Kuvakin tuli vihdoin Veijo Blogin sensuurin läpi

Edelliseen postaukseen en kuvaa saanut useasta yrityksestä huolimatta.

Kuvassa on Suppis mun isän sylissä lokakuun lopussa. Ihana tyttö, jota pappa on kauan odottanut...

Suppis oli muuten neuvolan mittauksessa 1 v 2 kk vanhana 76 cm ja 8,8 kg ja on kasvanut kolmessa kuussa 8 cm ja 1,3 kg. Joten Semperin mössölläkin on kasvettu :-).

Mitä kaikkea ehdotonta minä olen tähän mennessä pyörtänyt

Olemme nyt olleet 3 kk kotona ja noin 3,5 kk perheenä kasassa. Tässä teille kokeneemmille äideille vähän huvitusta muutamasta aiheesta, mitä etukäteen ajattelin tekeväni äitinä ja sitten koko raaka totuus:

Ajattelin olevani 100 % varmasti kestovaippailija. Olin perehtynyt siihen muutamankin kestovaippailevan ystäväperheen luona, ja systeemi vaikutti helpolta niiden all-in-one-vaippojen kanssa. On mussa sen verran maailmanparantajaa jäljellä, että kertakäyttövaippojen vuori hirvitti. Hohhoijaa vaan sinne muutaman kuukauden päähän itselleni. Kertakäyttövaippoja meillä käytetään. Hyvä kun jaksan pestä, kuivata ja kaapittaa kaiken pyykin mitä tulee, vaipat siihen päälle vielä... Lisäksi Suppis on kova pissaaja, joten epäilen kestovaippojen lisäävän muutakin pyykkiäni merkittävästi. No, ehkä vielä joskus, vaikka kun opetellaan kuivaksi...

Minunhan lapseni ei teollisesti tuotettua ruokaa syö. En ikinä syötä mitään monikansallisten yhtiöiden moskaa, varsinkaan sen tietyn huonomaineisen tai edes ruotsalaisessa tehtaassa survottua mössöä lapselleni. Arvatkaa onko syötetty? Suppis kyllä syö mielummin mun tekemää ruokaa, mutta kun olimme molemmat nuhassa, kuumeessa ja kipeänä, niin taisi mennä viikko Semperin lasagnella, spageteilla ja kalaherkuilla ja hippo-luomuruualla. Ja on meillä niitä Nestlen Boniakin ollut, kun Suppis tykkää ruusunmarjasoseesta.

Nykyään ajattelinkin tätä enemmän taloudelliselta kantilta, koska 200-250 gr sitä äitejä pelastavaa mössöä kertaa 2 ruokailua päivässä + valmiit tetravellit (kyllä, niitäkin meillä syödään) + hedelmäsoseet + lastenjugurtit tulevat paljon kalliimmiksi kuin jos teen itse Suppiksen ruuat.

Usein otan meidän ruuasta osia, jos se käy (esim. bolognesesta tai kalasta ennen suolaa), mutta jos oma ruokamme on liian maustettua tai suolaista Suppiksen makuun, eikä suolaa & mausteita voi lisätä jälkikäteen maun kärsimättä, teen kattilallisen vaikkapa seuraavaa kasvis-kanapataa, josta Suppis tykkää paljon:
pohjalla vettä, pieneksi silputtua sipulia (pakastesipulia, jos ei jaksa pilkkoa), bataattia & porkkanaa sellaisina paloina, mitkä menee hyvin Suppiksen suuhun. Määränä voisi olla 1 iso bataatti ja 3 porkkanaa. Mausteeksi laakerilehti. Keitetään tätä kunnes porkkanat pehmenee suht pehmeiksi. Sitten lisätään tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia + vähän vettä. Joko kokojyväriisiä tai täysjyväspagettia tai kaurapastaa (pienemmiksi murskattuna) sekaan + yrttiä + vähän valkopippuria. Kun spagetit/riisit on ok, pehmeää vihannesta sekaan, esim. kesäkurpitsaa. Sitten pannulla kypsennetyt ja pienityt kananfilesuikaleen palat sekaan. Haudutetaan kannen alla, kunnes on sopivan jämäkkää ja hyvää mössöä. Sellaista millä vähän yli 1-vuotias voi helposti harjoitella lusikalla syömistä. Voi lisätä ruokakermaa (esim. 3 juuston kermaa) tai rasvatonta maitoa. Ja kanan voi vaihtaa vaikka jauhelihaan tai kalaaan. Tuota hautunutta pataa sitten pakastan sopiviin annoksiin. Ja teen yleensä 2-3 erilaista samalla kertaa, jotta ei tarvi hetkeen tehdä ja on vaihtelua.

