Vaikka ulkona sataa, mieleni on kevyt. Kesäloma on tulossa! Paperit Kiinassa! Eilen liimasin muumiaiheiset-koukut matalalle pesuhuoneeseemme. Joku niihin vielä ripustaa pyyhkeensä, kylpytakkinsa, pyyhkii nassuaan ja käsiään :-).
Tunteet on aika pinnassa, ja nämä videot aiheuttivat kyyneliäkin silmäkulmaan: Miyah's Adoption Videos ja Watch the Amelia movie . Jälkimmäinen vaatii Quicktimen, mutta on sen arvoinen.
torstaina, kesäkuuta 30, 2005
keskiviikkona, kesäkuuta 22, 2005
Iloksi se muuttui
Nyt olen tutkinut DHL-koodia, saanut selville papereiden matkan Vaasasta Tukholmaan, Kööpenhaminaan, Kölniin, Amsterdamiin ja Pekingiin, jossa oltiin jo maanantaina 20.6.
Ryhmämme 6 perhettä on jo vaihdellut tekstiviestejä ja meilejä. Kiinaan mennään siis (lähes) aina ryhmissä hakumatkalle. Suluissa on tuo lähes, koska jos adoptoi Interpedian special needs-ohjelman kautta, niin hakumatkalle voi lähteä yksinkin. Mukavia ihmisiä tuntuvat olevan.
Jee! Tämä on jännää! Tämä tuntuu jo todelta!
Ryhmämme 6 perhettä on jo vaihdellut tekstiviestejä ja meilejä. Kiinaan mennään siis (lähes) aina ryhmissä hakumatkalle. Suluissa on tuo lähes, koska jos adoptoi Interpedian special needs-ohjelman kautta, niin hakumatkalle voi lähteä yksinkin. Mukavia ihmisiä tuntuvat olevan.
Jee! Tämä on jännää! Tämä tuntuu jo todelta!
tiistaina, kesäkuuta 21, 2005
Antikliimaksi
Nyt ne meidän paperit ovat lähteneet Kiinaan. Mutta odotettu askelma otti ja tapahtui jo viime viikon torstaina eli 16.6. Emme saaneet asiasta mitään tietoa ennen kuin itse meilasin tänään, että jokohan on meidän ryhmä kasassa ja paperit lähtövalmiina.
Olisin halunnut seurata DHL-koodia, ja ennen kaikkea, olisin halunnut tietää, kun ne lähtivät. Edes kirjettä ole tullut. Etanapostillakin asia olisi selvinnyt jo tähän mennessä, mikäli kirje olisi lähetetty viime viikon torstaina tai perjantaina tai edes eilen.
Näin tästä erittäin iloisesta tapahtumasta tuli vähän tämmöinen höh, ne meni jo.
Olisin halunnut seurata DHL-koodia, ja ennen kaikkea, olisin halunnut tietää, kun ne lähtivät. Edes kirjettä ole tullut. Etanapostillakin asia olisi selvinnyt jo tähän mennessä, mikäli kirje olisi lähetetty viime viikon torstaina tai perjantaina tai edes eilen.
Näin tästä erittäin iloisesta tapahtumasta tuli vähän tämmöinen höh, ne meni jo.
maanantaina, kesäkuuta 20, 2005
Lyhyt aika vai pitkä aika?
Juhlimme viikonloppuna yhdessäolomme 7-vuotispäivää. Tapasimme juhannusaattona 1998. Olimme törmänneet toistemme tietoisuuteen jo viikkoa aiemmin, mutta silloin se jäi vain muutamaan sanan vaihtoon ja flirttiin. Ihastus syttyi. Viikon päästä olimme jo ihan hullaantuneet.
Minä aina sanoin, että kun se oikea tulee kohdalle, tunnistan hänet vaikka Valintatalon kassajonossa. Heh, enpä tunnistanut, vaikka pyörimme 10 vuotta samoissa paikoissa, tilaisuuksissa, jossa oli joku 10-20 ihmistä, samoilla keikoilla... Monissa paikoissa olimme ns. väärässä seurassa, väärien poika- ja tyttöystävien kanssa. Mutta ehkä se jatkuva toisiimme törmääminen vaikutti, että hän vaikutti niin tutulta heti.
7 vuotta tuntuu toisaalta kovin lyhyeltä ajalta, mutta siihen mahtuu paljon tapahtumia. Alkuaikojen huuma, yhteisen kodin rakennus, toive lapsesta, naimisiin meno, pettymykset, tämä adoptio, odotuksen aika...
Vieläkin hän on kuitenkin se, jonka kanssa juteltavaa ja koettavaa löytyy. Rakkain ihminen maan päällä... Toivon paljon lisää vuosia yhdessä.
Something by George Harrison:
Something in the way she moves
Attracts me like no other lover
Something in the way she woos me
I don't want to leave her now
You know I believe her now
Somewhere in her smile she knows
That I don't need no other lover
Something in her style that shows me
Don't want to leave her now
You know I believe her now
You're asking me will my love grow
I don't know, I don't know
You stick around now it may show
I don't know, I don't know
Something in the way she knows
And all I have to do is think of her
Something in the things she shows me
Don't want to leave her now
You know I believe her now
Minä aina sanoin, että kun se oikea tulee kohdalle, tunnistan hänet vaikka Valintatalon kassajonossa. Heh, enpä tunnistanut, vaikka pyörimme 10 vuotta samoissa paikoissa, tilaisuuksissa, jossa oli joku 10-20 ihmistä, samoilla keikoilla... Monissa paikoissa olimme ns. väärässä seurassa, väärien poika- ja tyttöystävien kanssa. Mutta ehkä se jatkuva toisiimme törmääminen vaikutti, että hän vaikutti niin tutulta heti.
