitekstiä. "Suomen lainsäädäntö ei tunne yhtenäistä perheen määritelmää, vaan perhe- ja läheissuhde on asiayhteydestä riippuen määritelty eri tavoin. Osa lainsäädännöstä koskee ainoastaan aviopuolisoita, kuten avioliittolain (234/1929) säännökset puolisoiden omaisuudesta ja elatusvelvollisuudesta sekä perintökaaren (40/1965) säännökset lesken perintöoikeudesta ja nimilain (694/1985) säännökset oikeudesta ottaa toisen puolison sukunimi." Eli lainkaan mukaan perheen edellytys ei ole lapsi.

Mikkelin kaupungin sivuilla oleva sanasto kuvaa samansuuntaisesti: "Perhe: Perheen muodostavat yhdessä asuvat avio- tai avoliitossa olevat henkilöt ja heidän lapsensa, jompikumpi vanhemmista lapsineen sekä avio- ja avopuolisot, joilla ei ole lapsia."

Sitäkään, miksi tämä kosketti minua niin, että kinasin, ei ymmärretty. Sitä vaan ehkä ei sitten voi oikeasti ymmärtää, jos ei ole joutunut kokemaan niin syviä pettymyksiä niin ihmisyyttä lähellä olevassa asiassa. Se on niin suuri pettymys jokaiselle sen kokeneelle. Se aiheuttaa häpeää, huonommuuden tunnetta jne. Ihan oikeassa elämässä ihmisten arvoa määritellään tämän yhden asian kautta aika usein.

Tajusin taas kerran, että olen peruuttamattomasti ravisteltu ja siinä lopullisesti muuttunut ihminen.

Kirja-arvosteluja, osa 3: Lapsi suoraan sydämeeni

2005-10-13T14:49:00.000+03:00

Karhumäki, Heli: Lapsi suoraan sydämeeni- kokemuksia adoptiosta

Kirja on ensimmäinen suomalaisista adoptioperheistä kertova kirja. Se rakentuu tieto-osioon ja 10 eri henkilökohtaiseen kokemukseen. Muutama kirjan henkilö on julkisuudesta tuttu, kuten Eva Biaudet. Mutta tavallisia ihmisiäkin on mukana. Muut ovat mukana omalla nimellään, mutta yksi on nimimerkillä.

Sivulla 12 on asiavirhe, joka vielä sattuu olemaan tyypillinen aloittelijan virhe. Siinä menevät puurot ja vellit sekaisin, ja sekoitetaan iloisesti adoptioneuvonnan antajat (oman kotikunnan sosiaalitoimisto tai Pelastakaa Lapset ry.) adoptiopalvelunantajiin, jotka vastaavat varsinaisesta kv. adoptiotoiminnasta. Palvelunantajilta voi esimerkiksi kysellä kohdemaista tietoa, heidän kautta valitaan kontakti ja lähetetään paperit kohdemaihin. Eli kirjan mukaan adoptioneuvontaa antavat Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki... Itse adoption kuvauksessa asia kuitenkin etenee oikein.

Haluan korostaa, että on erittäin mukavaa, että tällainen kirja on ilmestynyt. Tällaista olisi ollut kiva lukea silloin adoptioprosessin alkaessa. Tämän voisi vaikka antaa lahjaksi läheisille, joilla on tiedonhalua. Ostin itsekin kirjan, koska näitä adoptioaiheisia kirjoja ei todellakaan ole liikaa suomeksi.

Mutta ikävä kyllä minusta kirja tökkii jossain määrin. Kun luin kirjaa, minusta se ei ollut hirveän sujuvasti kirjoitettu. Välillä tuli mieleen oman kotiselvityksen kankea kieli. En tiedä, johtuuko sen kieli kotiselvityksen määrätystä muodosta vai sen kirjoittajan omasta tyylistä. Siitä kirjoitustyylistä pääsee kuitenkin yli, koska luin kirjan loppuun.

Se, mikä minua oikeasti ärsytti, oli se, että niin moni adoptio oli tässä kirjassa hyvin erikoinen tapaus. Mukana on tapaus, jossa ollaan lähetetty yhteen maahan paperit ja lapsi tuleekin toisesta maasta, jossa ollaan "varalla". Häh, miten niin varalla? Ei meille kukaan ole puhunut yhtään mitään, että kohdemaata ei tarvitsisi selkeästi valita, vaan että voisi lähettää paperit yhteen maahan ja olla varalla toisessa... Samat adoptiovalmennuskurssit on kuitenkin meilläkin käytynä kuin senkin tarinan henkilöillä.

Sitten oli tapaus, jossa kv. kohdemaahan paperinsa lähettäneille nimetäänkin yhtäkkiä suomalaiset kaksostytöt, mutta vaikka kv. adoptioprosessi keskeyttiin kotimaan adoption vuoksi, tieto ei mennytkään perille. Hyvin pian uuteen adoptioon ryhtymisen jälkeen perheelle tuli nimeäminen siitä maasta, mihin paperit oli alunperin lähetetty.

Toisessa tarinassa adoptoidaan juuri tietty lapsi, joka on tavattu sattumalta työmatkalla lastenkodissa, joka sekin lienee aika harvinaista ja hyvin vaikeaa käytännössä.

Kuitenkin suurin osa adoptioista menee ihan tavallisesti. Suurimmalle osalle yllätyksiä taitaa sattua enemmän niin päin, että odotus venyykin paljon oletettua pidemmäksi, maa meneekin kiinni, kun paperit ovat jo siellä jne. Kummasti tällaisia, ihan realistisia yllätyksiä ei kirjassa ollut yhtään.

Kun positiivisten erikoisten tapausten määrä tällaisessa kirjassa on iso, minulle heräsi pelko, että tämän lukevat adoptiotietä aloittelevat tai adoptoivan lähipiiri rupeavat olettamaan ja kuvittelemaan noita erikoisuuksia omallekin kohdalleen tai läheisensä adoptioon. Siksi mietin vielä muutaman kerran, ennen kuin ostan kirjan esim. anopille tai meidän lapsen tuleville kummeille joululahjaksi. Saattaa olla, että kuitenkin teen niin, vaikka tiedän, että joudun sitten vähän toppuuttelemaan.

Tämä uutuuskirjan on muuten kustantanut kristillinen kustantamo, joten jos kristillisyys häiritsee niin, että sitä ei voi sietää missään muodossa, tämän kirjan joitakin tarinoita voi olla vaikeaa lukea. Kaikissa ei ole uskonnollista sävyä mukana, mutta jos tarinan henkilöillä on ollut uskonnollinen vakaumus, sitä on korostettu. Minua se ei henkilökohtaisesti niin paljoa häiritse, mutta osalle kirjan lukijoista tämä on tullut yllätyksenä.

Reunahuomautuksistani huolimatta tässä kirjassa on paljon hyvää tietoa ja suosittelen sen hankkimista omaan hyllyyn. Itseäni liikutti varsinkin kiintymyssuhteen hauraasta syntymisestä kertova nimimerkillinen tarina ja kotimaan adoptoidun kertomus, mutta kaikissa kertomuksissa oli jotakin hyvää, jonka toivoisi adoptoivien ja lähipiirin tiedostavan.

Yhteiset lapsemme-tv-kurssi

2005-10-12T09:30:00.000+03:00

Nyt on alkanut toinen jakso erityispedagogiikan opintojani. Suoritan jakson oppimisen haasteet tv-kurssina Yhteiset lapsemme. Minua vieläkin hämää tuo jakson nimi, kun se on myös monikulttuurisen lapsijärjestön nimi ja mulle paljon tutumpi niissä yhteyksissä.

Näin ensimmäisellä viikolla keskustelun aiheena on ensimmäinen jakso tv-sarjasta ja varhainen vuorovaikutus, kiintymyssuhde ja itsetunto sekä sen kehittyminen. Kiintymyssuhdehan on suorastaan lempiaiheeni, koska adoptioon tulevilla lapsilla on historiastaan johtuen hyvin usein kiintymyssuhteen häiriöitä.

