Me emme ole vieläkään saaneet käännöksiä ja emme ole saaneet palauttaa hyväksymislappuamme ennen kuin käännökset on saatu, sanoo palvelunantaja. Toinen palvelunantaja jättää tämän harkinnan vanhemmille ja samaan aikaan sen palveluntajan kautta nimeämisen saaneet ovat jo palauttaneet hyväksymisensä, myöskin ilman käännöksiä. Mutta kuinka enää voisimmekaan luopua tuosta pienestä tytöstä, joka on jo sydämissämme meidän lapsemme, vaikka emme ole vielä tavanneetkaan?
Pienellä painostuksella lupa hyväksyä lapsi ilman käännöksiä heltisi nyt 2 viikon odottelun jälkeen "omalla vastuulla". Omalla vastuulla, kenenkä muun vastuulla ne meidän lapset sitten ylipäätään ovat kuin meidän, jos heille tulee joku sairaus?
Voi tuntua pikkumaiselta itkeä parista viikosta, mutta kun tämä on muutenkin niin yhteismitatonta touhua, joka paikassa erilaiset kiveen hakatut säännöt. Me pääkaupunkiseutulaisena odotimme vuoden pääsyä neuvontaan. Jossain pikkupaikkakunnalla neuvonta voi alkaa vaikka viikon päästä siitä, kun ilmottaa halukkuutensa siihen. Meidän neuvonta kesti tasan vuoden, koska "on Pelan käytäntö, että ensimmäinen neuvonta kestää vuoden", selittää sosiaalityöntekijä. Samassa PeLassa saman käytävän eri huoneessa neuvontaa antava sosiaalityöntekijä ei ilmeisesti ole tästä käytännöstä kuullutkaan, koska samaan aikaan meidän kanssa neuvonnan aloittaneen tutun parin neuvonta oli ohi ennen kuin meillä oltiin edes kotikäynnissä (6 kk aloituksesta), ja heillä oli lupa ennen kuin meillä oli päästy 4. neuvontakertaan. Meillä olisi jo ollut lapsi lähes vuoden, jos olisimme sattumalta istuneet toisessa huoneessa.
Nyt jotkut ovat sanoneet mulle, että on hyvä, että on tämä parin kuukauden väli ennen hakumatkaa, "hakijat tarvitsevat sitä sopeutuakseen vanhemmuuteen". Miksi sitten toisiin maihin hakijat eivät tarvitse sitä aikaa, vaan matkaan lähdetään viikon, 10 päivän päästä? Entä kotimaan adoptoijat, joilla menee lapsitiedosta muutama päivä siihen kun lapsi on kotona? Eivätkö he tarvitse sitä sopeutumista?
perjantaina, heinäkuuta 07, 2006
maanantaina, heinäkuuta 03, 2006
Vaatteet vaatteet :-)
Viimeisessä mittauksessa 6 kk vanhana vauvamme oli siis 62,5 cm ja 6,4kg. Hän on siis 11-12 kk kun saamme hänet ja arviolta silloin n. 68-69 cm (arvioon on käytetty netistä löydettyjä eteläkiinalaisten tyttöjen kasvukäyriä ja taulukoita. Pikku kirppumme menee niissäkin toiseksi alimmassa kategoriassa.)Huomasin vaatteita katsellessani, että joissakin vaatteissa on mainittu kuukausien lisäksi pituus- ja painomittoja, esim. tuossa kuvan mintunvihreässä puserossa kokolapussa kuukaudet olivat 3-6 months ja maimitut mitat olivat pituus 89 cm ja paino 8,9 kg. Eli liikaa ei voi tuijottaa kuukausiin.
Kuvassa siis on ihanuuksia, mitä meidän pikkuiselle lähtee mukaan... Esimerkiksi 3 shortsihaalarit (yhdet kuvassa), kun ovat helpoimmat paitojen kanssa (ei tarvi miettiä vyötärönmittaa ja tietää kokoa niin tarkkaan).
Paitoja ja shortsihaalareita on siis helppo ottaa mukaan, mutta bodeja yllättävän vaikeaa. Niissä on isot kokoerot sekä pituudessa että leveydessä, vaikka senttimitat on sama. Typerä kysymys: jos ei ole päällä bodya, vaan paita ja lappushortsit, niin laitetaanko vaipan päälle alushousut? Ja monetko vaatteet vauva tarvii 10 päivän ajalle? Ulkonahan on matkalla kuuma, kostea Kanton.
tiistaina, kesäkuuta 27, 2006
Mitä elämäni ihanimpana päivänä tapahtui...
Nyt sitten seuraa jäsentyneempi nimeämistarina.
Eli tiesimme jo viime torstaista lähtien, että nimeäminen tulee joskus tällä viikolla, kun CCAA:n sivuilla oli meidän päivä mukana nimetyissä.
Juhannus meni jotenkuten, piti purra kieltä, ettei odotus paljastu. Mutta olin kumminkin ihan iisisti, koska eihän nyt juhannuksena soiteta nimeämisiä. Sunnuntai-iltana olin jo ihan hepulissa, ja nukuin tosi vähän, jos ollenkaan su-ma yönä.
Maanantaina hermo petti, ja soitin jo IP:lle, että kuuluuko mitään. Ei mitään. Pettymystä. Hermoilua. Mies soitti kolmen aikaan, että onko kuulunut mitään, ja yhteistuumin tuumimme siinä, että tänään ei enää kuulukaan. Ajattelin, että miten kestän koko viikon...
Kun lopetin sen puhelun, niin 15.15 IP:n numerosta soitettiin!!!! Ja kysyttiin, istunko hyvin. Kerrottiin, että meille nimettiin pieni tyttö ja tietoja hänestä. Kirjoitin niitä tietoja kysymyslomakkeelle, minkä olin varannut valmiiksi. Sitten soitin miehelle, että hakee Pasilasta meidän paperit. Tässäkin oli hässäkkää, hän puhui toista puhelua ja kun tekstasin "Soita heti! Saimme nimeämisen!" tulevat vanhemmat menivät niin sekaisin, että soittelimme ristiin 4 kertaa...
Viiden aikaan katsoimme terhakkaan ja pirteän pienen tytön kuvia ja päätimme, että otamme hänet, vaikka jotain olisikin vielä kääntämättömissä lääketieteellisissä papereissa. Virallisesti voimme kumminkin palauttaa hyväksymislaput vasta kun ne käännökset tulee.
Ryhmämme jakaantui nimeämisten suhteen, ja meidän lastenkotiin matkaa nyt 4 perhettä. Lähdemme matkaan 7-8 viikon päästä.
Soittelimme tutuille ja tekstasimme niille, keitä ei heti tavoitettu. Kävimme siskon luona näyttämässä kuvia. Vauva sai ensimmäiset lahjansa :-). Sisko villiintyi :-).
Viime yönä nukuin kuin tukki, onnellisen unta...
Eli tiesimme jo viime torstaista lähtien, että nimeäminen tulee joskus tällä viikolla, kun CCAA:n sivuilla oli meidän päivä mukana nimetyissä.
Juhannus meni jotenkuten, piti purra kieltä, ettei odotus paljastu. Mutta olin kumminkin ihan iisisti, koska eihän nyt juhannuksena soiteta nimeämisiä. Sunnuntai-iltana olin jo ihan hepulissa, ja nukuin tosi vähän, jos ollenkaan su-ma yönä.
Maanantaina hermo petti, ja soitin jo IP:lle, että kuuluuko mitään. Ei mitään. Pettymystä. Hermoilua. Mies soitti kolmen aikaan, että onko kuulunut mitään, ja yhteistuumin tuumimme siinä, että tänään ei enää kuulukaan. Ajattelin, että miten kestän koko viikon...
Kun lopetin sen puhelun, niin 15.15 IP:n numerosta soitettiin!!!! Ja kysyttiin, istunko hyvin. Kerrottiin, että meille nimettiin pieni tyttö ja tietoja hänestä. Kirjoitin niitä tietoja kysymyslomakkeelle, minkä olin varannut valmiiksi. Sitten soitin miehelle, että hakee Pasilasta meidän paperit. Tässäkin oli hässäkkää, hän puhui toista puhelua ja kun tekstasin "Soita heti! Saimme nimeämisen!" tulevat vanhemmat menivät niin sekaisin, että soittelimme ristiin 4 kertaa...
Viiden aikaan katsoimme terhakkaan ja pirteän pienen tytön kuvia ja päätimme, että otamme hänet, vaikka jotain olisikin vielä kääntämättömissä lääketieteellisissä papereissa. Virallisesti voimme kumminkin palauttaa hyväksymislaput vasta kun ne käännökset tulee.