Joka päivä on ulkoiltava, se on vain pukeutumiskysymys. No, lähes joka päivä, mutta jos jääkylmää tihkua sataa vaakasuoraan, niin ei siitä kyllä nauti Suppis eikä äiti. Ei vaikka on kurahousut ja sadetakit, silti se tuntuu inhottavalta. Silloin voi kotona vaikka kuunnella musiikkia. Suppis tykkää Lenni Lokinpojasta, mutta myös Metallicasta ja Beatlesista.

En totuta lasta tv:n tai videoiden katseluun näin pienenä. Olen käyttänyt Teletappeja huomion kiinnittämiseen muualle, kun mun on pitänyt tehdä ruokaa ilman että joku on jalassa kiinni/olen halunnut juoda kahvini/syödä ruokani rauhassa/ olen puhunut puhelimessa ystäväni kanssa ja olen halunnut rauhaa... Suppis osaa laulaa Teletappien tunnussävelen tunnistettavasti, joten paljastun tv-äidiksi heti tavatessa. Lisäksi katson kyllä viattomia (siis sallittuja) tv-ohjelmia Suppiksen läsnäollessa, jos hänellä on oma leikki käynnissä tai isä leikittää.

Käyn lapsen kanssa sitten paljon kahviloissa ja kävelemässä kaupungilla. Sehän on niin helppoa, kun pääsen bussilla vaunujen kanssa kätevästi sinne. Jaa, enpä ole tainnut käydä kertaakaan, jos ei viime viikon jouluostosten lomassa Jumbon Citymarketin kaupan kahvilassa pikaisesti nautittu energiatankkaus purkkiruoka Suppikselle ja äidille pepsimax ja pulla ollut sitten sitä kaupunkikulttuuria mitä ajattelin... Ajattelin siis sellaista mitä nykyäidit kuulemma tekevät eli istuvat vaunujen kanssa kahviloissa muiden kotiäitien kanssa. Mulla ei oo vielä tullut siihen halua. Lapsi ei oo kertaakaan käynyt Helsingin keskustassa. Ehkä jos sää olisi toinen, ehkä keväällä sitten.

Äkkiäkö noita opintoja suorittaa tuossa päiväunien aikaan ja illalla, kun Suppis nukkuu. Ensimmäiset kuukaudet menivät kyllä ihan vaan ihmetellessä äitiyttä ja elämää, en ole suorittanut yhtään koko syksynä. Ja enkä ole jaksanut kovin hyvin bloggaillakaan. Enkä jaksa edes potea huonoa omaatuntoa siitä. Ehtiihän sitä vielä. Bloggailla ja opiskella :-).

No, tasapuolisuuden nimissä olen positiivisestikin yllättänyt itseni monessakin asiassa. Alla muutama sellainen yllätys listattuna.

Laulan lapselle enemmän kuin ikinä olisin voinut kuvitella (tai alunperin en sitä niin edes miettinyt, mutta Suppis pitää laulustani ja rauhoittuu siihen + hän tykkää laulella äidin kanssa muutenkin). Menemme muskariin keväällä. Luulen että Suppis viihtyy siellä.

Olen käyttänyt autoa niin vähän, että olen miettinyt siitä luopumista. Autonpito on kallista, vaikka pitääkin sitä vaan parkkipaikallakin seisomassa. Lähes kaikki ruokaostoksetkin tulee tehtyä kävellen Suppiksen kanssa. En ole vielä luopunut, koska joihinkin kyläpaikkoihin olisi vaikeaa päästä ilman autoa ja varsinkin kesällä on kiva, kun pääsee sitten helposti uimaan paremmille rannoille, kun on auto.

En ole kovin väsynyt äiti. Suppis nukkuu yleensä hyvin yöt, nukahtaa noin 20-20.30 ja herää sitten aamulla klo 8-9. Lisäksi hän ottaa päiväunet. Fyysisesti äitiys on siis ollut vähemmän rankkaa kuin etukäteen ajattelin. Henkisesti toisinpäin, se vastuu ja pelko lapsen hyvinvoinnista on välillä pakahduttavaa, siis joskus pelkään, että Suppis kaatuu lyö päänsä ja kuolee, joskus kuuntelen kulkeeko henki hyvin jne. Toisaalta se rakkauden määrä, mitä pieni lapsi voi välittää ilman sanojakin, on aika valtavaa. Onko kukaan ikinä rakastanut mua noin paljon? Ei ainakaan tarvinnut.

Tulen yllättävän vähällä rahalla toimeen, varmaan varsinkin kun en ole siellä kaupungilla vetänyt cafe lattea joka iltapäivä lapsen kanssa. Olen yllättävän paljon erakkoluonne. Suppis ihmiskontaktina riittää mulle hyvin. Hän on niin mainio hassuttelija ja hänellä on huumorintajua, ja nauran katketakseni vain seuratessani, kun hän tutkii maailmaa ja elämää.