Ensimmäinen vuosihan on niin kovin tärkeä kehityksen kannalta. Se varmasti mietityttää kaikkia, jotka ovat adoptoimassa. Suurinta osaa lapsista ei adoptoida ihan vauvana, mutta vaikka joku lapsi adoptoitaisiinkin muutaman viikon ikäisenä, niin lapsen käsitys omasta itsestä, kuulluksi tulemisesta ja omasta arvokkuudesta ei välttämättä pienelläkään ole mitenkään ihanteellinen. Joka tapauksessa pienikin adoptiolapsi kantaa menneisyyttä ja ainakin yhtä hylkäämisen kokemusta.

Mutta onko kaikki sitten menetetty? Ei todellakaan. Kiintymyssuhdetta voidaan koettaa paikata. Yksi sellainen korjaavaksi tarkoitettu terapia on Theraplay, joka lyhyesti kuvattuna ja yksinkertaistettuna perustuu sellaiseen varhaiseen vuorovaikutukseen, mitä hoitajan ja vauvan välillä on parhaimmillaan. Siinä isompaakin lasta hoivataan, kapaloidaan, kehutaan kuin pientä lasta, ja se on toiminut käyttäymishäiriöiden vähentäjänä ja perheen kiintymyssuhteen parantajana. On myös muita keinoja, mitä on eritelty aiemmin esittelemässäni Grayn kiintymyskirjassa. Siinä on askel askeleelta pieniä keinoja, joita voi käyttää ja merkkejä, mistä voi havaita, missä kiintymyssuhteessa mennään.

Mutta silti uskon, että adoptio on niin merkittävä asia ihmisen historiassa, että se jättää jonkinlaiset jäljet häneen. Ja vaikka kiintymyssuhde saataisiinkin hyväksi, niin silti adoptoidulle tietyt asiat voivat aina tuottaa epävarmuutta tai hylkäämisen pelkoa, esim. koulun vaihdokset, muutot, erot, kaikenlaiset katkokset ihmissuhteissa jne.

Ikävä

2005-10-11T13:02:00.000+03:00

Viime yönä minulla oli ikävä sinua, vielä täällä olematon lapseni. Olet varmaan jo odottamassa, että sinun vuorosi tulee. Viime yönä makasit jossain kaukana pinnasängyssäsi. Tunsin unessa, että tuhisit jo vierelläni lämpimänä, mutta ei, ei vielä. Tunsin suunnatonta ikävää.

Puolet nimeämisen odotusajasta on ehkä jo ohi. Ensimmäinen puolisko meni helposti, sen kummemmin kärvistelemättä. Viikot kiisivät ohi. Äkkiä meni kuukausi, toinenkin. Nytkö alkaa tämä kokoaikainen ikävä, viikkojen laskenta?

Ja kuitenkin pitäisi olla odottamatta liikaa ja luomatta mitään ideaaleja, miten asiat ovat sitten kun olet täällä. Pitäisi vain elää ja koettaa olla ajattelematta odotustaan.

Laukaisiko tämän ikävän se, että viime aikoina useampi ystävä ja tuttava on kysellyt, missä nyt mennään? Eivät he ymmärrä, ettemme saa mitään väliaikatietoja. Kuulumisina kerroin, että viime viikolla saivat sellaiset perheet nimeämisen, joiden paperit lähtivät helmikuussa, eli 4 kuukautta ennen meitä. Asiat voivat silti venyä, ei pidä tuudittautua liikaa siihen, että 4 kk ja mekin saamme nimeämisen.

Vai tuliko ikävä siitä, että sunnuntaina näin 2 Kiinasta adoptoitua tyttöä leikeissään? Tytöistä nuorempi pysähtyi viereeni ja tuijotti pitkään vakavana minua. Kuinka halusinkaan koskea, ottaa syliin, helliä häntä, mutta tietenkään en tehnyt mitään sellaista. Adoptoitujen lasten kanssa vieraiden sylittely ei ole mitenkään toivottavaa, varsinkin jos ovat olleet vasta vähän aikaa perheessä. Se, että vain perheen jäsenet hoivaavat, hellittelevät ja hoitavat, antaa lapsen kiintyä rauhassa perheeseensä.

Kuva joka pysäytti

2005-10-04T21:26:00.000+03:00

Jätetäänköhän minun tuleva lapseni tänä yönä laatikossa johonkin kadun kulmaan, kuten kuvan lapsi?

Kuva on otettu erittäin kiinnostavasta blogista, jota kannattaa seurata.

Joka tapauksessa tuo kuva on todennäköisesti osa lapseni historiaa. Tuo on se tapa, millä monet lapset löydetään Kiinassa. Sitten heidät viedään poliisille, sieltä lastenkotiin. Sieltä sitten joskus osa adoptoidaan.

Ja joku näistä löytölapsista on joskus lapseni.

Opinnot etenevät

2005-10-04T15:43:00.000+03:00

Onpa ollut kiireistä viime aikoina. Torstaina olin Pelastakaa Lapset ry:n Tiukula-talossa kuuntelemassa hollantilaisen adoptiotutkijan Femmie Jufferin luentoa adoptiolasten sopeutumisesta ja adoptiosta elämänkulkuun puuttumisena. Hollantihan on adoptioasioissa perinteikäs maa, jossa on tehty paljon tutkimusta aiheesta. Oli hyvin kiinnostava luento, ja palaan siihen täällä blogissa.

Viikonloppuna opetin videoiden ja dvd:n tekoa. Samaan aikaan iltaisin tein erityispedagogiikan lakitehtävää. Se on nyt jätetty ja hyväksytytysti läpi, mutta ei ollut ihan helppoa pähkäillä niitä lakitekstejä.

Tänään aloitin toisen jakson opinnoista, eli korvaan Oppimisen haasteet-jakson Yhteiset Lapsemme-tv-kurssilla. Jo hankkimistani Oppimisen haasteet-kirjoista 2 on samaa, mutta uusia kirjoja on hankittava. Onneksi näytti, että saan ne suht kivutta kirjastosta.

Yhteiset lapsemme-tv-kurssin kirjat ovat:

Ahvenainen O. & Holopainen E., Lukemis- ja kirjoittamisvaikeudet: teoreettista taustaa ja opetuksen perusteita

Lasten- ja nuorisopsykiatria, toim. E. Räsänen & F. Almqvist

Saloviita T., Kaikille avoimeen kouluun. Erilaiset oppilaat tavallisella luokalla

Salmivalli, C., Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä

Tänään tulee yönäytöksenä klo klo 23:50 - 02:41 tv-sarja, jonka perusteella käydään keskusteluja. Siis videot nauhoittamaan, kaikki kiinnostuneet!

Pikkuveli

2005-09-28T15:44:00.000+03:00

Kuulin radiosta PMMP:n version Noitalinna Huraan tunnetuimmasta biisistä Pikkuveli. Ei ollut minusta mikään hyvä versio, mutta muistoja se toi mieleen. Osasin itsekin soittaa tuon biisin, ja esitimme sitä silloisen poikaystäväni kanssa kotibileissä ja vastaavissa.

Siihen aikaan, kun tuo laulu ilmestyi, minulla oli tavallaan pikkuveli. Minähän olen kuopus ja asunut ainoana lapsena 11-vuotiaasta lähtien. Muut olivat jo silloin maailmalla, kävivät toki kotona lomillaan.

Pikkuveli-laulun sanat sopivat siihen ajanjaksoon enemmän kuin hyvin. Olin lukion viimeisellä luokalla, etääntynyt vanhemmistani sekä järkevistä ja varovaisista sisaruksistani. Minä kapinoin sitä järkeä vastaan. Halusin opiskella taiteita, enkä ajatella mitään toimeentuloja tai muuta ikäviä asioita. Ajattelin niiden järjestyvän siinä elämän myötä. Niin kuin sitten kävikin. Toki realismia on tullut vähän enemmän itsellenikin verrattuna noihin aikoihin.

