Pikkuveli

Kuulin radiosta PMMP:n version Noitalinna Huraan tunnetuimmasta biisistä Pikkuveli. Ei ollut minusta mikään hyvä versio, mutta muistoja se toi mieleen. Osasin itsekin soittaa tuon biisin, ja esitimme sitä silloisen poikaystäväni kanssa kotibileissä ja vastaavissa.

Siihen aikaan, kun tuo laulu ilmestyi, minulla oli tavallaan pikkuveli. Minähän olen kuopus ja asunut ainoana lapsena 11-vuotiaasta lähtien. Muut olivat jo silloin maailmalla, kävivät toki kotona lomillaan.

Pikkuveli-laulun sanat sopivat siihen ajanjaksoon enemmän kuin hyvin. Olin lukion viimeisellä luokalla, etääntynyt vanhemmistani sekä järkevistä ja varovaisista sisaruksistani. Minä kapinoin sitä järkeä vastaan. Halusin opiskella taiteita, enkä ajatella mitään toimeentuloja tai muuta ikäviä asioita. Ajattelin niiden järjestyvän siinä elämän myötä. Niin kuin sitten kävikin. Toki realismia on tullut vähän enemmän itsellenikin verrattuna noihin aikoihin.

Meillä oli läheinen perheystävä, jolla oli pieni poika. He kävivät meillä joka viikonloppu ja välillä iltaisinkin. Joulut, pääsiäiset, vaput ym. he viettivät meidän kanssamme. Olimme tavallaan tuon perheen mummola, koska heidän omat sukulaisensa olivat laittaneet välit poikki, koska pojan äiti oli tehnyt lapsen tahallaan yksin.

Sinä talvena eräänä perjantai-iltana tuolta äidiltä katkesi verisuoni päästä keskellä työpäivää. Hän meni koomaan. Poika haettiin päivähoidosta meille kuten joskus ennenkin, kun äiti oli iltavuorossa. Hän oli silloin 3,5 vuotta. Poika luuli, että äiti tulee perässä meille, mutta kerroimme, että äiti on sairastunut, ja on sairaalassa. Poika olisi halunnut mennä katsomaan, mutta oli pakko sanoa, että ei voi, äiti ei jaksa ottaa vastaan nyt. Poika asui meillä.

Kuukauden päästä äiti kuoli. Ruvettiin järjestämään hautajaisia. Sinne ilmestyi äidin sukulaisiakin toiselta paikkakunnalta, jotka näkivät ensimmäisen kerra pojan. Poika ei tajunnut kuolemaa, vaan luuli, että äiti näkee hänet taivaasta vain pihalla ollessa, ei katon läpi. Yöllä hän itki ja heräili, rupesi kastelemaan alleen. Hän ei enää halunnut nukkua yksin omassa huoneessa.

Sosiaalitoimistossa mietittiin huoltajuutta. Minun vanhempani olisivat halunneet ottaa pojan meidän perheeseen, mutta pojan täti perheineen ilmoitti, että he ottavat pojan. He olivat alle 30-vuotiaita ja heillä oli jo yksi pieni lapsi, sisarukseksi. Minun vanhempani olivat silloin vähän alle 50 vuotta, eikä mitään biologista sukua pojalle. Tämä perhe uhkasi, että jos me alamme taistelemaan huoltajuudesta, ja häviämme, me emme ikinä saa poikaa kylään. Vanhempani miettivät mahdollisuuksiaan, mutta päättivät luopua, koska riski oli liian suuri.

Puoli vuotta äidin sairastumisen jälkeen poika muutti heidän luokseen. He eivät adoptoineet häntä, koska silloin hänestä ei olisi saanut sosiaalitoimelta rahaa. He myös käyttivät osan äidin kuoleman jälkeen pojalle aikuisuutta varten kerätyistä rahoista omiin tarpeisiinsa.

Kun poika tuli kylään, hänelle laitettiin risaiset, likaiset, pienet tai säähän sopimattomat vaatteet päälle, eikä mukaan mitään varavaatteita. Jalkaan laitettiin täysin keleihin sopimattomat tai liian pienet kengät, että äitini ostaisi pojalle uudet. Pikkuhiljaa oli pakko siirtyä jossain uusperheissäkin tuttuun käytäntöön, jossa meidän ostamat vaatteet ja kengät pysyivät meillä, koska jos ne menivät pojan mukaan, niitä ei näkynyt seuraavalla kerralla.

Poika kävi meillä aika usein. Kävi ilmi, että sukulaiset puhuivat pahaa hänen äidistään. Me katselimme kuvia äidistä, puhuimme hänestä hyviä asioita, kerroimme millainen ihminen hän oli. Koetimme pitää häntä elävänä muistona. Vaikeaa se oli. Poikaa pelotti, ettei muista minkä näköinen äiti on.

Minä muutin sitten pois, ja näin poikaa harvemmin. Lähettelin hänelle paketteja ja kortteja, joskus ulkomaanmatkoiltakin. Nämä herättivät närää sijaisvanhemmissa. Pyydettiin, etten lähettäisi niitä, kun heidän muut lapset kadehtivat niitä. Lähetin silti, ja varmistin soittamalla perään, että menivät perille.

Näimme joskus, kun satuimme yhtäaikaa mun vanhempien luo. Viimeisen kerran olen tainnut nähdä häntä hänen rippijuhliensa aikaan. Hän muisteli, kun luin hänelle Aku Ankkaa tai satuja ja piirtelimme kuvia TaoTaosta, joka oli silloin ensimmäistä kierrosta televisiossa ja joka oli pojan suuri suosikki.

Nyt hän on jo 21 vuotta ja elää omaa elämäänsä. Minun vanhempiini hän on vielä silloin tällöin yhteyksissä, mutta harvoin. Nuorella miehellä on muutakin puuhaa. Hän on kuitenkin aina lähimpänä pikkuveljeä kuin mitä tulen koskaan saamaan.

Atk an sich

Meillä tehtiin töissä systeemimuutoksia. Eikä siinä mitään, parempaan suuntaan muuttuivat.

Mutta miksi atk-henkilöiden on oikeasti niin vaikeaa tajuta, että kun on tiedossa, että tämän luokan systeemin täytyy olla käyttövalmis klo se ja se, kun kurssi alkaa, niin se todellakin tarkoittaa sitä? Ja että silloin luokkaan tulee oppilaita, joilla on oikeus saada opetusta ohjelman mukaan.

Ja että se ei tarkoita sitä, että sovittuna aikana opettajan koneesta puuttuu netti, jota ei voi asentaa ilman admin-oikeuksia. Ja että luokan sisäinen verkko ei toimi, joten materiaalit on jaettava muistitikulla joka koneen takana kontaten. Ja että useammasta oppilaiden koneesta ei ole asennettu tulostinta.

Eikä tää ole eka kerta, kun systeemia parannetaan ja unohdetaan se, että kenelle ja mitä tarkoitusta varten se luokka on. Arghh.

Minä tykkään tietokoneista, mutta en itseisarvoisesti. Minulle se on vain väline, työkalu. En virittele kotona mitään huvin vuoksi, kokeillakseni mitä tapahtuu, jos teen noin. Samalla tavalla suhtaudun autoon. Ajan sitä, mutta en halua viritellä virittelyn vuoksi.

Opettamisen oppimista

Pari viikkoa sitten alkoi syyslukukauteni, eli pidin ensimmäisen kurssini. Kurssi meni mukavasti, ihmiset oppivat ja viihtyivät. Osa aikoi ilmottautua muillekin kursseilleni, ja sinne on tullutkin ilmottautumisia.

Olen nyt opettanut syksystä 1999 säännöllisesti kansalaisopistossa. Välillä olen myös opettanut nuorten työpajassa. Opetan myös koululaisia pienemmissä ryhmissä. Yhtenä vuonna vedin opettajan kanssa läpi media-analyysin kurssin yhdelle ikäluokalle lukiolaisia.

Ennen tätä säännöllistä opettamista olin opettanut pari kertaa omassa entisessä opinahjossa. Joskus muinoin tein myös opettajan sijaisuuksia yläasteelle ja lukioon.

Täytyy myöntää, että en ollut kovin kaksinen opettaja silloin aloittaessani säännöllisen opettamisen. Aiheen hallinta ei riittänytkään. Täytyi myös oppia opettamaan.

Alussa ahdoin kurssit liian täyteen asiaa. Joskus huomasin jaksottavani opetettavaa asiaa huonosti. En osannut antaa välillä helpompia tehtäviä ja muuttaa kurssia tarpeeksi kurssilaisen mukaan. Oli vaikeaa ymmärtää, kun itselle oli opetettu asiat tietyllä tavalla ja oli siitä itse oppinut, niin se ei silti ole paras tapa kaikille.

Senkin tajuaminen oli tärkeää, että on ihan eri asia, kun itse aikoinaan opetteli asiaa omaksi ammatikseen hyvin motivoituneen ja tiukalla valintakokeilla valitun ryhmän osana, mutta nämä oppilasraukat vaan ovat yhden tai kahden viikonlopun kurssilla.