Olen ruvennut kirjoittamaan taas ihan oikeita kirjeitä. Kun Suppis nukkuu päiväunia, on helpompaa vetää kynä ja lehtiö esiin, ja kirjoittaa kirjettä, ja kun Suppis hetää laittaa kynä ja lehtiö pois kuin mennä käynnistämään tietokone ja puolella korvalla kuunnella herääkö Suppis vai ei... (tietokone on toisella puolen taloa).

Muutama lähipäivän kokemus

Naapurin naimaton ja lapseton noin 50 v nainen otti pihalla puheeksi, että voisinko antaa hänen käyttää mun pyykkitupavuoroni "kun minähän olen kaiket päivät kotona ja pääsen sinne koska vain muulloinkin". Mua oikeasti nauratti. Ollaan me Suppiksenkin kanssa käyty pyykkituvassa, mutta tällainen pikku arkinen asiakin vaatii eri tavalla suunnittelua kuin ennen, vauvan pukemista ym. (tupa on eri talossa), joten mieluusti teen sen nyt ainakin kun Suppis ei itse kävele silloin, kun isä on palannut töistä kotiin.

Toinen vähän rajumpi juttu: noin samanikäinen jo aikuisen lapsen äiti, joka on tuttavani, kärttää Suppista hoitoon luokseen (eri kaupunkiin, välimatkaa noin 40 minuuttia autolla, jota hänellä ei ole). Koska kuulemma "parasta mitä voitte tehdä, on jättää pariksi tunniksi hoitoon". Meidän pitää kuulemma antaa siedätyshoitoa, koska muuten Suppis ei ikinä opi, että voi olla muidenkin hoidossa ja tässä iässä olisi kuulemma tärkeää päästää jo vähän irti.

Hohhoijaa. Selitin kyllä kohteliaasti, mutta tiukasti, että huolimatta Suppiksen fyysisestä iästä emme kyllä nyt "tässä iässä" ensimmäisinä yhteisinä kuukausina käy häntä kouluttamaan omalla epävarmalla olemassaolollamme tai varsinkaan vie toiseen paikkaan hoitoon ja että meidän täytyy nyt opettaa se, että me 2 olemme ne erityiset ihmiset, joihin uskaltaa luottaa, ja jotka on ja pysyy, ja tämä on meidän koti, jossa ollaan jne.

2 vuoden päästä Suppiksen on joka tapauksessa viimeistään mentävä päivähoitoon, kun hän täyttää 3 v. Se missä turvallisuuden tilassa perheenä ollaan silloin, jää nähtäväksi.

Mutta tämä tuttavani tietää paremmin, kun on konsultoinut jotain lääkärituttuaan, jonka mielestä jokainen lapsi on persoona, jokainen perhe on omanlaisensa, eikä yleistä mallia mistään esim. ajasta, kuinka kauan vain vanhemmat saavat hoitaa lasta kiintymyksen edistämiseksi, oikeastaan voi olla adoptiolapsenkaan kohdalla. Eli nyt vaan sitten Suppis viikonloppuna yökylään ja me leffaan...

Kiintymisen alkeita

Etukäteen eniten mietityttänyt asia eli kiintymyssuhde on lähtenyt hyvin käyntiin. Välillä ei meinaa itse uskoakaan, että menikö tämä näin hyvin vai onko tämä vain jotain alun kuherruskuukausiharhaa ja jotain pahoja vaikeuksia on vielä tulossa.

Suppis hakee turvaa musta oudoissa tilanteissa ja muutenkin haluaa halia ja katselee mua kotona useasti kesken leikkien ja seuraa keittiöön perässä. Hän hakee mua nimellä huudellen (useimmiten äitä - oikeaoppisempi muoto äiti on kuultu harvemmin) eri huoneista, kun "katoan" esim. pyykkitupaan. Hän ei todellakaan ole saamansa ihailun ja ihmisten shoppaaja, vaan ei halua muiden kuin isänsä ja mun syliin myöskään ryhmätilanteissa, missä ottajia ja lääppijiä olisi (esim. sukulaislasten synttäreillä). Tämä on adoptiolapselle erittäin hyvä juttu, että hän osaa pitää meitä erityisinä ihmisinään eikä ole lähdössä jokaisen "kivan tädin tai sedän" mukaan.

Kun oltiin ensimmäistä kertaa tilanteessa, missä oli muita syliinottajia kuin me vanhemmat, minua pelotti kahdesta syystä. Toinen syy oli Suppiksen puolesta, jos hän pelästyy tai luulee, että hän vaihtaa perhettä nyt.