7 vuotta tuntuu toisaalta kovin lyhyeltä ajalta, mutta siihen mahtuu paljon tapahtumia. Alkuaikojen huuma, yhteisen kodin rakennus, toive lapsesta, naimisiin meno, pettymykset, tämä adoptio, odotuksen aika...
Vieläkin hän on kuitenkin se, jonka kanssa juteltavaa ja koettavaa löytyy. Rakkain ihminen maan päällä... Toivon paljon lisää vuosia yhdessä.
Something by George Harrison:
Something in the way she moves
Attracts me like no other lover
Something in the way she woos me
I don't want to leave her now
You know I believe her now
Somewhere in her smile she knows
That I don't need no other lover
Something in her style that shows me
Don't want to leave her now
You know I believe her now
You're asking me will my love grow
I don't know, I don't know
You stick around now it may show
I don't know, I don't know
Something in the way she knows
And all I have to do is think of her
Something in the things she shows me
Don't want to leave her now
You know I believe her now
perjantaina, kesäkuuta 17, 2005
Sisaruudesta
Jo tämän ensimmäisen adoptioprosessin aikana monet ovat kyselleet, aiommeko adoptoida lapselle sisaruksia. Toki itsellänikin on ollut mielessä useamman lapsen adoptoiminen, kun alun perinkin haaveilimme suurperheestä, 4-5 lapsesta.
Adoptoinnissa joutuu laskemaan, mihin aika riittää. Ikäeroa lapsen ja iäkkäämmän vanhemman välillä voi olla n. 45 v. Jos saamme hakea lapsemme joskus ensi vuoden alkupuolella, mies on silloin 39 v. Vuoden päästä lapsen kotiin tulosta voi aloittaa uuden neuvonnan. Prosessiin voi sen jälkeen laskea menevän n. 1,5-2 v minimissään. Eli mies on ehkä silloin 42 v. Kolmannen kohdalla ehkä 45 v. Neljänteen ei riitä aika.
Tällainen spekulointi sisaruksilla on vielä niin abstraktia, kun sitä ensimmäistäkään ei ole. Lapsen ikävä on kasvanut vuosien varrella niin kovaksi, että olen pohtinut, että onko mahdollista, että yhden lapsen saaminen ei riittäisi poistamaan sitä ikävää? Että tarvisin kokonaisen lapsilauman ympärilleni? Vai onko se rakkaus niin suurta, että ikävä haihtuu heti?
Miksi sitten monet haluavat sisaruksia, mekin, vaikka emme vielä edes ole kokeneet yhden lapsen kanssa elämistä?
Meillä on kummallakin useita sisaruksia, ja koemme sen voimavaraksi lapselle, että hänelläkin olisi samantaustaisia sisaruksia. Toki sisarusten välit voivat kylmetä, katketakin, mutta silti, on joku muukin, joka on elänyt saman lapsuuden samassa perheessä, ja tietää mistä toinen puhuu.
Omat sisarukseni ovat suht tiiviisti samanikäisiä, ja minä sitten synnyin myöhemmin. Siksi kaikkina aikoina ei ole ollut samat kiinnostuksen kohteet. Joskus tuntuu myös, että olen aika erilainen kuin sisarukseni, jotka ovat aika samantyyppisiä elämänarvoiltaan ja asenteiltaan. Jollain tavalla olen eri ajan lapsi. Olen kuitenkin kokenut, että huolimatta joidenkin elämänvaiheiden vähäisestä keskinäisestä kanssakäymisestä on kuitenkin mukavaa, että sisaruksia on olemassa.
Sisarusten puuttuminen vaikuttaa myös pidemmälle tulevaisuuteen. Jos ei ole sisaruksia, lapsen omilla lapsilla ei ole serkkuja, tätejä, setiä, sukua ympärillään. Lapsenlapsia... hassua ajatella, että minulla voisi olla joskus niitäkin. Mutta niitäkin tulee vähemmän, jos adoptoimme vain yhden lapsen. Tuleva mummoko minussa halua sisaruksia lapselleni :-).
Adoptoinnissa joutuu laskemaan, mihin aika riittää. Ikäeroa lapsen ja iäkkäämmän vanhemman välillä voi olla n. 45 v. Jos saamme hakea lapsemme joskus ensi vuoden alkupuolella, mies on silloin 39 v. Vuoden päästä lapsen kotiin tulosta voi aloittaa uuden neuvonnan. Prosessiin voi sen jälkeen laskea menevän n. 1,5-2 v minimissään. Eli mies on ehkä silloin 42 v. Kolmannen kohdalla ehkä 45 v. Neljänteen ei riitä aika.
Tällainen spekulointi sisaruksilla on vielä niin abstraktia, kun sitä ensimmäistäkään ei ole. Lapsen ikävä on kasvanut vuosien varrella niin kovaksi, että olen pohtinut, että onko mahdollista, että yhden lapsen saaminen ei riittäisi poistamaan sitä ikävää? Että tarvisin kokonaisen lapsilauman ympärilleni? Vai onko se rakkaus niin suurta, että ikävä haihtuu heti?