Toisinaan opetin liikaa teoriaa, kun tämä ja tämä "on pakko hallita", ennen kuin voi tehdä mitään. Nykyään uskon, että tekemällä oppii paremmin, ja asia otetaan esille, kun se tulee esille. Tärkeintä on että oppilaat saavat onnistumisia ja oppivat jotain hyvin. Siihen voi aina rakentaa päälle. Määräänsä enempää uutta tietoa ei voi vastaanottaa kerralla.

Tämä oma opettamisen oppimishistoriani tuli mieleen, kun viikko sitten aloitin kiinan kielen kurssin. Opettaja on nuori, kokematonkin. Tunsin sympatiaa ja myötänoloutta hänen pedagogiikan tajustaan. Tajusin, että olen tullut aika pitkän matkan ensimmäisistä kursseistani.

Emme oppineet ensimmäisellä kerralla yhtään fraasia. Opettelimme kielioppia, poikkeuksen poikkeuksia, ja lausuimme kuorossa aakkosia. Kurssilla piti olla käytännön läheistä kiinan puhekieltä ja harjoituksia selviytymiseen esim. hotellissa ja ravintolassa. Aakkoset ovat ihan hyvä osata erilaisen ääntämyksensä takia, mutta voisiko niitä opettaa jollain fraaseilla?
Niin ne jäisivät ainakin minulle paremmin mieleen.

Vaikka minulla on kova motivaatio osata edes muutama fraasi, niin mielessä kävin kotiin jääminen... Mutta menen kyllä taas sinnikkäästi kuuntelemaan, jospa tämän kerran jälkeen osaisin sanoa jotain. Ni Hao osaan jo ennestään.

Tuli hakematta mieleen eräs aloitteleva tuntiopettaja, joka pakotti eräällä kurssilla oppilaat kuuntelemaan ensin tunnin verran kaikenlaista pikseleistä, värijärjestelmistä ja erilaisista konsonattiyhdistelmistä, ennen kuin edes avattiin ohjelmaa. Anteeksi entiset oppilaat. Nyt tajuan todella, miltä sen täytyi tuntua.

Lisää rakastettavia miehiä

Tulevan kätilön mallin mukaan julkinen rakkaudentunnustus:

Minäkin rakastan miestäni. Hän käy omia vaivojansa säästämättä kaupassa, suunnittelee meidän ruokia ja tekee parempaa ruokaa kuin mitä ravintolassa saa. Viikonloppuna sain hääpäivän kunniaksi ankanrintaa, mutta kyllä mies osaa myös arkisemmat ruuat.

Kun minä olen pitkään töissä tai minulla on muuta menoa, minua odottaa valmis ruoka, usein myös imuroitu koti ja minuun kotiin tulostani ilahtunut mies. Hän siivoaa muutenkin oma-aloitteisesti. Jos olen hänestä väsyneen oloinen, hän koettaa piristää pikku lahjoilla (esim. cd-levyllä tai vaikka tuomalla mulle jäätelöä (herkku josta pidän eniten)).

Hän pitää huolta taloudestamme, osaa säästää, eikä minun tarvitse koskaan miettiä, riittävätkö rahat vai eivät. Hän huolehtii siitä. Hän tykkää huolehtia minusta. Jos tuntuu, että koko maailma on minua vastaan, hän on puolellani aina, vaikka olisinkin väärässä.

Hän ei huomauttele, vaikka työhuone lähentelee kaaosta jäljiltäni, tai jos en ole oikein ehtinyt tehdä 99 % mulle kuuluvaa kotityötä (tiskikoneen täyttö & tyhjennys). Hän muutenkin sietää pikku oikkujani ja mielialan vaihtelujani. Hän kannustaa minua kaikessa, mitä ikinä keksinkään tehdä. Hän on hauska ja älykäs, mutta ei arrogantti. Hänellä on hyvä kulttuurimaku (heh, eli sama kuin mulla). Hän on kiinnostunut maailman menosta, ja hänen kanssaan voi keskustella yhteiskunnallisistakin asioista ja myös eri maiden tilanteista. Hän tietää paljon historiasta, popmusiikista, elokuvista ja luonnontieteistä.

Hän kehuu aina uusia hiusmallejani ja uusia vaatteitani. Hän huomaa ne ilman, että niistä on etukäteen mainittu. Hänellä on selkeä mielipide esim. siitä, missä hamesssa olen hänestä seksikkäin. Hän myös kehuu, kun olen erityisesti satsannut ulkonäkööni eli esim. kun menemme ulos. Mutta ei hän valita siitäkään, vaikka haahuilen kotona pyjamassa ja tukka yhtä hyvin kuin mörri möykyllä.

Kun hän on iltavuorossa, hän soittaa minulle joka päivä, koska haluaa jutella kanssani niitä näitä. Hän suutelee mua, kun lähden pois ja kun tulen takaisin kotiin. Hänestä on outoa, jos mies ei halua olla perheensä kanssa.

Hänen kanssaan on helppo olla. Hän ei pelaa pelejä minun tunteillani. Hän ei loukkaa minua tai alleviivaa epäonnistumisiani.

Minua ei yhtään pelota hankkia lapsia tällaisen miehen kanssa.

Omenia, omenia

Sain perjantaina työkaverilta muuttolaatikollisen yhtä omenalajiketta (en tunnistanut, jauhoinen, hapokas, isohko) ja muovipussillisen toista lajiketta (kaneli). Viikonlopun olen nyt kuorinut, pilkkonut, säilönyt ja leiponut.

Tein perinteistä omenahilloa, pakastin omenaraastetta ja mehustin omenamehua. Erikoisuutena tein myös erilaisia chutney-säilykkeitä (eli chutney on Aasiasta kotoisin oleva, sosemaiseksi haudutettu, voimakkasti maustettu etikkasäilyke, jota käytetään perinteisesti erilaisten paistettujen tai grillattujen liharuokien kanssa, ja sitä voi laittaa myös kasvisruokien lisukkeeksi).

Lauantaina maistettiin erästä niistä ankan kanssa (oli siis hääpäiväillallinen). Olipa hyvää! Ja sen chutneyn maun pitäisi vielä parantua, kun se on vähän kauemmin kylmässä. Laitoin aprikoosia, omenaa, surinkokuivattuja tomaatteja, sipulia, valkosipulia, inkivääriä, valkopippuria, hunajaa, suolaa ja omenaviinietikkaa siihen säilykkeeseen, mitä maistettiin. Aion antaa tänä jouluna noita lahjaksi muutamille ystäville, joiden tiedän tuollaisesta lisukkeesta tykkäävän. Joillekin annan perinteisemmin hilloa (säilöin ne umpioimalla nätteihin lasipurkkeihin).

Leivoin ihan tavallisen omenapiirakan, kermaviilitäytteisen piirakan, rahkaseostäytteisen piirakan ja omenaisen juustokakun. Onpahan nyt pakkasessa makeaa miehellekin (keliaakikolle tämä ei ole mikään ihan yhtä helppo hoidettava kuin muille).

Vaikka omenissa oli paljon hommaa, nautin tuollaisesta puuhailusta. Tulokset ovat niin konkreettisia. Jos meillä olisi kunnon kylmäkellari, kuten vanhemmissa kerrostaloissa tai omakotitaloissa voi olla, niin tekisin itse kaikenlaisia säilykkeitä talven varalle. Olen joskus tehnyt tomaateista pastaan tarkoitettuja kastikkeita, kun oli hyvät säilytystilat. Nekin olivat paljon parempia kuin kaupan kastikkeet.

Joku tuollaisessa omavaraisuuden ajatuksessa viehättää mua. Jotkuthan eivät tajua tätä ollenkaan, kun kaikkeahan saa kaupasta. Mulle on aika paljon tyydyttävämpää nähdä vaivaa, valita raaka-aineet ja tehdä, kuin mennä vain ja ostaa valmis purkki kaupasta.

PS. sain kuvan tuohon ohjeesi mukaan, kiitos ths!

Tällaisella persoonallisuudella voi olla vaikeaa Suomessa

Teinpä Dr.Philin testin persoonastani ja tulos oli arvattu:

The Lively Center of Attention

Others see you as fresh, lively, charming, amusing, practical, and always interesting; someone who's constantly in the center of attention, but sufficiently well-balanced not to let it go to their head. They also see you as kind, considerate, and understanding; someone who'll always cheer them up and help them out.

Olen myös tehnyt persoonallisuustestit, joiden mukaan olen Extraverted iNtuitive Feeling Judging eli Jungin tyypittelun mukaan Teacher Idealist. Aika paljon minua löysin noista analyyseistä, niin hyvässä kuin pahassa.

En tiedä, uskonko grafologiaan, mutta joskus vuonna 1991 tai 1992 teetin joutessani Vanhan ylioppilastalon edessä itsestäni testin. Paperiin piti kirjoittaa jotain neutraalia säästä ja muistaakseni nimikirjoitus, ja testaaja tulkitsi sen perusteella. Tulkinnan tekijä oli Iso-Britanniasta kotoisin ja halusi erityisesti kertoa mulle, että ei ole tavannut Suomessa montaa yhtä ulospäinsuuntautunutta ihmistä ja minun pitäisi pitää kiinni siitä ominaisuudestani. Tämä siis kirjoitukseni perusteella, koska en jutellut testaajalle mitään sinä aikana, kun hän teki tulkintaa. Olin aika lailla omissa ajatuksissani, koska olin menossa treffeille lopettamaan silloista seurusteluviritelmää. Tämänkin testin mukaan mulle sopivat ammatit olisivat opettaja tai pr-henkilö.

