Pikku piisessa tutuu pankakotiin

Suppiskieleltä normaalikielelle tulkattuna otsikko kuuluu Pikku prinsessa tutustuu päiväkotiin.

Olemme tällä viikolla käyneet tutustuneet kahteen päiväkotiin, vaikka päiväkotiin Suppis todenteolla menee vasta ensi syksynä. Täällä on kumminkin kova tunku alueen päiväkoteihin, joten laitamme paperit sisään jo ensi viikolla. Laitamme erityisperusteiksi alueelle ja tiettyyn päiväkotiin pääsyyn adoption ts. sen että adoptiolapsen olisi erityisen tärkeää juurtua asuinalueelleen, saada ystäviä täältä ja että ko. päiväkodin kanssa samassa rakennuksessa on myös yhtenäiskoulu, joten adoptiolapselle vaikea siirtymävaihe voisi siitä helpottua, kun koulu on ihan samassa rakennuksessa. Myös ystäviä voi hyvässä lykyssä siirtyä päiväkodista samaan luokkaan.

Pankakoti teki suuren vaikutuksen Suppikseen. Se vaikutti varmaan pikkuisen mielestä superhyperhienolta kerholta, jossa on monta leikkihuonetta, paljon lapsia & leluja ja ihana piha. Pankakoti on ollut puheissa kovasti esillä ja sinne mentäisiin mielellään uudestaankin. Olen tyytyväinen, kun ainakin alkuasenne on niin hyvä. Totuushan valkenee sitten myöhemmin, eli että pankakodissa äitiä ei ole, vaan äiti on jossain kummassa paikassa *töissä* ja että sinne on todellakin mentävä joka arkiaamu, halusi tai ei. Mutta kyllä se innostus antoi uskoa, että pankakoti voisi olla kiva juttu kolmevuotiaalle Suppikselle ensi syksynä. Jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia tullee varmasti, kuten kaikille lapsille, ikävä ja aluksi illat voivat olla itkuisia ja takertuvia, mutta kun innostus on noin suurta, niin ei kai se pankakodin lumo heti katoa?

Itse en uskalla edes ajatella, miltä ne ekat päivät töissä sitten tuntuvat. Pystynkö ajattelemaan muuta kuin Suppista? Itkettääkö vai mitä tunteita tulee pintaan silloin, onneksi vasta ensi syksynä...

Ihania ohikiitäviä hetkiä

kun Suppis katsoo minuun, nypertää nenäänsä hiukan ylöspäin ja virnistää ilkikurisesti kuin meillä olisi yhteinen salaisuus, ja sadasosasekunnissa aistin heti, mikä se salaisuus on
tajuan samalla, että tuossa on minun kasvonilmeeni siirtyneenä tyttäreni kasvoihin osoittamaan tätä läheisyyttä :-)

vaikkei hän ole minusta syntynyt, on hän minun tyttäreni enemmän kuin ikinä uskalsin kuvitellakaan
kun hän matkii joka elettänikin, viittoo bussille rattaissaan sormet harallaan, haroo tukkaansa kuin minä, seisoo pää kallellaan
äitiydessä saa kyllä totisesti peilin kasvojensa eteen

kun hän on niin iloinen kun lähdetään aamuisin ulos, että halaa äidin sukat, kengät ja hanskatkin :-)

kun hän heittää huumoria ja näyttää juuri taltutetun kiukun hymysuin eleellään pikkuiset nyrkit edessä ravistellen ja kiukkuärinää päästellen ja nauraa päälle

kun hän on ovela ja piilottaa ruuan lopun lautasen alle että saisi jo jälkiruokaa :-)

Takertuu ja tankkaa

Suppis nukkui nukuttamatta alkukesään asti sekä päiväunet että yöunet. Sitten hän rupesi kiikkumaan pois sängystä ja nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Kesällä Suppis siirtyikin lastensänkyyn, joka on nyt lyhyimmillään. Sänky on samassa huoneessa kuin ennen eli nukumme kaikki samassa huoneessa. Mutta nukuttamatta ei meillä nukuta kuin silloin, kun tyttö on ihan poikki ja jää nukkumaan ihan ekalla kerralla kun hänet sänkyyn vie ja peittelee.

Vasta loppukesästä, noin 10-11 kuukauden yhdessäolon jälkeen Suppis pystyi nukkumaan kunnolla vieressä/kainalossa. Sitä ennen hän on nukahtanut joskus mun päälle (kun olen itse ollut sohvalla siis) ja tykännyt maata vieressä, mutta nukahtaminen siihen on ollut liian jännää ja erilaista. Eihän hän ole tottunut siihen. Mutta kun se lukko aukesi, alkoi myös kova takertuminen ja läheisyyden tankkaus ennen nukahtamista. Hän haluaa olla niin kiinni kun vain voi, poski poskea vasten, molemmat kädet hänen ympärillään. Näin on oltava, kunnes hän nukahtaa. Joskus siihen kyllä nukahtaa itsekin.

Ja nyt noin pari viikkoa vain minä olen kelvannut siihen nukutustilanteeseen. Olemme siis vuorotelleet ihan tarkoituksellisesti. Mutta isi oli yhden viikonlopun ylitöissä ja osottautui Suppiksen silmissä epäluotettavaksi. Tai sitten Suppis pelkää, että myös minä voin kadota johonkin epämääräiseen ikävään paikkaan, jonka nimi on "töissä". Tai muuten vaan tarvitsee nyt mun läheisyyttä enemmän. Joka tapauksessa, jos isi koettaa nyt viedä Suppista nukkumaan, hän huutaa kuin teuraalle vietäisiin, on selkeästi hädissään ja lähtee karkuun, kiipeää mun syliin ja takertuu kuin pieni apina. Mun kanssa nukahtaa huutamatta, mutta on hyvin kiinni mussa ja älähtää jos yritän edes vaihtaa asentoa.

Nyt viime aikoina hän on myös asettunut vapaaehtoisesti vauvoittelemaan mun syliin, haluaa että häntä heijataan kuin vauvaa. Tuttipulloa en ole vielä kaivanut takaisin, mutta olen miettinyt sitäkin. Koska tuntuu, että nyt hän ottaa takaisin sitä ensimmäistä 11 kuukautta, jolloin hän ei varmasti saanut koko ajan huomiota kuten kotona äidin kanssa olisi saanut. Kuitenkin hän on selkeästi saanut huomiota ja rakkauttakin ja oli kiintynyt hoitajaansa lastenkodissa, on osannut koko ajan ottaa hellyyttä vastaan ja on osannut kiintyä itsekin meihin.

