maanantaina, toukokuuta 02, 2005

Miksi haluan lapsen?

Adoptiomatkan päivitykset luettuani ajattelin kirjoittaa aiheesta itsekin. Eli miksi haluan lapsen/lapsia. Olen miettinyt sitä paljon, koska tämä on näin tietoista toimintaa. Sattumalta ei voi saada adoptiolapsia.

Biologisista lapsista haaveilessamme haaveilimme suurperheestä, vähintään neljästä lapsesta. Neljää lasta tuskin adoptoimme, vaikka onhan sekin mahdollista. Mutta prosessit ovat aika raskaita (tai ainakin ensimmäinen oli henkisesti yllättävän paljon voimia ja energiaa vievä). Myös talous voi tulla vastaan (tai pankkilaina kasvaa liian isoksi). Ja riittääkö aika meidän ikienkään suhteen. Esikoisen tullessa olemme todennäköisesti 36 ja 39 v.

Toistaiseksi olemme puhuneet ainakin yhdestä sisaruksesta. Mutta jos tuntuu, että esikoinen tarvitsee hyvin paljon jakamatonta huomiota, eikä tunnu kiintyvän toivotulla tavalla, niin täytyy miettiä uudestaan tai ainakin lisätä aikaa adoptioiden väliin. Nythän uusien säännösten mukaan uuden prosessin voi aloittaa, kun edellinen lapsi on ollut kotona vuoden ja neuvonnan on kestettävä puoli vuotta. Siihen päälle byrokratia ja odottaminen, niin varmaan 2,5 vuotta on aika lähellä pienintä mahdollista adoptioiden välillä olevaa aikaeroa.

Mutta riittääkö sekään turvallisen kiintymyssuhteen luomiseen? Sisaruksen tulo järkyttää elämää ja ainakin huomio ei keskity niin täysin yhteen lapseen. Jonkinlainen päätös siitä, haluammeko adoptoida uudestaan niin nopeasti kuin se ylipäätään on mahdollista, on kuitenkin tehtävä varmaan seurantakäyntiin mennessä, eli ensimmäisen puolen vuoden jälkeen. Ei kiinnosta yhtään jonottaa taas pelkkään neuvontaan kovin pitkään. Nythän jonotimme neuvontaan vuoden.

Me emme ole sitä kovasti joutuneet perustelemaan lapsen haluamista muille kuin neuvonnan tehneelle sosiaalityöntekijälle. Hänellekin riittivät aika haparoivat ja kaikkea muuta kuin tyhjentävät vastauksemme. Raapustin jotain kliseistä tyyliin haluan tuntea äidinrakkautta, nähdä lapsen kasvavan, olemme hyvin lapsirakkaita jne. Jotenkin ne tuntuivat niin vajailta perusteluilta, kun ajattelee sitä halua tunteena.

Itselleni välillä kyllä selitän sitä, kun meinaa hermot ja kärsivällisyys pettää tämän odottelun suhteen. Neuvonnan aikana oli vaiheita, jolloin tuntui, että ei enää jaksa olla arvionnin kohteena ja selitellä yhtään mitään. Näin oli, vaikka meillä oli hyvin lempeä sosiaalityöntekijä, ja meitä ei sinänsä kyseenalaistettu. Ensi käynnistä lähtien olimme kyllä vapautuneesti varmoja, että meitä suositellaan ja sosiaalityöntekijä oli mukava.

Onneksi aina muistin, mitä tavoittelen. Jaksoin viimeisellä kerrallakin vielä hymyillä, vaikka tosiasiassa olisin halunnut purnata ja valittaa epäoikeudenmukaisuuksista esim. neuvonnan keston suhteen ja kertoa, että mitä todella tuntuu kun joku muu saa päättää, onko meistä vanhemmiksi ja koska se saa tapahtua.

Välillä tunnen myös haikeutta, varsinkin kun kuuntelen pienten lasten vanhempia. He tuntuvat aina korostavan vaikeuksia, väsymystä jne. Harva kertoo vanhemmuuden onnesta. En tiedä, onko näin yleensäkin, vai varovatko kertomasta minulle, kun olen tahattomasti lapseton? Minä haluaisin kuulla niitä pieniä onnen tarinoita. Niistä saan voimaa odottamiseen.

Muutama on ihmetellyt, että miksi haluan väen väkisin luopua mukavuuksista (kuten pitkään nukutut viikonloppuaamut ja vapaus tehdä mitä huvittaa milloin huvittaa) ja hankkia epämukavuuksia (kuten valvominen, korvatulehduskierteet, kiukuttelu, raivo)? Vastaan vain, että muistatko enää, miksi itse halusit lapsen/lapsia. Kotona rauhallisessa hiljaisuudessa mietin, onko tuo varoittelu ylimielisyyttä, jotain kieroutunutta huumoria? Vai onko niin, että he todella kääntäisivät ajan pyörää taaksepäin aikaan ennen lasta ja jäisivät sinne mukavaan dink-elämään?

Meille se vastaus lapsen haluamiseen ei ainakaan ole "kun muillakin on" tai "kuuluu asiaan tässä vaiheessa elämää". Me emme monessa muussakaan suhteessa ole hyvin tyypillinen pariskunta tyypillisissä rooleissa.

Oikeastaan haluan myös kasvaa itse. Koen, että siinä menettää paljon, jos ei näe lapsen kasvua ja samalla ainakin alitajuntaisesti kertaa myös omaa lapsuuttaan. Kasvaako kasvattaessaan itsekin lopullisesti aikuiseksi? Nyt luulen, että se on hyvin olennaista siinä. Olisiko lapsen kasvatus peräti elämän tarkoitus? Monille eläimille se on elämäntehtävä. Miksi ihminen poikkeaisi niin paljon siinä muista eläimistä?

Tänä vappuna lapsi oli paljon mukana puheissa. Mies pelleili vappupallojen kanssa, kertoi tekevänsä niin lapsen kanssa ensi vuonna. Grillatessa hän sanoi, että lapsi pitää sitten pitää pois grillin läheisyydestä, ettei polta itseään. Minä pullotin simaa ja paistoin munkkeja ja mietin, kuka näitä ensi vuonna juo ja syö.

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Oman kokemukseni mukaan äidit ja isät eivät ole sen kummemmin kasvaneet aikuisiksi lasten myötä. Elämäntavat ja ajatukset säilyvät suunnilleen ennallaan. "Lapsen kasvun seuraamiseen" ei myöskään tarvita omaa lasta. Ehkä sen voi kokea merkitykselliseksi, jos lapsia yleensä ottaen haluaa.

Piikkis kirjoitti...

No kohta 3 vuoden äitiyden jälkeen omalta kohdaltani voin sanoa, että on se muuttanut minua. Ei miksikään täysin eri ihmiseksi, mutta kjauitenkin, jotenkin realistisemmaksi tai ehkä se vastuu ja kun toinen on vieläkin aika täysin riippuvainen minusta vaikuttaa.

Ja kovaan rakastamiseen liittyvä huoli on vaikuttanut myös, aina toivoo että kaikki menisi tämän ihanan tytön kohdalla hyvin ja kun kuitenkin tiedän että maailma kolhii ja suurimmat vaikeudet esim. rasismin ja oman identiteetin kohtaaminen ovat vielä edessä.

Elämäntapoihin se on kyllä tehnyt muutoksia, vaikken ennenkään mikään terassihai ollutkaan. Kotikeskeistä, ulkoilukeskeistä elämää, rytmi muuttuu lapsentahtiseksi.