Toinen syy oli oma itsekäs pelko siitä, että miltä minusta tuntuu, jos hän ottaakin tuosta vain kenet tahansa muun sylittelijäkseen ja hoitajakseen. Se oli ihan selkeää mustasukkaisuutta ja pelkoa, jos en olekaan hänelle mitenkään erityinen ihminen, vaan kuka tahansa muu sattuman tuoma ihminen kelpaisi yhtä hyvin.

Isälle en ole mustasukkainen, vaan iloinen että Suppis nauttii isänkin seurasta. Mutta jos joku muu Suppikselle tuntematon ihminen saisi heti yhtä paljon hellyyttä ja läheisyyttä kuin me nyt saamme, se tuntuisi pahalta. En tarkoita, että kukaan ei saa päästä häntä lähelle, esim. toivon hänelle hyviä suhteita isovanhempiin. Mutta esim. sukulaislasten synttäreillä on myös ihmisiä, keitä emme tapaa ikinä muulloin, esim. lapsen kummeja tai toisen vanhemman sukulaisia.

Tuoreen äidin hatara sydän ei sitten särkynyt, koska Suppis selkeästi osoitti, että tukeutuu muhun ja piti koko ajan musta kiinni vähintään jalasta, mutta mieluiten halusi olla sylissä turvassa.

Kakkajuttuja hiekkalaatikon ääreltä

Kotielämässäkin on vauhtia ja vaarallisia tilanteita :-), no ei niin vaarallisia ehkä, mutta eipähän pääse pitkästymään. Eilen Suppiksella oli vähän ripulia (sitä edellisenä päivänä oli kova vatsa, joten luumusose siellä jylläsi).

Vaihdoin kakkavaippaa noin viidettä kertaa sen päivän aikana ja laskin Suppiksen hetkeksi kylpyhuoneen muumimaton päälle istumaan, että saan laitettua sen vaipan pois ilman sotkua. Virhe! Suppiksella olikin vielä kakkaa tulossa ja hän ripuloi Muumin naamalle.

Mä tottakai astuin siihen ripulikakkaan (sukat jalassa). Lopputulos oli, että kaikki mun vaatteet ja muumimatto meni pesuun... Ja olin onnistunut juuri ennen tätä vaipanvaihtoa käymään suihkussa, kun Suppis nukkui pikku päikkärit. Freshi oloni hieman väheni :-).

Tätä tää on, kakkaa, pulauttelua ja sotkua. Mutta silti äärettömän ihanaa, kun Suppis kikattelee leikin lomassa, tulee syliin kuvakirjan kanssa (ei osaa itse kääntää sivuja) tai katselee hyvin tarkkaan ja taputtaa ihmetellen, miten se äiti osaakin täyttää ja tyhjentää tiskikonetta taitavasti.

Se teistä, joka osaa neuvoa, miten saisin Suppiksen ymmärtämään, että hän voi ihan oikeasti laittaa joskus sen toisen, hänen kädessään olevan lusikan suuhunkin, eikä vain tutkia sitä ja pudottaa sen jälkeen lattialle, saa täältä hyvin kiitollisen äidin erityiskiitokset...

Täytin 1 v ja ihmettelin kakkua

Tästä muuten ehkä kunnolla näkee, että kuinka pieni Suppis on, vain 7,5 kg ja noin 68-70 cm. Tuohon syöttötuoliinkin on pitänyt laittaa tyyny, ettei keiku siinä... (Tarkkaavaiset näkevät ehkä myös valjaat, Suppis osaa nousta seisomaan syöttötuolissaan....) 

Tykkään kovin ulkoilla

 

Lisää kuvia

 

Kuvia pikku Suppiksestamme (suppusuu=Suppis)

 

Koko ajan edistytään :-)

Yritän nyt koota tähän vähän ajatuksia, muistoja.

Kun 3 viikkoa sitten saimme hänet, hän siis huusi ihan kauhuissaan ja peloissaan, mutta nukahti noin kymmenen minuutin päästä mun syliin (simahti, luultavasti matkasta ja väsymyksestä & järkytyksestä). Sen illan hän huuteli ja takertui muhun tosi rajusti.

Vieläkin mä olen selkeä ykkönen ja hän ei tahdo itse mennä esim. isän syliin, mutta mun tahtoo (hän siis nostelee käsiään tai nousee seisomaan mun jalkojen viereen ja kinisee). Hän saattaa leikkiä lattialla ehkä 10-30 minuuttia ja sitten käy mun sylissä, sitten menee taas tutkimaan leluja (suosikkina pinottavat kupit, pallo tai kaikki mistä lähtee ääntä).