Miksi sitten monet haluavat sisaruksia, mekin, vaikka emme vielä edes ole kokeneet yhden lapsen kanssa elämistä?
Meillä on kummallakin useita sisaruksia, ja koemme sen voimavaraksi lapselle, että hänelläkin olisi samantaustaisia sisaruksia. Toki sisarusten välit voivat kylmetä, katketakin, mutta silti, on joku muukin, joka on elänyt saman lapsuuden samassa perheessä, ja tietää mistä toinen puhuu.
Omat sisarukseni ovat suht tiiviisti samanikäisiä, ja minä sitten synnyin myöhemmin. Siksi kaikkina aikoina ei ole ollut samat kiinnostuksen kohteet. Joskus tuntuu myös, että olen aika erilainen kuin sisarukseni, jotka ovat aika samantyyppisiä elämänarvoiltaan ja asenteiltaan. Jollain tavalla olen eri ajan lapsi. Olen kuitenkin kokenut, että huolimatta joidenkin elämänvaiheiden vähäisestä keskinäisestä kanssakäymisestä on kuitenkin mukavaa, että sisaruksia on olemassa.
Sisarusten puuttuminen vaikuttaa myös pidemmälle tulevaisuuteen. Jos ei ole sisaruksia, lapsen omilla lapsilla ei ole serkkuja, tätejä, setiä, sukua ympärillään. Lapsenlapsia... hassua ajatella, että minulla voisi olla joskus niitäkin. Mutta niitäkin tulee vähemmän, jos adoptoimme vain yhden lapsen. Tuleva mummoko minussa halua sisaruksia lapselleni :-).
maanantaina, kesäkuuta 13, 2005
Villameemi ja päivitystä Finland Diaryyn
You are Merino Wool.
You are very easygoing and sweet. People like to
keep you close because you are so softhearted.
You love to be comfortable and warm from your
head to your toes.
What kind of yarn are you?
brought to you by Quizilla
Washington Postin Finland Diary, josta jo aiemmin kirjoitin, on nyt koottu blogiksi. Matka on nyt tehty, mutta kommentoida voi! Aiheita riittää Kaivarin konserteista ja nuorista tohtoreista äitiyspakkaukseen ja sauvakävelyyn...
Miten prosessi on muuttanut minua
Adoptiomatkassa mietitään, miten adoptioprosessi on muuttanut kirjoittajaa, joka kokee olevansa ujo ja syrjäänvetäytyvä ja auktoriteetteja kammoava. Ja että hän on tullut rohkeammaksi.
Itse en ole ujo enkä syrjäänvetäytyvä, pikemminkin päinvastoin. Ja olen aina ollut auktoriteetteja kyseenalaistava. Rohkeuden puutetta ei ole ollut. Onneksi tyhmänrohkeus loppui aikuistumisen aikaan n. 26-27-vuotiaana.
Juttelin lauantaina kahden muun adoptoivan kanssa neuvonnasta, prosessista ja miltä se on tuntunut. Yllätin itsenkin, kun löysin itsestäni aika kovia aggressioita. Käytin jopa keskustelun viiletyksessä sanontaa, että "piti nöyristellä sossun edessä". Se on aika kovasti sanottu, mutta osittain se on totta kohdallani, vaikka sossumme ei ollut yhtään valtaansa korostava tai inhottava, vaan aika leppoisa tapaus.
Yhtäkkiä tajusin, että miten olen pelännyt ja jännittänyt tämän prosessin aikana. Minä, joka en pelkää mitään! Minä, joka en välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat!
Mutta neuvonnassa pelkäsin tosi paljon. En uskaltanut olla 100 % oma itseni. Jännitin että sosiaalityöntekijä ei saakaan meistä hyvää kuvaa, että ärsytän häntä, että emme saa puoltoa... Hänellä oli niin paljon valtaa meidän elämäämme. Mietin joka sanaa etukäteen. Ihmeellistä, että kotiselvityksessä silti lukee, että olisin avoin ja ulospäinsuuntautunut, siksi paljon sordiino hiljeni neuvonnan aikana. Ehkä se tuntui siksi niin raskaalta. Tai ehkä se on aina raskas prosessi.
Minulle prosessi on tuonut esiin paljon haavoittuvuutta, enkä ole läheskään niin iloisen itseriittoinen kuin ennen tätä. Olen ollut eka kerran pitkän ajanjakson ajan todella riippuvainen toisesta ihmisestä, jolla ei ole mitään tunnesidettä minuun. Itse adoptointi on kyllä muuttanut mua rauhallisemmaksi ja kärsivällisemmäksi, mutta neuvontakerroilla olin kyllä aika jäissä.
Itse toivon, että mitään siitä arkuudesta ja epävarmuudesta ei jää muhun muuta kuin muistoja.
Tuleeko siis ujoista ja hiljaisista rohkeita ja rohkeista ja puheliaista arkoja?
PS. Olen tavannut pari muutakin, jotka olivat tosi ärtyneitä puhuessaan neuvonnasta. Silloin adoption alkuvaiheessa ihmettelin sitä. Mutta ehkä on niin, että tietyllä ihmistyypillä rasittaa todella paljon olla näin tärkeässä asiassa niin riippuvainen jostain toisesta tahosta, joka tekee vain työtään. Varmaan me olemme jotenkin liian tottuneita siihen, että hallitsemme kaikkea elämässämme ja muut ei siihen puutu.
