Täytyisikö ruveta keräämään periaatteita, mitkä voi sitten myydä, kun todellisuus iskee kasvoja vasten :-)?
Olen vakavissaan suunnitellut niitä erikoispedagogiikan opintoja ja etsinyt tietoja, miten edetä, jos meinaan oikein valmistua siitä. Ensiksi ainakin ne perusopinnot joko luento-opetuksena ja kirjatentteinä tai verkko-opinnoin. Aineopintojakin saa avoimesta korkeakoulusta.
Mutta sitten olisi jo ruvettava päätoimisesti opiskelemaan. Ja valittava yliopisto. Onko se sitten Helsinki, Jyväskylä vai Joensuu? Kahdesta viimeisestä valmistuu suoraan opettajaksi, Helsingissä ilmeisesti soveltuvuus testataan myöhemmin. Sikäli se tunnu ykkösvaihtoehdolta, koska ei ole kivaa, jos sitten en pääsekään soveltuvuustestistä läpi.
Joensuun yliopisto tuntui jotenkin sympaattisimmalta. Sinne lähetettäisiin oikein elämänkerta ja selvitykset lisäansioista. Onhan mulla sentään amk-tutkinto media-alalta ja opettajakokemusta + muutama appro suoritettu, joten kaipa saisin jotain lisäpisteitä.
Mutta, niin kuin arvelinkin aiemmin, puhevika voi olla valinnan este. Ajattelin käydä puheterapeutilla syksyllä ja kysyä, onko (suht lievä) synnynnäinen r-vikani este ja voiko sille enää tehdä mitään. Mun ymmärtääkseni ja äidin mukaan en voi oppia viasta pois (olen käynyt lukiopetuksessa koko peruskoulun), vaan se on fyysinen vika, kielijänne liian tiukka. Se olisi pitänyt leikata pienenä, mutta en kuulemma ollut suostunut (mutta näin jälkeenpäin, vanhempien olisi pitänyt silti leikkauttaa se). Täytyy selvittää, onko näin todella. Lukiopetuksesta oli silti hyötyä, en jännitä vikaa ollenkaan puhuessani.
Jos nimittäin haave tyssää tuohon, niin sitten jätän sen haikailun sikseen ja pyrin vaikka opetusmateriaalien suunnittelijaksi.
Kaukana se silti on. Laskin, että perus- ja aineopinnot päättyisivät ehkä joskus v. 2008 ja sittenkin on vielä paljon opiskelemista edessä. Mun olisi mahdollista käyttää vuorotteluvapaata loppurutistuksiin. Olisin silti varmaan valmis vasta joskus 2011-2013 (riippuu montako lasta adoptoimme) ja ottaako mua enää kukaan töihinkään päälle 42-44-vuotiaana vastavalmistuneena erityisopettajana?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Minä opettelin kohtuullisen lievästä r-viastani pois aikuisiällä, muutama vuosi sitten. Eipä minussa tosin ollutkaan mitään "rakenteellista" vikaa, sen testasi foniatri.
Foniatrin jälkeen menin puheterapeutilta, jolta sain motivaatiota ja lisäneuvoja siihen, miten r tulisi todelliseen käyttöön. Minä kun periaatteessa osasin sanoa kirjaimen oikein, mutta en vain saanut sitä otettua puheeseen. Mutta kuukauden treenaamisen jälkeen r alkoi sujumaan ja nyt käytän sitä melkein aina (lähes) oikein.
Kannattaa ottaa selvää tietysti siitäkin, jos kielijänteen voi leikata vielä vanhempanakin Mutta sen varmasti osaa sanoa se foniatri.
Itse hoidin nämä asiat Helsingissä YTHS:llä.
Kiitos neuvoista! Mä olen käynyt puheterapiassa 9 vuotta (koko peruskoulun), eikä se tule oikein edes vahingossa. Motivaatioita oli kyllä, mutta ainut mtä 9 vuoden aikana tapahtui, oli se, että se ei blokkaa mua, käytän ärräisiä sanoja ihan surutta ja varmaan puhun selkeämmin kuin ilman sitä puhuisin.
Ärräni on ihan täsmälleen kuin ranskalainen r-sorautus.
Uskoisin, että juuri erityisopettajan työssä ikä ei ole todellakaan rasite vaan plussaa.