Ryhmämme jakaantui nimeämisten suhteen, ja meidän lastenkotiin matkaa nyt 4 perhettä. Lähdemme matkaan 7-8 viikon päästä.
Soittelimme tutuille ja tekstasimme niille, keitä ei heti tavoitettu. Kävimme siskon luona näyttämässä kuvia. Vauva sai ensimmäiset lahjansa :-). Sisko villiintyi :-).
Viime yönä nukuin kuin tukki, onnellisen unta...
maanantaina, kesäkuuta 26, 2006
Kyllä haikara tuli! Minusta tuli äiti????
Meille nimettiin tänään pikkuinen kirppuneiti, syntynyt 17.9.2005, Lianjiang, Guangdong. Matkaan Kantoniin lähdemme elokuun puolessavälissä tai sitä seuraavalla viikolla.
Kuvissa tillittää isosilmäinen vähätukkainen terävännäköinen kirppukokoinen tyttö, joka oli huhtikuussa 62,5 cm ja 6,4 kg. Katse on eloisa ja tyttö hurjan söpö. Ei pelota yhtään ottaa tuota kirppua meille asumaan! Pikku kirppu tykkää musiikista, nukkuu hyvin ja on aktiivinen (tuli siis oikeaan perheeseen :-)).
Tämä oli oikeasti elämäni onnellisin päivä... En tiedä mihin vertaisin! Tuliko minusta nyt äiti, vai vasta elokuussa Kantonissa!
Kuvissa tillittää isosilmäinen vähätukkainen terävännäköinen kirppukokoinen tyttö, joka oli huhtikuussa 62,5 cm ja 6,4 kg. Katse on eloisa ja tyttö hurjan söpö. Ei pelota yhtään ottaa tuota kirppua meille asumaan! Pikku kirppu tykkää musiikista, nukkuu hyvin ja on aktiivinen (tuli siis oikeaan perheeseen :-)).
Tämä oli oikeasti elämäni onnellisin päivä... En tiedä mihin vertaisin! Tuliko minusta nyt äiti, vai vasta elokuussa Kantonissa!
torstaina, kesäkuuta 22, 2006
Hyvää juhannusta!
Jännittävä juhannus, toden totta... olen ollut aika tyyni odottaja, mutta nyt totisesti tän viikon kaikkea muuta kuin tyyni... ja vaikka sataisi juhannuksena kaikkina päivänä koko ajan, taidan lämmittää ympäristöäni pelkällä omassa päässä surisevalla kiihtymyksellä... ja taidan purra kieltä, koska ennen kuin nimeämiset todella tulee ja tiedot on nähty, niin meiltä ei tietoa tihku esim. sukulaisille...
keskiviikkona, kesäkuuta 21, 2006
Huhujen pyörteissä
Kun adoptio on kansainvälistä toimintaa ja Internet on keksitty, niin huhuja seuraavien Kiinan adoptiolasten nimeämisten tulosta riittää... Osa huhuista on sellaisia, joissa me rajaudumme ulos ja olemme ehkä sitten seuraavassa erässä (Kiinassa nimetään pääasiallisesti kronologisesti sen päivän mukaan, jolloin paperit on kirjattu Kiinan adoptioviranomaisille).Mutta kun maanantaina luin huhun, jossa mekin olemme mukana, niin mahaa sattui... Nytkö se tapahtuu? Joko uskaltaa toivoa?
Lopullisesti uskon vasta, kun saamme soiton...
Kuvassa on nimeämiskuva, jota olen muuttanut toivottavasti tarpeeksi tunnistamattomaksi. Tuollaista pätikkää siis odottelemme....
maanantaina, toukokuuta 29, 2006
Lapsiperheen arjessa vierailulla
Oltiin viikonloppu hoitamassa kahta lasta, kun vanhemmat olivat viikonloppumatkalla kaksin (ja mikäli hyväntuulisuudesta ja hymyistä pystyi sunnuntaina palatessaan jotain päättelemään, oli ollut mukavaa).
Siinä me pyöriteltiin lapsiperheen rutiineita: aamupalaa, päivävaatteet päälle, ulkoilua, lounas, ulkoilua, päivällinen, leikkimistä, lastenkirjojen lukemista, pelaamista, saunaan, iltapalat, iltatoimet ja nukkumaan... ja nukkuivat koko yön kiltisti omissa sängyissään... aamullakin herättivät vasta kahdeksan jälkeen. Ja sama rumba uudestaan. Siinä sivussa vastaamista kysymyksiin esim. Lordista ja muusta päivänpolttavasta kuten pitääkö Ranuan jääkarhuille hommata iso pakastin kesäasunnoksi.
Tuli hyvä mieli, kun ajattelin, että tätä me sitten kohta* kotonakin pyöritetään, arkea. Eikä se tunnu vaikealta. Kunpa tulisit jo luoksemme!
*) Tällä hetkellä ennustetaan, että syksyllä pääsisimme Kiinaan... tosin uskon vasta, kun näen sen nimeämisen.
Siinä me pyöriteltiin lapsiperheen rutiineita: aamupalaa, päivävaatteet päälle, ulkoilua, lounas, ulkoilua, päivällinen, leikkimistä, lastenkirjojen lukemista, pelaamista, saunaan, iltapalat, iltatoimet ja nukkumaan... ja nukkuivat koko yön kiltisti omissa sängyissään... aamullakin herättivät vasta kahdeksan jälkeen. Ja sama rumba uudestaan. Siinä sivussa vastaamista kysymyksiin esim. Lordista ja muusta päivänpolttavasta kuten pitääkö Ranuan jääkarhuille hommata iso pakastin kesäasunnoksi.
Tuli hyvä mieli, kun ajattelin, että tätä me sitten kohta* kotonakin pyöritetään, arkea. Eikä se tunnu vaikealta. Kunpa tulisit jo luoksemme!
*) Tällä hetkellä ennustetaan, että syksyllä pääsisimme Kiinaan... tosin uskon vasta, kun näen sen nimeämisen.
perjantaina, toukokuuta 12, 2006
Äitienpäivän alla
Äitienpäivän alla tuli mieleen, että viime vuonna uskoin jo tänä äitienpäivänä olevani äiti. Että tämä olisi ensimmäinen kerta, kun minut herätetään aamukahvilla ja joku pieni kiipeää syliini halimaan.
Tässä lähipäivinä on yhden ystäväni tyttären syntymäpäivä. Ajattelin viime vuonna siellä lastenkutsuilla, että ensi vuonna tulen tänne oman lapseni kanssa, eikä tarvitse enää selitellä. Enpä tule.
Te, jotka vietätte jo äitinä ihania äitienpäiviä, rutistakaa lapsianne minunkin puolestani!
Tässä lähipäivinä on yhden ystäväni tyttären syntymäpäivä. Ajattelin viime vuonna siellä lastenkutsuilla, että ensi vuonna tulen tänne oman lapseni kanssa, eikä tarvitse enää selitellä. Enpä tule.
Te, jotka vietätte jo äitinä ihania äitienpäiviä, rutistakaa lapsianne minunkin puolestani!
perjantaina, toukokuuta 05, 2006
Kysy Piikkikseltä
Lueskelin tässä vapaapäivänä vähän blogeja, ja huomasin, että tällainen kiva meemi on kulussa. Olikin aika kivaa lukea noita kysymyksiä ja vastauksia, niinpä laitan itsellenikin.
Kysy minulta kuusi kysymystä. Ei seitsemän tai viisi, vaan kuusi. Sillä ei ole väliä, kuinka turhia tai omituisia kysymykset ovat - kysy ne joka tapauksessa. Liitä tämä sen jälkeen omaan blogiisi ja katso, mitä sinulta kysytään. Vastaan kaikkiin.
Kysy minulta kuusi kysymystä. Ei seitsemän tai viisi, vaan kuusi. Sillä ei ole väliä, kuinka turhia tai omituisia kysymykset ovat - kysy ne joka tapauksessa. Liitä tämä sen jälkeen omaan blogiisi ja katso, mitä sinulta kysytään. Vastaan kaikkiin.
Isovanhemmuudesta
Tämä lapsen odotus on laittanut miettimään myös isovanhemmuutta. Itselläni ei ole ollut mitkään lämpimät välit kumpaankaan mummooni. Toinen pappa kuoli jo ennen kuin isä syntyi. Toinenkin kuoli juuri kun äiti odotti mua.