Olen tosi monta kertaa joutunut ns. huonoon huutoon sen takia, että en ole tyypillinen suomalainen jäyhistelijä, vaan voin jutella ventovieraille, osallistua keskusteluun, enkä vain vältä katsekontaktia, katsele pöytää ja toivo, että pääsen pois sanomatta mitään.

Suomalainen työpaikkakeskustelu on sitä, että kukaan ei sano, mikä on vikana, vaikka selän takana purnataan. Tuttuni kertoi, että hänen ruotsalaisen ystävänsä työpaikalla on kerran viikossa kahvihetki, jossa olisi tarkoitus keskustella työilmapiiristä ja muista työpaikan asioista. Ensimmäisellä kerralla kukaan ei puhunut moneen minuuttiin mitään. Lopulta se ruotsalainen kysyi, että koska se keskustelu alkaa?

Tajuan kyllä, että jos ei anna muille vuoroa, vaan pälättää itse suuna päänä, se voi ärsyttää. Se harmittaa minuakin. Mutta vaikka olen vilkas, en ole jyrä, kuuntelen muita, mutta jotain tässä avoimuudessa ja vilkkaudessa on, joka nyppii aika monta suomalaista.

Monessa muussa maassa se on normi. Kun olin Ranskassa, se oli kielivaikeuksista huolimatta tietyllä tapaa helpottavaa mulle. Siellä oletusarvona oli se, että osallistut keskusteluun (se on kohteliasta) etkä vaan jörötä sanomatta mitään. En mitenkään erottunut joukosta. Se oli suorastaan terapeuttista.

Karjalaisten keskuudessa en myöskään erotu. Ensimmäisellä kerralla miehen sukulaisten luona minut jyrättiin täysin, kaikki puhuivat yhteen ääneen, en saanut sanaani väliin ja minua suorastaan huvitti se.

Nyt kun Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta syntyneissä keskusteluissa on puhuttu temperamenteistä ja kuinka ujous ja sisäänpäinkääntyneisyys pitää hyväksyä, eikä pitää niitä huonona piirteenä, niin on tehnyt mieli sanoa, että kyllä, ujous ja sisäänpäinkääntyneisyys on hyväksyttävää, mutta niin pitäisi olla myös sosiaalisuus ja vilkkaus!

Blogikysely via Kirjailijaelämää

Luin Herkun blogista blogikyselystä, puhtaat kysymykset löytyvät täältä

OMA BLOGI

0. Miten selittäisit bloggaamisen/blogit tutullesi, joka tietää mikä Internet on, muttei tiedä mitä blogit ovat?

Kerron, että blogit ovat julkista kirjoittelua, joita voi käyttää monella tavalla. Voi kertoa elämästään ja ajatuksistaan, harrastuksestaan tai musta syvästä mielenkiintonsa aiheesta. Blogi voi olla koko harrastusryhmän tai järjestön käytössä.

Koetan korostaa Blogistanian laajuutta ja diversiteettiä. Täällä on yhtä lailla kotiäitien ja neulojien blogeja kuin ammatikseen kirjoittavien kansalaisjournalismiblogeja. Poliitikot kertovat täällä päätöksenteon kulissien takaisesta maailmasta lobaten omia ajatuksiaan. Ja on täällä kirjailijoidenkin kammareita, jopa yksi missä kirjaa synnytetään. Jotkut pitävät päiväkirjaa, toisilla on hyvin rajattu aihe kuten vaikka mobiili- ja PDA-laitteet.

1. Koska aloitit bloggaamisen?

Vasta huhtikuussa 2005.

2. Miksi bloggaat?

Haluan normaalistaa adoptiota, kertoa siitä. Tutkia, mitä mun pään sisällä menee tässä adoptioon valmistautumisessa ja myöhemmin lapsiperhe-elämässä.

Onhan mulla tosin muitakin aiheita. Nyt esimerkiksi on aika päällä nuo erityispedagogiikan opinnot. Välillä kirjoittelen perhe-elämästäni, välillä töistä.

Ehkä sosiaaliset syyt ovat päällimmäisenä, keskusteluyhteyteen pääseminen. Ja sen jakaminen, jos on löytänyt jotain ajatuksia tai muuta kiinnostavaa.

Ennen kirjoitin päiväkirjaa. Tämä on luonnollinen jatke sille.

3. Kuinka usein bloggaat?

Keskimäärin varmaan 3-4 kertaa viikossa. Joskus useammin, monta kertaa päivässäkin, joskus harvemmin.

4. Tunnetko syyllisyyttä tms. jos et ehdi blogata? Miksi?

Tavallaan, koska ei ole kivaa, jos lukijat ja kommentoijat kaikkoavat. Ja itseäni ilahduttaa, jos omat suosikit bloggaa usein.

5. Bloggaatko vai blogaatko, miksi?

Bloggaan, koska mun kielikorva sanoo niin.

6. Mitä laskuria käytät? Kuinka monta kävijää (ei latausta) blogissasi käy sivulaskurisi mukaan keskimäärin päivässä?

Mulla on 2 laskuria, laskuri.net ja sitemeter. Keskimäärin 64 käyntiä, sanoo Sitemeter.

7. Kuinka monta lukijaa sinulla on blogilista.fi:n mukaan (jos olet kirjautunut sinne)?

26 viimeksi kun katsoin.

MUIDEN BLOGIT

1. Luetko muiden blogeja?

Luen. Aloitin lukijana.

Jos luet, miksi luet niitä?

Koska niissä on kiinnostavia juttuja.

2. Koska aloitit blogien lukemisen?

Säännällisesti joskus loppuvuonna 2004, kun ekat irl tutut alkoivat tehdä blogejaan. Satunnaisesti myös sitä ennen.

3. Kuinka monta blogia sinulla on blogilistallasi (jos et käytä blogilistaa: kuinka monta blogia seuraat)?

Noin 20-30.

4. Millaisia blogeja luet kaikkein mieluiten?

Hyvin, kiinnostavista aiheista ja hyvällä asenteella kirjoitettuja. Huomaan, että aika paljon luen naisten blogeja, vaikka varsinaisia naistenlehtiä en lue juuri ollenkaan. Aika monilla suosikeillani on selkeästi kirjoittajatausta. Joitakin luen yhteisten intressien takia (siis sama aihe).

5. Millaisia blogeja luet vähiten?

Huonosti, ei-kiinnostavista aiheista ja huonolla asenteella kirjoitettuja. Tarkemmin esim. jos aihe on hyvin spesifi, eikä se kiinnosta; jos blogi on jonkun besserwisserin itsetehostusta tai jotenkin täysin mun maailmaani kohtaamaton.

6. Käytkö lukemassa blogeja, joiden tiedät ärsyttävän sinua?

En.

7. Luetko etupäässä suomalaisia vai ulkomaalaisia blogeja?

Etupäässä suomalaisia, muutamaa ulkomaalaistakin seuraan.

8. Ovatko seuraamasi ulkomaalaiset blogit samantyyppisiä kuin seuraamasi kotimaiset blogit?

Ovat. Tosin ehkä luen enemmän kansalaisjournalismityyppisiä ulkomailta kuin kotimaasta.

9. Kuinka usein luet uusia blogeja yrittäen löytää uusia suosikkeja?

Kun on aikaa, varmaan ainakin kerran viikossa jotain uutta. Yleensä omaan tai joko johonkin jo seuraamaani blogiin laitetun kommentin, linkin kautta tai blogilistan aiheiden kautta.

INTERBLOGISTISUUS YMS.

1. Onko blogisi blogilistalla (blogilista.fi)?

On.

2. Jos ei ole, miksi? Pyysitkö ettei sitä laitettaisi sinne?

3. Jos on, miksi? Ilmoititko sen itse sinne?

Joo, mutta viiveellä, kun tajusin sen olemassaolon.

4. Kuinka usein käyt seuraamassa oman blogisi sijoitusta top- tai hot-listalla?

Tajusin koko sijoituksen olemassaolon vasta, kun omastani kirjoitettiin Blogisanomiin. Nyt olen sitten siellä 500 paremmalla puolella, ehkä kiitos tuonkin jutun.

5. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on noussut top- tai hot-listalla?

Kivaahan se on. En tosin aina tajua nousuja tai laskuja, jos lukijoita on kuitenkin saman verran.

6. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on laskenut top- tai hot-listalla?

En ole kokenut (siis sen jälkeen kun tajusin että mistä näen lukijoiden määrän, niin en ole menettänyt lukijoita). Mutta ei varmaan kivalta.

7. Kommentoitko muiden blogeja näiden kommenttiosastolla?

Kyllä.

8. Missä blogissa kommentoit kaikkein useimmin?

Varmaan Kauran tai adoptioaiheisissa blogeissa.

9. Millaisia viestejä/asioita kommentoit kaikkein useimmin?

Jos tunnen, että mulla on jotain lisättävää aiheeseen. Joskus haluan ilmaista myötätuntoa, onnitella jne. Joskus myös kysäkseni jotain, tai jos keksin hyvän heiton.