Olen iloinen, että tajusin tämän nyt näin selkeästi, niin pystyn ehkä purkamaan tuon ärtyneisyyden vaikka hakkaamalla halkoja tai pesemällä mattoja... Haluan ehdottomasti saada tuon aggression pois ennen hakumatkaa.
Itse en ole ujo enkä syrjäänvetäytyvä, pikemminkin päinvastoin. Ja olen aina ollut auktoriteetteja kyseenalaistava. Rohkeuden puutetta ei ole ollut. Onneksi tyhmänrohkeus loppui aikuistumisen aikaan n. 26-27-vuotiaana.
Juttelin lauantaina kahden muun adoptoivan kanssa neuvonnasta, prosessista ja miltä se on tuntunut. Yllätin itsenkin, kun löysin itsestäni aika kovia aggressioita. Käytin jopa keskustelun viiletyksessä sanontaa, että "piti nöyristellä sossun edessä". Se on aika kovasti sanottu, mutta osittain se on totta kohdallani, vaikka sossumme ei ollut yhtään valtaansa korostava tai inhottava, vaan aika leppoisa tapaus.
Yhtäkkiä tajusin, että miten olen pelännyt ja jännittänyt tämän prosessin aikana. Minä, joka en pelkää mitään! Minä, joka en välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat!
Mutta neuvonnassa pelkäsin tosi paljon. En uskaltanut olla 100 % oma itseni. Jännitin että sosiaalityöntekijä ei saakaan meistä hyvää kuvaa, että ärsytän häntä, että emme saa puoltoa... Hänellä oli niin paljon valtaa meidän elämäämme. Mietin joka sanaa etukäteen. Ihmeellistä, että kotiselvityksessä silti lukee, että olisin avoin ja ulospäinsuuntautunut, siksi paljon sordiino hiljeni neuvonnan aikana. Ehkä se tuntui siksi niin raskaalta. Tai ehkä se on aina raskas prosessi.
Minulle prosessi on tuonut esiin paljon haavoittuvuutta, enkä ole läheskään niin iloisen itseriittoinen kuin ennen tätä. Olen ollut eka kerran pitkän ajanjakson ajan todella riippuvainen toisesta ihmisestä, jolla ei ole mitään tunnesidettä minuun. Itse adoptointi on kyllä muuttanut mua rauhallisemmaksi ja kärsivällisemmäksi, mutta neuvontakerroilla olin kyllä aika jäissä.
Itse toivon, että mitään siitä arkuudesta ja epävarmuudesta ei jää muhun muuta kuin muistoja.
Tuleeko siis ujoista ja hiljaisista rohkeita ja rohkeista ja puheliaista arkoja?
PS. Olen tavannut pari muutakin, jotka olivat tosi ärtyneitä puhuessaan neuvonnasta. Silloin adoption alkuvaiheessa ihmettelin sitä. Mutta ehkä on niin, että tietyllä ihmistyypillä rasittaa todella paljon olla näin tärkeässä asiassa niin riippuvainen jostain toisesta tahosta, joka tekee vain työtään. Varmaan me olemme jotenkin liian tottuneita siihen, että hallitsemme kaikkea elämässämme ja muut ei siihen puutu.
Olen iloinen, että tajusin tämän nyt näin selkeästi, niin pystyn ehkä purkamaan tuon ärtyneisyyden vaikka hakkaamalla halkoja tai pesemällä mattoja... Haluan ehdottomasti saada tuon aggression pois ennen hakumatkaa.
keskiviikkona, kesäkuuta 08, 2005
Mökkikuumetta
Jokavuotinen mökkikuumeemme on kovimmillaan. Haluaisimme mökin, mutta ei ole nyt viitsitty ottaa sitä varten lainaa, kun tämä adoptiokin on vielä päällä.
Vaatimukset mökille olisivat
Vaatimukset mökille olisivat
- järvi tai muu hyvä uimakelpoinen vesistö vieressä, omaa hyvää rantaa ja rantasauna
- sähköt
- kohtuullisen hyväkuntoinen mökki tai esim. vanha omakotitalo (ei hometta, ei romahda niskaan)
- pihaa, johon voin laittaa marjapensaita ja kasvimaan ja kesäkeittiön
- sellaisen matkan päässä, että sinne viitsii ajaa viikonloppuisinkin (eli pk-seudulta maksimissaan noin 300 km päässä)
- ei naapureita lähietäisyydelle
- sopiva hinta (eli eli mitään 100 000 euroa)
Mulla olisi käytössä mökki, mutta on liian kaukana (veikkaan n.800-1000 km). Ja siellä on pirusti sääskiä ja mäkäräisiä.
Ah, milloin pääsen uimaan oman mökin rantaveteen...
keskiviikkona, kesäkuuta 01, 2005
Avoimen linjan puolesta: adoptiolupa-asioista
Lautakunta on kuulemma tiukentanut linjaansa adoptiolupien myöntämisessä. Hylkäyksiä on tullut nyt uuden puheenjohtajan aikana enemmän kuin monena vuonna yhteensä. Hylkäyksiä on tullut myös sellaisille, joita sosiaalityöntekijä on suositellut.
Sieltä täältä kuuluu huhuja ja esimerkkejä hylkäyksien syistä. Ne mitä olen kuullut, ovat olleet ikä- ja sairauskysymyksiä. Eli on ollut yli 50-vuotiaita hakijoita tai hakijalla vakava sairaus. Vaikka varsinkin sairausasioissa on vaikeaa vetää rajaa (ainakin näin maallikkona) ja yli 50-vuotiaskin voi adoptoida (ainakin jos lapsen ikähaarukka laitetaan tarpeeksi korkealle), niin nämä ovat kuitenkin suht selkeitä syitä. Ja ne perustuvat osaltaan myös siihen, minkälaisia toiveita ja sääntöjä kohdemailla on adoptiovanhempia kohtaan.