Meillä oli läheinen perheystävä, jolla oli pieni poika. He kävivät meillä joka viikonloppu ja välillä iltaisinkin. Joulut, pääsiäiset, vaput ym. he viettivät meidän kanssamme. Olimme tavallaan tuon perheen mummola, koska heidän omat sukulaisensa olivat laittaneet välit poikki, koska pojan äiti oli tehnyt lapsen tahallaan yksin.

Sinä talvena eräänä perjantai-iltana tuolta äidiltä katkesi verisuoni päästä keskellä työpäivää. Hän meni koomaan. Poika haettiin päivähoidosta meille kuten joskus ennenkin, kun äiti oli iltavuorossa. Hän oli silloin 3,5 vuotta. Poika luuli, että äiti tulee perässä meille, mutta kerroimme, että äiti on sairastunut, ja on sairaalassa. Poika olisi halunnut mennä katsomaan, mutta oli pakko sanoa, että ei voi, äiti ei jaksa ottaa vastaan nyt. Poika asui meillä.

Kuukauden päästä äiti kuoli. Ruvettiin järjestämään hautajaisia. Sinne ilmestyi äidin sukulaisiakin toiselta paikkakunnalta, jotka näkivät ensimmäisen kerra pojan. Poika ei tajunnut kuolemaa, vaan luuli, että äiti näkee hänet taivaasta vain pihalla ollessa, ei katon läpi. Yöllä hän itki ja heräili, rupesi kastelemaan alleen. Hän ei enää halunnut nukkua yksin omassa huoneessa.

Sosiaalitoimistossa mietittiin huoltajuutta. Minun vanhempani olisivat halunneet ottaa pojan meidän perheeseen, mutta pojan täti perheineen ilmoitti, että he ottavat pojan. He olivat alle 30-vuotiaita ja heillä oli jo yksi pieni lapsi, sisarukseksi. Minun vanhempani olivat silloin vähän alle 50 vuotta, eikä mitään biologista sukua pojalle. Tämä perhe uhkasi, että jos me alamme taistelemaan huoltajuudesta, ja häviämme, me emme ikinä saa poikaa kylään. Vanhempani miettivät mahdollisuuksiaan, mutta päättivät luopua, koska riski oli liian suuri.

Puoli vuotta äidin sairastumisen jälkeen poika muutti heidän luokseen. He eivät adoptoineet häntä, koska silloin hänestä ei olisi saanut sosiaalitoimelta rahaa. He myös käyttivät osan äidin kuoleman jälkeen pojalle aikuisuutta varten kerätyistä rahoista omiin tarpeisiinsa.

Kun poika tuli kylään, hänelle laitettiin risaiset, likaiset, pienet tai säähän sopimattomat vaatteet päälle, eikä mukaan mitään varavaatteita. Jalkaan laitettiin täysin keleihin sopimattomat tai liian pienet kengät, että äitini ostaisi pojalle uudet. Pikkuhiljaa oli pakko siirtyä jossain uusperheissäkin tuttuun käytäntöön, jossa meidän ostamat vaatteet ja kengät pysyivät meillä, koska jos ne menivät pojan mukaan, niitä ei näkynyt seuraavalla kerralla.

Poika kävi meillä aika usein. Kävi ilmi, että sukulaiset puhuivat pahaa hänen äidistään. Me katselimme kuvia äidistä, puhuimme hänestä hyviä asioita, kerroimme millainen ihminen hän oli. Koetimme pitää häntä elävänä muistona. Vaikeaa se oli. Poikaa pelotti, ettei muista minkä näköinen äiti on.

Minä muutin sitten pois, ja näin poikaa harvemmin. Lähettelin hänelle paketteja ja kortteja, joskus ulkomaanmatkoiltakin. Nämä herättivät närää sijaisvanhemmissa. Pyydettiin, etten lähettäisi niitä, kun heidän muut lapset kadehtivat niitä. Lähetin silti, ja varmistin soittamalla perään, että menivät perille.

Näimme joskus, kun satuimme yhtäaikaa mun vanhempien luo. Viimeisen kerran olen tainnut nähdä häntä hänen rippijuhliensa aikaan. Hän muisteli, kun luin hänelle Aku Ankkaa tai satuja ja piirtelimme kuvia TaoTaosta, joka oli silloin ensimmäistä kierrosta televisiossa ja joka oli pojan suuri suosikki.

Nyt hän on jo 21 vuotta ja elää omaa elämäänsä. Minun vanhempiini hän on vielä silloin tällöin yhteyksissä, mutta harvoin. Nuorella miehellä on muutakin puuhaa. Hän on kuitenkin aina lähimpänä pikkuveljeä kuin mitä tulen koskaan saamaan.

Atk an sich

2005-09-28T12:00:00.000+03:00

Meillä tehtiin töissä systeemimuutoksia. Eikä siinä mitään, parempaan suuntaan muuttuivat.

Mutta miksi atk-henkilöiden on oikeasti niin vaikeaa tajuta, että kun on tiedossa, että tämän luokan systeemin täytyy olla käyttövalmis klo se ja se, kun kurssi alkaa, niin se todellakin tarkoittaa sitä? Ja että silloin luokkaan tulee oppilaita, joilla on oikeus saada opetusta ohjelman mukaan.

Ja että se ei tarkoita sitä, että sovittuna aikana opettajan koneesta puuttuu netti, jota ei voi asentaa ilman admin-oikeuksia. Ja että luokan sisäinen verkko ei toimi, joten materiaalit on jaettava muistitikulla joka koneen takana kontaten. Ja että useammasta oppilaiden koneesta ei ole asennettu tulostinta.

Eikä tää ole eka kerta, kun systeemia parannetaan ja unohdetaan se, että kenelle ja mitä tarkoitusta varten se luokka on. Arghh.

Minä tykkään tietokoneista, mutta en itseisarvoisesti. Minulle se on vain väline, työkalu. En virittele kotona mitään huvin vuoksi, kokeillakseni mitä tapahtuu, jos teen noin. Samalla tavalla suhtaudun autoon. Ajan sitä, mutta en halua viritellä virittelyn vuoksi.

Opettamisen oppimista

2005-09-27T09:36:00.000+03:00

Pari viikkoa sitten alkoi syyslukukauteni, eli pidin ensimmäisen kurssini. Kurssi meni mukavasti, ihmiset oppivat ja viihtyivät. Osa aikoi ilmottautua muillekin kursseilleni, ja sinne on tullutkin ilmottautumisia.

Olen nyt opettanut syksystä 1999 säännöllisesti kansalaisopistossa. Välillä olen myös opettanut nuorten työpajassa. Opetan myös koululaisia pienemmissä ryhmissä. Yhtenä vuonna vedin opettajan kanssa läpi media-analyysin kurssin yhdelle ikäluokalle lukiolaisia.

Ennen tätä säännöllistä opettamista olin opettanut pari kertaa omassa entisessä opinahjossa. Joskus muinoin tein myös opettajan sijaisuuksia yläasteelle ja lukioon.

Täytyy myöntää, että en ollut kovin kaksinen opettaja silloin aloittaessani säännöllisen opettamisen. Aiheen hallinta ei riittänytkään. Täytyi myös oppia opettamaan.

Alussa ahdoin kurssit liian täyteen asiaa. Joskus huomasin jaksottavani opetettavaa asiaa huonosti. En osannut antaa välillä helpompia tehtäviä ja muuttaa kurssia tarpeeksi kurssilaisen mukaan. Oli vaikeaa ymmärtää, kun itselle oli opetettu asiat tietyllä tavalla ja oli siitä itse oppinut, niin se ei silti ole paras tapa kaikille.

Senkin tajuaminen oli tärkeää, että on ihan eri asia, kun itse aikoinaan opetteli asiaa omaksi ammatikseen hyvin motivoituneen ja tiukalla valintakokeilla valitun ryhmän osana, mutta nämä oppilasraukat vaan ovat yhden tai kahden viikonlopun kurssilla.

Toisinaan opetin liikaa teoriaa, kun tämä ja tämä "on pakko hallita", ennen kuin voi tehdä mitään. Nykyään uskon, että tekemällä oppii paremmin, ja asia otetaan esille, kun se tulee esille. Tärkeintä on että oppilaat saavat onnistumisia ja oppivat jotain hyvin. Siihen voi aina rakentaa päälle. Määräänsä enempää uutta tietoa ei voi vastaanottaa kerralla.