On ammatteja, joissa elämänkokemuksella saa työhön astetta tai paria syvemmän otteen ja erityisopettaja on ehdottomasti tuossa kastissa.
Tsemppiä päätöksen tekoon. Minä lähetän hiljaisia lähde-mene-opiskele -säteitä.
Minua himottaa erkkapeda Jyväskylässä. Lääh. Approja voi suorittaa useammassakin paikassa, jos haluat pehmeän laskun (tai siis nousun).
Tietysti kannattaa etukäteenkin miettiä periaatteita, mutta suosittelen varustautumista siihen, että kun lapsi tulee, se pyyhkii hienoilla periaatteilla pöytää :-) Mun tärkein periaatteeni, väkivaltaa en käytä, on ja pysyy, mutta moni muu asia on vaihtanut paikkaa prioriteettilistalla.
Kiitos kannustuksesta! Appron meinaan suorittaa ihan avoimessa yliopistossa.
Kätilölle kiitokset näkökulmasta, näinhän se onkin. Jos ajattelen itseänikin, niin tuntuu, että jos olisin mennyt lukiosta erityisopettajaksi opiskelemaan, ja valmistunut sitten jonain 25-vuotiaana 10 v sitten, olisin ollut huonompi siinä kuin nyt. Olen itseni kanssa niin paljon enemmän sujut ja tosiaan kun on jotain elämää jo elänytkin, kokenut suuriakin pettymyksiä, niin osaan ottaa iisimmin. Ja kaipa se tässä vaan paranee aikuistuessani lisää.
Tosin mä olen vähän sellainen myöhäisherännäinen, siis siinä mielessä, että joissakin asioissa olen tosi myöhään kypsynyt. Että herne pois nenästä te lukijat, jotka olette olleet 25-vuotiaana jo vastuullisia aikuisia. Mä en ollut, hyvin paljon mussa oli lapsellisuutta vielä silloin ja oman itseni hakemista. Hassua, koska toisaalta teininä olin "varhaiskypsä" sillä lailla, että esim. luin klassikkokirjallisuutta ja keskustelin vakavia filosofiasta jne. :-).
Kaura: ei mulla niin suuria periaatteita ole. Koetan olla kannustava, mutta selkeästi se, joka määrää suuret linjat ja on turvallinen. Varsinkin adoptiolapselle on tärkeää saada olla ikätasonsa mukainen, jossei vähän pienempikin lapsi, eikä liiallinen valinnan vapaus tee hyvää hänelle. Siis valinnan vapaus tyyliin että lapsi päättää kaikki asiat kuten vaatteensa ja perheen ruuat ym. Adoptiolapsi voi siinä tilanteessa olla hädissään ja stressitaso todella korkea, hän voi ajatella, että hänestä todella riippuu esim. koko perheen ruuan saaminen. Selkeä lapsena pitäminen ja jopa taantumat ja vauvoittelut voivat eheyttää aiempia kokemuksia epävarmoista oloista.
Jyväskylän koulutushan on perinteisinta, ollut kauiten ja varmaan hyvä koulutus.
Huomasin kun luin netistä eri yliopistojen sivuja, että Hesassa erkkapedaa ei ole voinut opiskella pääaineena kuin vasta vuodesta 1995 asti. Toki jo 80-luvulla on voinut opiskella sitä varmaan niin, että ensin opiskelee luokanopettajaksi ja sitten ottaa erillisopintoja. Jyväskylässä ensimmäinen erityispedagogiikan oppituoli on perustettu v. 1948. 1980-luvulla on tullut professuurit moneen paikkaan mm. sinne Joensuuhun ja 1986 Helsinkiin. Ekat Joensuun erikoispedagogiikan gradut ovat valmistuneet 1984, joten siellä on varmaan voinut sitten opiskella sitä pääaineena jostain 1980-luvun alusta.
Piikkis, kuulostaa tosi hyviltä linjoilta! Mun pojalle on muuten oleellisen tärkeää, että valintoja rajataan. Valitseminen on raskasta työtä! Jos sanoo vaan epämääräisesti, että mitäs haluaisit, hän lähinnä hämmentyy. Pitää piirtää kuvat tai muilla selkeillä konsteilla esittää muutama vaihtoehto, niistä hän (nykyään lähes aina) osaa valkata mieleisen. Pitkä opettelu ollut siinäkin kyllä, niin kuin autistisilla lapsilla usein on.
Lähetä kommentti