Lueskelin parilta eri adoptiopalstalta aika järkyttäviä lähipiirien, lähinnä tulevien isovanhempien suhtautumisia adoptioon. Olivat aika karua luettavaa.
Meidän läheiset onneksi ovat nielleet suunnitelmamme suht nikottelematta. Anoppi odottaa todella innoissaan, ja oma isäni on varauksettoman iloinen päästessään taas pikkulapsen papaksi. Nuorin mun suvun olemassaoleva lapsenlapsi on nyt 7 v ja ehtii täyttää 8 v, ennen kuin meidän lapsi tulee.
Äidistä en tiedä, on kai hänkin ihan tyytyväinen, mutta ainoat lievästi oudot jutut on tulleet häneltä. Esimerkiksi kun pari viikkoa sitten kummitätini oli kysynyt isältä, joko meille odotetaan perheenlisäystä ja isäni oli iloissaan kertonut, että odotetaan kyllä, muttei siten kun luulet ja kertonut jutun, niin äiti oli hyvin närkästynyt, kun isä oli paljastanut asian kummilleni. Itse en ole kieltänyt kertomasta asiaa eteenpäin. Päinvastoin, olen sanonut, että saa sanoa, jos joku kysyy asiasta. Että jotain pettymystä siinä on äidillä käsiteltävänä kuitenkin.
Lisäksi pari kuukautta sitten, kun mulla oli jälleen kerran todella tuskaiset kuukautiset, niin äiti sanoi, että jospa olin kuitenkin raskaana ja se oli keskenmeno. Kuukautiset tulivat ihan ajallaan, koko vauvanyritysaikana en ollut kertaakaan raskaana, joten tulkitsen, ettei äiti ole vielä yli mun lapsettomuudesta ja toivoo kuitenkin ensisijaisesti vielä sitä biolapsenlasta.
Äiti ei myöskään ottanut kuuleviin korviini, kun valmistelin häntä, ettemme aio antaa kenenkään muun hoitaa lasta ennen kuin lapsi on valmis siihen kiintymyssuhteen takia. Kun jatkoin aiheesta puhumista, hän kysyi loukkaantuneena, luulenko, että hän ei osaa hoitaa pikkulasta. Selitin, etten luule ja että tiedän, että osaa, mutta tässä adoptiolapsen tulossa on tärkeää, että hän todella ymmärtää, että me olemme hänen perheensä. Liian aikainen hoitaminen toisten taholta voi laukaista pelon, että hänet taas siirrettiin toiselle hoitajalle. Äiti ei sanonut mitään, mutta ilmeestä näin, ettei uskonut.
Lähetän nyt sitten Adoptioperheet ry:n uusimmasta lehdestä 1/2005 kopioidun artikkelin adoptioisovanhemmuudesta luettavaksi. Siinäkin mummo oli pettynyt, kun ei saanutkaan hoitaa pientä tulijaa. Lähetin sen ihan siksi, ettei äiti luule, että olen keksinyt koko jutun ihan itse.
Meillä ei ole puututtu lapsen etniseen alkuperään tai meidän valitsemaan kohdemaahan, mutta niitäkin tarinoita kuulee, joissa afrikkalaisperäinen on liian pelottava ja vieraan näköinen tai Venäjä adoptiomaana muuten vaan todella kauhea vaihtoehto, kun Suomen viime sota sattui olemaan heitä vastaan.... Näitä saatetaan verhoja piilotetusti sivistyneeseen muotoon, esim. pelätään kiusaamista, mutta omat ennakkoluulot siellä kuitenkin piilevät takana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Minua taas risoo vanhempieni sinisilmäinen uskomus siitä, "ettei Suomessa enää ole rasismia, ei ainakaan Helsingissä, täällähän on jo niin monenlaista sakkia". Jotenkin tuntuu, että olisi parempi heidänkin varautua edes vähän siihen, että lapsi jossain elämänsä vaiheessa todennäköisesti saa osakseen rasistista kohtelua.
Ja aivan sama juttu kuin teillä tuo lapsenhoitokysymys, juuri äidin hämmentynyt loukkaantuminen: "enkö ole sinutkin hyvin hoitanut, miksen osaisi hoitaa tulevaa lasta." Ja kas, annoinpa luettavaksi tuleville isovanhemmille saman lehden kuin sinäkin ja aivan samassa tarkoituksessa :D
Tarkoitin sillä verhoamisella kiusaamisen pelkoon sitä, että sillä perusteella koetetaan estää esim. adoptio Afrikasta, että lapsi tulee kiusatuksi ja tulee kärsimään täällä ulkonäöstään.
Toki on hyvä varautua, että jotain vähintäänkin huomauttelua jokainen erilainen tulee todennäköisesti saamaan. Eikä tarvi olla niin erilainenkaan (ainakaan ulkoisesti), koska meillä on lähipiirissä tapaus, jossa sinisilmäinen ja vaaleatukkainen tyttö joutui ala-asteella todella rankasti kiusatuksi ja eristetyksi ryhmästä, kun ei alistunut kovistyttöjen valtaan ja tehnyt kaikkea mitä käskivät (tupakoinut ym.). Ehkä tuo opetti vanhempiani, että ei se kiusaaminen vaadi välttämättä mitään "erilaisuutta" tai muutakaan siltä uhrilta.
Meillä tuoreet isovanhemmat tuntuivat ensin oikein hyvin ymmärtävän, että pientä ei saa heti hoitoon. Oma äitinikin on malttanut olla asiasta hiljaa... omalta kohdaltaan. Mutta anoppi ja appi sylittelivät alusta alkaen aika estottomasti - ja oma äitini puolusti, että kyllä se mummo osaa lasta hoitaa.
Mahdanko olla vain niin pisteliäs, että päin naamaa eivät uskalla sanoa vastaan :)
Lähetä kommentti