Tämä oma opettamisen oppimishistoriani tuli mieleen, kun viikko sitten aloitin kiinan kielen kurssin. Opettaja on nuori, kokematonkin. Tunsin sympatiaa ja myötänoloutta hänen pedagogiikan tajustaan. Tajusin, että olen tullut aika pitkän matkan ensimmäisistä kursseistani.

Emme oppineet ensimmäisellä kerralla yhtään fraasia. Opettelimme kielioppia, poikkeuksen poikkeuksia, ja lausuimme kuorossa aakkosia. Kurssilla piti olla käytännön läheistä kiinan puhekieltä ja harjoituksia selviytymiseen esim. hotellissa ja ravintolassa. Aakkoset ovat ihan hyvä osata erilaisen ääntämyksensä takia, mutta voisiko niitä opettaa jollain fraaseilla?
Niin ne jäisivät ainakin minulle paremmin mieleen.

Vaikka minulla on kova motivaatio osata edes muutama fraasi, niin mielessä kävin kotiin jääminen... Mutta menen kyllä taas sinnikkäästi kuuntelemaan, jospa tämän kerran jälkeen osaisin sanoa jotain. Ni Hao osaan jo ennestään.

Tuli hakematta mieleen eräs aloitteleva tuntiopettaja, joka pakotti eräällä kurssilla oppilaat kuuntelemaan ensin tunnin verran kaikenlaista pikseleistä, värijärjestelmistä ja erilaisista konsonattiyhdistelmistä, ennen kuin edes avattiin ohjelmaa. Anteeksi entiset oppilaat. Nyt tajuan todella, miltä sen täytyi tuntua.

Lisää rakastettavia miehiä

2005-09-26T12:04:00.000+03:00

Tulevan kätilön mallin mukaan julkinen rakkaudentunnustus:

Minäkin rakastan miestäni. Hän käy omia vaivojansa säästämättä kaupassa, suunnittelee meidän ruokia ja tekee parempaa ruokaa kuin mitä ravintolassa saa. Viikonloppuna sain hääpäivän kunniaksi ankanrintaa, mutta kyllä mies osaa myös arkisemmat ruuat.

Kun minä olen pitkään töissä tai minulla on muuta menoa, minua odottaa valmis ruoka, usein myös imuroitu koti ja minuun kotiin tulostani ilahtunut mies. Hän siivoaa muutenkin oma-aloitteisesti. Jos olen hänestä väsyneen oloinen, hän koettaa piristää pikku lahjoilla (esim. cd-levyllä tai vaikka tuomalla mulle jäätelöä (herkku josta pidän eniten)).

Hän pitää huolta taloudestamme, osaa säästää, eikä minun tarvitse koskaan miettiä, riittävätkö rahat vai eivät. Hän huolehtii siitä. Hän tykkää huolehtia minusta. Jos tuntuu, että koko maailma on minua vastaan, hän on puolellani aina, vaikka olisinkin väärässä.

Hän ei huomauttele, vaikka työhuone lähentelee kaaosta jäljiltäni, tai jos en ole oikein ehtinyt tehdä 99 % mulle kuuluvaa kotityötä (tiskikoneen täyttö & tyhjennys). Hän muutenkin sietää pikku oikkujani ja mielialan vaihtelujani. Hän kannustaa minua kaikessa, mitä ikinä keksinkään tehdä. Hän on hauska ja älykäs, mutta ei arrogantti. Hänellä on hyvä kulttuurimaku (heh, eli sama kuin mulla). Hän on kiinnostunut maailman menosta, ja hänen kanssaan voi keskustella yhteiskunnallisistakin asioista ja myös eri maiden tilanteista. Hän tietää paljon historiasta, popmusiikista, elokuvista ja luonnontieteistä.

Hän kehuu aina uusia hiusmallejani ja uusia vaatteitani. Hän huomaa ne ilman, että niistä on etukäteen mainittu. Hänellä on selkeä mielipide esim. siitä, missä hamesssa olen hänestä seksikkäin. Hän myös kehuu, kun olen erityisesti satsannut ulkonäkööni eli esim. kun menemme ulos. Mutta ei hän valita siitäkään, vaikka haahuilen kotona pyjamassa ja tukka yhtä hyvin kuin mörri möykyllä.

Kun hän on iltavuorossa, hän soittaa minulle joka päivä, koska haluaa jutella kanssani niitä näitä. Hän suutelee mua, kun lähden pois ja kun tulen takaisin kotiin. Hänestä on outoa, jos mies ei halua olla perheensä kanssa.

Hänen kanssaan on helppo olla. Hän ei pelaa pelejä minun tunteillani. Hän ei loukkaa minua tai alleviivaa epäonnistumisiani.

Minua ei yhtään pelota hankkia lapsia tällaisen miehen kanssa.

Omenia, omenia

2005-09-26T10:25:00.000+03:00

Sain perjantaina työkaverilta muuttolaatikollisen yhtä omenalajiketta (en tunnistanut, jauhoinen, hapokas, isohko) ja muovipussillisen toista lajiketta (kaneli). Viikonlopun olen nyt kuorinut, pilkkonut, säilönyt ja leiponut.

Tein perinteistä omenahilloa, pakastin omenaraastetta ja mehustin omenamehua. Erikoisuutena tein myös erilaisia chutney-säilykkeitä (eli chutney on Aasiasta kotoisin oleva, sosemaiseksi haudutettu, voimakkasti maustettu etikkasäilyke, jota käytetään perinteisesti erilaisten paistettujen tai grillattujen liharuokien kanssa, ja sitä voi laittaa myös kasvisruokien lisukkeeksi).

Lauantaina maistettiin erästä niistä ankan kanssa (oli siis hääpäiväillallinen). Olipa hyvää! Ja sen chutneyn maun pitäisi vielä parantua, kun se on vähän kauemmin kylmässä. Laitoin aprikoosia, omenaa, surinkokuivattuja tomaatteja, sipulia, valkosipulia, inkivääriä, valkopippuria, hunajaa, suolaa ja omenaviinietikkaa siihen säilykkeeseen, mitä maistettiin. Aion antaa tänä jouluna noita lahjaksi muutamille ystäville, joiden tiedän tuollaisesta lisukkeesta tykkäävän. Joillekin annan perinteisemmin hilloa (säilöin ne umpioimalla nätteihin lasipurkkeihin).

Leivoin ihan tavallisen omenapiirakan, kermaviilitäytteisen piirakan, rahkaseostäytteisen piirakan ja omenaisen juustokakun. Onpahan nyt pakkasessa makeaa miehellekin (keliaakikolle tämä ei ole mikään ihan yhtä helppo hoidettava kuin muille).

Vaikka omenissa oli paljon hommaa, nautin tuollaisesta puuhailusta. Tulokset ovat niin konkreettisia. Jos meillä olisi kunnon kylmäkellari, kuten vanhemmissa kerrostaloissa tai omakotitaloissa voi olla, niin tekisin itse kaikenlaisia säilykkeitä talven varalle. Olen joskus tehnyt tomaateista pastaan tarkoitettuja kastikkeita, kun oli hyvät säilytystilat. Nekin olivat paljon parempia kuin kaupan kastikkeet.

Joku tuollaisessa omavaraisuuden ajatuksessa viehättää mua. Jotkuthan eivät tajua tätä ollenkaan, kun kaikkeahan saa kaupasta. Mulle on aika paljon tyydyttävämpää nähdä vaivaa, valita raaka-aineet ja tehdä, kuin mennä vain ja ostaa valmis purkki kaupasta.

PS. sain kuvan tuohon ohjeesi mukaan, kiitos ths!

Tällaisella persoonallisuudella voi olla vaikeaa Suomessa

2005-09-23T12:31:00.000+03:00

Teinpä Dr.Philin testin persoonastani ja tulos oli arvattu:

The Lively Center of Attention

Others see you as fresh, lively, charming, amusing, practical, and always interesting; someone who's constantly in the center of attention, but sufficiently well-balanced not to let it go to their head. They also see you as kind, considerate, and understanding; someone who'll always cheer them up and help them out.

