Kotielämässäkin on vauhtia ja vaarallisia tilanteita :-), no ei niin vaarallisia ehkä, mutta eipähän pääse pitkästymään. Eilen Suppiksella oli vähän ripulia (sitä edellisenä päivänä oli kova vatsa, joten luumusose siellä jylläsi).
Vaihdoin kakkavaippaa noin viidettä kertaa sen päivän aikana ja laskin Suppiksen hetkeksi kylpyhuoneen muumimaton päälle istumaan, että saan laitettua sen vaipan pois ilman sotkua. Virhe! Suppiksella olikin vielä kakkaa tulossa ja hän ripuloi Muumin naamalle.
Mä tottakai astuin siihen ripulikakkaan (sukat jalassa). Lopputulos oli, että kaikki mun vaatteet ja muumimatto meni pesuun... Ja olin onnistunut juuri ennen tätä vaipanvaihtoa käymään suihkussa, kun Suppis nukkui pikku päikkärit. Freshi oloni hieman väheni :-).
Tätä tää on, kakkaa, pulauttelua ja sotkua. Mutta silti äärettömän ihanaa, kun Suppis kikattelee leikin lomassa, tulee syliin kuvakirjan kanssa (ei osaa itse kääntää sivuja) tai katselee hyvin tarkkaan ja taputtaa ihmetellen, miten se äiti osaakin täyttää ja tyhjentää tiskikonetta taitavasti.
Se teistä, joka osaa neuvoa, miten saisin Suppiksen ymmärtämään, että hän voi ihan oikeasti laittaa joskus sen toisen, hänen kädessään olevan lusikan suuhunkin, eikä vain tutkia sitä ja pudottaa sen jälkeen lattialle, saa täältä hyvin kiitollisen äidin erityiskiitokset...
keskiviikkona, syyskuuta 27, 2006
tiistaina, syyskuuta 19, 2006
Täytin 1 v ja ihmettelin kakkua
Tästä muuten ehkä kunnolla näkee, että kuinka pieni Suppis on, vain 7,5 kg ja noin 68-70 cm. Tuohon syöttötuoliinkin on pitänyt laittaa tyyny, ettei keiku siinä... (Tarkkaavaiset näkevät ehkä myös valjaat, Suppis osaa nousta seisomaan syöttötuolissaan....) 
maanantaina, syyskuuta 18, 2006
Koko ajan edistytään :-)
Yritän nyt koota tähän vähän ajatuksia, muistoja.
Kun 3 viikkoa sitten saimme hänet, hän siis huusi ihan kauhuissaan ja peloissaan, mutta nukahti noin kymmenen minuutin päästä mun syliin (simahti, luultavasti matkasta ja väsymyksestä & järkytyksestä). Sen illan hän huuteli ja takertui muhun tosi rajusti.
Vieläkin mä olen selkeä ykkönen ja hän ei tahdo itse mennä esim. isän syliin, mutta mun tahtoo (hän siis nostelee käsiään tai nousee seisomaan mun jalkojen viereen ja kinisee). Hän saattaa leikkiä lattialla ehkä 10-30 minuuttia ja sitten käy mun sylissä, sitten menee taas tutkimaan leluja (suosikkina pinottavat kupit, pallo tai kaikki mistä lähtee ääntä).
Hän huusi silloin eka iltana osittain nälkääkin, kun ei saanut imettyä ruokaa ilman tuttipullon imureiän isontamista. Seuraavana päivänä ei enää huutanut, paitsi nukahtamista kauheasti, söi hyvin, tutustui meihin. Vähän äänteli, mutta ei kontannut tai noussut. Kolmannen ja neljännen päivän aikana uskalsi jo konttailla sängyllä ja rupesi kommunikoimaan (huutelemaan hähää ja ilmeilemällä). Viidentenä päivänä nauroi ääneen minulle eka kerran. Luulin sitä ennen ei edes osaa nauraa ääneen, vaan vain hymyillä ja hähää-huudella. Nyt hän kulkee tukea pidellen ympäri sohvapöytää ja osaa vaihtaa pöydältä sohvaan, että pääsee haluamaansa paikkaan.