Tämä vähän yllätti meidät, koska odotimme että tällaista olisi ollut viime syksynä tai talvena, eikä vasta nyt. Hyvä että vasta nytkin, kun kumminkin hän nyt selkeästi tarvitsee tällaista tankkausta.

Pikku puutarhuri kasvaa

Suppiksen eka kesä kotona sujui mukavasti aina ei-niin-hyvistä säistä huolimatta. Suppis ui mielellään luonnovesissä, ulkoili kovasti ja kävi sukujuhlissa. Hän on ruvennut nyt oikeasti nauttimaan ikäisestään lapsiseurasta, leikkimään muiden kanssa edes rinnakkain ja selkeästi ilahtuu, jos emme ole ainoat leikkipuistossa.

Suppis on kasvanut kovasti, 2-v neuvolassa pituutta oli 85 cm ja painoa vajaat 11 kg. Eli 13 kk:ssa 17 cm ja noin 3,5 kg. Taitojakin on tullut, puhetaidot kasvavat ja sellaista oveluutta on tullut, mitä ei ennen ollut (tekee salassa juttuja). Ja uhman ensioireita, ei ei ei ei EI!

Nykyään Suppiksen lempiharrastuksia ovat ulkoilun lisäksi piirustus ja rumpujen soitto. Käymme muskarissa, jossa soitetaan rumpuja ja nyt olemme käyneet myös pari kertaa afrotanssissa, jossa tanssitaan ja soitetaan erilaisia rytmisoittimia. Tänään Suppis haki itse itselleen pikkutuolin, asettui rumpujen eteen ja rummutteli koko soitto-osuuden käsillään tahtia kuin kunnon muusikko :-).

Tietyllä tavalla olen kyllä 100 kertaa rennompi äiti kuin vuosi sitten. Lapsi ja äitinä oleminen on arkipäiväistynyt, mutta minusta hyvällä tavalla. Aluksi ehkä ihastelin ja ihmettelin enemmän häntä, mutta nykyään näen hänet kokonaisuutena, jolla on huonoja hetkiä ja hyviä hetkiä, omana persoonanaan, jolla on hellyyttä ja huumorintajua, omaa tahtoa ja omia kiinnostuksen kohteita. Esim. Suppis lukee mitä hartaimmin meille automerkin takia tulevaa autolehteä, innostuu kaikista autojen kuvista ja oikeita autoja hän kokeilee käsin ja saattaa jopa potkaista rengasta :-). Ja emme tosiaan ole mitään autoliikkeissä huvikseen kävijöitä itse, miehellä ei ole edes korttia ja mullekin auto on vain liikumisväline, jonka hankin aikoinaan vasta käytännön pakon edessä. Enkä käsitä, mistä Suppis on tuon renkaanpotkaisemisen keksinyt. Pappakaan ei ole tunnustanut opettaneensa.

Stressaan myös vähemmän kuin ennen. Lapsi jää henkiin, kehittyy ja kukoistaa, vaikka olenkin hyvin epätäydellinen äiti. Minä joka luulin, että olen kärsivällinen luonne (ja töissä & muualla elämässä olenkin ollut muidenkin mielestä), olen menettänyt hermot ja tiuskaissut, enkä tosiaan vain kerran. Olen suuttunutkin. Joskus hermostun ainaiseen kiinni minussa nyhjäämiseen ja jalassa roikkumiseen, mutta nykyään laulan mielessäni yhtä lastenlaulua, jossa lauletaan suurinpiirtein jotain että "äidin kylkeen pienen hylkeen tekee mieli tulla" ja lepyn heti.

Joskus kun joku kysyy mikä yllätti eniten äitiydessä, mietin mielessäni, että oma huonouteni, ei mikään yövalvominen, vastuun tuntuminen, hellyyden määrä tai muu klisee. Nyt olen jo sinut sen kanssa, että oli ihan turhaa kuvitella olevansa sen kärsivällisempi tai kummempi äiti kuin kukaan muukaan. Ja tällaisen epätäydellisenkin äidin hoivissa pikku puutarhuri kasvaa ja kehittyy ja vaikuttaa ihan onnelliselta pikku mukelolta.

Nyt jo suutun...

Veijo!!! Palauta heti tekstini!

Toivoo Vihainen Piikkis

Huhuu Veijo!

Tämä on koe, koska äsken bloggasin pitkän pätkän, ja tekstiä ei näy... Silti näkyy julkaistuissa.

Jos tää jää, lohduksi muuten tyhjästä postauksesta kuva Suppiksesta ekoilla festareillaan, eli Maailma kylässä-festareilla.

Iso pieni minä itte

Meillä ei totisesti ole enää vauvaa tai edes vauvamaista taaperoa. Meillä asuu nykyään hyvin itsetietoinen tyyppi, jota ei saa mitenkään auttaa syömisessä (ei edes pitää lautasesta kiinni, jos se on vaarassa lentää yli laidan) ja jota komennettaessa saa vasta-argumentteja. Eli jos minä sanon jotain tyyliin "älä rupea repimään verhoja" niin sadasosasekunnin jälkeen tulee vastaus "en rupeakaan" (+ jotain tavumölinää josta en saa selvää) tulee erittäin kiivaalla ja murrosikäisen kiekaisua muistuttavalla äänellä. Eka kerran sen kiekaisun jälkeen äiti jäi kyllä ihan sanattomaksi.

Muutenkin sanavarasto kasvaa koko ajan, Suppis osaa jo paljon sanoja ja osaa yhdistellä niitä lauseiksi. "Äiti tiskaa" saattaa tosin tarkoittaa mitä tahansa pesua, pyykkikoneen täytöstä Suppiksen käsien pesuun tai sitten ihan oikeaa tiskaamista.

Hänessä näkyy jo uhmaiän tahtomista, mutta vielä hän uskoo aika hyvin puhetta. Eikä ole äreä. Kaikki on kauhean ihanan hauskaa. Se, että oppii että mikä kuvio on "tähti" ja osaa sen sanoa ja bongaa sitä ihan joka paikasta, seinävaatteista, mainoksista ym. ja joka kerran se on niin ihanaa, että kajautetaan ilmoille "tähhtti!!!!!" niin suurella elämänriemulla, että jos sitä saisi purkkiin, Suomessa ei olisi enää yhtään masentunutta ihmistä.