Osa hylkäyksistä on varmaan sellaisten hakijoiden anomuksia, joita heidän sosiaalityöntekijänsä ei ole syystä tai toisesta suositellut, mutta ovat silti halunneet lautakuntaan.
Mutta voiko ne kaikki hylkäykset olla näitä? Vai mistä tässä on kyse?
Hakemuksia on nykyään paljon. Ja sitäkin on spekuloitu, ovatko kotiselvitykset sitten selkeästi huonompia kuin ennen? Toisaalta palvelunantajat lukevat kaikkien kotiselvitykset ennen lautakuntaan menoa, ja tarkistavat ne, joten luulisi, että taso on pysynyt samana tai ainakin asiallisena.
Lisäksi lautakunta on ottanut yhtäkkiä käyttöön suosituksen, jossa neuvonnan pitää kestää vähintään 6 kk. Hakijoita, joilla on ollut neuvontaa vaikka viikkoa vaille 6 kk on lähetetty takaisin sosiaalityöntekijän pakeille yhtä tapaamiskertaa varten, vaikka heidän neuvontansa aikana tällaisestä säännöstä ei ole ollut tietoakaan. Eli suositus on otettu säännöksi takautuvasti, mikä on aika outo tapa toimia. Jos tällaista sattuu hakijoille, jotka asuvat ruuhkaisilla paikkakunnilla, joissa neuvontaan on jonoa, niin tuo voi tarkoittaa monienkin kuukausien viiveitä prosessiin.
Mistään näistä asioista ei ole kunnolla tiedotettu. Uusimmassa, eilen kotiin tullessa Interpedian lehdessä oli uuden puheenjohtajan haastattelu, mutta ei sanaakaan näistä muutoksista tai linjauksista. Tämä on erittäin huono valinta tiedotukseen. Koska niin kauan kun mitään oikeaa tietoa ei tule, niin spekulaatiot jatkuvat ja tilanne tuntuu monesta epävarmalta ehkä ihan turhaankin.
Uskon kuitenkin, että takana on joku ihan tietoinen linjanveto. Miksi sitä ei voi tuoda esiin ja selkeytetä tilannetta?
Sieltä täältä kuuluu huhuja ja esimerkkejä hylkäyksien syistä. Ne mitä olen kuullut, ovat olleet ikä- ja sairauskysymyksiä. Eli on ollut yli 50-vuotiaita hakijoita tai hakijalla vakava sairaus. Vaikka varsinkin sairausasioissa on vaikeaa vetää rajaa (ainakin näin maallikkona) ja yli 50-vuotiaskin voi adoptoida (ainakin jos lapsen ikähaarukka laitetaan tarpeeksi korkealle), niin nämä ovat kuitenkin suht selkeitä syitä. Ja ne perustuvat osaltaan myös siihen, minkälaisia toiveita ja sääntöjä kohdemailla on adoptiovanhempia kohtaan.
Osa hylkäyksistä on varmaan sellaisten hakijoiden anomuksia, joita heidän sosiaalityöntekijänsä ei ole syystä tai toisesta suositellut, mutta ovat silti halunneet lautakuntaan.
Mutta voiko ne kaikki hylkäykset olla näitä? Vai mistä tässä on kyse?
Hakemuksia on nykyään paljon. Ja sitäkin on spekuloitu, ovatko kotiselvitykset sitten selkeästi huonompia kuin ennen? Toisaalta palvelunantajat lukevat kaikkien kotiselvitykset ennen lautakuntaan menoa, ja tarkistavat ne, joten luulisi, että taso on pysynyt samana tai ainakin asiallisena.
Lisäksi lautakunta on ottanut yhtäkkiä käyttöön suosituksen, jossa neuvonnan pitää kestää vähintään 6 kk. Hakijoita, joilla on ollut neuvontaa vaikka viikkoa vaille 6 kk on lähetetty takaisin sosiaalityöntekijän pakeille yhtä tapaamiskertaa varten, vaikka heidän neuvontansa aikana tällaisestä säännöstä ei ole ollut tietoakaan. Eli suositus on otettu säännöksi takautuvasti, mikä on aika outo tapa toimia. Jos tällaista sattuu hakijoille, jotka asuvat ruuhkaisilla paikkakunnilla, joissa neuvontaan on jonoa, niin tuo voi tarkoittaa monienkin kuukausien viiveitä prosessiin.
Mistään näistä asioista ei ole kunnolla tiedotettu. Uusimmassa, eilen kotiin tullessa Interpedian lehdessä oli uuden puheenjohtajan haastattelu, mutta ei sanaakaan näistä muutoksista tai linjauksista. Tämä on erittäin huono valinta tiedotukseen. Koska niin kauan kun mitään oikeaa tietoa ei tule, niin spekulaatiot jatkuvat ja tilanne tuntuu monesta epävarmalta ehkä ihan turhaankin.