10. Kommentoitko muiden blogeja omassa blogissasi? Millaisissa tilanteissa / mistä aiheista / mitä blogeja?

Joskus, jos oma kommenttini rupeaa kasvamaan liian suureksi, siirrän sen omaani (ja jätän merkinnän, että tein niin).

11. Tuntuuko sinusta siltä, että "blogistanissa" (suomalaisten blogikirjoittajien / -lukijoiden yhteisö) on olemassa sisäpiiri?

On kai, kauan bloganneet ja toisensa myös irl tavanneet.

12. Tunnetko kuuluvasi sisäpiiriin? Miksi / miksi et?

En, oon liian uusi. Enkä tiedä, olisinko sittenkään, vaikka olisin vanha ja tunnettu bloggaaja.

13. Käytkö blogitapaamisissa? Miksi?

En oo vielä käynyt, joskus ehkä meen.

14. oma kysymys: mitä kautta saat eniten käyntejä:

Selkeästi eniten Ampiaisakan adoptiosivujen kautta. Sitten toiseksi eniten vakiolukijoiden omien suosikkien kautta. Kolmanneksi eniten googlen kautta, milloin milläkin hakusanalla.

Hyvää hääpäivää meille!

Tai oikeastaan iltaa. Tänään meille tuli siis 4 vuotta avioliittoa täyteen. Varsinaisesti juhlimme viikonloppuna, mutta tänään vaihdoimme keraamiikka-aiheiset lahjat (4. vuotena on keramiikkahäät).

Mä sain täältä ostetun kiinalaisen sinivalkoisen inkiväärin säilytysruukun (iso kuin mikä, tulee riisin säilytykseen Vii Voanin täydennyskeikan jälkeen). Miehelle ostin hienon sinisen salaatti/pasta/hedelmäkulhon ja sen sisään laitoin aiemmin ostetut Kalevalakorun karhu-kalvosinnapit. Hänellä on juhlapaitoja, joihin tarvitsee tuollaiset. Ennestään hänellä oli huonot kalvosinnapit. Kalevala-koruaiheiset olivat sopivat, koska mullakin on niitä (mm. mieheltä saatuja) ja karhu kyllä kuvastaa häntä.

Tänään oli lämmin päivä, mutta silloin 4 vuotta sitten oli suorastaan helteistä. Kovinpa äkkiä tämä aika kuluu. Vaikka paljon on tapahtunutkin. Luulin hääpäivänä, että tähän mennessä meillä olisi jo lapsi, ehkä toinenkin ainakin tulollaan.

Tähän hömppäaiheiseen postaukseen sopii myös pirtelötesti:

Olen mokkapusu

Arvostat elämän pieniä nautintoja! Makusi on jo ennättänyt kehittyä keskiverron yläpuolelle ja olet tarvittaessa valmis panostamaan myös pikkuisen omaa aikaasi.

2 annosta
2 dl maitoa
1 dl vaniljajäätelöä
1 teelusikallinen pikakahvia
1 teelusikallinen kaakaojauhetta
1,5 ruokalusikallista sokeria

Lisää kaikki aineet tehosekoittimeen ja aja tasaiseksi.
Huom: Jos kotonasi ei ole kaakaojauhetta, voit korvata sen ja sokerin 2 ruokalusikallisella valmista kaakaojuomajauhetta.

Vierailuja

Olen käynyt parilla vierailukäynnillä. Niistä toisesta oli vaikeaa kirjoittaa, siksi viive. Kävin päiväkodissa, missä on pienryhmä vaikeasti ja syvästi kehitysvammaisille lapsille sekä integroitu 3-6-vuotiaiden kehitysviivästymälasten ryhmä. Tuo pienryhmä oli tosi kiinnostava nähdä. Siinä näki paljon apuvälineiden käyttöä ja siellä oli hyvä tunnelma.

Mutta se integroitujen ryhmä oli kyllä aika pettymys. Opettajakin puhui, että tätä markkinoidaan niille ns. normaalilasten perheille sillä, että on pienempi ryhmä, mutta hänestä ne lapset voivat saada jopa vähemmän huomiota kuin tavallisessa ryhmässä, kun erityislapset vievät huomion. Tuli mieleen, että hän ei todella itsekään usko integraatioon noiden lasten kohdalla.

Ja päiväkodin pihaelämä... En yhtään ihmettele, että se yksi erityislapsi pääsi kohtalokkain seurauksin karkuun pihalta. Tuollakin niitä erityislapsia kiusattiin minkä ehdittiin. Isommat ja vahvemmat lapset itkettivät tarkoituksellisesti. Yksi lapsi oli lähinnä piilossa ulkoilun ajan, etteivät kiusaajalapset löytäisi häntä. Ja hoitajat juoruili keskenään...

Miten mä voin ikinä laittaa lastani päiväkotiin, kun mulla tuli noin paha mieli tuosta meiningistä? Miten voi varmistaa, ettei oman lapsen päiväkodissa ole tuollaista?

Toinen vierailukohteeni oli laaja-alainen erityiskoulu, jossa annetaan mukautettua opetusta (EMU), harjaantumisopetusta (EHA), vammautuneiden lasten erityisopetusta (EVY) ja dysfaattisten lasten erityisopetusta (EDY) kaikilla perusopetuksen luokka-asteilla. Se oli selkeästi tosi hyvä koulu, jossa erityislasten asioita on ajateltu pitkälle ja heidän puolellaan oltiin. Ajattelin, että se voisi olla sopiva harjoittelukohdekin (aineopinnoissa on muutaman kuukauden harjoittelujakso). Tai sitten se autistiluokka.

Kolmas kohde on vielä auki. Näyttää siltä, että hirveän innokkaasti ne eivät mua ole ottamassa siellä ammattioppilaitoksessa. Mietin että kävisinkö kehitysvammaisten työkeskuksessa sen sijasta? Se olisi erilainen kuin muut kohteet ja ehkä sinne pääsisi ruikuttamatta.

On se kumma, kun saa aina tapella oikeuksistaan

Mun piti saada tämän kuun alusta kokemuslisä. Tällä viikolla tulleen palkan palkkakuitissa sitä ei ollut. Soitin palkkatoimistoon, ja mulle sanottiin, että sitä lisää ei tulisikaan, koska työehtosopimus on muuttunut tällä välin, ja kokemuslisä on nykyään nimeltään henkilökohtaisen lisän vuosisidonnainen osa (nimihän suorastaan yksinkertaistui). Ja että olen jo saanut ne kokemuslisäkorotukset, mitä voin saada.

Tiesin kyllä siitä muutoksesta, mutta silloin kun se oli tulossa, kysyin luottamusmieheltä, vaikuttaako se vanhoihin työntekijöihin, niin että ei saisi enää kokemuslisiä. Vastaus oli silloin ei, jos pysyy saman kunnan tai kuntayhtymän palveluksessa. Määräytymisvuodet ja -kuulemma olla iloinen, että entisiä kokemuslisiä ei oteta pois!

Todella kiva yllätys. Mutta mähän en asiaa ihan noin vain niellyt. Tai mitään muutakaan vääryyttä.

Luottamusmies (eri kuin viimeksi) kertoi, ettei asia ole ihan niinkään kuin mulle sanottiin palkkatoimistosta. Vaan että mulle kuuluu 10 v jälkeen 10% tehtäväkohtaisesta palkasta kymmenen vuoden jälkeen. Mutta sen 10 v pitäisi olla kunnallista työkokemusta samasta kunnasta tai kuntayhtymästä. Mulla ei ole, vaan osa on muuta media-alan työtä.

Lopun kaiken jouduin itse hakemaan sen tiedon työehtosopimuksesta, että työkokemuksen ei todellakaan tarvitse olla kunnallista, vaan saman alan työ käy. Nyt sain sitten päätöksen, että lisä on myönnetty.

Taistelu voitettiin, mutta miksi siitä piti taistella? Joku muu olisi helposti uskonut palkkatoimiston ensimmäistä väitettä, ja jäänyt ilman lisää. 10 % on kuitenkin suht paljon.

Jamie auttaa lapsia, paitsi omiaan

Katsoin eilen uuden sarjan, jossa alaston kokki (ja miksi sanotaan että alaston kokki? Joka ohjelmasssa Jamiella on ollut vaatteet päällä. Aina ei kylläkään kovin kaksiset.) Jamie Oliver yrittää pelastaa brittilapset ja tehdä terveellisempää kouluruokaa.

Kauheaa se ruoka olikin. Onneksi Suomessa sentään on muutakin kouluruokaa kuin ranskalaisia ja teollisuushampurilaisia. Kiinnostava sarja, rupean varmaan seuraamaan. Jaksossa muuten mielestäni näkyi selvästi Jamien lukihäiriön vaikutukset. Ei ole helppoa jaksaa laskea annoksien hintoja. Jonkun olisi pitänyt vinkata Jamielle Suomen kouluruuan käytännöistä.

Viimeksikin Jamie oli yhteiskunnallinen ja otti hoteihinsa 15 syrjäytynyttä nuorta ja opetti heistä kokkeja ravintolaansa Fifteen. Muutama nuori uupui matkalla, mutta tarkoitus oli hyvä. Nyt Fifteen-ketju laajenee useampiin kaupunkeihin.