Omasta osaamisestaan Suppis on valtavan ylpeä. Itte laitetaan kenkää jalkaan ja otetaan vaatetta pois, itte mennään juosten pitkospuut. Toisaalta olen itsekin ylpeä, kun hän tahtoo ja osaa jo niin itte, mutta toisaalta on ikävä sitä pientä kuumaa taakkaa vartaloa vasten. jota piti kanniskella koko ajan vielä hetki sitten, niin pieni hetki sitten... Mihin se vauva meni? Hetkittäin hän palaa ja halaa pitkään, on tuttu lämmin hengitys poskea vasten ja ihana hellyys rauhallisessa turvapaikassa, sitten se iso tyttö herää ja viilettää omaa polkuaan eteenpäin.

Tämä äitiys on totisesti luopumista, vaikka luopuessaan saakin paljon.

Erilaisuuteen suhtautuminen

Soittelin tässä isälleni aamusella. Isähän on ottanut tämän adoptioasian todella tiedonhaluisesti, lukee kaikki lehdet ja kirjat, mitkä asiasta isovanhemmille vien/lähetän. Hän oli eilen mainostamatta katsonut sitä Ylen Perhe-elämää-ohjelmaa, missä oli yhtenä perheenä adoptioperhe, jossa oli 2 Kiinasta adoptoitua tyttöä. Keskustelimme sitten tovin siitä. Kun olimme keväällä mummolassa viikon, Suppista esiteltiin suurella ylpeydellä, vähän yliampuvastikin jokaiselle vastaantulijalle pappa mainosti ihanaa tummaa lastenlasta Kiinasta. Vaikka se esittely vähän samaan aikaan hirvitti ja nauratti, se on kumminkin osoitus, että papasta Kiina-tausta on täysin luonteva osa Suppista ja hän osaa jo itsekin ottaa Suppiksen käytöksestä esiin asioita, jotka viittavat lastenkotitaustaan. Ja varmaan se esittelykin rauhoittuu, kun Suppis on ollut Suomessa useamman vuoden.

Sen sijaan äitini on vieläkin jossain kieltäymyksen tilassa. Kyllä hän Suppista rakastaa, mutta ei suostu myöntämään hänen taustansa merkitystä ja erilaisuuttaan sitä kautta. Hän jatkuvasti painottaa, että esim. Suppis ei olisi kovinkaan erinäköinen meidän vanhempien kanssa. Olisin mielelläni yhtä ihanan värinen pippurisilmä kuin Suppis on, mutta ikävä kyllä en ole, vaan kalpeaihoinen vaaleanpunertava vihersilmäinen eurooppalaisen näköinen nainen, kylläkin tummatukkainen. Suppiksen isi on taas vaalea sinisilmäinen viikinki, joten ulkonäkö menee vielä kauemmas. Minusta se, että myöntää erilaisuuden näkyvän myös päälle päin, johtaa siihen, että myöntää senkin, että Suppiksen taustassa on asioita, jotka eivät ole kuin millä tahansa kotitekoisella muksulla ja että tietyt jutut ovat hänen kanssaan enemmän pinnassa. Esim. oleminen erossa minusta pelottaa, läheisyyden tarve kontra sen pelko esim. nukkuessa.

Olen ottanut asiaa puheeksi äidin kanssa, mutta hän ohittaa sen. Toivon, että hän pian käsittäisi, että tosiasioiden kieltäminen johtaa vain turhaan etäisyyteen Suppiksen ja mummon välillä. Jossakin välissä Suppiskin tajuaa, että mummo ei 100% hyväksy häntä sellaisena kun hän on, taustoineen kaikkineen.

Lisää kuvia

Aikajärjestys eri onnistunut, mutta tuo piirtämiskuva on siis tammikuinen, ulkoilukuva jäältä Lapista maaliskuulta, kahvit tukassa (veti jäähtyneen mukin päälleen) huhtikuulta ja liesikuva toukokuinen.

Pottatreenien alkua

Rupesin eilen totuttamaan Suppista pottaan. Siis nostin potan olohuoneeseen, ja nyt on tarkoitus totuttaa Suppis istumaan siinä mielellään.

Se kävikin helposti. Suppis istuu siinä vähän väliä, ja saa taputuksia ja kehuja. Aloitin heti myös tarrapalkitsemisen isoilla Hello Kitty-tarroilla. Ekana iltana Suppis vastusti tarran liimaamista pottatarrajulisteeseen, minkä tein tätä varten. Päätinkin, että annan sen tarrojen liimaamisen olla, ja annan sen tarran käteen ihailtavaksi. Mutta tänään saatuaan tarran Suppis heti halusikin liimata sen siihen toisen tarran kaveriksi. Joten tosin hyvin meni läpi sekin kannuste.

Tarkoitus on siis nyt totuttaa potan olemassaoloon, tehdä siitä kiva juttu, ensi tai sitä seuraavalla viikolla kokeilla siinä istumista ilman vaippaa, ja pikkuhiljaa saada Suppis halumaan tehdä pissat ja kakat pottaan. Aluksi varmaan se onnistuu harvoin, ja tulossa on pitkä projekti. Keskimäärin kuivaksi opitaan kai noin 2,5-vuotiaana ja varaudun, että meilläkin tulee taukoja sitten jos oppiminen ei tunnu edistyvän tai tunnu olevan kivaa. Mutta kivempi olisi jos hän oppisi tekemään edes osan pissoista tai kakoista pottaan jo nyt kesällä, jolloin tarkenee vaellella kotona ja suljetuilla pihoilla pöksyittä.

Jos teillä on hyviä neuvoja, ihan yksityiskohtaisia ja käytännönläheisiä, niin vinkatkaa.

Tuossa on vertailukuvat, toinen on otettu 12.9. ja toinen eileneli 16.5. Tunnistaisitteko samaksi tytöksi?

Tavallinen päivä

Edellisessä postauksessa sanoin, että äitienpäivä oli tavallinen päivä, niin päätin nyt purkaa sen osiin.

Aamu:
noin 6.00 Suppis herää

Joskus toki esim. 6.15 tai jopa 6.30 kuten tänä aamuna, mutta ilmeisesti mun aamu-unisen ihmisen on vaan hyväksyttävä, että tyttäreni on aamuvirkku. Jos tämä jatkuu, niin onhan siitä hyötyäkin sitten päiväkotiaamuina. Odotan, että ryhtyykö Suppis ensi syksynä pimeyden lisäännyttyä taas nukkumaan pidempään, vai onko aamuvirkkus pysyvää.