Hän huusi silloin eka iltana osittain nälkääkin, kun ei saanut imettyä ruokaa ilman tuttipullon imureiän isontamista. Seuraavana päivänä ei enää huutanut, paitsi nukahtamista kauheasti, söi hyvin, tutustui meihin. Vähän äänteli, mutta ei kontannut tai noussut. Kolmannen ja neljännen päivän aikana uskalsi jo konttailla sängyllä ja rupesi kommunikoimaan (huutelemaan hähää ja ilmeilemällä). Viidentenä päivänä nauroi ääneen minulle eka kerran. Luulin sitä ennen ei edes osaa nauraa ääneen, vaan vain hymyillä ja hähää-huudella. Nyt hän kulkee tukea pidellen ympäri sohvapöytää ja osaa vaihtaa pöydältä sohvaan, että pääsee haluamaansa paikkaan.

Hän tykkää kun saa jumppailla ja kun on vääntöä, tanssia ja laulua. Hän laulaa mukana joitain lauluja (siis ääntelee sävelen mukaan). Nyt noin puolitoista viikkoa hän on jäänyt itse sänkyyn illalla nukkumaan, ilman sen kummempaa nukuttamista.

Päiväunille menoa hän itkee, paitsi ulkona liikkeessä nukahtaa vaunuihin. Siellä Kiinassa hän ei viihtynyt hotellihuoneessa juuri ollenkaan, vaan halusi olla joko sylissä tai liikkeellä rattaissa ulkona, oltiin paljon ulkona. Täällä kotona hän menee pitkin lattioita joka huoneeseen ja seuraa mua olohuoneesta keittiöön ja takaisin, eikä enää pitkästy sillä lailla kuin hotellissa.

Vaipanvaihdosta hän piti alussa kovasti (ehkä on ollut ainut aika kun on saanut huomiota), mutta nyt kiemurtelee kyllä siinä kuin käärme. Hän tykkää vedestä, kylpemisestä, pesemisestä ja uimisesta (kokeiltiin hotellin uima-altaassa). Ja saunomisesta, kokeiltiin sitä viikonloppuna ja tänään.

Kiinassa me käytiin siis aina ravintolassa syömässä. Joskus hän nukahti rattaisiin siinä pöydän vieressä (useimmiten ulkoilmaravintoloissa), joskus huusi ja syötiin vuorotellen. Täällä hän istuu syöttötuolissaan, kun me syödään tai kahvitellaan ja on ihan iisisti siinä (toki hänet itse on syötetty sitä ennen).

Kiinassa oli mukavaa, paitsi välillä päällekäyvät kauppiaat rasittivat (Shamianin saari oikein elää adoptiovanhemmista, koska suurin osa adoptioperheistä asuu siellä, sinne on muodostunut hyvin erikoinen paikka, jossa lähes joka liike liittyy vauvoihin/lapsiin), mutta on kotona toki helpompaa tehdä ruokaa jne.

Nyt tämän kotona olon eli vähän runsaan viikonkin aikana hän on edistynyt hurjasti. Tullessa hän ei osannut syödä mitään karkeampaa. Hedelmäsoseet upposi, kun annoin (siis jo Kiinassa), mutta ei mikään vihannessose. Eikä varsinkaan peruna. Nyt viikonloppuna ollaan tykätty bataatista, porkkanasta ja tänään hän söi lohikeittoa, (siis haarukalla pienennettynä ja suolattomana, mutta ei liian soseeksi, kumminkin siinä oli pureksittaviakin paloja ja siinä myös sitä ennen niin vihattua perunaa). Joten nyt sitten voi oikeasti ruveta antamaan oikeaa ruokaa.

Tänään hän eka kertaa naureskeli vapautuneesti isän kaa (leikkivät pehmeällä pallolla päällä puksautusta).

Tämä on oikeasti aika ihanaa, tsemppiä kaikille, jotka vielä odottaa omaa rakasta lastaan sieltä jostain!

Kirjainmeemi T

Luin Tuazophian blogista kirjainmeemistä, joka menee näin:

Kommentoi tähän postaukseen ja minä annan sinulle kirjaimen. Kirjoita blogiisi 10 sanaa, jotka alkavat kyseisellä kirjaimella ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana sinulle merkitsee ja miksi.

Sain T:n. Vaikea kirjain...

Taide
Taide on mulle tärkeää, niin itsetekemänä kuin asiana, mikä antaa minulle oivalluksia ja yhteyttä muihin ihmisiin. Sen ei tarvitse olla mitään hienoa tai museoitua, pieni hetki jolloin kuulee esim. jonkun kappaleen radiosta riittää arkeen.