Mutta tulipa mieleen tuota eilistä jaksoa katsoessa, että millä kustannuksella Jamie tekee monta työtä yhtäaikaa (tv-sarjan kuvaukset & kouluruokaprojekti & ravintola & kirjat ja promootiokiertueet)? Omia lapsiaan hän ei ole ehtinyt kylvettämään kahteen kuukauteen (eli ei ole ollut kotona illalla lasten hereilläoloaikana). Jakson perusteella hän ehtii nähdä perhettään vain jollain idyllin lavastamiseen tarkoitetuissa kuvaussessioissa. Ja kyllä vaimokin varmaan haluaisi nähdä miestään.

Ymmärrän, että ravintolan pito ajoittuu iltaan. Mutta jakson perusteella vaimo on sanonut, että Jamie voisi mennä takaisin töihin, mutta voisi piipahtaa kotona. Ja varmaan Jamien työt ja julkisuus ovat antaneet heille ihan eri elintason kuin jos Jamie olisi ns. tavallinen kokki eikä julkkiskokki.

Silti tulee mieleen, että mahtaakohan Jamie myöhemmin ajatella, että ei ehtinyt nähdä lastensa kasvavan, kun takoi uraa kaksin käsin? Luulen, että tuo on aika monen nuoren "menestyvän"*) isän ongelma. No, toivottavasti Jamie oppii tuon perheellekin ajan antamisen ennen kuin vieraantuu heistä täysin.

*) "menestyvän", koska itselleni tuo taloudellinen menestys ei ole elämässä menestymistä, välttämättä.

Addikti tilittää

Kauran blogissa puhuttiin elämäntapojen parannuksesta ja tupakanpolton lopettamisesta.

Minä lopetin polttamisen sudden death-mentaliteetillä. Olin silloin polttanut säännöllisesti 10 vuotta, sitä ennen satunnaisesti jossain tilaisuuksissa. Siihen aikaan poltin Light Cameleita, puoli askia päivässä. En ollut ikinä ennen ollut lakossa.

Päätin eräänä keväänä, kun yskin kauheasti, että tämä on viimeinen askini. Jätin siihen askiin yhden tupakan & sytkärin ja kanniskelin sitä kassissa aikani. Tarvitsin sitä tietoa, että minulla on mahdollisuus polttaa, ja että se on oma valintani. Vieroitusoireet olivat hirveät, kuin pahemmastakin huumeesta. Keskittymiskyky meni, hermostutti, hikoilutti jne. Etukäteen en olisi uskonut, että se olisi vaikuttanut niin paljon. Ja yllättäen vaikeinta ei ollutkaan olla polttamatta sosiaalisissa tilaisuuksissa, vaan yksin niissä tilanteissa, johon oli tupakan onnistunut liittämään: bussia odottaessa, aamukahvin kanssa jne.

En välttämättä olisi onnistunut lopettamaan, mutta 2 viikkoa sen jälkeen jouduin pahaan onnettomuuteen. Multa murtui selkärangasta nikama. Jouduin sairaalaan ja mulle tehtiin 2 selkäleikkausta. Ensimmäinen epäonnistui ja sen jälkeen tukiruuvi painoi selkäydintäni, En ole ikinä kokenut sellaista tuskaa. Elin täysin voimakkaiden särkylääkkeiden varassa.

Leikkauksien jälkeen en pystynyt istumaan kuin minuutin kerralla. Sitä määrää lisättiin minuutti per päivä. Opettelin uudestaan kävelemään. Siihen ne tupakan vieroitusoireet loppuivat.

Mutta vieläkin olen addikti. Näen todentuntuisia unia polttamisesta. Se tulee mieleen ainakin kerran pari kuukaudessa. Ja tuo lopettaminen tapahtui toukokuussa 1997. Olen polttanut sen jälkeen yksittäisiä röökejä baarissa tai muuten juhlamielellä, mm. millenium-yönä. Luojan kiitos en ole niistä jatkanut polttamista. Yksi ystäväni oli kokonaan polttamatta 8 vuotta ja poltti yhden, osti askin, ja jatkoi polttamista. Nyt tästä on 5 v, eikä hän ole lopettanut.

Ja siitä seuraavan ja tähän mennessä viimeisen kerran poltin, kun tulin lapsettomuusklinikalta, jossa olin juuri kuullut, että meidän ei kannata yrittää hoitojakaan. Olin siellä yksin, vaikka kaikilla muilla kerroilla olimme siellä kahdestaan. Mutta nyt tehtiin tutkimuksia vain minulle ja ajattelin, että voin mennä yksinkin. En arvannut, että se tuomio kerrotaan siinä.

Kävelin katua alas ja alkoi itkettämään. Menin ekaan vastaantulleeseen baariin, tilasin rommikolan. Join sen nopeasti. Tilasin toisen ja tupakka-askin, ja poltin. Itku voitti kumminkin, ja menin lopulta baarin vessaan itkemään. Sieltä tekstasin miehelle, missä olen, mitä on tapahtunut ja että mut pitää hakea pois sieltä baarin vessasta. Mies tuli ja haki.

Siitä on nyt kohta 4 vuotta. Siitä 3 kuukauden päästä soitimme adoptioneuvontaa saadaksemme PeLalle. Sen vajaan tupakka-askin annoin myöhemmin yhdelle tupakoivalle ystävälle, joka oli kylässä, ja jolta loppui tupakat. Hänkin on nyt ollut polttamatta 1,5 vuotta.

Väritellään

Your Blog Should Be Orange

Your writing has a star quality - it's charming, bold, and flamboyant. You write what's on your mind, without fear of embarrassment later. You are one of the most honest bloggers around, and people appreciate your daring persona.

What Color Should Your Blog or Journal Be?

Tykkäänkin oranssista väristä, ja turkoosista.

Esseen tekoa

Tähän erityispedagogiikan peruskurssiin kuuluu myös esseen kirjoittaminen. Siinä on kiva tehtävänanto, eli pitää tarkastella erityispedagogiikkaa oman ammatin tai tehtävän tai tulevan ammatin tai tehtävän näkökulmasta. Eli mihin äiti tai opettaja tai erityisopettaja tai sosiaalityöntekijä tai kouluavustaja tai tietotekniikan asiantuntija jne. tarvitsee erityispedagogiikaa?

Tässähän on nyt monta vaihtoehtoa, mistä voisin kirjoittaa. Voin tehdä esseen nykytyön perusteella, tai miettiä sitä tulevaa työnkuvaa, mihin tähtään näillä opinnoilla. Tai voin käsitellä adoptioäitiyttä.

Omassa työssä tarvitsen sitä oppilaiden kohtaamisessa ja myös muiden asiakkaiden. Työssäni on kohtaamisia tavalllisissa ja erityiskouluissa olevien koululaisten lisäksi myös aikuisten erilaisten oppijien kanssa. Joukossa on myös mm. cp-vammaisia ja työllisyyskurssilaisia, joilla on osalla aika pitkä työttömyysaika takana. Osa on käsittääkseni ollut vailla työtä viime lamasta lähtien. Välillä käy myös mielenterveydeltään horjuneita. Paljon on myös ihmisiä, joilla ei ole juuri lainkaan atk-taitoja ja suunnaton pelko laitteita kohtaan. Näiden kohtaamisessa on oma haasteensa.

Tulevasta työstä kirjoittamisessa on se vaara, että esseessä ei ole tarpeeksi pointta. Siitä voi helposti tulla vähän haahuileva tai jankkaava, kun ei todellisuudessa ole tehnyt sitä työtä. Toki sekin on kiinnostavaa, varsinkin siinä mielessä, että siinä määrittelee itselle, mitä on haluamassa.

Adoption kannalta kirjoittamisessa on sama vaara, paitsi että siitä minulla on muuten paljon tietoa. Olen lukenut tutkimuksia adoptiolasten oppimisvaikeuksista ja sitä kenttää olisi mukava kartoittaa vielä tarkemmin. Ja se olisi hyödyllistä muillekin kuin itselleni.

Hmm. Täytyy vielä miettiä. Jomman kumman näkökulman valitsen, joka nykytyön tai adoption kannalta.

Odottajan arkea

Luin Pörrön blogista vauvauutisia. Mikäli käsitin oikein, niin Haikun pitäisi tulla maailmaan maaliskuussa.

Minustakin luultavasti tulee äiti maaliskuussa. Vai tuleeko jo aiemmin, kun saamme nimeämistiedot, vai myöhemmin, kun olemme eläneet yhteistä elämää jo kotvan aikaa? Vai olenko jo nyt, koska onhan termi odottava äiti? Puhutaanko raskauden aikaisissa tutkimuksissa äidistä vai odottajasta?

Haikulla oli epäilty ongelmia, mutta nyt on kromosomit todettu normaaliksi. Me emme vielä tiedä, mitä vaikeuksia meidän lapsella on, mutta varauduttu on vähintään kiintymyssuhteen ongelmiin. Muutakin voi olla. Osa selviää vasta, kun yhteinen arkemme alkaa, ja näemme, mitkä on laitoselämän jälkiä, ja mikä ei ole korjattavissa ajalla ja rakkaudella.