Ensimmäisen tunnin aikana äiti koettaa herätä, Suppis syö puuron, saa uuden vaipan, aamupesut ja päivävaatteet päälle. Mitä puetaan, riippuu jatkosuunnitelmista. Jos mennään heti aamusta ulos/muskariin/asioille esim. kauppaan, niin body & sukkikset, jonka päälle sitten tulee vaihteleva määrä päällyksiä riippuen säästä ja minne ollaan menossa.

Jos ollaan ensin kotona, ja ulkoillaan päiväunien jälkeen, niin suosin pitkä- tai lyhythihaista paitaa + trikoo- tai collegehousuja, koska niihin voi helpommin kurkistaa, onko kakka todella tullut. Suppis sanoo "kakka" myös kun pissaa. Ja koska Suppiksella on laktoosi-intoleranssi, niin hajullisia ilmavaivojakin on.

Aamulla Suppis leikkii jollain sen hetkisellä suosikkilelullaan, juuri nyt muovisella kahviastiastollaan. Jos haluan vähän työrauhaa esim. tiskikoneen tyhjennykseen ja täyttöön, niin joskus laitan myös teletappi-dvd:n tai digiboksin uumeniin tallennetun Hoplan pyörimään. Addiktio näihin viihdykkeisiin on niin täydellinen, että saan rauhassa puuhata. Joskus laitan musiikkia, Suppis tykkää kuunnella lastenlauluja.

Jos herääminen on tapahtunut joskus 5-6 aikaan, Suppis syö noin 8.30 toisen aamiaisen, eli leivänpalan ja jugurtin. Tässä välissä syön itse aamiaista.

Jos on hoidettavia kauppa/posti tms. asioita, tykkään tehdä ne aamupäivällä, eli suht usein lähdemme asioille ja sen jälkeen puistoon, jossa Suppis keinuu, juoksee, kiikkuu ja seuraa tarkkaan muita lapsia. Kerran viikossa olemme käyneet muskarissa, joka jää nyt tällä viikolla kesätauolle, ja harvoin jossain äiti-lapsi-piirissä. Syksyllä meinaan ruveta käymään säännöllisesti lähellä olevassa MLL:n perhekahvilassa ja jatkaa muskarissa.

Jos ei lähdetä mihinkään, leikin Suppiksen kanssa esim. palikoilla ja marakasseilla ja luemme kirjoja. Pari kertaa viikossa maalaillaan ja nyt sain vihdoin hankittua elintarvikevärit itse tehtyyn muovailuvahaan, niin sitäkin aletaan kokeilemaan.

Päivä:

Kotiin palaamme noin 11.30, Suppis syö lounaan, vaippa vaihdetaan ja päiväunet odottavat. Joskus ne kestävät tunnin, toisinaan 2. Eli mun oma aika alkaa. Jos olemme olleet ulkona, käynnistän valmiiksi täytetyt astianpesukoneen ja pyykkikoneen. Jos ollaan oltu sisällä ja ensimmäinen satsi on jo peseytynyt, vaihdan pyykit ja vien märät kuivumaan. Ja sitten joko nukun tai syön itse tai luen lehteä tai katson jotain tallennetua tv-sarjaa, jota seuraan. Tai nyt luin meilit ja bloggaan.

13-14 välillä Suppis herää, saa pikku välipalan ja joko lähdemme ulos tai leikimme sisällä. Pyykkikone käy yleensä noin 2-3 kertaa päivässä. Hyvin harvoin se lepää koko päivän.

Ilta:

Iltaruuan Suppis saa noin 15.30-16. Sen jälkeen vaihdetaan taas vaippa, olemme kotona, leikitään. Isin tulo kotiin tai herääminen levolta (isi on vuorotyöläinen) on suuri ohjelmanumero. Joskus isi vie Suppiksen ulos vielä hetkeksi illalla, varsinkin jos olen erittäin väsynyt tai jos pitää tehdä jotain ilman pikku apulaista.

Jos on pesupäivä, Suppis käy kuuden aikaan saunassa meidän kanssa tai ammeessa. En ole nyt talvikaudella kylvettänyt kuivumisen estämisen takia Suppista kuin 2 kertaa viikossa, yleensä keskiviikkoisin ja lauantaisin saunan päälle, jos ei tuu akuutti tarve (esim. puuroa on koko tukassa). Yllättäen ne maalauspäivät ovat samat, milloin olen suunnitellut kylvetyksen :-). Kesällä tulee varmaan kylvetettyä enemmän, kun iho on enemmän kosketuksessa lian kanssa vähemmissä vaatteissa ulkoillessa.

Iltapuurot + d-tipat Suppis saa noin 18.30-19. Sitten vaippa, yöpuku, iltaluvut, pesut, ja nukkumaan noin klo 20.00.

Sen jälkeen mä käyn viemässä märät pyykit kuivumaan ja samalla otan kuivuneet mukaan kuivaushuoneesta. Jos ei oo käyty Suppiksen kanssa jo kylvyssä, käyn suihkussa, joskus saunotaan miehen kanssa. Sitten katselen telkkaa tai luen, rentoudun vähän, mutta periaatteessa nukkumaan on mentävä kohtuullisen aikaisin, kymmenen aikaan, jos meinaa nousta kuuden aikaan.

Tätä se on, oli jouluaatto, äitienpäivä tai arkinen maanantai. Erikoiset päivät ovat sitten vaikka sellaisia, jolloin meille tulee vieraita tai ollaan itse reissussa. Silloin Suppis saattaa nukkua rattaissaan tai muuten rytmi venyä. Tai jos ollaan jompi kumpi tai kummatkin kipeänä eikä päästä ulos. Viikonloppuisin on toki se ero, että voin nukkua joskus vähän pidempään tai pidemmät päiväunet, kun isi ottaa Suppiksen haltuun.

Potilaskertomus 1

Meillä käytiin eilen ekaa kertaa paikattavana sairaalassa. Suppis kaatui juostessaan ja löi pään lipaston nuppiin, kauheasti verta ja huutoa ja äkkiä päivystykseen. Siellä ei onneksi ollut ruuhkaa, vaan Suppis pääsi pian hoidettavaksi ja otsan avohalkeama liimattiin kiinni. Itse potilas oli aika rentona ensijärkytyksestä selvittyään, kun siis verentulo ja veren valuminen silmille saatiin loppumaan ja laastari ensiavuksi. Tämä oli ns. onnettomuus, joka on vain odottanut tapahtumistaan. Peloton tyttö kun kiikkuu, juoksee ja temppuilee eri telineissä lähes kaiken mahdollisen ajan.