Toinen mummoni kuoli mun ylioppilaskirjoitusvuonna, ja hän kävi usein kylässä ja me hänen luona. Mutta hän oli kärttyisä ja ilkeä nainen, joka teki selväksi, että äidinkään ei olisi tarvinnut syntyä, saatikka meidän äidin lapsien. Toinen mummo elää vielä, mutta on jäänyt etäiseksi monista käytännönkin syistä (ei vähiten sen takia, että isä on ollut kasvattilapsi ja tämä on siis hänen bioäitinsä, jolle asia on häpeällistä vieläkin). Kasvattivanhemmat on kuolleet ennen syntymääni, mutta tuskin heistäkään mitään ihania muistoja olisi syntynyt. He olivat hyvin uskonnollisia (vanhoillislestadiolaisia) ja ankaria, ja piiskasivat isästä hänen perisyntiään (siinnyt avioliiton ulkopuolella) pois.
Oman huonon onnen takia sitä toivoo, että oma lapsi saisi ihania kokemuksia isovanhempien kanssa. Nyt näyttää siltä, että ainakaan anopin puolelta niitä on vaikeaa saada. Anoppi on jo iäkkäämpi, täyttää kohta 80 vuotta. Viime vuosina olemme monesti lähteneet lyhyellä varoitusajalla kun anoppi on saanut jonkun vakavan kohtauksen ja on sairaalassa. Vuoden sisään hän on käynyt sekoittamaan nykyisyyttä ja menneisyyttä, esimerkiksi hän ei aina erota vanhinta poikaansa hänen kuolleesta isästään ja hän elää joitakin kohtauksia elämästään hänen kanssaan uudestaan. Nyt on alkanut uusi vaihe tuossa dementiassa. Hän soittelee päivittäin ja väittää, että joku on varastanut hänen tavaroitaan (kuten lakanoita tai pyykkejä) tai rahojaan. Todellisuudessa hän on itse kätkenyt ne. Surullista. Tuskinpa meidän lapsi saa mitään ihanaa mummomuistoa sieltä.
Toivottavasti omat vanhempani 15 v nuorempina jaksavat olla vielä kauan fyysisesti toimintakunnossa ja henkisesti tässä maailmassa...
Toinen mummoni kuoli mun ylioppilaskirjoitusvuonna, ja hän kävi usein kylässä ja me hänen luona. Mutta hän oli kärttyisä ja ilkeä nainen, joka teki selväksi, että äidinkään ei olisi tarvinnut syntyä, saatikka meidän äidin lapsien. Toinen mummo elää vielä, mutta on jäänyt etäiseksi monista käytännönkin syistä (ei vähiten sen takia, että isä on ollut kasvattilapsi ja tämä on siis hänen bioäitinsä, jolle asia on häpeällistä vieläkin). Kasvattivanhemmat on kuolleet ennen syntymääni, mutta tuskin heistäkään mitään ihania muistoja olisi syntynyt. He olivat hyvin uskonnollisia (vanhoillislestadiolaisia) ja ankaria, ja piiskasivat isästä hänen perisyntiään (siinnyt avioliiton ulkopuolella) pois.
Oman huonon onnen takia sitä toivoo, että oma lapsi saisi ihania kokemuksia isovanhempien kanssa. Nyt näyttää siltä, että ainakaan anopin puolelta niitä on vaikeaa saada. Anoppi on jo iäkkäämpi, täyttää kohta 80 vuotta. Viime vuosina olemme monesti lähteneet lyhyellä varoitusajalla kun anoppi on saanut jonkun vakavan kohtauksen ja on sairaalassa. Vuoden sisään hän on käynyt sekoittamaan nykyisyyttä ja menneisyyttä, esimerkiksi hän ei aina erota vanhinta poikaansa hänen kuolleesta isästään ja hän elää joitakin kohtauksia elämästään hänen kanssaan uudestaan. Nyt on alkanut uusi vaihe tuossa dementiassa. Hän soittelee päivittäin ja väittää, että joku on varastanut hänen tavaroitaan (kuten lakanoita tai pyykkejä) tai rahojaan. Todellisuudessa hän on itse kätkenyt ne. Surullista. Tuskinpa meidän lapsi saa mitään ihanaa mummomuistoa sieltä.
Toivottavasti omat vanhempani 15 v nuorempina jaksavat olla vielä kauan fyysisesti toimintakunnossa ja henkisesti tässä maailmassa...
perjantaina, huhtikuuta 21, 2006
Asioiden edellä
Olen tällä viikolla opettanut tulevaa sijaistani. Hän on kanssani nyt 2 viikkoa ja kesällä toiset 2 viikkoa. Hän tuuraa sitten mua vappuviikolla, kun olen lomalla ja myös kesälomani ajan. Tuntuu hullulta ottaa näin todesta lähtöni. En osaa vielä asennoitua, että ihan varmasti lähden vanhempainvapaalle edes tänä vuonna. Kun ei ole nimemistä, ei ole varmuutta.
Huhujen mukaan ensi viikolla tulisi nimeämisiä, ei kuitenkaan vieläkään meille. Ehkä kesällä tulee. Alan asennoitua, että matkustamme hakumatkalle aikaisintaan syksyllä. Ehkä ei sittenkään.
Sinänsä ihan hyvä, että saan itse opettaa sijaistani verrattuna siihen, että joku vaan tulisi kylmiltään ja yrittäisi ottaa selvää, miten hommat on aiemmin tehty.
Huhujen mukaan ensi viikolla tulisi nimeämisiä, ei kuitenkaan vieläkään meille. Ehkä kesällä tulee. Alan asennoitua, että matkustamme hakumatkalle aikaisintaan syksyllä. Ehkä ei sittenkään.
Sinänsä ihan hyvä, että saan itse opettaa sijaistani verrattuna siihen, että joku vaan tulisi kylmiltään ja yrittäisi ottaa selvää, miten hommat on aiemmin tehty.
tiistaina, huhtikuuta 11, 2006
Tulitikkurasian tyttö
Näin viime yönä unta, että olimme hakumatkalla, yllättäen muuten Intiassa. Saimme parivuotiaan tytön, joka oli niin pieni, että mahtui nukkumaan tulitikkurasiaan (sellaiseen normaalia isompaan pitkien tikkujen rasiaan, mutta silti). Mulla oli sellainen unessa mukana luovutustilanteessa kassissani. Oikeasti meillä on niitä kotona useampiakin kynttilöiden sytytykseen.
Tyttö oppi heti, muutamassa minuutissa puhumaan suomea ja oli hyvin aktiivinen. Ihmettelin hetken hädissäni pientä kokoaan, että miten me pärjätään, kun hän voi helposti pudota ja hukkua. Intian hoitotädit sanoivat vaan, että "she will grow if you just love her". Mies sanoi heti tädeille, että kyllä me tämä otetaan, vaikka onkin aika pieni.
Mitähän tääkin nyt sitten tarkoitti...
Tyttö oppi heti, muutamassa minuutissa puhumaan suomea ja oli hyvin aktiivinen. Ihmettelin hetken hädissäni pientä kokoaan, että miten me pärjätään, kun hän voi helposti pudota ja hukkua. Intian hoitotädit sanoivat vaan, että "she will grow if you just love her". Mies sanoi heti tädeille, että kyllä me tämä otetaan, vaikka onkin aika pieni.
Mitähän tääkin nyt sitten tarkoitti...
Meedioita kortistoon
Katsoin juuri nauhalta Ylen MOT-ohjelman Orjaksi unelmatehtaaseen, joka kertoi media-alan ylikoulutuksesta. Minullehan tämä ei ollut mikään uusi asia. Olen itse toista ikinä valmistunutta vuosikertaa medianomeja (eli opiskelin vuosina 92-95). Siihen aikaan niitä taiteen ja viestinnän oppilaitoksia oli tasan 2, Torniossa ja meidän koulu Tampereella.
Olen muuten ihan ensimmäisiä medianomi (amk)-tittelillä valmistuneita (valmistuimme 2-vuotisesta, työn ohella suoritettavasta täydennyskoulutuksesta puoli vuotta ennemmin kuin ne perusopiskelijat, jotka aloittivat opintonsa, kun TTVO (Tampereen Taiteen ja Viestinnän Oppilaitos) oli jo ammattikorkeakoulu). Vuonna 2004 medianomin koulutusohjelmia oli 18 ammattikorkeakoulussa.