Olen myös tehnyt persoonallisuustestit, joiden mukaan olen Extraverted iNtuitive Feeling Judging eli Jungin tyypittelun mukaan Teacher Idealist. Aika paljon minua löysin noista analyyseistä, niin hyvässä kuin pahassa.

En tiedä, uskonko grafologiaan, mutta joskus vuonna 1991 tai 1992 teetin joutessani Vanhan ylioppilastalon edessä itsestäni testin. Paperiin piti kirjoittaa jotain neutraalia säästä ja muistaakseni nimikirjoitus, ja testaaja tulkitsi sen perusteella. Tulkinnan tekijä oli Iso-Britanniasta kotoisin ja halusi erityisesti kertoa mulle, että ei ole tavannut Suomessa montaa yhtä ulospäinsuuntautunutta ihmistä ja minun pitäisi pitää kiinni siitä ominaisuudestani. Tämä siis kirjoitukseni perusteella, koska en jutellut testaajalle mitään sinä aikana, kun hän teki tulkintaa. Olin aika lailla omissa ajatuksissani, koska olin menossa treffeille lopettamaan silloista seurusteluviritelmää. Tämänkin testin mukaan mulle sopivat ammatit olisivat opettaja tai pr-henkilö.

Olen tosi monta kertaa joutunut ns. huonoon huutoon sen takia, että en ole tyypillinen suomalainen jäyhistelijä, vaan voin jutella ventovieraille, osallistua keskusteluun, enkä vain vältä katsekontaktia, katsele pöytää ja toivo, että pääsen pois sanomatta mitään.

Suomalainen työpaikkakeskustelu on sitä, että kukaan ei sano, mikä on vikana, vaikka selän takana purnataan. Tuttuni kertoi, että hänen ruotsalaisen ystävänsä työpaikalla on kerran viikossa kahvihetki, jossa olisi tarkoitus keskustella työilmapiiristä ja muista työpaikan asioista. Ensimmäisellä kerralla kukaan ei puhunut moneen minuuttiin mitään. Lopulta se ruotsalainen kysyi, että koska se keskustelu alkaa?

Tajuan kyllä, että jos ei anna muille vuoroa, vaan pälättää itse suuna päänä, se voi ärsyttää. Se harmittaa minuakin. Mutta vaikka olen vilkas, en ole jyrä, kuuntelen muita, mutta jotain tässä avoimuudessa ja vilkkaudessa on, joka nyppii aika monta suomalaista.

Monessa muussa maassa se on normi. Kun olin Ranskassa, se oli kielivaikeuksista huolimatta tietyllä tapaa helpottavaa mulle. Siellä oletusarvona oli se, että osallistut keskusteluun (se on kohteliasta) etkä vaan jörötä sanomatta mitään. En mitenkään erottunut joukosta. Se oli suorastaan terapeuttista.

Karjalaisten keskuudessa en myöskään erotu. Ensimmäisellä kerralla miehen sukulaisten luona minut jyrättiin täysin, kaikki puhuivat yhteen ääneen, en saanut sanaani väliin ja minua suorastaan huvitti se.

Nyt kun Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta syntyneissä keskusteluissa on puhuttu temperamenteistä ja kuinka ujous ja sisäänpäinkääntyneisyys pitää hyväksyä, eikä pitää niitä huonona piirteenä, niin on tehnyt mieli sanoa, että kyllä, ujous ja sisäänpäinkääntyneisyys on hyväksyttävää, mutta niin pitäisi olla myös sosiaalisuus ja vilkkaus!

Blogikysely via Kirjailijaelämää

2005-09-22T21:54:00.000+03:00

Luin Herkun blogista blogikyselystä, puhtaat kysymykset löytyvät täältä

OMA BLOGI

0. Miten selittäisit bloggaamisen/blogit tutullesi, joka tietää mikä Internet on, muttei tiedä mitä blogit ovat?

Kerron, että blogit ovat julkista kirjoittelua, joita voi käyttää monella tavalla. Voi kertoa elämästään ja ajatuksistaan, harrastuksestaan tai musta syvästä mielenkiintonsa aiheesta. Blogi voi olla koko harrastusryhmän tai järjestön käytössä.

Koetan korostaa Blogistanian laajuutta ja diversiteettiä. Täällä on yhtä lailla kotiäitien ja neulojien blogeja kuin ammatikseen kirjoittavien kansalaisjournalismiblogeja. Poliitikot kertovat täällä päätöksenteon kulissien takaisesta maailmasta lobaten omia ajatuksiaan. Ja on täällä kirjailijoidenkin kammareita, jopa yksi missä kirjaa synnytetään. Jotkut pitävät päiväkirjaa, toisilla on hyvin rajattu aihe kuten vaikka mobiili- ja PDA-laitteet.

1. Koska aloitit bloggaamisen?

Vasta huhtikuussa 2005.

2. Miksi bloggaat?

Haluan normaalistaa adoptiota, kertoa siitä. Tutkia, mitä mun pään sisällä menee tässä adoptioon valmistautumisessa ja myöhemmin lapsiperhe-elämässä.

Onhan mulla tosin muitakin aiheita. Nyt esimerkiksi on aika päällä nuo erityispedagogiikan opinnot. Välillä kirjoittelen perhe-elämästäni, välillä töistä.

Ehkä sosiaaliset syyt ovat päällimmäisenä, keskusteluyhteyteen pääseminen. Ja sen jakaminen, jos on löytänyt jotain ajatuksia tai muuta kiinnostavaa.

Ennen kirjoitin päiväkirjaa. Tämä on luonnollinen jatke sille.

3. Kuinka usein bloggaat?

Keskimäärin varmaan 3-4 kertaa viikossa. Joskus useammin, monta kertaa päivässäkin, joskus harvemmin.

4. Tunnetko syyllisyyttä tms. jos et ehdi blogata? Miksi?

Tavallaan, koska ei ole kivaa, jos lukijat ja kommentoijat kaikkoavat. Ja itseäni ilahduttaa, jos omat suosikit bloggaa usein.

5. Bloggaatko vai blogaatko, miksi?

Bloggaan, koska mun kielikorva sanoo niin.

6. Mitä laskuria käytät? Kuinka monta kävijää (ei latausta) blogissasi käy sivulaskurisi mukaan keskimäärin päivässä?

Mulla on 2 laskuria, laskuri.net ja sitemeter. Keskimäärin 64 käyntiä, sanoo Sitemeter.

7. Kuinka monta lukijaa sinulla on blogilista.fi:n mukaan (jos olet kirjautunut sinne)?

26 viimeksi kun katsoin.

MUIDEN BLOGIT

1. Luetko muiden blogeja?

Luen. Aloitin lukijana.

Jos luet, miksi luet niitä?

Koska niissä on kiinnostavia juttuja.

2. Koska aloitit blogien lukemisen?

Säännällisesti joskus loppuvuonna 2004, kun ekat irl tutut alkoivat tehdä blogejaan. Satunnaisesti myös sitä ennen.

3. Kuinka monta blogia sinulla on blogilistallasi (jos et käytä blogilistaa: kuinka monta blogia seuraat)?

Noin 20-30.

4. Millaisia blogeja luet kaikkein mieluiten?

Hyvin, kiinnostavista aiheista ja hyvällä asenteella kirjoitettuja. Huomaan, että aika paljon luen naisten blogeja, vaikka varsinaisia naistenlehtiä en lue juuri ollenkaan. Aika monilla suosikeillani on selkeästi kirjoittajatausta. Joitakin luen yhteisten intressien takia (siis sama aihe).

5. Millaisia blogeja luet vähiten?

Huonosti, ei-kiinnostavista aiheista ja huonolla asenteella kirjoitettuja. Tarkemmin esim. jos aihe on hyvin spesifi, eikä se kiinnosta; jos blogi on jonkun besserwisserin itsetehostusta tai jotenkin täysin mun maailmaani kohtaamaton.