Neuvolassa Suppiksen liikunnallisuutta kehuttiin kovasti, ettei monet yli 2-vuotiaatkaan osaa kaikkea, mitä Suppis: juoksee ihan kunnolla ja lujaa, kävelee varpaillaan, taaksepäin, sokkona, pikku lankkuja pitkin, kiikkuu jopa täysin suoraa seinämää pitkin jos vaan saa näppinsä johonkin esim. lipaston päälle. Olisko niillä muilla sitten enemmän itsesuojeluvaistoa :-)?

Ensimmäinen äitienpäivä on sitten illassa. Eipä tuntunut kovinkaan erikoiselta. Sain toki aamiaista sänkyyn ja kakkua ym., mutta ehkä ensimmäinen äitienpäivä, jolloin Suppis tajuaa äitienpäivän ja on omin käsin itse tehnyt kortin ja laulaa onnittelulaulun, on se sykähdyttävämpi. Tämä oli aika tavallinen päivä tässä elämässä Suppiksen kotiin saannin jälkeen, toki kiva sellaisenaan. Mukavinta oli, kun sain nukkua pitkään.

Hei taas!

Olen siis vielä elossa :-). Äitiys vaan näemmä ainakin mulla verottaa nettiaikaa huomattavasti. Sekä itse päivittäiset aktiviteetit että asian prosessointi. Sinänsä tällainen nettipaasto teki kyllä hyvääkin. Välillä hoidin monen kuukauden ajan netin kautta vain välttämättömät asiat kuten pankkiasiat, mutta muuten jätin väliin. Aika suuri syy oli väsymys ja vähäinen vapaa-aika (siis että mielummin menin nukkumaan lapsen päiväunien aikaan ja illatkin mielummin vietin miehen seurassa). Sinänsä Suppis kyllä nukkuu pitkät ja useimmiten yhtenäisetkin yöunet, mutta siksi se väsyttää enemmän kuin työssäkäynti. Ja nyt monta viikkoa valoisuuden ansiosta Suppis on herännyt siinä 5-6 aikaan... tänäänkin 5.30. Nukkumaan hän laittaa siinä 20 aikaan, mutta usein varhaisten aamujen takia nukkuu 2 päiväunet (ekat noin 10-12 aikaan ja toiset 16-17 aikaan). Nyt koetan saada ne toiset pois ja aamut pidemmäksi ja laitoin Suppiksen nukkumaan ekan kerran tuossa 12 aikaan.

Mitä meille nyt sitten kuuluu, noin 8-9 kk yhdesäolon jälkeen? Hyvää, Suppis on kasvanut valtavasti, nyt noin 12 cm viime elokuusta ja kiloja on tullut 3. Suppis on siis nyt 1 v 7 kk, edelleen piskuista mallia silti (80 cm ja yli 10 kg). Hän oppii joka päivä kaikkea, osaa juosta, kiikkua, vitsailla, toistelee puhetta ja ymmärtää paljon. Tyyppinä hän on paljastunut huumorintajuiseksi rämäpääksi, mutta on myös aika herkkä loukkaantumaan ja temperamenttia on enemmän kuin koko Hämeen läänissä yhteensä. Hän on hellä, suukottelee ja halailee, laulelee omia laulujaan, tykkää järjestellä tavaroita, käydä muskarissa ja juosta vapaana metsässä.

Kauheasti ei ole ongelmia, raivareita on, mutta se kai kuuluu ikäänkin. Adoptioon ja aiempaan turvattomuuteen liittyviä juttuja on muutama. Hän ei pysty nukkumaan kenenkään lähellä. Hän ei kestä jos hänelle ollaan vihaisia ja torutaan, vaan käy äkkiä lepyttelemään ja tosi paljon varmistelemaan, että on edelleen suosiossa. Aluksi hän kiitteli todella ylenpalttisesti ruuasta (ei siis sanoin, mutta elein ja halauksin), se on onneksi nyt jäänyt jo melkein kokonaan pois.

Katselin eilen ihan ekojen aikojen kuvia Suppiksesta ja suorastaan kauhistuin, miten selvästi sen eron näkee. En tarkoita kasvua, tai että Suppiksen tukkaa on jo niin paljon, että ponnarikin onnistuu, vaan sitä, että lähes kaikissa ihan alun kuvissa Suppis on jotenkin hämmentyneen ja eksyneen oloinen. Verrattuna nykyiseen iloiseen ja itsetyytyväiseen pikku olemukseen verrattuna ero on valtava.

Alussa Suppis ei myöskään pystynyt katsomaan kuvia tai videota hakumatkastaan, itki kun näki vilauksenkaan. Se meni ohi, kun hän yhtäkkiä tajusi, että sänkyni vieressä on yksi nimeämiskuva suurena, lastenkodissa otettu. Hän osoitteli sitä äännellen kysyvästi ja kerroin sitten siinä vaippaa vaihdettaessa, että siinä on Suppis-vauva, ja äiti ja isä saivat tämän kuvan Kiinasta ja tulivat sitten hakemaan oman rakkaan tyttönsä omaan kotiin. Lähes joka kerta maatessaan mun puolella sänkyä Suppis haluaa kuulla tämän häntä ilahduttavan jutun. Ja tätä alkeellista adoptiokertomusta noin kuukauden verran kuunneltuaan ei enää hakumatkakuvat itkettäneet.

Hän ei myöskään kestä olla erossa musta kovinkaan pitkään, vaan jos esim. meen tänne työhuoneeseen naputtelemaan ja hän jää sinänsä hänelle hyvin rakkaan isänsä kanssa olkkariin, niin hän lietsoo itsensä niin hysteeriseen kuntoon, että henki ei kulje eikä sitä kukaan voi oven takaa kylmänä kuunnella. Jos ja kun lähden ihan koko kodista pois, niin hän itkee joskus kauemmin, joskus vähemmän aikaa, mutta tyytyy siihen paremmin kuin siihen että nukun makkarissa univelkaa tai olen työhuoneessa.

Äitinä sinänsä on musta erilaista kuin etukäteen kuvittelin. Luulin olevani boheemi kasvattaja, salliva ja ei niin sotkuista välittävä ym. Sellainen millainen täti/kummitäti ym. olen ollut. Paskat. Olenkin aivan samanlainen sotkuun hermostuva ja tiukkaa jöötä pitävä vääpeli kuin "ne kaikki tiukkisäidit" joita ennen kauhistelin. Toki hassuttelen, ja annan maalata sormiväreillä ym. mutta silti olen todella paljon huomannut, että yhtäkkiä hermostuneena omasta suusta kuuluukin mun äidin sanoja ja mikä vielä pahempaa asenteita. Olen oppinut tajuamaan, miksi sitä jöötä on pidettävä ja miksi siihen sotkuun hermostuu, kun tuhannetta kertaa korjaa samaa puurosotkua ympäri keittiötä...