Uskon kuitenkin, että takana on joku ihan tietoinen linjanveto. Miksi sitä ei voi tuoda esiin ja selkeytetä tilannetta?
tiistaina, toukokuuta 31, 2005
Menneisyysmuisteluita
Lukioaikainen poikaystäväni tulee kuulemma isäksi entisen luokkakaverini kanssa. Heidän parisuhdetilanteensa on vähintäänkin sekava. Heillä on ollut on ja off-suhde n. 7 vuotta. Nytkään eivät asu yhdessä. En tiedä, miten aikovat hoitaa lapsen tapaamiset.
Entisellä poikaystävälläni oli isoja ongelmia itsetuntonsa ja alkoholin + muiden päihteiden kanssa jo silloin 80-luvun lopulla, jolloin jätin hänet näistä syistä. Rakastin häntä paljon, mutta en halunnut elää noiden ongelmien kanssa loppuikääni. Oli pakko lähteä ja pelastaa itseni, kun vielä pystyin.
Alkuvuosina oli vaikeaa pitää itseäni erossa, vaan aina kun tavattiin, se johti yhteisiin öihin. Mutta eräänä joululoman pakkasaamuna hänen luotaan kävellessä ymmärsin, että nyt se toivoton rakastaminen on lopulta ohi. Erosta oli silloin jo noin 3 vuotta.
Olen viimeksi nähnyt häntä 10 vuotta sitten. Silloin päätin, etten enää halua nähdä häntä, koska läsnäoloni aiheutti aina paljon pahaa. Hänen silloinen tyttöystävänsä sai kärsiä siitä. Kun minä olin vierailulla oikeasta elämästäni lapsuudenkodissani, hän käyttäytyi kuin tuota tyttöystävää ei olisi ollutkaan. Hän teki selväksi, että milloin tahansa jättäisi hänet, jos ottaisin hänet takaisin edes yhdeksi yöksi. Teki pahaa katsella, miten hän kosti minun menettämiseni tuolle tyttöystävälle.
Onneksi minussa oli sen verran järkeä aikoinaan, että sain itseni irti tuosta suhteesta. Ja että minulla on nyt parempi elämäntilanne odottaa lasta perheeseemme. Yllätyin, että minua ei käynyt tippaakaan kateeksi. Oli aika, jolloin kaikki biologisen lapsen saavat aiheuttivat piston. Nyt tunne on helpotus, että pääsin eroon. Koska rakkaus ei todellakaan riitä onneen.
Ymmärrän ehkä paremmin, mitä minulla nyt on kotona ja että sitä pitää vaalia.
Entisellä poikaystävälläni oli isoja ongelmia itsetuntonsa ja alkoholin + muiden päihteiden kanssa jo silloin 80-luvun lopulla, jolloin jätin hänet näistä syistä. Rakastin häntä paljon, mutta en halunnut elää noiden ongelmien kanssa loppuikääni. Oli pakko lähteä ja pelastaa itseni, kun vielä pystyin.
Alkuvuosina oli vaikeaa pitää itseäni erossa, vaan aina kun tavattiin, se johti yhteisiin öihin. Mutta eräänä joululoman pakkasaamuna hänen luotaan kävellessä ymmärsin, että nyt se toivoton rakastaminen on lopulta ohi. Erosta oli silloin jo noin 3 vuotta.
Olen viimeksi nähnyt häntä 10 vuotta sitten. Silloin päätin, etten enää halua nähdä häntä, koska läsnäoloni aiheutti aina paljon pahaa. Hänen silloinen tyttöystävänsä sai kärsiä siitä. Kun minä olin vierailulla oikeasta elämästäni lapsuudenkodissani, hän käyttäytyi kuin tuota tyttöystävää ei olisi ollutkaan. Hän teki selväksi, että milloin tahansa jättäisi hänet, jos ottaisin hänet takaisin edes yhdeksi yöksi. Teki pahaa katsella, miten hän kosti minun menettämiseni tuolle tyttöystävälle.
Onneksi minussa oli sen verran järkeä aikoinaan, että sain itseni irti tuosta suhteesta. Ja että minulla on nyt parempi elämäntilanne odottaa lasta perheeseemme. Yllätyin, että minua ei käynyt tippaakaan kateeksi. Oli aika, jolloin kaikki biologisen lapsen saavat aiheuttivat piston. Nyt tunne on helpotus, että pääsin eroon. Koska rakkaus ei todellakaan riitä onneen.
Ymmärrän ehkä paremmin, mitä minulla nyt on kotona ja että sitä pitää vaalia.
maanantaina, toukokuuta 30, 2005
Asiaa Kuopioon
Kuopion valokuvakeskuksessa avataan tällä viikolla Linda McCartneyn valokuvanäyttely "Sixties – Portrait of an Era". Eli ensimmäistä kertaa pääsee näkemään ne legendaariset rock-valokuvat, mitä Linda kuvasi Rolling Stone-lehdelle.
Pysähdyksen arvoinen näyttely, ainakin meille, joiden musiikkihyllystä tuon ajan musiikkia löytyy. Näyttely on avoinna 3.6. - 4.9. 2005 eli kesälomareissulla ehtii käydä tuolla.
Esimakua näyttelystä
Kuva Paul McCartneysta ja tyttärestään Marysta.
Posted by Hello
Ihana kuva, vaikka suosikkibeatleni onkin/olikin John.
Kun katson tuota kuvaa, päässä alkaa soida soundtrackina Maybe I'm amazed. Jotenkin tästä kuvasta huokuu rakkaus.
Kertajulkaisu on laillista tästä näyttelystä kertovan jutun yhteydessä. Lisää kuvia täällä.