Tarkoitus
Haen kaikelle aina tarkoitusta, motiivia, syytä. Nyt elän aikaa, jossa herää houkutus ajatella, että oli tarkoitettu, että kaikki kävi näin, että saisimme juuri tämän pikku kirpun.

Tarvita
Minun on tarvinnut opetella tarvitsemaan muita, tai oikeastaan hyväksymään tarvitsevuuteni. En pitkään halunnut olla riippuvainen muista.

Talvi
Pidän talvesta, lumesta, siinä peuhaamisesta ja kauniista lumisesta maisemasta.

Tavallisuus
En ollut tavallinen lapsi tai nuori. Jossain vaiheessa suorastaan pyrin olemaan epätavallinen. Nykyään nautin kun elämä on suht tavallista. Kaikissa meissä on samaa, se tavallisuus.

Tietokone
Vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä. Työvälinen, hupivälinen, yhteydenpitoväline. Olen riippuvainen siitä.

Televisio
Lapsena olin hyvin kiinnostunut siitä. Opiskelin alaa, olin töissä siellä. Massamediaväline, jolla voi turruttaa tai aktivoida. Helppo tapa viettää aikaa.

Totuus
Mulle hyvin tärkeää, vähän liiankin. Näen valehtelemisen aika pahana asiana.

Tytär
Minä olen jonkun tytär, ja minulla on nyt tytär. Jatkuvuus...

Työ
Joskus on ollut liiankin tärkeää. Elämän on täytynyt opettaa mulle kovalla kädellä, että tämä ei voi olla tärkeintä elämässä. Silti se on aika tärkeää, ja on edelleen kunnianhimoakin.

Muutama viikko lähtöön

Hektistä on ollut ja Veijo Blogger on pistänyt hanttiin päivitykseni. Tässä yksi päivä meni pitkä viesti harakoille, joten siitä taukoa.

On ollut paljon puuhaa, matkajärjestelyjä, suunnitelmien muuttumista yhtäkkiä viranomaisbyrokratian takia, paperisotaa, ensimmäinen neuvolakäyntikin on takana... Kotiakin pitäisi laittaa kuntoon lapsen tuloa varten (kaikki on vieläkin kesken). Samalla vähän lomamatkailuakin ja lomasta nauttimista. Ja olen yrittänyt nähdä ystäviä.

Ensi viikolla meen viimeiseksi viikoksi töihin. Sitten vielä viime valmistelut ja matkaan. 2 viikon päästä tähän aikaan olen jo lentokoneessa matkalla Kiinaan!

Ei, en ole ehtinyt jännittämään. Päivät menee nopeasti. Jos joku vähän jännittää, niin se on lentomatka takaisin (10 h 11-12-kuukautisen kanssa päivällä, miten viihdyttää....)

Täältä tullaan pikkuinen!

PS. Kuvassa lukee Going to China eli Kiinaan menossa

Aika ja käytäntö ei ole sama kaikille

Me emme ole vieläkään saaneet käännöksiä ja emme ole saaneet palauttaa hyväksymislappuamme ennen kuin käännökset on saatu, sanoo palvelunantaja. Toinen palvelunantaja jättää tämän harkinnan vanhemmille ja samaan aikaan sen palveluntajan kautta nimeämisen saaneet ovat jo palauttaneet hyväksymisensä, myöskin ilman käännöksiä. Mutta kuinka enää voisimmekaan luopua tuosta pienestä tytöstä, joka on jo sydämissämme meidän lapsemme, vaikka emme ole vielä tavanneetkaan?

Pienellä painostuksella lupa hyväksyä lapsi ilman käännöksiä heltisi nyt 2 viikon odottelun jälkeen "omalla vastuulla". Omalla vastuulla, kenenkä muun vastuulla ne meidän lapset sitten ylipäätään ovat kuin meidän, jos heille tulee joku sairaus?

Voi tuntua pikkumaiselta itkeä parista viikosta, mutta kun tämä on muutenkin niin yhteismitatonta touhua, joka paikassa erilaiset kiveen hakatut säännöt. Me pääkaupunkiseutulaisena odotimme vuoden pääsyä neuvontaan. Jossain pikkupaikkakunnalla neuvonta voi alkaa vaikka viikon päästä siitä, kun ilmottaa halukkuutensa siihen. Meidän neuvonta kesti tasan vuoden, koska "on Pelan käytäntö, että ensimmäinen neuvonta kestää vuoden", selittää sosiaalityöntekijä. Samassa PeLassa saman käytävän eri huoneessa neuvontaa antava sosiaalityöntekijä ei ilmeisesti ole tästä käytännöstä kuullutkaan, koska samaan aikaan meidän kanssa neuvonnan aloittaneen tutun parin neuvonta oli ohi ennen kuin meillä oltiin edes kotikäynnissä (6 kk aloituksesta), ja heillä oli lupa ennen kuin meillä oli päästy 4. neuvontakertaan. Meillä olisi jo ollut lapsi lähes vuoden, jos olisimme sattumalta istuneet toisessa huoneessa.