Oman kouluni vuosikurssiani edeltävästä, omasta vuosikurssistani ja meitä seuraavasta vuosikurssista ja heidän työllistymisistään tiedän aika paljon, koska osa on luonnollisesti hyviä ystäviäni, ja tuttuihin törmää koko ajan eri paikoissa ja nimiänsä näkee lopputeksteistä. Me työllistyimme nähdäkseni tosi hyvin alalle. Minun tuntemistani ihmisistä vain 1 tai 2 ei ole alan töissä. Osa on free lancereita, mutta työtä on kuitenkin jatkuvasti. Meidän työllistymisvaiheessa ongelmana ei ollut se, että meitä olisi ollut liikaa, vaan se, tietääkö joku työnantaja, mistä koulutuksesta tässä on kyse. Itsekin olen sitä joutunut selittämään tutkintotodistuksen kanssa useamman kerran, että tämmöinen laaja-alainen media-alan moniosaajakoulutus on käyty.
Vuosina 1999-2003 valmistuneista medianomeista 71% oli työllistynyt, mutta tilastosta ei nähnyt, mille alalle. Tuon jälkeen kouluja on tullut lisää ja valmistuneita joka vuosi sadoittain lisää. Vuosina 2005-2010 arvioidaan valmistuvan vuosittain 650 medianomi (amk)-tutkinnon suorittanutta, tilanteessa, jossa meitä ensimmäisiä vuosikursseja osittain työllistäneet, esim. Yleisradio ovat pikemminkin vähentäneet työvoimaansa, vaikka ohjelmaa tehdään tuntimääränä mitattuna enemmän. Eikä tilanne ole parempi tuotantoyhtiöiden puolellakaan, jossa yhä pienemmällä palkallisella työvoimalla väännetään enemmän ohjelmaa.
Osan työstä tekevät ilmaiset työharjoittelijamassat. Minulla käy sääliksi niitä, jotka yrittävät saada ensimmäisiä työpaikkojaan tilanteessa, jota ohjelma kuvasi. Ohjelman mukaan oppilaitokset nykyään antavat yhtiöille jopa rahaa siihen, että he ottavat ilmaisia orjia tyotantoihinsa. Tuollaisessa noidankehässä harjoittelupaikan saa varmaan suht helposti, mutta koska joka vuosi on ilmaisia harjoittelijoita, ei ikinä sitä palkattua työtä, ilman aiempaa alan työkokemusta, kontakteja...
Ammattikorkeakoulutuksen lisäksi on jotain toisen asteen media-alan koulutusta, jota ei silloin edes ollut. Muistan kun noita koulutuksia suunniteltiin ja puhuttiin, että koulutetaan piuhankantajia... Tutkimuksen mukaan näitä on nyt sitten kaupan kassalla ja varastomiehinä. Varmaan unelmat aika hyvin murskattuna. Toki joku tosi lahjakas, sinnikäs ja ennen kaikkea hyvillä suhteilla varustettu työllistyy varmaan nykyäänkin, mutta vaikeaa se on, kun kilpailua on noin paljon.
Onko mitenkään järjenvastaista, että itseäni kiinnostaa yhä enemmän lähteä pois tältä alalta, sellaisiin töihin, joilla on oikeasti merkitystä? Ehkä se liittyy myös aikuistumiseen, en ole enää niin minä-minä täällä-tyyppi, vaan ehkä näen paremmin muutkin. Enhän tätä koulutustani tai työkokemuksiani kuitenkaan häpeä tai toivo pois. Oikeastihan ne auttavat ammatissa kuin ammatissa, kun nykyään pitää osata kaikenlaista mediajuttua ihan joka puolella. Koulumaailmassakaan niitä tuskin väheksytään. Olen myös miettinyt, että miten kiinnostavaa olisi suunnitella oppimateriaaleja erityisoppilaille. Tai jopa opetusohjelmia.
Olen muuten ihan ensimmäisiä medianomi (amk)-tittelillä valmistuneita (valmistuimme 2-vuotisesta, työn ohella suoritettavasta täydennyskoulutuksesta puoli vuotta ennemmin kuin ne perusopiskelijat, jotka aloittivat opintonsa, kun TTVO (Tampereen Taiteen ja Viestinnän Oppilaitos) oli jo ammattikorkeakoulu). Vuonna 2004 medianomin koulutusohjelmia oli 18 ammattikorkeakoulussa.
Oman kouluni vuosikurssiani edeltävästä, omasta vuosikurssistani ja meitä seuraavasta vuosikurssista ja heidän työllistymisistään tiedän aika paljon, koska osa on luonnollisesti hyviä ystäviäni, ja tuttuihin törmää koko ajan eri paikoissa ja nimiänsä näkee lopputeksteistä. Me työllistyimme nähdäkseni tosi hyvin alalle. Minun tuntemistani ihmisistä vain 1 tai 2 ei ole alan töissä. Osa on free lancereita, mutta työtä on kuitenkin jatkuvasti. Meidän työllistymisvaiheessa ongelmana ei ollut se, että meitä olisi ollut liikaa, vaan se, tietääkö joku työnantaja, mistä koulutuksesta tässä on kyse. Itsekin olen sitä joutunut selittämään tutkintotodistuksen kanssa useamman kerran, että tämmöinen laaja-alainen media-alan moniosaajakoulutus on käyty.
Vuosina 1999-2003 valmistuneista medianomeista 71% oli työllistynyt, mutta tilastosta ei nähnyt, mille alalle. Tuon jälkeen kouluja on tullut lisää ja valmistuneita joka vuosi sadoittain lisää. Vuosina 2005-2010 arvioidaan valmistuvan vuosittain 650 medianomi (amk)-tutkinnon suorittanutta, tilanteessa, jossa meitä ensimmäisiä vuosikursseja osittain työllistäneet, esim. Yleisradio ovat pikemminkin vähentäneet työvoimaansa, vaikka ohjelmaa tehdään tuntimääränä mitattuna enemmän. Eikä tilanne ole parempi tuotantoyhtiöiden puolellakaan, jossa yhä pienemmällä palkallisella työvoimalla väännetään enemmän ohjelmaa.
Osan työstä tekevät ilmaiset työharjoittelijamassat. Minulla käy sääliksi niitä, jotka yrittävät saada ensimmäisiä työpaikkojaan tilanteessa, jota ohjelma kuvasi. Ohjelman mukaan oppilaitokset nykyään antavat yhtiöille jopa rahaa siihen, että he ottavat ilmaisia orjia tyotantoihinsa. Tuollaisessa noidankehässä harjoittelupaikan saa varmaan suht helposti, mutta koska joka vuosi on ilmaisia harjoittelijoita, ei ikinä sitä palkattua työtä, ilman aiempaa alan työkokemusta, kontakteja...
Ammattikorkeakoulutuksen lisäksi on jotain toisen asteen media-alan koulutusta, jota ei silloin edes ollut. Muistan kun noita koulutuksia suunniteltiin ja puhuttiin, että koulutetaan piuhankantajia... Tutkimuksen mukaan näitä on nyt sitten kaupan kassalla ja varastomiehinä. Varmaan unelmat aika hyvin murskattuna. Toki joku tosi lahjakas, sinnikäs ja ennen kaikkea hyvillä suhteilla varustettu työllistyy varmaan nykyäänkin, mutta vaikeaa se on, kun kilpailua on noin paljon.
Onko mitenkään järjenvastaista, että itseäni kiinnostaa yhä enemmän lähteä pois tältä alalta, sellaisiin töihin, joilla on oikeasti merkitystä? Ehkä se liittyy myös aikuistumiseen, en ole enää niin minä-minä täällä-tyyppi, vaan ehkä näen paremmin muutkin. Enhän tätä koulutustani tai työkokemuksiani kuitenkaan häpeä tai toivo pois. Oikeastihan ne auttavat ammatissa kuin ammatissa, kun nykyään pitää osata kaikenlaista mediajuttua ihan joka puolella. Koulumaailmassakaan niitä tuskin väheksytään. Olen myös miettinyt, että miten kiinnostavaa olisi suunnitella oppimateriaaleja erityisoppilaille. Tai jopa opetusohjelmia.
perjantaina, maaliskuuta 31, 2006
Kevättä kohden
Hei taas ja anteeksi pitkästä tauosta. On ollut kaikenlaista muuta elämässä niin paljon, että tämä bloggaaminen on kärsinyt. Olen tehnyt työn ohessa ihan uutta hommaa, jonka opettelukin vie paljon aikaa ja näemmä myös muuta (tällä hetkellä mulla on jännetuppitulehdus ja joudun käyttämään hiirtä vasemmalla kädellä).