6. Käytkö lukemassa blogeja, joiden tiedät ärsyttävän sinua?

En.

7. Luetko etupäässä suomalaisia vai ulkomaalaisia blogeja?

Etupäässä suomalaisia, muutamaa ulkomaalaistakin seuraan.

8. Ovatko seuraamasi ulkomaalaiset blogit samantyyppisiä kuin seuraamasi kotimaiset blogit?

Ovat. Tosin ehkä luen enemmän kansalaisjournalismityyppisiä ulkomailta kuin kotimaasta.

9. Kuinka usein luet uusia blogeja yrittäen löytää uusia suosikkeja?

Kun on aikaa, varmaan ainakin kerran viikossa jotain uutta. Yleensä omaan tai joko johonkin jo seuraamaani blogiin laitetun kommentin, linkin kautta tai blogilistan aiheiden kautta.

INTERBLOGISTISUUS YMS.

1. Onko blogisi blogilistalla (blogilista.fi)?

On.

2. Jos ei ole, miksi? Pyysitkö ettei sitä laitettaisi sinne?

3. Jos on, miksi? Ilmoititko sen itse sinne?

Joo, mutta viiveellä, kun tajusin sen olemassaolon.

4. Kuinka usein käyt seuraamassa oman blogisi sijoitusta top- tai hot-listalla?

Tajusin koko sijoituksen olemassaolon vasta, kun omastani kirjoitettiin Blogisanomiin. Nyt olen sitten siellä 500 paremmalla puolella, ehkä kiitos tuonkin jutun.

5. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on noussut top- tai hot-listalla?

Kivaahan se on. En tosin aina tajua nousuja tai laskuja, jos lukijoita on kuitenkin saman verran.

6. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on laskenut top- tai hot-listalla?

En ole kokenut (siis sen jälkeen kun tajusin että mistä näen lukijoiden määrän, niin en ole menettänyt lukijoita). Mutta ei varmaan kivalta.

7. Kommentoitko muiden blogeja näiden kommenttiosastolla?

Kyllä.

8. Missä blogissa kommentoit kaikkein useimmin?

Varmaan Kauran tai adoptioaiheisissa blogeissa.

9. Millaisia viestejä/asioita kommentoit kaikkein useimmin?

Jos tunnen, että mulla on jotain lisättävää aiheeseen. Joskus haluan ilmaista myötätuntoa, onnitella jne. Joskus myös kysäkseni jotain, tai jos keksin hyvän heiton.

10. Kommentoitko muiden blogeja omassa blogissasi? Millaisissa tilanteissa / mistä aiheista / mitä blogeja?

Joskus, jos oma kommenttini rupeaa kasvamaan liian suureksi, siirrän sen omaani (ja jätän merkinnän, että tein niin).

11. Tuntuuko sinusta siltä, että "blogistanissa" (suomalaisten blogikirjoittajien / -lukijoiden yhteisö) on olemassa sisäpiiri?

On kai, kauan bloganneet ja toisensa myös irl tavanneet.

12. Tunnetko kuuluvasi sisäpiiriin? Miksi / miksi et?

En, oon liian uusi. Enkä tiedä, olisinko sittenkään, vaikka olisin vanha ja tunnettu bloggaaja.

13. Käytkö blogitapaamisissa? Miksi?

En oo vielä käynyt, joskus ehkä meen.

14. oma kysymys: mitä kautta saat eniten käyntejä:

Selkeästi eniten Ampiaisakan adoptiosivujen kautta. Sitten toiseksi eniten vakiolukijoiden omien suosikkien kautta. Kolmanneksi eniten googlen kautta, milloin milläkin hakusanalla.

Hyvää hääpäivää meille!

2005-09-22T19:52:00.000+03:00

Tai oikeastaan iltaa. Tänään meille tuli siis 4 vuotta avioliittoa täyteen. Varsinaisesti juhlimme viikonloppuna, mutta tänään vaihdoimme keraamiikka-aiheiset lahjat (4. vuotena on keramiikkahäät).

Mä sain täältä ostetun kiinalaisen sinivalkoisen inkiväärin säilytysruukun (iso kuin mikä, tulee riisin säilytykseen Vii Voanin täydennyskeikan jälkeen). Miehelle ostin hienon sinisen salaatti/pasta/hedelmäkulhon ja sen sisään laitoin aiemmin ostetut Kalevalakorun karhu-kalvosinnapit. Hänellä on juhlapaitoja, joihin tarvitsee tuollaiset. Ennestään hänellä oli huonot kalvosinnapit. Kalevala-koruaiheiset olivat sopivat, koska mullakin on niitä (mm. mieheltä saatuja) ja karhu kyllä kuvastaa häntä.

Tänään oli lämmin päivä, mutta silloin 4 vuotta sitten oli suorastaan helteistä. Kovinpa äkkiä tämä aika kuluu. Vaikka paljon on tapahtunutkin. Luulin hääpäivänä, että tähän mennessä meillä olisi jo lapsi, ehkä toinenkin ainakin tulollaan.

Tähän hömppäaiheiseen postaukseen sopii myös pirtelötesti:

Olen mokkapusu

Arvostat elämän pieniä nautintoja! Makusi on jo ennättänyt kehittyä keskiverron yläpuolelle ja olet tarvittaessa valmis panostamaan myös pikkuisen omaa aikaasi.

2 annosta
2 dl maitoa
1 dl vaniljajäätelöä
1 teelusikallinen pikakahvia
1 teelusikallinen kaakaojauhetta
1,5 ruokalusikallista sokeria

Lisää kaikki aineet tehosekoittimeen ja aja tasaiseksi.
Huom: Jos kotonasi ei ole kaakaojauhetta, voit korvata sen ja sokerin 2 ruokalusikallisella valmista kaakaojuomajauhetta.

Vierailuja

2005-09-22T12:51:00.000+03:00

Olen käynyt parilla vierailukäynnillä. Niistä toisesta oli vaikeaa kirjoittaa, siksi viive. Kävin päiväkodissa, missä on pienryhmä vaikeasti ja syvästi kehitysvammaisille lapsille sekä integroitu 3-6-vuotiaiden kehitysviivästymälasten ryhmä. Tuo pienryhmä oli tosi kiinnostava nähdä. Siinä näki paljon apuvälineiden käyttöä ja siellä oli hyvä tunnelma.

Mutta se integroitujen ryhmä oli kyllä aika pettymys. Opettajakin puhui, että tätä markkinoidaan niille ns. normaalilasten perheille sillä, että on pienempi ryhmä, mutta hänestä ne lapset voivat saada jopa vähemmän huomiota kuin tavallisessa ryhmässä, kun erityislapset vievät huomion. Tuli mieleen, että hän ei todella itsekään usko integraatioon noiden lasten kohdalla.

Ja päiväkodin pihaelämä... En yhtään ihmettele, että se yksi erityislapsi pääsi kohtalokkain seurauksin karkuun pihalta. Tuollakin niitä erityislapsia kiusattiin minkä ehdittiin. Isommat ja vahvemmat lapset itkettivät tarkoituksellisesti. Yksi lapsi oli lähinnä piilossa ulkoilun ajan, etteivät kiusaajalapset löytäisi häntä. Ja hoitajat juoruili keskenään...

Miten mä voin ikinä laittaa lastani päiväkotiin, kun mulla tuli noin paha mieli tuosta meiningistä? Miten voi varmistaa, ettei oman lapsen päiväkodissa ole tuollaista?

Toinen vierailukohteeni oli laaja-alainen erityiskoulu, jossa annetaan mukautettua opetusta (EMU), harjaantumisopetusta (EHA), vammautuneiden lasten erityisopetusta (EVY) ja dysfaattisten lasten erityisopetusta (EDY) kaikilla perusopetuksen luokka-asteilla. Se oli selkeästi tosi hyvä koulu, jossa erityislasten asioita on ajateltu pitkälle ja heidän puolellaan oltiin. Ajattelin, että se voisi olla sopiva harjoittelukohdekin (aineopinnoissa on muutaman kuukauden harjoittelujakso). Tai sitten se autistiluokka.