Haiku köllii tyytyväisenä äidin mahassa. Äiti voi varjella häntä syömällä oikein, lepäämällä, rakastamalla pientä masuasukkiaan. Me emme voi kuin toivoa, että kaikki menisi hyvin ja äidillä olisi ruokaa, että hän raskaassakin tilanteessa jaksaisi huolehtia hyvinvoinnistaan ja varjella lasta, vaikka ehkä tietää, että hän ei voi sitä pitää lähellään.

Kun Haiku syntyy, äiti imettää häntä, pitää lähellä ja hoitaa. Meidän lasta, joka on todennäköisesti jo syntynyt, hoitaa lastenkodin hoitaja tai vaihtuva hoitajien joukko. Parhaassa tapauksessa hän on päässyt sijaiskotiin. Me voimme vain toivoa, että joku pitäisi pientä iholla, antaisi kuunnella sydämenlyöntejä rintaa vasten, naurattaisi häntä. Ja että hän saisi ruokaa, hänen itkuunsa vastattaisiin, häntä hoidettaisiin rakkaudella.

Silti, kaiken epävarmuuden keskellä, on ollut yllättävän helppo odottaa. Tähän asti ainakin. Varmaan tulee vaikeitakin aikoja, jos odotus venyy. Ei ole laskettua aikaa, eikä määräaikaa, mihin mennessä ainakin lapsi on meillä.

PS. Toivottavasti tämä ei vaikuta mitenkään katkeralta ym. Olen hyvin iloinen Pörrön ja koko perheen puolesta. Tuli vaan mieleen, miten erilaista se lapsen odotus voi olla.

Se toinen lapsiperheen ruokakirja

Aiemmin mainostin kirjoittavani toisestakin ruokakirjasta. Tämä 2004 ilmestynyt Kunnon ruokaa lapsiperheille on käyttökelpoinen perusteos lasten ravitsemuksesta ja ruokasuosituksista (myös D-vitamiinilisistä).

Kirja jakaantuu karkeasti 3 osaan, alun neuvoja vilisevän osaan, resepteihin ja tieto-osaan. Kirjassa on tietoa yliherkkyyksistä, erityistilanteiden ruuasta (esim. sairastumisien aikana ja matkoilla syömisestä) ja aakkostettu ruokatieto-osio.

Kirjassa on ruokarytmejä, joita on helppo käydä toteuttamaan, eikä tarvitse tuntea itseään avuttomaksi ensikertalaiseksi. Ruuat on jaoteltu aamiaisiin, lounaisiin ja päivällisiin ja myös ruoka-aineallergikot otetaan huomioon. Tosin yhdessä ohjeessa on painovirhe, sivun 33 marjapuuron väitetään olevan gluteeniton, vaikka siinä on mannasuurimoita.

Tämän kirjan avulla osaa tehdä vauvasoseita, terveellisiä välipaloja ja maistuvia arkiruokia. Kirjassa on kivoja, suht moderneja, kansainvälisiäkin reseptejä. Tämä inspiroiva kirja on hyvä hankinta.

Mietteitä motiiveista

Nyt olen sopinut käynnit erityiskoulussa, päiväkodissa, missä on pienryhmä vaikeasti ja syvästi kehitysvammaisille lapsille sekä integroitu 3-6v. kehitysviivästymälasten ryhmä, ammatilliseen erityiskouluun (toivon mukaan, päivä on sopimatta) ja TEACCH-menetelmää käyttävään autistien luokkaan.

Hyvä juttu! Asiat etenevät. Ja kyllä, tämä tuntuu omalta alalta. Ja hyödylliseltä. Adoptioonkin tämä antaa vähän varmuutta, koska jos käy niin, että lapsellamme on erityistarpeita, niin ainakin tiedän siitä kentästä jotain. Omaa lasta on toki vaikeaa auttaa täysin ammattimaisesti, ja usein aika mahdotontakin. Mutta tiedän, minkälaista tukea on tarjolla.

Tuli mieleen, että olenkohan kirjoittanut, miksi minä haluan erityisopettajaksi? Tietenkin se liittyy aika paljon arvoihin ja maailmankuvaan. En usko, että suorituskyvyllä on suurta merkitystä ihmisen arvossa. Yleensä ottaen en kovin äkkiä ajattele, että joku on huono, tai toivoton, vaan minusta ns. normaalioppilaatkin ovat erilaisia oppijoita kaikki tyynni. Joillakin se erilaisuus vaatii enemmän tukea kuin toisilla.

Tällaisen työn merkityksellisyyden tunne on yksi motiivi. Erityisopettajalla on todella jotain väliä. Aika monella on muistoja "tavallisestakin" opettajasta, joka oli tärkeä, ehkä jopa sysäsi oikeaan suuntaan, valoi uskoa. Toki opettaja voi myös murskata unelmia, mutta toivon, että en olisi sellainen opettaja.

Media-alalla työskennellessä mulla on ollut yksi kohtalokas heikkous, nimittäin minun pitää uskoa siihen mitä teen. En siis voi vaan tehdä mättöä, jota en arvosta ollenkaan. Ystäväni, jotka elättävät itseään freenä, tekevät milloin mitäkin. Joskus toki hyvinkin kiinnostavia ja hienoja projekteja, mutta toisinaan sellaisiakin, josta ottavat nimensä pois lopputeksteistä. Suurin osa lienee siltä väliltä, mutta minusta siinäkin joukossa on ollut sellaisia ohjelmia, joita mun olisi vaikeaa tehdä. Mutta jos meinaa elää, ei voi valita, vaan on tehtävä kaikenlaista. Ja myös ne, mistä ei itse pidä, on myös tehtävä hyvin, eikä ns. vasemmalla kädellä. Tällä alalla kontaktit merkitsevät paljon, ja jollain joka nyt tarjoaa sinulle tosi-tv-mättöä, voi olla ensi kuussa parempi keikka.

Olenhan minäkin ollut proggiksissa, joita en suurin surminkaan itse katsoisi tv:stä, ja aina tein parhaani. Mutta pidemmän päälle se rassasi mua. Ja nyt olen jo vaihtanut suuntaa niin kauas pois siitä maailmasta, että epäilen olisiko minulla edes menemistä takaisin. Olisin ainakin hyvin epäilyttävä olento, kun olen monen vuoden ajan tehnyt tällaista opetus-ohjaustyötä.

Minusta on mukavaa olla lasten ja nuorten kanssa. Siinä joutuu laittamaan itsensä kokonaan likoon. Ja saa käyttää luovuuttaan niin paljon kuin vain pystyy.

Työn luonne sopii mulle, eli tykkään opettaa, vetää ryhmää jne. Lisäksi tykkään työstä, jossa tapahtuu, ja joka on toiminnallista, ja jossa jokainen päivä päättyessään on mennyt ja sitä on enää murehtia. Opiksi voi ottaa, mutta uudestaan sitä ei voi enää tehdä. Kun olin uutisia tekemässä, huomasin miten vapauttavaa se on. Niinä vuosina opin myös paljon päätöksen teosta. Se on tehtävä nopeasti, ja siihen on uskottava, ja tehtävä sen mukaan. Aikaa ei ollut turhaan hieromiseen.

Joissakin asioissa vapaa-ajallani, kuten kirjoittamisessa, olen tyystin toisenlainen, eli hion loputtomiin eli niin kauan kun vaan on aikaa, pyrin täydellisyyteen jne. mahdottomuuksia. Kai pelkään sitä, että tulee valmista ja mun on pakko lähettää. Unelmien hautominen on turvallisempaa kuin niiden eteen tekeminen. Mutta toki, se myös rasittaa, että sitä esikoista olen hionut jo niin monta vuotta. Ja kuitenkin aina, lapsesta asti halunnut kirjoittaa, ja saanut kannustavaa palautetta ihan ammatti-ihmisiltäkin. Miksi se sitten niin pelottaa? Henkinen este, pelkään epäonnistumista? Todennäköisesti. Mutta miksi pelkään sitä niin paljon? Onko se sitä kirjoittapiireistä kuuluisaa "kirjoitan että saisin rakkautta"-motiivia? Mä saan nykyään rakkautta ihan muutenkin, onneksi. Aina en ole saanut. Mutta jotain aukkoa minussahan tuo kirjoittaminen täyttää. Jotain mikä on niin lohtua kaipaava, että jähmettymiseen asti pelottaa, että meneekin ihan metsään.

Kun työ on hetken lapsi, tuntuu, että se vapauttaa mua tuostakin, koska silloin on asioita, joita en voi hio hiomistani ja joissa olen itselleni osoittanut, että olen itse asiassa aika nopea, jos on pakko, ja pystyn tekemään ns. taiteellisen päätöksen ja pysymään siinä, olemaan tyytyväinen siihen.