Olen myös opiskellut eteenpäin. Mulla on perusopinnoista enää 2 tenttiä jäljellä, viikon päästä yksi. Tähän mennessä opinnot ovat menneet hyvin, eli jokainen opintojakso on mennyt vitosella läpi. Nyt täytyy ruveta miettimään päätöksiä jatkon suhteen. Aineopinnot kiinnostavat ja opettajakin suosittelee niitä heti putkeen. Löysinkin Jyväskylän yliopiston alaiset Helsingissä suoritettavat aineopinnot, jotka voi suorittaa omaan tahtiin 2,5 lukukauden kuluessa. Sitä olen nyt meinannut seuraavaksi askeleeksi.
Toisaalta eräs ystäväni sanoi mulle, että voisin hakea suoraan varsinaiseksi opiskelijaksi Helsingin yliopistoon, ja sitten jos lastenhoitosyistä tulee ongelmia löytää aikaa opiskeluun, voin ilmottautua poissaolevaksi. Kun kuitenkin olen jo syksyllä suorittanut ne perusopinnot ja mulla on aiemmin suoritettuna appro, jonka voin laskea mukaan näihin opintoihin (av-kulttuurin perusopinnot), niin loppujen lopuksi, yksi vuosi noihinkin voi mennä jollain perusopiskelijalla. Hakuaika päättyy 19.5., joten siihen mennessä pitää päättää, jatkanko näin vai haenko varsinaiseksi opiskelijaksi. Hyvää siinä on tietenkin se, että on halvempaa opiskella päätoimisesti kuin avoimen kautta. Huonoa se, että varmaan kaikki läsnäoloa vaativa opetus ja tentit ovat keskellä päivää, enkä pääse hyvin keskellä päivää pujahtamaan johonkin kesken työpäivää tai kotoa, lapsen luota.
Noihin aineopintoihin kuuluu 120 t harjoittelu jossain. Olen miettinyt, että pyrkisinkö autistiluokkaan vai kouluun, jossa integraatio erityypisten (esim. dysfasia, asperger, adhd) erityistä tukea tarvitsevien ja ns. normaaliluokkalaisten samanluokka-asteisten välillä on järjestetty todella edistyksellisesti ja toimivasti. Toisaalta autistiluokka kiinnostaa, mutta onko toisesta enemmän ja laajemmin hyötyä? Kumpikin kelpaa harjoittelupaikaksi yliopiston puolesta.
Adoptiosta minulla ei ole uutisia. Nimeämistä ei kuulu. Nyt ennuste on papereiden lähettämisestä nimeämiseen 10-12 kk, eli huhtikuun lopun ja kesäkuun lopun välillä + 8- 9 viikkoa hakumatkan valmisteluihin. Eli hakumatka olisi n. heinäkuun alun ja syyskuun alun välillä. Mutta kun se ennuste on muuttunut niin monta kertaa (alunperinhän meidän piti saada nimeäminen jo jouluksi), niin en oikein jaksa pitää mitään ns. varmana.
Sinänsä aika on mennyt nopsaan, kun on ollut muutakin mietittävää ja puuhattavaa. Ja en ole niin kauheasti kärsinyt kahdenolosta miehen kanssa. Tuossa taannoinkin kun oli oikein kiva viikonloppu, niin mietin puolitosissaan, että miksi ihmeessä haluan vapaaehtoisesti luopua tästä mukavuudesta...
Tosin kyllähän me oikeasti sitä lasta haluamme perheeseemme, ja aika paljonkin, kun olemme kuitenkin käyneet läpi niin paljon sen eteen. Mutta en ole mikään kärsivä ja onneton ihmisraunio nytkään, vaan aika onnellinen ihminen. En tarvitse sitä lasta siihen, että olisin tyytyväinen elämääni tai että tulisin onnelliseksi. Mutta uskon, että hänestä on kyllä paljon iloa.
Tässä odotuksessa on hullua se, että kun aina huomaa, että kuukausi taas meni ilman nimeämistä, niin kuukausi kuukaudelta on epäuskoisempi olo, että kulminoituuko tämä prosessi todellakin joskus? Loppuuko tämä odotus joskus ja tuleeko meille ihan oikeasti joskus joku asumaan? Vaikka järjellä tiedänkin, että kyllä se joskus tapahtuu... mutta milloin? Ja miltähän se sitten tuntuu? Osaako sitten nimeämisen jälkeenkään ottaa asiaa totena ja ryhtyä toden teolla valmistelemaan kotia lapselle? Ajattelin kyllä toukokuussa pitää viikon loman, jossa tyhjennän nyt työhuoneena olevan tulevan lapsen huoneen, maalaan ja kiinnitän boordin ja kasaan pinnasängyn ja mietin mitä muuta huone tarvitsee, hyllyn ja lipaston ainakin?
Olen myös opiskellut eteenpäin. Mulla on perusopinnoista enää 2 tenttiä jäljellä, viikon päästä yksi. Tähän mennessä opinnot ovat menneet hyvin, eli jokainen opintojakso on mennyt vitosella läpi. Nyt täytyy ruveta miettimään päätöksiä jatkon suhteen. Aineopinnot kiinnostavat ja opettajakin suosittelee niitä heti putkeen. Löysinkin Jyväskylän yliopiston alaiset Helsingissä suoritettavat aineopinnot, jotka voi suorittaa omaan tahtiin 2,5 lukukauden kuluessa. Sitä olen nyt meinannut seuraavaksi askeleeksi.
Toisaalta eräs ystäväni sanoi mulle, että voisin hakea suoraan varsinaiseksi opiskelijaksi Helsingin yliopistoon, ja sitten jos lastenhoitosyistä tulee ongelmia löytää aikaa opiskeluun, voin ilmottautua poissaolevaksi. Kun kuitenkin olen jo syksyllä suorittanut ne perusopinnot ja mulla on aiemmin suoritettuna appro, jonka voin laskea mukaan näihin opintoihin (av-kulttuurin perusopinnot), niin loppujen lopuksi, yksi vuosi noihinkin voi mennä jollain perusopiskelijalla. Hakuaika päättyy 19.5., joten siihen mennessä pitää päättää, jatkanko näin vai haenko varsinaiseksi opiskelijaksi. Hyvää siinä on tietenkin se, että on halvempaa opiskella päätoimisesti kuin avoimen kautta. Huonoa se, että varmaan kaikki läsnäoloa vaativa opetus ja tentit ovat keskellä päivää, enkä pääse hyvin keskellä päivää pujahtamaan johonkin kesken työpäivää tai kotoa, lapsen luota.
Noihin aineopintoihin kuuluu 120 t harjoittelu jossain. Olen miettinyt, että pyrkisinkö autistiluokkaan vai kouluun, jossa integraatio erityypisten (esim. dysfasia, asperger, adhd) erityistä tukea tarvitsevien ja ns. normaaliluokkalaisten samanluokka-asteisten välillä on järjestetty todella edistyksellisesti ja toimivasti. Toisaalta autistiluokka kiinnostaa, mutta onko toisesta enemmän ja laajemmin hyötyä? Kumpikin kelpaa harjoittelupaikaksi yliopiston puolesta.
Adoptiosta minulla ei ole uutisia. Nimeämistä ei kuulu. Nyt ennuste on papereiden lähettämisestä nimeämiseen 10-12 kk, eli huhtikuun lopun ja kesäkuun lopun välillä + 8- 9 viikkoa hakumatkan valmisteluihin. Eli hakumatka olisi n. heinäkuun alun ja syyskuun alun välillä. Mutta kun se ennuste on muuttunut niin monta kertaa (alunperinhän meidän piti saada nimeäminen jo jouluksi), niin en oikein jaksa pitää mitään ns. varmana.
Sinänsä aika on mennyt nopsaan, kun on ollut muutakin mietittävää ja puuhattavaa. Ja en ole niin kauheasti kärsinyt kahdenolosta miehen kanssa. Tuossa taannoinkin kun oli oikein kiva viikonloppu, niin mietin puolitosissaan, että miksi ihmeessä haluan vapaaehtoisesti luopua tästä mukavuudesta...
Tosin kyllähän me oikeasti sitä lasta haluamme perheeseemme, ja aika paljonkin, kun olemme kuitenkin käyneet läpi niin paljon sen eteen. Mutta en ole mikään kärsivä ja onneton ihmisraunio nytkään, vaan aika onnellinen ihminen. En tarvitse sitä lasta siihen, että olisin tyytyväinen elämääni tai että tulisin onnelliseksi. Mutta uskon, että hänestä on kyllä paljon iloa.