Nyt jotkut ovat sanoneet mulle, että on hyvä, että on tämä parin kuukauden väli ennen hakumatkaa, "hakijat tarvitsevat sitä sopeutuakseen vanhemmuuteen". Miksi sitten toisiin maihin hakijat eivät tarvitse sitä aikaa, vaan matkaan lähdetään viikon, 10 päivän päästä? Entä kotimaan adoptoijat, joilla menee lapsitiedosta muutama päivä siihen kun lapsi on kotona? Eivätkö he tarvitse sitä sopeutumista?

Vaatteet vaatteet :-)

Viimeisessä mittauksessa 6 kk vanhana vauvamme oli siis 62,5 cm ja 6,4kg. Hän on siis 11-12 kk kun saamme hänet ja arviolta silloin n. 68-69 cm (arvioon on käytetty netistä löydettyjä eteläkiinalaisten tyttöjen kasvukäyriä ja taulukoita. Pikku kirppumme menee niissäkin toiseksi alimmassa kategoriassa.)

Huomasin vaatteita katsellessani, että joissakin vaatteissa on mainittu kuukausien lisäksi pituus- ja painomittoja, esim. tuossa kuvan mintunvihreässä puserossa kokolapussa kuukaudet olivat 3-6 months ja maimitut mitat olivat pituus 89 cm ja paino 8,9 kg. Eli liikaa ei voi tuijottaa kuukausiin.

Kuvassa siis on ihanuuksia, mitä meidän pikkuiselle lähtee mukaan... Esimerkiksi 3 shortsihaalarit (yhdet kuvassa), kun ovat helpoimmat paitojen kanssa (ei tarvi miettiä vyötärönmittaa ja tietää kokoa niin tarkkaan).
Paitoja ja shortsihaalareita on siis helppo ottaa mukaan, mutta bodeja yllättävän vaikeaa. Niissä on isot kokoerot sekä pituudessa että leveydessä, vaikka senttimitat on sama. Typerä kysymys: jos ei ole päällä bodya, vaan paita ja lappushortsit, niin laitetaanko vaipan päälle alushousut? Ja monetko vaatteet vauva tarvii 10 päivän ajalle? Ulkonahan on matkalla kuuma, kostea Kanton.

Mitä elämäni ihanimpana päivänä tapahtui...

Nyt sitten seuraa jäsentyneempi nimeämistarina.

Eli tiesimme jo viime torstaista lähtien, että nimeäminen tulee joskus tällä viikolla, kun CCAA:n sivuilla oli meidän päivä mukana nimetyissä.

Juhannus meni jotenkuten, piti purra kieltä, ettei odotus paljastu. Mutta olin kumminkin ihan iisisti, koska eihän nyt juhannuksena soiteta nimeämisiä. Sunnuntai-iltana olin jo ihan hepulissa, ja nukuin tosi vähän, jos ollenkaan su-ma yönä.

Maanantaina hermo petti, ja soitin jo IP:lle, että kuuluuko mitään. Ei mitään. Pettymystä. Hermoilua. Mies soitti kolmen aikaan, että onko kuulunut mitään, ja yhteistuumin tuumimme siinä, että tänään ei enää kuulukaan. Ajattelin, että miten kestän koko viikon...

Kun lopetin sen puhelun, niin 15.15 IP:n numerosta soitettiin!!!! Ja kysyttiin, istunko hyvin. Kerrottiin, että meille nimettiin pieni tyttö ja tietoja hänestä. Kirjoitin niitä tietoja kysymyslomakkeelle, minkä olin varannut valmiiksi. Sitten soitin miehelle, että hakee Pasilasta meidän paperit. Tässäkin oli hässäkkää, hän puhui toista puhelua ja kun tekstasin "Soita heti! Saimme nimeämisen!" tulevat vanhemmat menivät niin sekaisin, että soittelimme ristiin 4 kertaa...

Viiden aikaan katsoimme terhakkaan ja pirteän pienen tytön kuvia ja päätimme, että otamme hänet, vaikka jotain olisikin vielä kääntämättömissä lääketieteellisissä papereissa. Virallisesti voimme kumminkin palauttaa hyväksymislaput vasta kun ne käännökset tulee.

Ryhmämme jakaantui nimeämisten suhteen, ja meidän lastenkotiin matkaa nyt 4 perhettä. Lähdemme matkaan 7-8 viikon päästä.

