Huonommuus ja häpeä

Pohdiskelin tänään sitä, tunnenko häpeää, huonommuutta tai alemmuutta synnyttäneiden naisten edessä. Täytyy myöntää, että täysin vieraita tunteita ne eivät ole. Vaikka en enää sure biolapsettomuutta, vaan ymmärrän, että adoptointi jopa sopii minulle. Kun katsoo asiaa laajemmasta perspektiivistä, niin on oikeastaan aika luontevaa, että juuri minä adoptoin lapseni. Minähän olen tietoinen maailman ylikansoituksesta ja olen tutustunut vieraisiin kulttuureihin. Pienestä pitäen olen kuullut kolmannen maailman asipoista, kerännyt rahaa, lähettänyt paketteja kummilapsille kehitysmaihin jne. Adoptio olisi voinut olla minulle myös valinta eettisistä syistä.

Mutta kun se ei ollut. Minä yritin raskaaksi ensin iloisena, mutta lopulta hampaat irvessä, ovulaatiota mittailen, yhdyntöjä tähtäillen. Ja itkin, raivosin ja huusin, kun se ei onnistunut. Ja kun sain lopullisen tuomion, niin kävelin itkien Väestöliiton klinikalta Kalevankatua alas ja menin ensimmäiseen baariin Bakersiin vetämään pari paukkua ja polttamaan tupakkaa, vaikka olin lopettanut tupakoinnin jo 4,5 v aiemmin. Lopulta menin itkemään vessaan. Itkusta ei tullut loppua ja lopulta tekstitin Miehelle töihin, mitä tapahtui ja että hänen pitää tulla hakemaan mut pois sieltä.

Vaikka näistä tapahtumista on jo kauan, ja suru on surtu loppuun, niin silti joskus se häpeä epäonnistumisesta iskee. Toivon kyllä, että se on vain lapsettomuuden aiheuttamaa häpeää, eikä synnyttämättömyyden. Eli se on vajautta, jota tunnen, kun en saa vielä elää elämääni lapsen kanssa. Tyhjä paikka sylissä ja sydämessä. Ja että kun saan adoptiolapsen, en tunne puistossa häpeää bioäitien rinnalla. Ja oikeastaan uskonkin, että niin siinä käy.

Nyt tunnen alemmuutta, kun ventovieraat olettavat, että kyseessä on lapseni, kun kuljen kummilapsen kanssa puistossa. Tai jos katselen lastentavarakaupassa turvaistuimia ja myyjä kysyy kysymyksiä, joissa oletetaan, että minulla on lapsi.

En oikein osaa selittää, miksi se tunne tulee. Ehkä osasyy on epävarmuus tämän prosessin onnistumisesta? Ehkä pettymysten jälkeen uskon vasta, kun pidän lasta sylissäni. Tai koen, että minua säälitään ja olen heidän silmissään huonompi, epäonnistuneempi kuin kuka tahansa muu, joka tuli raskaaksi, sai lapsen ja ei pitänyt sitä minään ihmeenä.