Tässä odotuksessa on hullua se, että kun aina huomaa, että kuukausi taas meni ilman nimeämistä, niin kuukausi kuukaudelta on epäuskoisempi olo, että kulminoituuko tämä prosessi todellakin joskus? Loppuuko tämä odotus joskus ja tuleeko meille ihan oikeasti joskus joku asumaan? Vaikka järjellä tiedänkin, että kyllä se joskus tapahtuu... mutta milloin? Ja miltähän se sitten tuntuu? Osaako sitten nimeämisen jälkeenkään ottaa asiaa totena ja ryhtyä toden teolla valmistelemaan kotia lapselle? Ajattelin kyllä toukokuussa pitää viikon loman, jossa tyhjennän nyt työhuoneena olevan tulevan lapsen huoneen, maalaan ja kiinnitän boordin ja kasaan pinnasängyn ja mietin mitä muuta huone tarvitsee, hyllyn ja lipaston ainakin?
tiistaina, helmikuuta 28, 2006
Oletko Suomen ihanin nainen?
Ylellä on näemmä tosi hilpeän ennakkoluulotonta ohjelmapolititiikkaa, kun oikein tällä ilmoituksella haetaan Suomen ihaninta naista, jonka valitsevat somalimiehet."Nainen, kestääkö kanttisi? Voiton vie sisäisesti kaunis nainen, joka olisi ihannekumppani niin Suomessa kuin Afrikassa. Valinnan tekevät miehet Somaliasta. Esiraati kokoontuu kaukana Afrikassa. Voittaja valitaan elokuussa Helsingissä. Ihanin Suomi-nainen palkitaan Afrikan-matkalla.
Kilpailun järjestää TV1:n ensi kesän viihdeohjelma Ähläm Sähläm. Alustavan karsinnan tekee Ähläm Sählämin toimitus, joka valitsee maaliskuussa 12 naista varsinaiseen kisaan. "
No, todellisuudessa lienee joku hakkeri asialla. Otin nuo ruutukaappaukset todisteeksi, koska todennäköisesti linkkiä ei enää huomenaamulla ole. (Kuvat saa luettavan isoiksi klikkaamalla niitä ja odottamalla hetki, kunnes oikeaan alanurkkaan ilmaantuu sellainen nuolineliö, jolla kuva suurenee koko ikkunan kokoiseksi.) Ainakin minun on vaikeaa uskoa, että Ylellä olisi ohjelma nimeltä Ähläm Sähläm.Liittyisikö tämä jotenkin niihin pilapiirroksiin? Vai onko muuten vaan joku humoristi asialla?
keskiviikkona, helmikuuta 22, 2006
On erilaista odotusta
Olen ollut taas kovin kiireinen, lukenut tenttiin & tehnyt paljon työtä. Mitään edistystä odotuksessa ei ole ollut. Nyt vaikuttaa siltä, että menee vähintään huhtikuulle, ennen kuin saamme nimeämiset. Ovat huhuja, mutta uskottavia.
Erilaistakin odotus voisi olla. Eräs samanikäinen ystäväni odottaa lasta, esikoistaan. Vauva sai alkunsa vahingossa, lomaromanssista. Toki kyseessä oli iloinen vahinko, ystäväni ei luullut ikinä äidiksi pääsevänsä. Ystäväni joutuu muuttamaan kohta ihan uudelle paikkakunnalle, kun häneltä menee asunto alta, ja hän voi jäädä jo äitiyslomalle. Hänellä ei ole mitään tulevalle vauvalle, koska hänellä ei ole rahaa edes laskuihin. Siihen liittyy monia asioita, joita en nyt tässä käy läpi.
Jotenkin tuollainen vahinko-odottaminen ei ihanteellisiin olosuhteisiin tuntuu minusta oudolta, vaikka tiedänkin, että kaikki muut saavatkin tehdä lapsia, miten haluavat. Mutta kun tämä meidän lapsen saaminen on niin kontrolloitua, niin syynättyä, niin se vaan tuntuu kummalliselta.
Mulla kävi niin sääliksi ystävääni ja tulevaa vauvaa, että kävin ostamassa pienen starttipaketin kirpputorilla pieniä 50-56-62-68-senttisiä vaatteita. Ostin ihan perusarkivaatteita, bodeja, potkuhousuja, kokohaalareita, kaikki neutraalin värisiä, jotka sopivat tytölle ja pojalle. Lähetän ne sitten uuteen osoitteeseen, kun hän on muuttanut.
Olin ajatellut ostaa tälle vauvalle jonkun kivan juhlavaatteen, kun hän syntyy. Nyt päätin ostaa korillisen ja mielummin ammeellisen kaikkea käytännön vauvatavaraa, kuten perusvoiteita, tuttipulloja, pulloharja, ensimukeja jne. Niitä saa nyt ehdottaa mulle. Ja jotain luksusta, mikä ilahduttaa vastasynnyttänyttä.
Erilaistakin odotus voisi olla. Eräs samanikäinen ystäväni odottaa lasta, esikoistaan. Vauva sai alkunsa vahingossa, lomaromanssista. Toki kyseessä oli iloinen vahinko, ystäväni ei luullut ikinä äidiksi pääsevänsä. Ystäväni joutuu muuttamaan kohta ihan uudelle paikkakunnalle, kun häneltä menee asunto alta, ja hän voi jäädä jo äitiyslomalle. Hänellä ei ole mitään tulevalle vauvalle, koska hänellä ei ole rahaa edes laskuihin. Siihen liittyy monia asioita, joita en nyt tässä käy läpi.
Jotenkin tuollainen vahinko-odottaminen ei ihanteellisiin olosuhteisiin tuntuu minusta oudolta, vaikka tiedänkin, että kaikki muut saavatkin tehdä lapsia, miten haluavat. Mutta kun tämä meidän lapsen saaminen on niin kontrolloitua, niin syynättyä, niin se vaan tuntuu kummalliselta.
Mulla kävi niin sääliksi ystävääni ja tulevaa vauvaa, että kävin ostamassa pienen starttipaketin kirpputorilla pieniä 50-56-62-68-senttisiä vaatteita. Ostin ihan perusarkivaatteita, bodeja, potkuhousuja, kokohaalareita, kaikki neutraalin värisiä, jotka sopivat tytölle ja pojalle. Lähetän ne sitten uuteen osoitteeseen, kun hän on muuttanut.
Olin ajatellut ostaa tälle vauvalle jonkun kivan juhlavaatteen, kun hän syntyy. Nyt päätin ostaa korillisen ja mielummin ammeellisen kaikkea käytännön vauvatavaraa, kuten perusvoiteita, tuttipulloja, pulloharja, ensimukeja jne. Niitä saa nyt ehdottaa mulle. Ja jotain luksusta, mikä ilahduttaa vastasynnyttänyttä.
keskiviikkona, helmikuuta 01, 2006
Uskallusta on mennä jo näin pitkälle
Soitin juuri seurakuntani papille ristiäisistä. Lähinnä kiinnosti se, millainen seurakuntasali siinä kirkon yhteydessä on, kun en ole juuri siellä käynyt. 80 henkeä mahtuu hyvin ja 80 on kahvikalusto, joten siitä ei tarvitse huolehtia. Ei meille silti noin massiiviset ristiäiset tule, mutta varmaan useampi kymmenen vierasta kuitenkin.Juttelimme hetken myös vaatteista ja nimestä. Olemme kummatkin ortodokseja, ja tavallisessa ortodoksisessa kasteessa vastasyntynyt on alasti ja hänet upotetaan veteen 3 kertaa. Kyselin, onko se upotus välttämätöntä, jos lapsi on jo isompi, eikä suostu olemaan tuolla kuvan lailla papin kanssa. Kuulemma voi soveltaa aikuiskastetta (jossa siis päätä sivellään vedellä ja tehdään mirhavoitelu).
Puvustakin puhuimme, kun mitään kastemekkoa tuskin voi ajatella. Kunhan vaate on valkoinen ja juhlava, niin se käy. Ajattelin hakea Kiinasta sopivaa valkoista kiinamekkoa juhlamekoksi. Jos lapsi on poika, niin valkoinen paita ja housut.
Ortodoksilapselle annetaan perinteisesti vain yksi nimi, mutta tästä on kyllä lipsuttu Ortodoksiviestin Kastetut-osaston mukaan. Mutta vähintään yhdellä nimellä tulisi olla yhteys ortodoksiseen nimistöön ja taivaalliseen esirukoilijaan. Sanoin, että jos lapsen kiinalainen nimi on sellainen, jota voi käyttää, olemme ajatelleet säilyttää kiinalaisen nimen kutsumanimenä eikä kakkosnimenä. Pappi koetti kyllä puhua, että kristillinen nimi olisi kutsumanimi. Saa nähdä, joutuuko siitä vielä taittamaan peistä.
