Menneisyysmuisteluita

Lukioaikainen poikaystäväni tulee kuulemma isäksi entisen luokkakaverini kanssa. Heidän parisuhdetilanteensa on vähintäänkin sekava. Heillä on ollut on ja off-suhde n. 7 vuotta. Nytkään eivät asu yhdessä. En tiedä, miten aikovat hoitaa lapsen tapaamiset.

Entisellä poikaystävälläni oli isoja ongelmia itsetuntonsa ja alkoholin + muiden päihteiden kanssa jo silloin 80-luvun lopulla, jolloin jätin hänet näistä syistä. Rakastin häntä paljon, mutta en halunnut elää noiden ongelmien kanssa loppuikääni. Oli pakko lähteä ja pelastaa itseni, kun vielä pystyin.

Alkuvuosina oli vaikeaa pitää itseäni erossa, vaan aina kun tavattiin, se johti yhteisiin öihin. Mutta eräänä joululoman pakkasaamuna hänen luotaan kävellessä ymmärsin, että nyt se toivoton rakastaminen on lopulta ohi. Erosta oli silloin jo noin 3 vuotta.

Olen viimeksi nähnyt häntä 10 vuotta sitten. Silloin päätin, etten enää halua nähdä häntä, koska läsnäoloni aiheutti aina paljon pahaa. Hänen silloinen tyttöystävänsä sai kärsiä siitä. Kun minä olin vierailulla oikeasta elämästäni lapsuudenkodissani, hän käyttäytyi kuin tuota tyttöystävää ei olisi ollutkaan. Hän teki selväksi, että milloin tahansa jättäisi hänet, jos ottaisin hänet takaisin edes yhdeksi yöksi. Teki pahaa katsella, miten hän kosti minun menettämiseni tuolle tyttöystävälle.

Onneksi minussa oli sen verran järkeä aikoinaan, että sain itseni irti tuosta suhteesta. Ja että minulla on nyt parempi elämäntilanne odottaa lasta perheeseemme. Yllätyin, että minua ei käynyt tippaakaan kateeksi. Oli aika, jolloin kaikki biologisen lapsen saavat aiheuttivat piston. Nyt tunne on helpotus, että pääsin eroon. Koska rakkaus ei todellakaan riitä onneen.

Ymmärrän ehkä paremmin, mitä minulla nyt on kotona ja että sitä pitää vaalia.