Hyviäkin puolia omasta äidin roolistani olen löytänyt, osaan olla tartuttamatta omaa pelkoani lapseen esim. rokotustilanteessa ja olen yllättävän jämäkkä päätöksentekijä (en taivu esim. tarjoilemaan uutta ruokaa, jos jostain syystä tarjottu ruoka ei kelpaakaan, näin vaikka neuvolassa Suppista moititaan liian hoikaksi... muuten kiinnostuneille, näilläkin mitoilla ollaan käyty Suomen kasvukäyrillä -1-käyrällä, nyt ollaan juuri ja juuri -2-alueella).

Jonkun verran huomaan, että omasta lapsettomuudesta on jäänyt muhun jälkiä, esim. vieläkin pelkään irrationaalisesti, että Suppis jostain syystä kuolee. Esim. jos hän nukkuu liian sikeästi, pelkään ettei hengitä, joka putoamisesta pelkään, että meni niskat nurin jne. Tämmöinen menettämisen pelko on kuulemma hyvin tyypillistä, jos on odottanut lasta pitkään. Se helpotti jo vähäsen, mutta hyvän ystäväni siskon lapsi kuoli tammikuussa ja mulle tuli siitäkin takapakkia luottamisessa siihen, että saamme todella pitää tuon ihanan pikku olennon omanamme ikuisesti.

Sellaista nyt. Koetan tässä palailla taas muuhunkin elämään, vaikka olenkin kotiäitinä vielä syyskuulle 2008, kunnes Suppis on 3 v.

Kuvakin tuli vihdoin Veijo Blogin sensuurin läpi

Edelliseen postaukseen en kuvaa saanut useasta yrityksestä huolimatta.

Kuvassa on Suppis mun isän sylissä lokakuun lopussa. Ihana tyttö, jota pappa on kauan odottanut...

Suppis oli muuten neuvolan mittauksessa 1 v 2 kk vanhana 76 cm ja 8,8 kg ja on kasvanut kolmessa kuussa 8 cm ja 1,3 kg. Joten Semperin mössölläkin on kasvettu :-).

Mitä kaikkea ehdotonta minä olen tähän mennessä pyörtänyt

Olemme nyt olleet 3 kk kotona ja noin 3,5 kk perheenä kasassa. Tässä teille kokeneemmille äideille vähän huvitusta muutamasta aiheesta, mitä etukäteen ajattelin tekeväni äitinä ja sitten koko raaka totuus:

Ajattelin olevani 100 % varmasti kestovaippailija. Olin perehtynyt siihen muutamankin kestovaippailevan ystäväperheen luona, ja systeemi vaikutti helpolta niiden all-in-one-vaippojen kanssa. On mussa sen verran maailmanparantajaa jäljellä, että kertakäyttövaippojen vuori hirvitti. Hohhoijaa vaan sinne muutaman kuukauden päähän itselleni. Kertakäyttövaippoja meillä käytetään. Hyvä kun jaksan pestä, kuivata ja kaapittaa kaiken pyykin mitä tulee, vaipat siihen päälle vielä... Lisäksi Suppis on kova pissaaja, joten epäilen kestovaippojen lisäävän muutakin pyykkiäni merkittävästi. No, ehkä vielä joskus, vaikka kun opetellaan kuivaksi...

Minunhan lapseni ei teollisesti tuotettua ruokaa syö. En ikinä syötä mitään monikansallisten yhtiöiden moskaa, varsinkaan sen tietyn huonomaineisen tai edes ruotsalaisessa tehtaassa survottua mössöä lapselleni. Arvatkaa onko syötetty? Suppis kyllä syö mielummin mun tekemää ruokaa, mutta kun olimme molemmat nuhassa, kuumeessa ja kipeänä, niin taisi mennä viikko Semperin lasagnella, spageteilla ja kalaherkuilla ja hippo-luomuruualla. Ja on meillä niitä Nestlen Boniakin ollut, kun Suppis tykkää ruusunmarjasoseesta.

Nykyään ajattelinkin tätä enemmän taloudelliselta kantilta, koska 200-250 gr sitä äitejä pelastavaa mössöä kertaa 2 ruokailua päivässä + valmiit tetravellit (kyllä, niitäkin meillä syödään) + hedelmäsoseet + lastenjugurtit tulevat paljon kalliimmiksi kuin jos teen itse Suppiksen ruuat.

Usein otan meidän ruuasta osia, jos se käy (esim. bolognesesta tai kalasta ennen suolaa), mutta jos oma ruokamme on liian maustettua tai suolaista Suppiksen makuun, eikä suolaa & mausteita voi lisätä jälkikäteen maun kärsimättä, teen kattilallisen vaikkapa seuraavaa kasvis-kanapataa, josta Suppis tykkää paljon:
pohjalla vettä, pieneksi silputtua sipulia (pakastesipulia, jos ei jaksa pilkkoa), bataattia & porkkanaa sellaisina paloina, mitkä menee hyvin Suppiksen suuhun. Määränä voisi olla 1 iso bataatti ja 3 porkkanaa. Mausteeksi laakerilehti. Keitetään tätä kunnes porkkanat pehmenee suht pehmeiksi. Sitten lisätään tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia + vähän vettä. Joko kokojyväriisiä tai täysjyväspagettia tai kaurapastaa (pienemmiksi murskattuna) sekaan + yrttiä + vähän valkopippuria. Kun spagetit/riisit on ok, pehmeää vihannesta sekaan, esim. kesäkurpitsaa. Sitten pannulla kypsennetyt ja pienityt kananfilesuikaleen palat sekaan. Haudutetaan kannen alla, kunnes on sopivan jämäkkää ja hyvää mössöä. Sellaista millä vähän yli 1-vuotias voi helposti harjoitella lusikalla syömistä. Voi lisätä ruokakermaa (esim. 3 juuston kermaa) tai rasvatonta maitoa. Ja kanan voi vaihtaa vaikka jauhelihaan tai kalaaan. Tuota hautunutta pataa sitten pakastan sopiviin annoksiin. Ja teen yleensä 2-3 erilaista samalla kertaa, jotta ei tarvi hetkeen tehdä ja on vaihtelua.