Menemme sitten tutustumaan, kun tiedämme ajankohtaa paremmin. Mitenkähän nuo ristiäiset sitten sujuvat? Pysyyköhän lapsi aloillaan yhtään. Se on meinaan aika pitkä tilaisuus. Se sakramenttisosuus kestää vähintään noin puoli tuntia. Onneksi tuo pappi oli kastanut jo 2 adoptiolasta aiemmin.
maanantaina, tammikuuta 30, 2006
Neljän suorat
Kiitos Nannelle haastamisesta! Tällä hetkellä olen uponnut viikonloppuisten Educa-messujen sulatteluun ja tutkimusmetodien opiskeluun, joten ihan hyvä keventää vähän.
Vastaan haasteeseen esittämällä omia neljän suoriani.
Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana (näitä on ollut paljon! laitan menneisyyden paikkoja)
opettajan sijainen
Hakaniemen torikahvilan kahvila-apulainen
postineiti (siis luukulla)
tv-uutisten leikkaaja
Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan
Korppi sylissä
Breaking the waves
Jules & Jim
Miehuuskoe
Neljä paikkaa, joissa olen asunut (näitäkin on paljon)
pienen tehdaspaikkakunnan pieni kerrostalo, II kerros, kolmio (eka jonka muistan, muttei faktisesti eka)
hippikommuuni Espoossa rintamamiestalossa
Pispalassa eräässä nykyään puretussa puutalossa
Torkkelinmäen sinkkuasunto 8. kerroksessa hulppeine näkymine
Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän
Sopranos
Amyn lailla
Oz
Strömsö
Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla
Auschwitzissä
Barcelonassa
Pariisissa
Prahassa
Neljä suosikkiruokaani
poronkäristys ja perunamuusi
kaikki thaimaalainen ja intialainen ruoka
lammas missä muodossa tahansa
lohimedaldongit ja puikulaperunamuusi
Neljä saittia, joilla käyn päivittäin (tai lähes päivittäin...)
Blogilista
useammalla suljetulla adoptioaiheisella keskusteluryhmällä
hs.fi
Verkkiksen adoptiopalsta
Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt
Kiinassa lasta hakemassa
Lomalla jossain missä on jo kevät tai kylpylässä
Äidin ja isän luona rauhoittumassa luonnon keskellä
lampaita rapsuttamassa tuossa kilsan parin päässä
Neljä blogia, joita mainostaa
En viitsi mainostaa muutenkin kovin tunnettuja kuten Viistoa pintaa tai Ryytimaata, ja ajattelin nostaa esiin muutenkin niitä, joita en oo vielä saanut aikaiseksi tuohon sivupalkkiin kirjata, joten mainostan nyt seuraavia (suluissa miksi):
Kirjaksi?: Tarinoita siitä, mitä tapahtuu, kun harrastajakirjoittajan toive saada käsikirjoitus julkaistuksi alkaa saada hentoa pohjaa (mielenkiinnosta, omien haaveiden takia)
Kotimiestä: Koti-isä, poika n.2-vuotias Abduktoitu Locombiasta. Ajatuksia ja tapahtumia joita voi tapahtua vain kotimiehille ja niiden jälkikasvulle. (humoristinen miesnäkökulma adoptioon)
Käkkijän kertomaa: Geokätkentä on harrastus, jossa toiset harrastajat piilottavat jonnekin pakastepurkin eli kätkön ja ottavat siitä satelliittipaikantimella eli GPSr:llä koordinaatit ja ilmoittavat ne Internetissä. Toiset harrastajat syöttävät kätkön koodinaatit omaan paikantimeensa ja menevät etsimään purkkia. Löytönsä he kirjaavat sekä purkissa olevaan vihkoon, että kätkön sivulle Internetiin. Tämä blogi kertoo geokätkennästä ja samalla vähän muustakin. (vaikuttaa kivalta uudelta harrastukselta)
Salanimi & salanimeä Mitähän sillä tädillä tänään juolahtaa mieleen? (usein jotain kiinnostavaa, olen huomannut)
Haasteen heitän eteenpäin Kauralle! Ja hyvää kiinalaista uutta vuotta (vuosi vaihtui sunnuntaina)!
Vastaan haasteeseen esittämällä omia neljän suoriani.
Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana (näitä on ollut paljon! laitan menneisyyden paikkoja)
opettajan sijainen
Hakaniemen torikahvilan kahvila-apulainen
postineiti (siis luukulla)
tv-uutisten leikkaaja
Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan
Korppi sylissä
Breaking the waves
Jules & Jim
Miehuuskoe
Neljä paikkaa, joissa olen asunut (näitäkin on paljon)
pienen tehdaspaikkakunnan pieni kerrostalo, II kerros, kolmio (eka jonka muistan, muttei faktisesti eka)
hippikommuuni Espoossa rintamamiestalossa
Pispalassa eräässä nykyään puretussa puutalossa
Torkkelinmäen sinkkuasunto 8. kerroksessa hulppeine näkymine
Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän
Sopranos
Amyn lailla
Oz
Strömsö
Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla
Auschwitzissä
Barcelonassa
Pariisissa
Prahassa
Neljä suosikkiruokaani
poronkäristys ja perunamuusi
kaikki thaimaalainen ja intialainen ruoka
lammas missä muodossa tahansa
lohimedaldongit ja puikulaperunamuusi
Neljä saittia, joilla käyn päivittäin (tai lähes päivittäin...)
Blogilista
useammalla suljetulla adoptioaiheisella keskusteluryhmällä
hs.fi
Verkkiksen adoptiopalsta
Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt
Kiinassa lasta hakemassa
Lomalla jossain missä on jo kevät tai kylpylässä
Äidin ja isän luona rauhoittumassa luonnon keskellä
lampaita rapsuttamassa tuossa kilsan parin päässä
Neljä blogia, joita mainostaa
En viitsi mainostaa muutenkin kovin tunnettuja kuten Viistoa pintaa tai Ryytimaata, ja ajattelin nostaa esiin muutenkin niitä, joita en oo vielä saanut aikaiseksi tuohon sivupalkkiin kirjata, joten mainostan nyt seuraavia (suluissa miksi):
Kirjaksi?: Tarinoita siitä, mitä tapahtuu, kun harrastajakirjoittajan toive saada käsikirjoitus julkaistuksi alkaa saada hentoa pohjaa (mielenkiinnosta, omien haaveiden takia)
Kotimiestä: Koti-isä, poika n.2-vuotias Abduktoitu Locombiasta. Ajatuksia ja tapahtumia joita voi tapahtua vain kotimiehille ja niiden jälkikasvulle. (humoristinen miesnäkökulma adoptioon)
Käkkijän kertomaa: Geokätkentä on harrastus, jossa toiset harrastajat piilottavat jonnekin pakastepurkin eli kätkön ja ottavat siitä satelliittipaikantimella eli GPSr:llä koordinaatit ja ilmoittavat ne Internetissä. Toiset harrastajat syöttävät kätkön koodinaatit omaan paikantimeensa ja menevät etsimään purkkia. Löytönsä he kirjaavat sekä purkissa olevaan vihkoon, että kätkön sivulle Internetiin. Tämä blogi kertoo geokätkennästä ja samalla vähän muustakin. (vaikuttaa kivalta uudelta harrastukselta)
Salanimi & salanimeä Mitähän sillä tädillä tänään juolahtaa mieleen? (usein jotain kiinnostavaa, olen huomannut)
Haasteen heitän eteenpäin Kauralle! Ja hyvää kiinalaista uutta vuotta (vuosi vaihtui sunnuntaina)!
maanantaina, tammikuuta 23, 2006
Sauli ei ymmärrä adoptiota
Sauli Niinistö on esittänyt aika erikoisen mielipiteensä adoptiovanhempien etuisuuksista Interpedian lehdessä 4/05. Siinä kysyttiin, millä ehdokkaat perustelevat eroavaisuudet sosiaalisissa etuuksissa. Johdannossa oli mainittu eroavaisuuksina lyhyempi vanhempainvapaakausi verrattuna biologisiin perheisiin ja se, että yli 7-vuotiaan adoptoidessa ei ole vanhempainrahakautta ollenkaan. Muut vastanneet (Lax, Kallis, Hautala) eivät hyväksyneet eroavaisuuksia.