Kolmas kohde on vielä auki. Näyttää siltä, että hirveän innokkaasti ne eivät mua ole ottamassa siellä ammattioppilaitoksessa. Mietin että kävisinkö kehitysvammaisten työkeskuksessa sen sijasta? Se olisi erilainen kuin muut kohteet ja ehkä sinne pääsisi ruikuttamatta.

On se kumma, kun saa aina tapella oikeuksistaan

2005-09-16T11:29:00.000+03:00

Mun piti saada tämän kuun alusta kokemuslisä. Tällä viikolla tulleen palkan palkkakuitissa sitä ei ollut. Soitin palkkatoimistoon, ja mulle sanottiin, että sitä lisää ei tulisikaan, koska työehtosopimus on muuttunut tällä välin, ja kokemuslisä on nykyään nimeltään henkilökohtaisen lisän vuosisidonnainen osa (nimihän suorastaan yksinkertaistui). Ja että olen jo saanut ne kokemuslisäkorotukset, mitä voin saada.

Tiesin kyllä siitä muutoksesta, mutta silloin kun se oli tulossa, kysyin luottamusmieheltä, vaikuttaako se vanhoihin työntekijöihin, niin että ei saisi enää kokemuslisiä. Vastaus oli silloin ei, jos pysyy saman kunnan tai kuntayhtymän palveluksessa. Määräytymisvuodet ja -kuulemma olla iloinen, että entisiä kokemuslisiä ei oteta pois!

Todella kiva yllätys. Mutta mähän en asiaa ihan noin vain niellyt. Tai mitään muutakaan vääryyttä.

Luottamusmies (eri kuin viimeksi) kertoi, ettei asia ole ihan niinkään kuin mulle sanottiin palkkatoimistosta. Vaan että mulle kuuluu 10 v jälkeen 10% tehtäväkohtaisesta palkasta kymmenen vuoden jälkeen. Mutta sen 10 v pitäisi olla kunnallista työkokemusta samasta kunnasta tai kuntayhtymästä. Mulla ei ole, vaan osa on muuta media-alan työtä.

Lopun kaiken jouduin itse hakemaan sen tiedon työehtosopimuksesta, että työkokemuksen ei todellakaan tarvitse olla kunnallista, vaan saman alan työ käy. Nyt sain sitten päätöksen, että lisä on myönnetty.

Taistelu voitettiin, mutta miksi siitä piti taistella? Joku muu olisi helposti uskonut palkkatoimiston ensimmäistä väitettä, ja jäänyt ilman lisää. 10 % on kuitenkin suht paljon.

Jamie auttaa lapsia, paitsi omiaan

2005-09-15T09:21:00.000+03:00

Katsoin eilen uuden sarjan, jossa alaston kokki (ja miksi sanotaan että alaston kokki? Joka ohjelmasssa Jamiella on ollut vaatteet päällä. Aina ei kylläkään kovin kaksiset.) Jamie Oliver yrittää pelastaa brittilapset ja tehdä terveellisempää kouluruokaa.

Kauheaa se ruoka olikin. Onneksi Suomessa sentään on muutakin kouluruokaa kuin ranskalaisia ja teollisuushampurilaisia. Kiinnostava sarja, rupean varmaan seuraamaan. Jaksossa muuten mielestäni näkyi selvästi Jamien lukihäiriön vaikutukset. Ei ole helppoa jaksaa laskea annoksien hintoja. Jonkun olisi pitänyt vinkata Jamielle Suomen kouluruuan käytännöistä.

Viimeksikin Jamie oli yhteiskunnallinen ja otti hoteihinsa 15 syrjäytynyttä nuorta ja opetti heistä kokkeja ravintolaansa Fifteen. Muutama nuori uupui matkalla, mutta tarkoitus oli hyvä. Nyt Fifteen-ketju laajenee useampiin kaupunkeihin.

Mutta tulipa mieleen tuota eilistä jaksoa katsoessa, että millä kustannuksella Jamie tekee monta työtä yhtäaikaa (tv-sarjan kuvaukset & kouluruokaprojekti & ravintola & kirjat ja promootiokiertueet)? Omia lapsiaan hän ei ole ehtinyt kylvettämään kahteen kuukauteen (eli ei ole ollut kotona illalla lasten hereilläoloaikana). Jakson perusteella hän ehtii nähdä perhettään vain jollain idyllin lavastamiseen tarkoitetuissa kuvaussessioissa. Ja kyllä vaimokin varmaan haluaisi nähdä miestään.

Ymmärrän, että ravintolan pito ajoittuu iltaan. Mutta jakson perusteella vaimo on sanonut, että Jamie voisi mennä takaisin töihin, mutta voisi piipahtaa kotona. Ja varmaan Jamien työt ja julkisuus ovat antaneet heille ihan eri elintason kuin jos Jamie olisi ns. tavallinen kokki eikä julkkiskokki.

Silti tulee mieleen, että mahtaakohan Jamie myöhemmin ajatella, että ei ehtinyt nähdä lastensa kasvavan, kun takoi uraa kaksin käsin? Luulen, että tuo on aika monen nuoren "menestyvän"*) isän ongelma. No, toivottavasti Jamie oppii tuon perheellekin ajan antamisen ennen kuin vieraantuu heistä täysin.

*) "menestyvän", koska itselleni tuo taloudellinen menestys ei ole elämässä menestymistä, välttämättä.

Addikti tilittää

2005-09-14T10:08:00.000+03:00

Kauran blogissa puhuttiin elämäntapojen parannuksesta ja tupakanpolton lopettamisesta.

Minä lopetin polttamisen sudden death-mentaliteetillä. Olin silloin polttanut säännöllisesti 10 vuotta, sitä ennen satunnaisesti jossain tilaisuuksissa. Siihen aikaan poltin Light Cameleita, puoli askia päivässä. En ollut ikinä ennen ollut lakossa.

Päätin eräänä keväänä, kun yskin kauheasti, että tämä on viimeinen askini. Jätin siihen askiin yhden tupakan & sytkärin ja kanniskelin sitä kassissa aikani. Tarvitsin sitä tietoa, että minulla on mahdollisuus polttaa, ja että se on oma valintani. Vieroitusoireet olivat hirveät, kuin pahemmastakin huumeesta. Keskittymiskyky meni, hermostutti, hikoilutti jne. Etukäteen en olisi uskonut, että se olisi vaikuttanut niin paljon. Ja yllättäen vaikeinta ei ollutkaan olla polttamatta sosiaalisissa tilaisuuksissa, vaan yksin niissä tilanteissa, johon oli tupakan onnistunut liittämään: bussia odottaessa, aamukahvin kanssa jne.

En välttämättä olisi onnistunut lopettamaan, mutta 2 viikkoa sen jälkeen jouduin pahaan onnettomuuteen. Multa murtui selkärangasta nikama. Jouduin sairaalaan ja mulle tehtiin 2 selkäleikkausta. Ensimmäinen epäonnistui ja sen jälkeen tukiruuvi painoi selkäydintäni, En ole ikinä kokenut sellaista tuskaa. Elin täysin voimakkaiden särkylääkkeiden varassa.

Leikkauksien jälkeen en pystynyt istumaan kuin minuutin kerralla. Sitä määrää lisättiin minuutti per päivä. Opettelin uudestaan kävelemään. Siihen ne tupakan vieroitusoireet loppuivat.

Mutta vieläkin olen addikti. Näen todentuntuisia unia polttamisesta. Se tulee mieleen ainakin kerran pari kuukaudessa. Ja tuo lopettaminen tapahtui toukokuussa 1997. Olen polttanut sen jälkeen yksittäisiä röökejä baarissa tai muuten juhlamielellä, mm. millenium-yönä. Luojan kiitos en ole niistä jatkanut polttamista. Yksi ystäväni oli kokonaan polttamatta 8 vuotta ja poltti yhden, osti askin, ja jatkoi polttamista. Nyt tästä on 5 v, eikä hän ole lopettanut.