Joka päivä on ulkoiltava, se on vain pukeutumiskysymys. No, lähes joka päivä, mutta jos jääkylmää tihkua sataa vaakasuoraan, niin ei siitä kyllä nauti Suppis eikä äiti. Ei vaikka on kurahousut ja sadetakit, silti se tuntuu inhottavalta. Silloin voi kotona vaikka kuunnella musiikkia. Suppis tykkää Lenni Lokinpojasta, mutta myös Metallicasta ja Beatlesista.

En totuta lasta tv:n tai videoiden katseluun näin pienenä. Olen käyttänyt Teletappeja huomion kiinnittämiseen muualle, kun mun on pitänyt tehdä ruokaa ilman että joku on jalassa kiinni/olen halunnut juoda kahvini/syödä ruokani rauhassa/ olen puhunut puhelimessa ystäväni kanssa ja olen halunnut rauhaa... Suppis osaa laulaa Teletappien tunnussävelen tunnistettavasti, joten paljastun tv-äidiksi heti tavatessa. Lisäksi katson kyllä viattomia (siis sallittuja) tv-ohjelmia Suppiksen läsnäollessa, jos hänellä on oma leikki käynnissä tai isä leikittää.

Käyn lapsen kanssa sitten paljon kahviloissa ja kävelemässä kaupungilla. Sehän on niin helppoa, kun pääsen bussilla vaunujen kanssa kätevästi sinne. Jaa, enpä ole tainnut käydä kertaakaan, jos ei viime viikon jouluostosten lomassa Jumbon Citymarketin kaupan kahvilassa pikaisesti nautittu energiatankkaus purkkiruoka Suppikselle ja äidille pepsimax ja pulla ollut sitten sitä kaupunkikulttuuria mitä ajattelin... Ajattelin siis sellaista mitä nykyäidit kuulemma tekevät eli istuvat vaunujen kanssa kahviloissa muiden kotiäitien kanssa. Mulla ei oo vielä tullut siihen halua. Lapsi ei oo kertaakaan käynyt Helsingin keskustassa. Ehkä jos sää olisi toinen, ehkä keväällä sitten.

Äkkiäkö noita opintoja suorittaa tuossa päiväunien aikaan ja illalla, kun Suppis nukkuu. Ensimmäiset kuukaudet menivät kyllä ihan vaan ihmetellessä äitiyttä ja elämää, en ole suorittanut yhtään koko syksynä. Ja enkä ole jaksanut kovin hyvin bloggaillakaan. Enkä jaksa edes potea huonoa omaatuntoa siitä. Ehtiihän sitä vielä. Bloggailla ja opiskella :-).

No, tasapuolisuuden nimissä olen positiivisestikin yllättänyt itseni monessakin asiassa. Alla muutama sellainen yllätys listattuna.

Laulan lapselle enemmän kuin ikinä olisin voinut kuvitella (tai alunperin en sitä niin edes miettinyt, mutta Suppis pitää laulustani ja rauhoittuu siihen + hän tykkää laulella äidin kanssa muutenkin). Menemme muskariin keväällä. Luulen että Suppis viihtyy siellä.

Olen käyttänyt autoa niin vähän, että olen miettinyt siitä luopumista. Autonpito on kallista, vaikka pitääkin sitä vaan parkkipaikallakin seisomassa. Lähes kaikki ruokaostoksetkin tulee tehtyä kävellen Suppiksen kanssa. En ole vielä luopunut, koska joihinkin kyläpaikkoihin olisi vaikeaa päästä ilman autoa ja varsinkin kesällä on kiva, kun pääsee sitten helposti uimaan paremmille rannoille, kun on auto.

En ole kovin väsynyt äiti. Suppis nukkuu yleensä hyvin yöt, nukahtaa noin 20-20.30 ja herää sitten aamulla klo 8-9. Lisäksi hän ottaa päiväunet. Fyysisesti äitiys on siis ollut vähemmän rankkaa kuin etukäteen ajattelin. Henkisesti toisinpäin, se vastuu ja pelko lapsen hyvinvoinnista on välillä pakahduttavaa, siis joskus pelkään, että Suppis kaatuu lyö päänsä ja kuolee, joskus kuuntelen kulkeeko henki hyvin jne. Toisaalta se rakkauden määrä, mitä pieni lapsi voi välittää ilman sanojakin, on aika valtavaa. Onko kukaan ikinä rakastanut mua noin paljon? Ei ainakaan tarvinnut.

Tulen yllättävän vähällä rahalla toimeen, varmaan varsinkin kun en ole siellä kaupungilla vetänyt cafe lattea joka iltapäivä lapsen kanssa. Olen yllättävän paljon erakkoluonne. Suppis ihmiskontaktina riittää mulle hyvin. Hän on niin mainio hassuttelija ja hänellä on huumorintajua, ja nauran katketakseni vain seuratessani, kun hän tutkii maailmaa ja elämää.

Olen ruvennut kirjoittamaan taas ihan oikeita kirjeitä. Kun Suppis nukkuu päiväunia, on helpompaa vetää kynä ja lehtiö esiin, ja kirjoittaa kirjettä, ja kun Suppis hetää laittaa kynä ja lehtiö pois kuin mennä käynnistämään tietokone ja puolella korvalla kuunnella herääkö Suppis vai ei... (tietokone on toisella puolen taloa).

Muutama lähipäivän kokemus

Naapurin naimaton ja lapseton noin 50 v nainen otti pihalla puheeksi, että voisinko antaa hänen käyttää mun pyykkitupavuoroni "kun minähän olen kaiket päivät kotona ja pääsen sinne koska vain muulloinkin". Mua oikeasti nauratti. Ollaan me Suppiksenkin kanssa käyty pyykkituvassa, mutta tällainen pikku arkinen asiakin vaatii eri tavalla suunnittelua kuin ennen, vauvan pukemista ym. (tupa on eri talossa), joten mieluusti teen sen nyt ainakin kun Suppis ei itse kävele silloin, kun isä on palannut töistä kotiin.

Toinen vähän rajumpi juttu: noin samanikäinen jo aikuisen lapsen äiti, joka on tuttavani, kärttää Suppista hoitoon luokseen (eri kaupunkiin, välimatkaa noin 40 minuuttia autolla, jota hänellä ei ole). Koska kuulemma "parasta mitä voitte tehdä, on jättää pariksi tunniksi hoitoon". Meidän pitää kuulemma antaa siedätyshoitoa, koska muuten Suppis ei ikinä opi, että voi olla muidenkin hoidossa ja tässä iässä olisi kuulemma tärkeää päästää jo vähän irti.