Niinistön mielestä "Adoptiolapsen vaikutus perheen talouteen on kuitenkin pienempi niin odotusaikana kuin vauvavarusteiden osalta. Isompien lapsien kohdalla lapsilisä yhtenäistää etuja. Lakia säätävän eduskunnan pitäisi tarkastella tuen tarvetta määräajoin."
Häh? Tuntuu, että Niinistö ei oikein ymmärtänyt, mitä kysyttiin. Saatava summahan perustuu etuutta käyttävän vanhemman tuloihin, eikä laskentasysteemi päivärahan suuruuden kohdalla ole sen kummemmin erilainen kuin biologisilla perheilläkään. Aika sen sijaan on huomattavasti lyhyempi (tällä hetkellä biologiset perheet saavat perhevapaita 263 arkipäivää ja adoptioperheet 180 arkipäivää).
Ja miten niin adoptiolapsi on halvempi ja vaikuttaa vähemmän perheen talouteen? Adoptiolapsi käyttää vähemmän aikaa vaippoja, kun on isompi? Aika paljon niitä vaippoja saa kulua verrattuna siihen, kun me laillistamme ja käännätämme asiakirjoja, lähetämme niitä toiselle puolen maapalloa, ja käymme hakemassa lapsen... Meillä menee omaa rahaa n. 6000 euroa tähän adoptioon. Adoptiotukea saamme 4500. Tuki on maasta riippuvainen, n. 1/3 adoption kustannuksista. Sen saa kun lapsi on nimetty ja hyväksytty, eli aika usein se menee hakumatkaan.
Minulle on myös jäänyt epäselväksi, että mitä kustannuksia biologista lasta odottavalle perheelle on lapsen odotusaikana verrattuna adoptio-odotukseen? Äitiysvaatteet?
Tarkemmin asiaa tivattaessa Niinistö on kommentoinut, että nykyinen adoptiotuki tukee hänen mielestään vain matkayhtiöitä ja hotelleja ja sinällään annetaan väärässä paikassa. Hakumatka on kuitenkin tarpeellinen lapsen saamiseksi. Luuleeko Niinistö, että me lomailemme hakumatkalla?
Hän oli myös kommentoinut, että tarveharkintaa tarvitaan edelleen sosiaalisia etuuksia myönnettäessä, sillä adoptiot ovat erilaisia. Eli siis tarpeeksi "rikkaat" adoptiovanhemmat eivät saisi tukea ollenkaan. No, onkohan hän valmis pudottamaan myös saman tulotason omaavilta biologisilta vanhemmilta vaikka puolet vanhempainrahasta tai lapsilisät pois? Tai käyköön tarpeeksi hyvin toimeentulevat neuvolassa omin rahoin, yksityisellä?
En ollut muutenkaan mikään Sale-fanittaja, mutta tässä lisäsyy äänestää sitä toista.
Niinistön mielestä "Adoptiolapsen vaikutus perheen talouteen on kuitenkin pienempi niin odotusaikana kuin vauvavarusteiden osalta. Isompien lapsien kohdalla lapsilisä yhtenäistää etuja. Lakia säätävän eduskunnan pitäisi tarkastella tuen tarvetta määräajoin."
Häh? Tuntuu, että Niinistö ei oikein ymmärtänyt, mitä kysyttiin. Saatava summahan perustuu etuutta käyttävän vanhemman tuloihin, eikä laskentasysteemi päivärahan suuruuden kohdalla ole sen kummemmin erilainen kuin biologisilla perheilläkään. Aika sen sijaan on huomattavasti lyhyempi (tällä hetkellä biologiset perheet saavat perhevapaita 263 arkipäivää ja adoptioperheet 180 arkipäivää).
Ja miten niin adoptiolapsi on halvempi ja vaikuttaa vähemmän perheen talouteen? Adoptiolapsi käyttää vähemmän aikaa vaippoja, kun on isompi? Aika paljon niitä vaippoja saa kulua verrattuna siihen, kun me laillistamme ja käännätämme asiakirjoja, lähetämme niitä toiselle puolen maapalloa, ja käymme hakemassa lapsen... Meillä menee omaa rahaa n. 6000 euroa tähän adoptioon. Adoptiotukea saamme 4500. Tuki on maasta riippuvainen, n. 1/3 adoption kustannuksista. Sen saa kun lapsi on nimetty ja hyväksytty, eli aika usein se menee hakumatkaan.
Minulle on myös jäänyt epäselväksi, että mitä kustannuksia biologista lasta odottavalle perheelle on lapsen odotusaikana verrattuna adoptio-odotukseen? Äitiysvaatteet?
Tarkemmin asiaa tivattaessa Niinistö on kommentoinut, että nykyinen adoptiotuki tukee hänen mielestään vain matkayhtiöitä ja hotelleja ja sinällään annetaan väärässä paikassa. Hakumatka on kuitenkin tarpeellinen lapsen saamiseksi. Luuleeko Niinistö, että me lomailemme hakumatkalla?
Hän oli myös kommentoinut, että tarveharkintaa tarvitaan edelleen sosiaalisia etuuksia myönnettäessä, sillä adoptiot ovat erilaisia. Eli siis tarpeeksi "rikkaat" adoptiovanhemmat eivät saisi tukea ollenkaan. No, onkohan hän valmis pudottamaan myös saman tulotason omaavilta biologisilta vanhemmilta vaikka puolet vanhempainrahasta tai lapsilisät pois? Tai käyköön tarpeeksi hyvin toimeentulevat neuvolassa omin rahoin, yksityisellä?
En ollut muutenkaan mikään Sale-fanittaja, mutta tässä lisäsyy äänestää sitä toista.
Lämpenee, kuumenee...ja pelottaa
Nyt siellä samaisella CCAA:n sivustolla lukee, että CCAA on matchannut lapset niille perheille, joiden paperit on rekisteröity 13.5. 2005. Meillähän tuo päivä on 28.6. 2005. Ollaan siis jo tosi lähellä.Samaan aikaan surettaa, ahdistaa ja pelottaa kauheasti. En voi tähän pelkoon johtavista syistä kirjoittaa kovin tarkkaan edes näin nimettömänä, mutta sattuneista syistä johtuen olen viime aikoina miettinyt hyvin paljon lapsiesityksen hylkäämistilannetta. Ja ruvennut pelkäämään sitä omalle kohdalle.
Mehän emme ole adoptoimassa ns. erityistarpeista lasta. Emme ole luetteloineet hakukirjeeseen niitä erityistarpeita, mitä voimme hyväksyä. Kotiselvityksessä lukee, että olemme keskustelleet mahdollisista erityistarpeista, ja olemme valmiit adoptoimaan lapsen, jolla on sellaisia erityistarpeita, mitä voi täällä Suomessa korjata helposti. Emme ole kuitenkaan vaatimassa mitään ns. täydellistä lasta, ja monet esimerkkinä käytettävät erityistarpeet kuten vaikka sormen puuttuminen tai likinäköisyys tuntuvat aika helpoltakin hyväksyä.
En ole kauhean tosissani edes pohtinut lapsiesityksen hylkäämistä ennen tätä. Mutta nyt kun se on konkretisoitunut, olen miettinyt joka päivä, mikä johtaisi meillä sellaiseen päätökseen. Fas on sellainen. Se vaikutti meillä ihan maavalintoihinkin. Samoin tosi syvä kehitysvamma. Miehellä rajat ovat vähän tiukemmat, mutta silti hän esim. mieltää siskonpoikansa aspergereineen kaikkineen normaaliksi lapseksi. Ja molemmat ymmärrämme, että adoptioon liittyy aina jotain taustan aiheuttamaa kiintymyssuhdeongelmaa. Ja että koskaan ei tiedä, mihin itse kukin myöhemmin sairastuu.
Nyt tajuan senkin, että tässä Kiinan kronologisessa systeemissä on vaaransakin. Jos kaikki läheiset osaavat odottaa nimeämistä tiettyyn aikaan, ja jos meillä on edessä hyvin vaikea ja surullinen päätös, niin en haluaisi, että kaikki sen tietävät. Tässä nettijulkisuudessakin on vaaransa, koska hyvin monet tunnistavat näissä pienissä piireissä toisensa.
Siksi olemme päättäneet, että sukulaisille ja tuttaville ei kerrota, kuinka lähellä nimeämistä olemme. Kerromme vasta, kun olemme saaneet nimeämisen, ja nähneet terveystiedot. En halua ruveta puimaan tuollaista valintaa kaikkien kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