Soittelimme tutuille ja tekstasimme niille, keitä ei heti tavoitettu. Kävimme siskon luona näyttämässä kuvia. Vauva sai ensimmäiset lahjansa :-). Sisko villiintyi :-).

Viime yönä nukuin kuin tukki, onnellisen unta...

Kyllä haikara tuli! Minusta tuli äiti????

Meille nimettiin tänään pikkuinen kirppuneiti, syntynyt 17.9.2005, Lianjiang, Guangdong. Matkaan Kantoniin lähdemme elokuun puolessavälissä tai sitä seuraavalla viikolla.

Kuvissa tillittää isosilmäinen vähätukkainen terävännäköinen kirppukokoinen tyttö, joka oli huhtikuussa 62,5 cm ja 6,4 kg. Katse on eloisa ja tyttö hurjan söpö. Ei pelota yhtään ottaa tuota kirppua meille asumaan! Pikku kirppu tykkää musiikista, nukkuu hyvin ja on aktiivinen (tuli siis oikeaan perheeseen :-)).

Tämä oli oikeasti elämäni onnellisin päivä... En tiedä mihin vertaisin! Tuliko minusta nyt äiti, vai vasta elokuussa Kantonissa!

Hyvää juhannusta!

Jännittävä juhannus, toden totta... olen ollut aika tyyni odottaja, mutta nyt totisesti tän viikon kaikkea muuta kuin tyyni... ja vaikka sataisi juhannuksena kaikkina päivänä koko ajan, taidan lämmittää ympäristöäni pelkällä omassa päässä surisevalla kiihtymyksellä... ja taidan purra kieltä, koska ennen kuin nimeämiset todella tulee ja tiedot on nähty, niin meiltä ei tietoa tihku esim. sukulaisille...

Huhujen pyörteissä

Kun adoptio on kansainvälistä toimintaa ja Internet on keksitty, niin huhuja seuraavien Kiinan adoptiolasten nimeämisten tulosta riittää... Osa huhuista on sellaisia, joissa me rajaudumme ulos ja olemme ehkä sitten seuraavassa erässä (Kiinassa nimetään pääasiallisesti kronologisesti sen päivän mukaan, jolloin paperit on kirjattu Kiinan adoptioviranomaisille).

Mutta kun maanantaina luin huhun, jossa mekin olemme mukana, niin mahaa sattui... Nytkö se tapahtuu? Joko uskaltaa toivoa?

Lopullisesti uskon vasta, kun saamme soiton...

Kuvassa on nimeämiskuva, jota olen muuttanut toivottavasti tarpeeksi tunnistamattomaksi. Tuollaista pätikkää siis odottelemme....

Lapsiperheen arjessa vierailulla

Oltiin viikonloppu hoitamassa kahta lasta, kun vanhemmat olivat viikonloppumatkalla kaksin (ja mikäli hyväntuulisuudesta ja hymyistä pystyi sunnuntaina palatessaan jotain päättelemään, oli ollut mukavaa).

Siinä me pyöriteltiin lapsiperheen rutiineita: aamupalaa, päivävaatteet päälle, ulkoilua, lounas, ulkoilua, päivällinen, leikkimistä, lastenkirjojen lukemista, pelaamista, saunaan, iltapalat, iltatoimet ja nukkumaan... ja nukkuivat koko yön kiltisti omissa sängyissään... aamullakin herättivät vasta kahdeksan jälkeen. Ja sama rumba uudestaan. Siinä sivussa vastaamista kysymyksiin esim. Lordista ja muusta päivänpolttavasta kuten pitääkö Ranuan jääkarhuille hommata iso pakastin kesäasunnoksi.

Tuli hyvä mieli, kun ajattelin, että tätä me sitten kohta* kotonakin pyöritetään, arkea. Eikä se tunnu vaikealta. Kunpa tulisit jo luoksemme!

*) Tällä hetkellä ennustetaan, että syksyllä pääsisimme Kiinaan... tosin uskon vasta, kun näen sen nimeämisen.

Äitienpäivän alla

Äitienpäivän alla tuli mieleen, että viime vuonna uskoin jo tänä äitienpäivänä olevani äiti. Että tämä olisi ensimmäinen kerta, kun minut herätetään aamukahvilla ja joku pieni kiipeää syliini halimaan.

Tässä lähipäivinä on yhden ystäväni tyttären syntymäpäivä. Ajattelin viime vuonna siellä lastenkutsuilla, että ensi vuonna tulen tänne oman lapseni kanssa, eikä tarvitse enää selitellä. Enpä tule.

Te, jotka vietätte jo äitinä ihania äitienpäiviä, rutistakaa lapsianne minunkin puolestani!