Pysähdyksen arvoinen näyttely, ainakin meille, joiden musiikkihyllystä tuon ajan musiikkia löytyy. Näyttely on avoinna 3.6. - 4.9. 2005 eli kesälomareissulla ehtii käydä tuolla.
Esimakua näyttelystä
Kuva Paul McCartneysta ja tyttärestään Marysta.
Posted by Hello
Ihana kuva, vaikka suosikkibeatleni onkin/olikin John.
Kun katson tuota kuvaa, päässä alkaa soida soundtrackina Maybe I'm amazed. Jotenkin tästä kuvasta huokuu rakkaus.
Kertajulkaisu on laillista tästä näyttelystä kertovan jutun yhteydessä. Lisää kuvia täällä.
keskiviikkona, toukokuuta 25, 2005
Suomi-päiväkirja amerikkalaisille
Luin Hesarin verkkoversion tuoreesta jutusta (huom! linkki luultavasti toimii vain tänään), että The Washington Postin toimittaja Robert G. Kaiser ja valokuvaaja Lucian Perkins ovat parhaillaan Suomessa kolmen viikon matkalla. He käyvät Helsingissä, Jyväskylässä, Kuopiossa, Joensuussa, Kuhmossa, Oulussa, Tampereella ja Turussa.
He kirjoittavat nettipäiväkirjaa, jota voi seurata lehden nettisivuilta (läytyy oikealta kohdasta Gallery: Finnish Diary). Jo matkan aikana voi lähettää kommentteja ja kritiikkiä lukijoilta osoittella finlanddiary@washingtonpost.com.
He ovat aiemmin tehneet samalla periaatteella Siperian päiväkirjan, jota käytetään yhä oppimateriaalina monissa amerikkalaisissa kouluissa.
Eli jos haluatte osallistua amerikkalaisten koululaisten valistamiseen, kannattaa osallistua tähän nettipäiväkirjan tekoon!
He kirjoittavat nettipäiväkirjaa, jota voi seurata lehden nettisivuilta (läytyy oikealta kohdasta Gallery: Finnish Diary). Jo matkan aikana voi lähettää kommentteja ja kritiikkiä lukijoilta osoittella finlanddiary@washingtonpost.com.
He ovat aiemmin tehneet samalla periaatteella Siperian päiväkirjan, jota käytetään yhä oppimateriaalina monissa amerikkalaisissa kouluissa.
Eli jos haluatte osallistua amerikkalaisten koululaisten valistamiseen, kannattaa osallistua tähän nettipäiväkirjan tekoon!
tiistaina, toukokuuta 24, 2005
Yksinhuoltaja vai myöhäinen lintu
Luin Tiina Kaarelan blogista pikkaisen vanhemman tekstin, jossa hän kommentoi lapsenteon jättämistä myöhemmälle iälle, jolloin joutuu turvautumaan hedelmällisyyshoitoihin tai adoptioon. Hän on onnellinen, kun teki lapsensa ajoissa (mitä se sitten tarkoittaakaan, en tiedä T.K.:n tarkkaa ikää, mutta veikkaan jotain vähän päälle 40 ja lapset lienevät vähintään 20, kun ovat omilla teillään).
Tämä on aika kaksipiippuinen juttu. Yhdellä on tilanne, jossa on tehty lapset n. 20-vuotiaana (mikäli se on onnistunut silloinkaan, moni hedelmättömyys ei johdu iästä) ja erottu. Eli miesvalinta oli väärä. Sitten n. 40-vuotiaana ollaan "vapaita" omaan elämää, uuteen ihmissuhteeseen, lapset on jo isoja. Varmaan mukava vaihe elämässä.
Toinen ei ole tehnyt lapsia miehen kanssa, josta olisi ennemmin tai myöhemmin eronnut, kun on kasvanut eri suuntaan teinirakkautensa kanssa. Ehkä se mies, jonka kanssa lapsia haluaa, on löytynyt vähän myöhemmin. Sitten on huomattu, ettei se niin vaan onnistunutkaan. Ehkä näin olisi ollut jo 20-vuotiaana. Silloin toki aikaa olisi ollut enemmän kaikenlaisiin kokeiluihin.
Tämä toinen eli sitä "vapaata" omaa elämää ehkä 30-, ehkä 35- tai jopa 40-vuotiaaksi, opiskeli, matkusteli, oli töissä. Hän sitten joutuu T.K.n mielestä surullisesti juoksemaan hoidoissa ja adoptioprosesseissa. Lopputulos: hänellä on koeteltu ihmissuhde (lapsettomuus ja adoptioprosessi koettelevat suhdetta), elämänkumppani, joka on valittu aikuisena, ja lapsi(a). Hänellä alkaa uusi elämänvaihe, jossa ollaan pienen lapsen vanhempia. Ei kovin huonoa elämää sekään.
Toki itsekin toisinaan kadun, etten edes yrittänyt tulla raskaaksi aiemmin, että olisin tiennyt, että se ei onnistukaan. Mutta en nimenomaan halunnut yksinhuoltajaksi, koska en ollut varma, että ne ihmisuhteet, joita minulla oli alle 28-vuotiaana olisivat olleet sellaisia loppuelämää kestäviä. Oikeassa olin. Nyt kun tapaan heitä, näen, että olemme kasvaneet aikuisiksi eri suuntiin.
Enhän toki tiedä nytkään, että tässä ollaan yhdessä vielä kiikkustuolivaiheessa, mutta olen kyllä varmempi asiasta kuin esim. poikaystävän kanssa, jonka kanssa seurustelin vaikkapa 21-vuotiaana.