Hohhoijaa. Selitin kyllä kohteliaasti, mutta tiukasti, että huolimatta Suppiksen fyysisestä iästä emme kyllä nyt "tässä iässä" ensimmäisinä yhteisinä kuukausina käy häntä kouluttamaan omalla epävarmalla olemassaolollamme tai varsinkaan vie toiseen paikkaan hoitoon ja että meidän täytyy nyt opettaa se, että me 2 olemme ne erityiset ihmiset, joihin uskaltaa luottaa, ja jotka on ja pysyy, ja tämä on meidän koti, jossa ollaan jne.

2 vuoden päästä Suppiksen on joka tapauksessa viimeistään mentävä päivähoitoon, kun hän täyttää 3 v. Se missä turvallisuuden tilassa perheenä ollaan silloin, jää nähtäväksi.

Mutta tämä tuttavani tietää paremmin, kun on konsultoinut jotain lääkärituttuaan, jonka mielestä jokainen lapsi on persoona, jokainen perhe on omanlaisensa, eikä yleistä mallia mistään esim. ajasta, kuinka kauan vain vanhemmat saavat hoitaa lasta kiintymyksen edistämiseksi, oikeastaan voi olla adoptiolapsenkaan kohdalla. Eli nyt vaan sitten Suppis viikonloppuna yökylään ja me leffaan...

Kiintymisen alkeita

Etukäteen eniten mietityttänyt asia eli kiintymyssuhde on lähtenyt hyvin käyntiin. Välillä ei meinaa itse uskoakaan, että menikö tämä näin hyvin vai onko tämä vain jotain alun kuherruskuukausiharhaa ja jotain pahoja vaikeuksia on vielä tulossa.

Suppis hakee turvaa musta oudoissa tilanteissa ja muutenkin haluaa halia ja katselee mua kotona useasti kesken leikkien ja seuraa keittiöön perässä. Hän hakee mua nimellä huudellen (useimmiten äitä - oikeaoppisempi muoto äiti on kuultu harvemmin) eri huoneista, kun "katoan" esim. pyykkitupaan. Hän ei todellakaan ole saamansa ihailun ja ihmisten shoppaaja, vaan ei halua muiden kuin isänsä ja mun syliin myöskään ryhmätilanteissa, missä ottajia ja lääppijiä olisi (esim. sukulaislasten synttäreillä). Tämä on adoptiolapselle erittäin hyvä juttu, että hän osaa pitää meitä erityisinä ihmisinään eikä ole lähdössä jokaisen "kivan tädin tai sedän" mukaan.

Kun oltiin ensimmäistä kertaa tilanteessa, missä oli muita syliinottajia kuin me vanhemmat, minua pelotti kahdesta syystä. Toinen syy oli Suppiksen puolesta, jos hän pelästyy tai luulee, että hän vaihtaa perhettä nyt.

Toinen syy oli oma itsekäs pelko siitä, että miltä minusta tuntuu, jos hän ottaakin tuosta vain kenet tahansa muun sylittelijäkseen ja hoitajakseen. Se oli ihan selkeää mustasukkaisuutta ja pelkoa, jos en olekaan hänelle mitenkään erityinen ihminen, vaan kuka tahansa muu sattuman tuoma ihminen kelpaisi yhtä hyvin.

Isälle en ole mustasukkainen, vaan iloinen että Suppis nauttii isänkin seurasta. Mutta jos joku muu Suppikselle tuntematon ihminen saisi heti yhtä paljon hellyyttä ja läheisyyttä kuin me nyt saamme, se tuntuisi pahalta. En tarkoita, että kukaan ei saa päästä häntä lähelle, esim. toivon hänelle hyviä suhteita isovanhempiin. Mutta esim. sukulaislasten synttäreillä on myös ihmisiä, keitä emme tapaa ikinä muulloin, esim. lapsen kummeja tai toisen vanhemman sukulaisia.

Tuoreen äidin hatara sydän ei sitten särkynyt, koska Suppis selkeästi osoitti, että tukeutuu muhun ja piti koko ajan musta kiinni vähintään jalasta, mutta mieluiten halusi olla sylissä turvassa.

Kakkajuttuja hiekkalaatikon ääreltä

Kotielämässäkin on vauhtia ja vaarallisia tilanteita :-), no ei niin vaarallisia ehkä, mutta eipähän pääse pitkästymään. Eilen Suppiksella oli vähän ripulia (sitä edellisenä päivänä oli kova vatsa, joten luumusose siellä jylläsi).

Vaihdoin kakkavaippaa noin viidettä kertaa sen päivän aikana ja laskin Suppiksen hetkeksi kylpyhuoneen muumimaton päälle istumaan, että saan laitettua sen vaipan pois ilman sotkua. Virhe! Suppiksella olikin vielä kakkaa tulossa ja hän ripuloi Muumin naamalle.

Mä tottakai astuin siihen ripulikakkaan (sukat jalassa). Lopputulos oli, että kaikki mun vaatteet ja muumimatto meni pesuun... Ja olin onnistunut juuri ennen tätä vaipanvaihtoa käymään suihkussa, kun Suppis nukkui pikku päikkärit. Freshi oloni hieman väheni :-).

Tätä tää on, kakkaa, pulauttelua ja sotkua. Mutta silti äärettömän ihanaa, kun Suppis kikattelee leikin lomassa, tulee syliin kuvakirjan kanssa (ei osaa itse kääntää sivuja) tai katselee hyvin tarkkaan ja taputtaa ihmetellen, miten se äiti osaakin täyttää ja tyhjentää tiskikonetta taitavasti.

Se teistä, joka osaa neuvoa, miten saisin Suppiksen ymmärtämään, että hän voi ihan oikeasti laittaa joskus sen toisen, hänen kädessään olevan lusikan suuhunkin, eikä vain tutkia sitä ja pudottaa sen jälkeen lattialle, saa täältä hyvin kiitollisen äidin erityiskiitokset...

Täytin 1 v ja ihmettelin kakkua

Tästä muuten ehkä kunnolla näkee, että kuinka pieni Suppis on, vain 7,5 kg ja noin 68-70 cm. Tuohon syöttötuoliinkin on pitänyt laittaa tyyny, ettei keiku siinä... (Tarkkaavaiset näkevät ehkä myös valjaat, Suppis osaa nousta seisomaan syöttötuolissaan....) 

Tykkään kovin ulkoilla