Kun luin Aila Meriluodon Peter-Peteriä, tunnistin tästä vähän tätä itseni ongelmaa:

"Joka tapauksessa minulle on viime aikoina tullut yhä suurempi kirjoittamisen hiuka. Katsos, minähän olen koko ikäni ollut sellainen pöytälaatikkotyyppi, ihminen jonka unelmat kasvavat niin suuriksi, että hän oikeastaan pelkää ryhtyä niitä tosissaan toteuttamaan. Räpiköi vain jossakin kulttuurin laitamalla, imee itseensä "atmosfääriä" (minun tuttavapiirini on lähes koko elämäni ajan enimmäkseen ollut taiteilijoita) ja ajattelee että "kyllä minä vielä…" pystymättä kuitenkaan ikinä saamaan itsestään ulos muuta kuin periferistä, missä paine ei ole niin ahdistavan suuri. Niin, niin, minä kyllä tajuan tämän, ehkä tiedostajat ovatkin huonompia toteuttajia."

Mulle on kirjoittamisessa juuri tuo vaikeus. Joskus vielä senkin uskallan. Mitä siitä, vaikka saisinkin hylkäyskirjeitä. Olisinpa ainakin yrittänyt.

Jossitellaan

Jos olisin kuukausi, olisin: elokuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin: lauantai
Jos olisin kellonaika, olisin: 10 aamulla
Jos olisin planeetta, olisin: Venus
Jos olisin merieläin, olisin: lohi
Jos olisin suunta, olisin: pohjoinen
Jos olisin huonekalu, olisin: sänky
Jos olisin synti, olisin: ylpeys
Jos olisin neste, olisin: tee
Jos olisin puu, olisin: pihlaja
Jos olisin kasvi, olisin: suopursu
Jos olisin säätila, olisin: raikas syysaamu
Jos olisin soitin, olisin: sello
Jos olisin eläin, olisin: kissa
Jos olisin väri, olisin: punainen
Jos olisin vihannes, olisin: porkkana
Jos olisin ääni, olisin: nauru
Jos olisin alkuaine, olisin: hiili
Jos olisin auto, olisin: Land Rover
Jos olisin laulu, olisin: Here comes the sun
Jos olisin elokuva, olisin: Korppi sylissä
Jos olisin kirja, kuka minut olisi kirjoittanut: Milan Kundera
Jos olisin ruoka, olisin: tandoorikana
Jos olisin paikka, olisin: vesiputous
Jos olisin numero, olisin: 7

[via]

Vierailukäyntien valintaa

Luen nyt ensimmäistä kirjaa eri Markku Jahnukaisen toimittamaa, Lastensuojelun keskusliiton julkaisemaa Lasten erityishuolto- ja opetus Suomessa. Tämän perusteella pitäisi valita ne vierailukohteet. Olen nyt lukenut puolet kirjasta.

Kyseessä on täysin uudistettu painos kymmenen vuoden takaisesta edellisestä painoksesta ja erityispedagogiikan perusteos. Kirja käy läpi alan historian ja kehityslinjat, erityishuollon ja opetuksen nykytilan, ikäkauden ja edellytysten huomioon ottamisen opetuksessa ja kuntoutuksessa ja erityishuollon ja -opetuksen kysymyksiä 2000-luvulle. Aika jännä tuo historiaosuus, miten kehitysvammaa on pidetty aistivammana, mistä nimitys tarkkailuluokka tulee jne.

Olen nyt sopinut yhden vierailukäynnin, Pakkalan kouluun ensi maanantaiksi. Loput täytyy vielä pähkäillä. Opettajan toiveena on, että valitsisimme mahdollisimman erilaiset kohteet.

Nyt se opiskelu alkoi!

Olin tietenkin ensimmäisenä erityispedagogiikan verkkoalueella :-). Innostus ehkä hiukan paistaa päältä.

Vierailut ovat itse järjestettäviä ja meillä, toisin kuin Scillalla, kaikkki vierailut täytyy olla oikeita paikkoja, eikä kirjan lukemisia. Ensin pitää lukea yksi kirja (Lasten erityishuolto- ja opetus Suomessa) ja suunnitella sen avulla neljä tutustumiskohdetta. Vierailukäynnit kannattaa ohjeiden mukaan tehdä mahdollisimman erilaisiin paikkoihin. Esimerkiksi annettiin varhaiserityiskasvatus, koulun erityisopetus, perhetyö, lasten suojelutyö ja aikuisten kuntoutustoiminta.

Kaikista raportoidaan oppimisympäristössä olevaan päiväkirjaan ja yhteen kohteeseen syvennytään laajemman raportin verran.

Näiden vierailujen suunnittelu ja se lakitehtävä ovat nyt ensimmäiset aikataulussa. Lakitehtävä tarkoitti muutaman käsitteen määrittelyä ja se pitää tehdä 3.10. mennessä. Se isompi vierailuraportti annetaan 7.11. mennessä ja kaikki vierailut pitää olla tehty ja raportoitu 12.12. mennessä, joka on myös esseen jättöpäivä. Tuossa välissä on se verkkokeskustelutehtävä.

Kauralle ne lainsäädännön käsitteet olisivat varmaan aika helppoja määriteltäviä, siellä on mm. tukipalveluista kun perheeseen syntyy vammainen lapsi ja erityistä hoitoa ja kasvatusta tarvitsevan lapsen päivähoidosta ( missä järjestetään, kenelle, miten päivähoidon erityislapsi määritellään)... Oli siellä muutakin, 10 kysymystä, joista yksi soveltava.

Nyt sitten mietin alustavasti vierailupaikkoja. Helpointa olisi ottaa yhdeksi tuo erityiskoulu, mihin on jo suhteita työn puitteissa. Tosin nyt mietin, onko se ok, kun tuun eri roolissa sinne. Toisaalta luulisi rehtorin ja opettajien olevan vain mielissään, kun olen ollut näin erityisen kiinnostunut heistä. Se on tosin ihan normaali laaja-alainen erityiskoulu, jossa annetaan mukautettua opetusta (EMU), harjaantumisopetusta (EHA), vammautuneiden lasten erityisopetusta (EVY) ja dysfaattisten lasten erityisopetusta (EDY) kaikilla perusopetuksen luokka-asteilla. Siellä ei ole tietääkseni TEACCH-opetusta (TEACCH = (Treatment and Education of Autistic and related Handicapped Children).

Sen sijaan luin netistä artikkelin, jossa sanottiin, että Vantaan Kimonkylän koulussa olisi TEACCH-opetusta. Meidän kodin vieressäkin on koulu, jossa on erityisopetusta. Joten se lienee helppo hoitaa.

Muita vierailupaikkoja täytyy vielä kartoittaa. Varmaan tulee ideoita, kunhan luen sen kirjan. Nyt jo mietin yhtä kuntoutuskeskusta...

Nytpä tahdon olla mä

Sunnuntai-iltana tuli televisiosta tämä kuuluisa hitiksikin tullut dokumentti Nytpä tahdon olla mä (Etre et avoir).

Elokuva kuvaa idylliä, jossa yksi opettaja opettaa 4-10-vuotiaita. Pienemmille on esikoulutehtäviä, kirjaimia ja numeroita, ja isommille opetetaan oikeinkirjoitusta ja laskemista. Ohjaaja kiersi yli sata koulua, kunnes läysi tämän pienen auvergneläisen kyläkoulun.

Katsoin sen nyt illalla videolta, kun sunnuntaina en ehtinyt. Oli kiinnostava katsoa. Elokuva vaikutti aika epätodennäköiseltä hittielokuvalta, koulun kiertoa ja hitaita maisemakuvia. Maaseudun raskaita töitä, joita lapset tekivät koulun jälkeen. Kauniita kuvia oli kyllä, varsinkin ne talviset.

Näissä yhden opettajan kouluissa on se huono puoli, että jos opettajan persoona on sellainen, että se ei käy yksiin jonkun lapsen kanssa, niin pahimmassa tapauksessa se jättää arvet. Eräs arvostelija näki tässäkin filmissä heijastumia omista koulumuistoistaan. Opettajalla on muutenkin paljon valtaa, ja yhden opettajan kouluissa vielä enemmän. Olihan siinä kohtauksia, joista mullekin tuli muistoja mieleen, kuten pikku-Jojon välitunnille menon evääminen väritystehtävän myöhästymisen takia. Minut eristettiin tarhassa samanikäisenä ryhmästä 2 viikoksi käytännön pilan takia, eli käytännössä olin sitten ulkona yksin opettajan kanssa, ja sisällä yksin... ryhmään ei ollut asiaa.

Mutta kyllähän tuolla opettajalla oli kuitenkin sydän paikallaan. Välillä opetusmetodit tuntuivat kyllä aika vanhanaikaisilta, ja tyylikin. Onko se niin tärkeää, että opettajaa puhutellaan oikein kuin armeijassa? Tämä voi kyllä kuulua kulttuuriinkin. Ja sydäntä särki, kun noin pienet joutuivat niin koulumaiseen ympäristöön ja yhdelle tuli äitiä ikävä. Silti tuollainen pieni kyläkoulu on varmaan parempi paikka ihan pienille, ja erityislapsille, kuten sille isommalle tytölle. Hänenkin puolestaan vähän suretti, kuinka hän pärjää isolla yläasteella kommunikointivaikeuksineen varsinkin Ranskassa, jossa hiljaiset eivät ole kovin suosittuja.