Hän tykkää kun saa jumppailla ja kun on vääntöä, tanssia ja laulua. Hän laulaa mukana joitain lauluja (siis ääntelee sävelen mukaan). Nyt noin puolitoista viikkoa hän on jäänyt itse sänkyyn illalla nukkumaan, ilman sen kummempaa nukuttamista.
Päiväunille menoa hän itkee, paitsi ulkona liikkeessä nukahtaa vaunuihin. Siellä Kiinassa hän ei viihtynyt hotellihuoneessa juuri ollenkaan, vaan halusi olla joko sylissä tai liikkeellä rattaissa ulkona, oltiin paljon ulkona. Täällä kotona hän menee pitkin lattioita joka huoneeseen ja seuraa mua olohuoneesta keittiöön ja takaisin, eikä enää pitkästy sillä lailla kuin hotellissa.
Vaipanvaihdosta hän piti alussa kovasti (ehkä on ollut ainut aika kun on saanut huomiota), mutta nyt kiemurtelee kyllä siinä kuin käärme. Hän tykkää vedestä, kylpemisestä, pesemisestä ja uimisesta (kokeiltiin hotellin uima-altaassa). Ja saunomisesta, kokeiltiin sitä viikonloppuna ja tänään.
Kiinassa me käytiin siis aina ravintolassa syömässä. Joskus hän nukahti rattaisiin siinä pöydän vieressä (useimmiten ulkoilmaravintoloissa), joskus huusi ja syötiin vuorotellen. Täällä hän istuu syöttötuolissaan, kun me syödään tai kahvitellaan ja on ihan iisisti siinä (toki hänet itse on syötetty sitä ennen).
Kiinassa oli mukavaa, paitsi välillä päällekäyvät kauppiaat rasittivat (Shamianin saari oikein elää adoptiovanhemmista, koska suurin osa adoptioperheistä asuu siellä, sinne on muodostunut hyvin erikoinen paikka, jossa lähes joka liike liittyy vauvoihin/lapsiin), mutta on kotona toki helpompaa tehdä ruokaa jne.
Nyt tämän kotona olon eli vähän runsaan viikonkin aikana hän on edistynyt hurjasti. Tullessa hän ei osannut syödä mitään karkeampaa. Hedelmäsoseet upposi, kun annoin (siis jo Kiinassa), mutta ei mikään vihannessose. Eikä varsinkaan peruna. Nyt viikonloppuna ollaan tykätty bataatista, porkkanasta ja tänään hän söi lohikeittoa, (siis haarukalla pienennettynä ja suolattomana, mutta ei liian soseeksi, kumminkin siinä oli pureksittaviakin paloja ja siinä myös sitä ennen niin vihattua perunaa). Joten nyt sitten voi oikeasti ruveta antamaan oikeaa ruokaa.
Tänään hän eka kertaa naureskeli vapautuneesti isän kaa (leikkivät pehmeällä pallolla päällä puksautusta).
Tämä on oikeasti aika ihanaa, tsemppiä kaikille, jotka vielä odottaa omaa rakasta lastaan sieltä jostain!
Kun 3 viikkoa sitten saimme hänet, hän siis huusi ihan kauhuissaan ja peloissaan, mutta nukahti noin kymmenen minuutin päästä mun syliin (simahti, luultavasti matkasta ja väsymyksestä & järkytyksestä). Sen illan hän huuteli ja takertui muhun tosi rajusti.
Vieläkin mä olen selkeä ykkönen ja hän ei tahdo itse mennä esim. isän syliin, mutta mun tahtoo (hän siis nostelee käsiään tai nousee seisomaan mun jalkojen viereen ja kinisee). Hän saattaa leikkiä lattialla ehkä 10-30 minuuttia ja sitten käy mun sylissä, sitten menee taas tutkimaan leluja (suosikkina pinottavat kupit, pallo tai kaikki mistä lähtee ääntä).