Ja siitä seuraavan ja tähän mennessä viimeisen kerran poltin, kun tulin lapsettomuusklinikalta, jossa olin juuri kuullut, että meidän ei kannata yrittää hoitojakaan. Olin siellä yksin, vaikka kaikilla muilla kerroilla olimme siellä kahdestaan. Mutta nyt tehtiin tutkimuksia vain minulle ja ajattelin, että voin mennä yksinkin. En arvannut, että se tuomio kerrotaan siinä.

Kävelin katua alas ja alkoi itkettämään. Menin ekaan vastaantulleeseen baariin, tilasin rommikolan. Join sen nopeasti. Tilasin toisen ja tupakka-askin, ja poltin. Itku voitti kumminkin, ja menin lopulta baarin vessaan itkemään. Sieltä tekstasin miehelle, missä olen, mitä on tapahtunut ja että mut pitää hakea pois sieltä baarin vessasta. Mies tuli ja haki.

Siitä on nyt kohta 4 vuotta. Siitä 3 kuukauden päästä soitimme adoptioneuvontaa saadaksemme PeLalle. Sen vajaan tupakka-askin annoin myöhemmin yhdelle tupakoivalle ystävälle, joka oli kylässä, ja jolta loppui tupakat. Hänkin on nyt ollut polttamatta 1,5 vuotta.

Väritellään

2005-09-13T15:00:00.000+03:00

Your Blog Should Be Orange

Your writing has a star quality - it's charming, bold, and flamboyant.
You write what's on your mind, without fear of embarrassment later.
You are one of the most honest bloggers around, and people appreciate your daring persona.

What Color Should Your Blog or Journal Be?

Tykkäänkin oranssista väristä, ja turkoosista.

Esseen tekoa

2005-09-13T08:49:00.000+03:00

Tähän erityispedagogiikan peruskurssiin kuuluu myös esseen kirjoittaminen. Siinä on kiva tehtävänanto, eli pitää tarkastella erityispedagogiikkaa oman ammatin tai tehtävän tai tulevan ammatin tai tehtävän näkökulmasta. Eli mihin äiti tai opettaja tai erityisopettaja tai sosiaalityöntekijä tai kouluavustaja tai tietotekniikan asiantuntija jne. tarvitsee erityispedagogiikaa?

Tässähän on nyt monta vaihtoehtoa, mistä voisin kirjoittaa. Voin tehdä esseen nykytyön perusteella, tai miettiä sitä tulevaa työnkuvaa, mihin tähtään näillä opinnoilla. Tai voin käsitellä adoptioäitiyttä.

Omassa työssä tarvitsen sitä oppilaiden kohtaamisessa ja myös muiden asiakkaiden. Työssäni on kohtaamisia tavalllisissa ja erityiskouluissa olevien koululaisten lisäksi myös aikuisten erilaisten oppijien kanssa. Joukossa on myös mm. cp-vammaisia ja työllisyyskurssilaisia, joilla on osalla aika pitkä työttömyysaika takana. Osa on käsittääkseni ollut vailla työtä viime lamasta lähtien. Välillä käy myös mielenterveydeltään horjuneita. Paljon on myös ihmisiä, joilla ei ole juuri lainkaan atk-taitoja ja suunnaton pelko laitteita kohtaan. Näiden kohtaamisessa on oma haasteensa.

Tulevasta työstä kirjoittamisessa on se vaara, että esseessä ei ole tarpeeksi pointta. Siitä voi helposti tulla vähän haahuileva tai jankkaava, kun ei todellisuudessa ole tehnyt sitä työtä. Toki sekin on kiinnostavaa, varsinkin siinä mielessä, että siinä määrittelee itselle, mitä on haluamassa.

Adoption kannalta kirjoittamisessa on sama vaara, paitsi että siitä minulla on muuten paljon tietoa. Olen lukenut tutkimuksia adoptiolasten oppimisvaikeuksista ja sitä kenttää olisi mukava kartoittaa vielä tarkemmin. Ja se olisi hyödyllistä muillekin kuin itselleni.

Hmm. Täytyy vielä miettiä. Jomman kumman näkökulman valitsen, joka nykytyön tai adoption kannalta.

Odottajan arkea

2005-09-11T13:27:00.000+03:00

Luin Pörrön blogista vauvauutisia. Mikäli käsitin oikein, niin Haikun pitäisi tulla maailmaan maaliskuussa.

Minustakin luultavasti tulee äiti maaliskuussa. Vai tuleeko jo aiemmin, kun saamme nimeämistiedot, vai myöhemmin, kun olemme eläneet yhteistä elämää jo kotvan aikaa? Vai olenko jo nyt, koska onhan termi odottava äiti? Puhutaanko raskauden aikaisissa tutkimuksissa äidistä vai odottajasta?

Haikulla oli epäilty ongelmia, mutta nyt on kromosomit todettu normaaliksi. Me emme vielä tiedä, mitä vaikeuksia meidän lapsella on, mutta varauduttu on vähintään kiintymyssuhteen ongelmiin. Muutakin voi olla. Osa selviää vasta, kun yhteinen arkemme alkaa, ja näemme, mitkä on laitoselämän jälkiä, ja mikä ei ole korjattavissa ajalla ja rakkaudella.

Haiku köllii tyytyväisenä äidin mahassa. Äiti voi varjella häntä syömällä oikein, lepäämällä, rakastamalla pientä masuasukkiaan. Me emme voi kuin toivoa, että kaikki menisi hyvin ja äidillä olisi ruokaa, että hän raskaassakin tilanteessa jaksaisi huolehtia hyvinvoinnistaan ja varjella lasta, vaikka ehkä tietää, että hän ei voi sitä pitää lähellään.

Kun Haiku syntyy, äiti imettää häntä, pitää lähellä ja hoitaa. Meidän lasta, joka on todennäköisesti jo syntynyt, hoitaa lastenkodin hoitaja tai vaihtuva hoitajien joukko. Parhaassa tapauksessa hän on päässyt sijaiskotiin. Me voimme vain toivoa, että joku pitäisi pientä iholla, antaisi kuunnella sydämenlyöntejä rintaa vasten, naurattaisi häntä. Ja että hän saisi ruokaa, hänen itkuunsa vastattaisiin, häntä hoidettaisiin rakkaudella.

Silti, kaiken epävarmuuden keskellä, on ollut yllättävän helppo odottaa. Tähän asti ainakin. Varmaan tulee vaikeitakin aikoja, jos odotus venyy. Ei ole laskettua aikaa, eikä määräaikaa, mihin mennessä ainakin lapsi on meillä.

PS. Toivottavasti tämä ei vaikuta mitenkään katkeralta ym. Olen hyvin iloinen Pörrön ja koko perheen puolesta. Tuli vaan mieleen, miten erilaista se lapsen odotus voi olla.

Se toinen lapsiperheen ruokakirja

2005-09-11T00:34:00.000+03:00

Aiemmin mainostin kirjoittavani toisestakin ruokakirjasta. Tämä 2004 ilmestynyt Kunnon ruokaa lapsiperheille on käyttökelpoinen perusteos lasten ravitsemuksesta ja ruokasuosituksista (myös D-vitamiinilisistä).

Kirja jakaantuu karkeasti 3 osaan, alun neuvoja vilisevän osaan, resepteihin ja tieto-osaan. Kirjassa on tietoa yliherkkyyksistä, erityistilanteiden ruuasta (esim. sairastumisien aikana ja matkoilla syömisestä) ja aakkostettu ruokatieto-osio.

Kirjassa on ruokarytmejä, joita on helppo käydä toteuttamaan, eikä tarvitse tuntea itseään avuttomaksi ensikertalaiseksi. Ruuat on jaoteltu aamiaisiin, lounaisiin ja päivällisiin ja myös ruoka-aineallergikot otetaan huomioon. Tosin yhdessä ohjeessa on painovirhe, sivun 33 marjapuuron väitetään olevan gluteeniton, vaikka siinä on mannasuurimoita.

Tämän kirjan avulla osaa tehdä vauvasoseita, terveellisiä välipaloja ja maistuvia arkiruokia. Kirjassa on kivoja, suht moderneja, kansainvälisiäkin reseptejä. Tämä inspiroiva kirja on hyvä hankinta.