Silti en sano, että on surullista olla yksinhuoltaja, ja epäonnistua miesvalinnassaan.
Tämä on aika kaksipiippuinen juttu. Yhdellä on tilanne, jossa on tehty lapset n. 20-vuotiaana (mikäli se on onnistunut silloinkaan, moni hedelmättömyys ei johdu iästä) ja erottu. Eli miesvalinta oli väärä. Sitten n. 40-vuotiaana ollaan "vapaita" omaan elämää, uuteen ihmissuhteeseen, lapset on jo isoja. Varmaan mukava vaihe elämässä.
Toinen ei ole tehnyt lapsia miehen kanssa, josta olisi ennemmin tai myöhemmin eronnut, kun on kasvanut eri suuntaan teinirakkautensa kanssa. Ehkä se mies, jonka kanssa lapsia haluaa, on löytynyt vähän myöhemmin. Sitten on huomattu, ettei se niin vaan onnistunutkaan. Ehkä näin olisi ollut jo 20-vuotiaana. Silloin toki aikaa olisi ollut enemmän kaikenlaisiin kokeiluihin.
Tämä toinen eli sitä "vapaata" omaa elämää ehkä 30-, ehkä 35- tai jopa 40-vuotiaaksi, opiskeli, matkusteli, oli töissä. Hän sitten joutuu T.K.n mielestä surullisesti juoksemaan hoidoissa ja adoptioprosesseissa. Lopputulos: hänellä on koeteltu ihmissuhde (lapsettomuus ja adoptioprosessi koettelevat suhdetta), elämänkumppani, joka on valittu aikuisena, ja lapsi(a). Hänellä alkaa uusi elämänvaihe, jossa ollaan pienen lapsen vanhempia. Ei kovin huonoa elämää sekään.
Toki itsekin toisinaan kadun, etten edes yrittänyt tulla raskaaksi aiemmin, että olisin tiennyt, että se ei onnistukaan. Mutta en nimenomaan halunnut yksinhuoltajaksi, koska en ollut varma, että ne ihmisuhteet, joita minulla oli alle 28-vuotiaana olisivat olleet sellaisia loppuelämää kestäviä. Oikeassa olin. Nyt kun tapaan heitä, näen, että olemme kasvaneet aikuisiksi eri suuntiin.
Enhän toki tiedä nytkään, että tässä ollaan yhdessä vielä kiikkustuolivaiheessa, mutta olen kyllä varmempi asiasta kuin esim. poikaystävän kanssa, jonka kanssa seurustelin vaikkapa 21-vuotiaana.
Silti en sano, että on surullista olla yksinhuoltaja, ja epäonnistua miesvalinnassaan.
Mitä suustani ei kuulu
Osallistun tähän Touhulan perheen kautta kiertäneeseen meemiin eli lauseita, joita en ikinä sano (paitsi ehkä olen sanonut ironiamielessä).
1. Onpas ihanaa, kun sukulaiseni/sukulaisesi tulevat taas kylään. Minä niin tykkään siitä, kun viikolla joudun siivoamaan lattiasta kattoon ja kun viikonloppuni menee ruuan latomiseen pöytään ja tiskikoneen tyhjentämiseen ja täyttämiseen.
2. Imurin ääni on niin rentouttava.
3. En oikein viihdy yksin.
4. Otan oluen, kiitos.
5. En minä mitään uusia vaatteita tarvitse, kaappi on ennestäänkin täynnä kivoja vaatteita.
6. Lähdetäänkö lomalla katsomaan paikan päälle Formula-kisoja?
7. Ajattelin luopua laajakaistasta.
8. Pidä sinä vaan sitä kaukosäädintä perheen päänä.
9. Mulla särkee päätä.
10. Ei se mitään haittaa, että myöhästyit.
1. Onpas ihanaa, kun sukulaiseni/sukulaisesi tulevat taas kylään. Minä niin tykkään siitä, kun viikolla joudun siivoamaan lattiasta kattoon ja kun viikonloppuni menee ruuan latomiseen pöytään ja tiskikoneen tyhjentämiseen ja täyttämiseen.
2. Imurin ääni on niin rentouttava.
3. En oikein viihdy yksin.
4. Otan oluen, kiitos.
5. En minä mitään uusia vaatteita tarvitse, kaappi on ennestäänkin täynnä kivoja vaatteita.
6. Lähdetäänkö lomalla katsomaan paikan päälle Formula-kisoja?
7. Ajattelin luopua laajakaistasta.
8. Pidä sinä vaan sitä kaukosäädintä perheen päänä.
9. Mulla särkee päätä.
10. Ei se mitään haittaa, että myöhästyit.
maanantaina, toukokuuta 23, 2005
Maailmakuvatesti
What is Your World View? (corrected...again)
created with QuizFarm.com
You scored as Cultural Creative. Cultural Creatives are probably the newest group to enter this realm. You are a modern thinker who tends to shy away from organized religion but still feels as if there is something greater than ourselves. You are very spiritual, even if you are not religious. Life has a meaning outside of the rational.
Cultural Creative | 81% | ||
Postmodernist | 81% | ||
Idealist | 50% | ||
Existentialist | 50% | ||
Romanticist | 44% | ||
Fundamentalist | 38% | ||
Modernist | 31% | ||
Materialist | 25% |
---
Osui ja upposi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
