keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008

Suppis tykkää piirtää

Suppis piirsi eilen ekan kerran meidän perheen selostaen. Siinä oli isi, isompi soikio. Yksi viiva lähti isistä ihan oikein kädeksi, mutta toinen käsi lähti siitä ekasta kädestä. Sitten tuli Suppis itse, pieni soikio. Ja heti viereen äiti, keskikokoinen soikio, ja äidille tärkeintä oli piirtää tukka. Kaikki olimme eri värisellä vahaliidulla piirretyt, mutta kumminkin yhdessä paperin yhdessä nurkassa. Oli ihanaa, kun Suppis niin antaumuksella selosti ja piirsi vielä sydämiäkin.

Suppis piirtää muutenkin paljon. Joka päivä, joskus monta tuntiakin. Hän tykkää väreistä, osaa nimetä niitä, tosin vähän omalla kielellään: punainen on punava ja sininen siniva, mutta keltainen on keltainen. Nyt muutaman viikon hän on selostanut kuviaan, että on kukkaa ja pupua ja kuusta ja tähteä (joulukuusi koristeineen teki Suppikseen aivan lähtemättömän vaikutuksen). En ole häneltä kysellyt, mitä ne viiva ja soikiot esittävät, joten hän on ihan itse keksinyt selostaa niitä.

Kaikki te odottavat, tällaiset ihanan arkiset hetket ovat teillekin tulossa. Jaksakaa vain.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olemme niin paljon kuulleet (mm. adoptiotyöntekijöiltä) adoptioperheiden vaikeuksista ja lasten vaikeuksista, että tekee todella hyvää lukea teidän perheen arjesta. Tuntuu siltä, että vaikka identiteettiin ja Suppiksen syntyperään liittyviä asioita täytyy teidänkin käsitellä, tulevat ne kuitenkin esille ihan "normaalilla" tavalla, pikkuhiljaa. Meitä alinomaa varoitellaan käytöshäiriöistä ja kiintymiseen liittyvistä vaikeuksista. Välillä pelkään, että menetämme kokonaan kyvyn nähdä myös tämä toinen puoli: ihanat hetket yhdessä lapsen kanssa ja se ihan tuikitavallinen perhe-elämä.

Piikkis kirjoitti...

Monesti itsekään ei tiedä, mikä liittyy mihinkin: ns. normaliin tämän temperamentin (voimakas ja kuuluva & näkyvä tyttö, mutta hitaasti lämpenevä kodin ulkopuolisissa tilanteissa ja perheen ulkopuolisille ihmisille) omaavan lapsen käytökseen vai siihen, että hälytyskellojen pitäisi soida esim. kiintymisen suhteen.

Käytännön esimerkki: meillä Suppis ei oikein aina malta nukkua päiväuniaan, enää (tai ei oo malttanut kunnolla sen jälkeen kun kesällä pääsi isojen tyttöjen sänkyyn). Joskus joudun "pakottamaan" hänet aloilleen eli pidän häntä kainalossa, en anna lähteä vehtailemaan ympäriinsä. Vähän kuin holdingia, mutta ei niin tiukasti, vaan sen verran ettei pääse liikuskelemaan pitkin sänkyjä (meidän 3 sängyt on täysin vierekkäin). Suppis vastustelee tätä (joskus jopa potkii ja huutaa), mutta nukahtaa muutaman minuutin päästä.

Olen miettinyt pääni puhki, että onko tässä edelleen kyse siitä läheisyysongelmasta. Eli että Suppishan vasta viime kesänä pystyi nukahtamaan viereen ja halusi nukkua vieressä. Että onko se läheisyys kumminkin liikaa ja hän nukahtaa paetakseen sitä. Mutta toisaalta hän hakee läheisyyttä aivan kovasti, tahtoo usein syliin, tulee halailemaan, öisin haluaa nukahtaa viekkuun jne. Tänään juttelin tutun äidin kanssa kerhossa ja hänen Suppiksen kanssa samantyypinen (bio)lapsensa on samanlainen vehtaaja ja hän on myös pitänyt kiinni ja tämäkin lapsi nukahtaa siihen heti. Kun sanoin, että niin mäkin joudun tekemään ja olen miettinyt onko se ok vai ei, niin hän vaan sanoi, että on puhunut siitä neuvolassakin, ja aika useinkin joutuu tekemään niin, jos lapsi vaan vehtaa ja vehtaa (meillä ja heilläkin se kestää jopa tunnin tai enemmän, jos ei rauhoita lasta pitämällä kiinni).

Joten nyt sitten mietin, että ehkäpä tämä vaan vaihe, kun lapsen päässä tapahtuu paljon kehitystä, kieli aukeaa joka päivä enemmän, opitaan koko ajan uutta, niin se heijastuu päiväuniin noin ja se ei ole niin kauheaa kun mitä mielessäni jo ajattelin.

Adoption takia sitten vaan herlkistyy ehkä liikaakin tarkkailemaan kaikkea tällaista ja yhdistämään heti kaikkeen juuri neuvonnassa tai valmnennuskurssilla kuultuun tai luettuun.