Nythän Suomessakin on perustettu tällaisia yksiopettajaisia kyläkouluja vastaiskuna koulujen sulkemiselle ja oppilaiden pitkille koulumatkoille. Eri medioissa on esiintynyt lähinnä mäntyharjulainen Halmeniemen koulu, jota vetää vantaalaisen Ilolan koulun rehtorin työstä (virka- tai hoito)vapaalla oleva opettaja Juha Juurikkala. Juurikkalahan on opettajapiireissä kuuluisa ja kysytty luennoitsija. Ilolan koulu on erilainen koulu, jossa lapset opiskelevat eri ikäisten kanssa samassa ryhmässä ja itsenäisesti (ei siis niin opettajalähtöisesti kuin tässä dokumentissa).

Mutta muitakin samantapaisia kouluja muistan kuulleeni syntyneen. Itseänikin kiinnostaa tuollainen koulu, ja ajattelin näiden tulevien opintojen aikana käydä tutustumassa tuolla. Voisin hyvin kuvitella itseni pienen kyläkoulun opettajana, jolla on monenikäisiä oppilaita. Meillä kun on maallemuutto muutenkin haaveena. Onko tämäkin sitten sitä romantisointia?

Toimen nainen

Eilen oli kiireinen päivä. Tein pari eri ruokaa ja leivoin keliaakikko-miehelle leipää, ja menin sitten vielä adoptioryhmäänkin. Meillä on paljon ruokakirjoja, mutta haluan nyt tuoda kahta esille, liittyen nyt sitten vaikka kirja-arvostelusarjaani :-).

Ensimmäinen on 2003 ilmestynyt, nyt jo alennustavaraksi joutunut Koko perheen kokkilitto. Siinä on oikein kasvatusfilosofiaksi jalostettu viikkometodi, jossa koko viikon ruuat tehdään yhdessä koko perheen kesken, ja minimoidaan kaupassakäynnit ja nälkäiset, kiukkuiset lapset odottamassa ravintoa.

Kirja on inspiroiva, ja osoittaa, että hyvin pienenkin lapsen voi ottaa mukaan ruuanlaittoon. Mutta itse kyllä pakastaisin ne ruuat ihan paristakin syystä. Ensiksi meillä on suht pieni jääkaappi, toiseksi en usko säilyvyyteen yhtä autuaasti kuin tekijät, ja kolmanneksi pakastamalla saa pakkaseen isomman valikoiman erilaisia ruokia.

Nytkin käytännössä aina kun ruokalaji siihen sopii, teen isoja annoksia eli tavallaan kerralla vähintään 2 päivän ruuat, loput pakkaseen eväiksi tai kiireisten iltojen pelastuksiksi. Harva jaksaa väsätä 1-2 hengelle hernekeittoa herneistä asti, mutta sen voi pakastaa ja kas, onkin 3 kerraksi hernekeittoa valmiina.

Tuossa kirjan viikkometodissa tarkoitus on siis tehdä 4 eri ruokaa, joita syödään 2 kertaa viikossa, ja ruuat säilytetään jääkaapissa. Kirjassa on myöskin se vika, että monet ruuat ihan syyttä suotta tehdään keliaakikolle kielletyksi, esim. kiisselit keitetään vehnäjauhoihin, vaikka on 2 ihan perinteistä, keliaakikolle ystävällisempää metodia (perunajauhoilla ja maissitärkkelyksellä (esim, Maizena) suurustaminen).

Ihan koko viikon ruokia en vielä ryhtynyt väsäämään, vaan tein kahta erilaista ruokaa eväiksi, valmiiksi pieniin foliorasioihin ja pakkasen ja mikroaaltouunin kestäviin eväsrasioihin (makaronilaatikkoa 3 viljan makaroneilla ja lohikeittoa). Makaronilaatikkorasioita tuli 6 ja lohikeittoeväsrasioita 7. Keittoa vielä syötiinkin eilen. Pari kertaa kun tekee tämän tempauksen, niin saa helposti vaihtelevia ja hyviä eväitä mukaan töihin.

Olen aika ajoin harrastanut ns. ruokalistametodia, jossa tehdään parin viikon tai jopa kuukauden ruokalista valmiiksi, ja se keittiön oveen ja siitä ostoslistat. Varsinkin opiskeluaikoina se oli tosi hyödyllistä, koska rahaa oli niin vähän käytössä. Ruokalistakierrossa otetaan huomioon ruuan monipuolisuus. Eli 2 kertaa viikossa kalaa, riittävästi eri tyyppisiä kasviksia jne. Periaatteena mulla on ollut, että kerran viikossa on keittopäivä, 2 kertaa kalaruokaa, 2 kertaa liharuokaa, joista toinen jauhelihapäivä ja 2 kertaa on kasvisruokaa.

Sitten ne ruuat kirjoitetaan ylös listalle, tyyliin ma 5.9. perunoita & lindströmin pihvejä, ti 2.8. sienimunakas paistinperunoiden (edellisen päivän keitinperunat) kanssa, ke 3.8. kasviswokki, to 4.8. hernekeitto, pe 5.8. intialaista broilerinrintaa riisillä, la 6.8. syksyinen lammaspata, su 7.8. uunikala pottumuusilla jne. Lisukkeet ja aamiaiset voi kirjoittaa mukaan, niin niihinkin tulee vaihtelua, mikäli sitä haluaa. Mä pystyn syömään 300 aamuna 365:stä kaurapuuroa marjoilla, mutta jollekin muulle se voi olla liikaa.

Koulujen ym. laitosten ruokalistoista on hyötyä näissä listojen teossa. Niissä ruoka on halpaa, mutta vaihtelevaa. Nykyään niitä saa katsottua netistäkin. Ja muualtakin saa valmiita ehdotuksia.

Sitten sen listan mukaan eletään ja ostetaan aineksia suunnitelmallisesti. Kaupassa käydään mahdollisimman harvoin, vaikkapa kerran viikossa (ei heräteostoksia). Hedelmiä ja tuoreita vihanneksia voi hakea viikollakin. Kun on suunnitelma, siitä on helppo poiketa eli ruokia kannattaa vaihtaa päittäin, jos saakin esim. maanantain kauppakäynnillä edullisesti rintaleikkeitä, niin tekee ne sitten maanantaina ja perjantaina jauheliharuuan.

Nyt on taas lipsunut tuosta, enkä kehtaa edes kertoa, miten paljon välillä menee ruokaan kuussa. Mutta aineksetkin ovat muuttuneet, meillä on paljon lammasta, riistaa ym., parempia juustoja, ja tuon miehen keliakian + mun laktoosi-intoleranssin takia meillä tulee kuluja, eikä voi ostaa halvinta jugurttia tarjouksesta jne. Mutta kyllä me edelleen ostamme pakkaseen heti 3 rasiaa naudan jauhelihaa, kun se on edullista, ja punaisten lappujen tuotteita. Meinaan tehdä tätä ruokalistaa taas hoitovapaalla, koska silloin ei varmaankaan taas ole liikoja rahoja.

Toisen kirjan esittelen myöhemmin tällä viikolla.

Valmistautumista erityispedagogiikan opintoihin

Olen ruvennut hankkimaan Erityispedagogiikan perusopintojen (6 op) kirjallisuutta itselleni luettavaksi kirjastosta. Yhdessä kirjassa olen ensimmäinen varalla, ja varaus päättyy 8.9., mutta muut syyslukukauden kirjat sain haalittua. Hyvä niin. Mutta täytyy varautua, että en saa pitää niitä kovin kauaa. Eli kannattaa lukea ne heti kerran hyvin läpi ja tehdä muistiinpanot siltä varalta, että niitä ei pysty uusimaan.

Opinnot alkavat ensi tiistaina. Peruskurssiin kuuluu neljä vierailukäyntiä ja niistä raportointeja. Mitenkähän asia on järjestetty? Menemmekö me ryhmässä? Onneksi pystyn saamaan vähän joustoa töistä, koska luulisin, että käynnit ovat päivällä.

Mukana on tehtävä sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännön perusteella. Voi olla aika kuiva, mutta varmaan aika selkeä juttu. Kurssilla on myös keskustelutehtävä, joka suoritetaan opettajan johdolla verkkoympäristössä. Ja viimeisenä, mutta kurssin arvosanan kannalta merkittävimpänä, on esseen kirjoittaminen tehtävänannon mukaisesti.

Muut syksyn mahdolliset opinnot ovat Oppimisen haasteet (6 op), joka on verkkotentti, ja Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteet (3 op) joka suoritetaan verkossa teemakeskustelulla ja verkkotentillä.

Keväällä on sitten kaksi verkkotenttiä, Tuen tarpeen tunnistamisesta interventioihin (5 op) ja Syrjäytymisen ehkäisy (5 op).

Lisäksi olen hommannut oman kansion opinnoille. Vähän jänskättää, mutta ihan kiva fiilis. Ajattelin ajatella täällä ääneen kirjoja, teemoja ja tehtäviä (mikäli se ei ole kiellettyä, mutta tuskin on). Siitä on itsellenikin hyötyä oppimisessa ja ehkä joku muu opintoja miettivä saa niistä jotain irti.

En ole muuten ikinä ennen ollut verkkotentissä. Aiemmissa verkko-opinnoissa, mitä olen suorittanut, on ollut vain esseiden kirjoittamista ja keskusteluun osallistumista. Omalla vuorolla piti alustaa viikkokeskustelu jostain teemasta tai artikkelista ja johtaa keskustelua.