Hän huusi silloin eka iltana osittain nälkääkin, kun ei saanut imettyä ruokaa ilman tuttipullon imureiän isontamista. Seuraavana päivänä ei enää huutanut, paitsi nukahtamista kauheasti, söi hyvin, tutustui meihin. Vähän äänteli, mutta ei kontannut tai noussut. Kolmannen ja neljännen päivän aikana uskalsi jo konttailla sängyllä ja rupesi kommunikoimaan (huutelemaan hähää ja ilmeilemällä). Viidentenä päivänä nauroi ääneen minulle eka kerran. Luulin sitä ennen ei edes osaa nauraa ääneen, vaan vain hymyillä ja hähää-huudella. Nyt hän kulkee tukea pidellen ympäri sohvapöytää ja osaa vaihtaa pöydältä sohvaan, että pääsee haluamaansa paikkaan.
Hän tykkää kun saa jumppailla ja kun on vääntöä, tanssia ja laulua. Hän laulaa mukana joitain lauluja (siis ääntelee sävelen mukaan). Nyt noin puolitoista viikkoa hän on jäänyt itse sänkyyn illalla nukkumaan, ilman sen kummempaa nukuttamista.
Päiväunille menoa hän itkee, paitsi ulkona liikkeessä nukahtaa vaunuihin. Siellä Kiinassa hän ei viihtynyt hotellihuoneessa juuri ollenkaan, vaan halusi olla joko sylissä tai liikkeellä rattaissa ulkona, oltiin paljon ulkona. Täällä kotona hän menee pitkin lattioita joka huoneeseen ja seuraa mua olohuoneesta keittiöön ja takaisin, eikä enää pitkästy sillä lailla kuin hotellissa.
Vaipanvaihdosta hän piti alussa kovasti (ehkä on ollut ainut aika kun on saanut huomiota), mutta nyt kiemurtelee kyllä siinä kuin käärme. Hän tykkää vedestä, kylpemisestä, pesemisestä ja uimisesta (kokeiltiin hotellin uima-altaassa). Ja saunomisesta, kokeiltiin sitä viikonloppuna ja tänään.
Kiinassa me käytiin siis aina ravintolassa syömässä. Joskus hän nukahti rattaisiin siinä pöydän vieressä (useimmiten ulkoilmaravintoloissa), joskus huusi ja syötiin vuorotellen. Täällä hän istuu syöttötuolissaan, kun me syödään tai kahvitellaan ja on ihan iisisti siinä (toki hänet itse on syötetty sitä ennen).
Kiinassa oli mukavaa, paitsi välillä päällekäyvät kauppiaat rasittivat (Shamianin saari oikein elää adoptiovanhemmista, koska suurin osa adoptioperheistä asuu siellä, sinne on muodostunut hyvin erikoinen paikka, jossa lähes joka liike liittyy vauvoihin/lapsiin), mutta on kotona toki helpompaa tehdä ruokaa jne.
Nyt tämän kotona olon eli vähän runsaan viikonkin aikana hän on edistynyt hurjasti. Tullessa hän ei osannut syödä mitään karkeampaa. Hedelmäsoseet upposi, kun annoin (siis jo Kiinassa), mutta ei mikään vihannessose. Eikä varsinkaan peruna. Nyt viikonloppuna ollaan tykätty bataatista, porkkanasta ja tänään hän söi lohikeittoa, (siis haarukalla pienennettynä ja suolattomana, mutta ei liian soseeksi, kumminkin siinä oli pureksittaviakin paloja ja siinä myös sitä ennen niin vihattua perunaa). Joten nyt sitten voi oikeasti ruveta antamaan oikeaa ruokaa.
Tänään hän eka kertaa naureskeli vapautuneesti isän kaa (leikkivät pehmeällä pallolla päällä puksautusta).
Tämä on oikeasti aika ihanaa, tsemppiä kaikille, jotka vielä odottaa omaa rakasta lastaan sieltä jostain!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
