Mikä blogi sinä olet?
tiistaina, toukokuuta 31, 2005
Menneisyysmuisteluita
Lukioaikainen poikaystäväni tulee kuulemma isäksi entisen luokkakaverini kanssa. Heidän parisuhdetilanteensa on vähintäänkin sekava. Heillä on ollut on ja off-suhde n. 7 vuotta. Nytkään eivät asu yhdessä. En tiedä, miten aikovat hoitaa lapsen tapaamiset.
Entisellä poikaystävälläni oli isoja ongelmia itsetuntonsa ja alkoholin + muiden päihteiden kanssa jo silloin 80-luvun lopulla, jolloin jätin hänet näistä syistä. Rakastin häntä paljon, mutta en halunnut elää noiden ongelmien kanssa loppuikääni. Oli pakko lähteä ja pelastaa itseni, kun vielä pystyin.
Alkuvuosina oli vaikeaa pitää itseäni erossa, vaan aina kun tavattiin, se johti yhteisiin öihin. Mutta eräänä joululoman pakkasaamuna hänen luotaan kävellessä ymmärsin, että nyt se toivoton rakastaminen on lopulta ohi. Erosta oli silloin jo noin 3 vuotta.
Olen viimeksi nähnyt häntä 10 vuotta sitten. Silloin päätin, etten enää halua nähdä häntä, koska läsnäoloni aiheutti aina paljon pahaa. Hänen silloinen tyttöystävänsä sai kärsiä siitä. Kun minä olin vierailulla oikeasta elämästäni lapsuudenkodissani, hän käyttäytyi kuin tuota tyttöystävää ei olisi ollutkaan. Hän teki selväksi, että milloin tahansa jättäisi hänet, jos ottaisin hänet takaisin edes yhdeksi yöksi. Teki pahaa katsella, miten hän kosti minun menettämiseni tuolle tyttöystävälle.
Onneksi minussa oli sen verran järkeä aikoinaan, että sain itseni irti tuosta suhteesta. Ja että minulla on nyt parempi elämäntilanne odottaa lasta perheeseemme. Yllätyin, että minua ei käynyt tippaakaan kateeksi. Oli aika, jolloin kaikki biologisen lapsen saavat aiheuttivat piston. Nyt tunne on helpotus, että pääsin eroon. Koska rakkaus ei todellakaan riitä onneen.
Ymmärrän ehkä paremmin, mitä minulla nyt on kotona ja että sitä pitää vaalia.
Entisellä poikaystävälläni oli isoja ongelmia itsetuntonsa ja alkoholin + muiden päihteiden kanssa jo silloin 80-luvun lopulla, jolloin jätin hänet näistä syistä. Rakastin häntä paljon, mutta en halunnut elää noiden ongelmien kanssa loppuikääni. Oli pakko lähteä ja pelastaa itseni, kun vielä pystyin.
Alkuvuosina oli vaikeaa pitää itseäni erossa, vaan aina kun tavattiin, se johti yhteisiin öihin. Mutta eräänä joululoman pakkasaamuna hänen luotaan kävellessä ymmärsin, että nyt se toivoton rakastaminen on lopulta ohi. Erosta oli silloin jo noin 3 vuotta.
Olen viimeksi nähnyt häntä 10 vuotta sitten. Silloin päätin, etten enää halua nähdä häntä, koska läsnäoloni aiheutti aina paljon pahaa. Hänen silloinen tyttöystävänsä sai kärsiä siitä. Kun minä olin vierailulla oikeasta elämästäni lapsuudenkodissani, hän käyttäytyi kuin tuota tyttöystävää ei olisi ollutkaan. Hän teki selväksi, että milloin tahansa jättäisi hänet, jos ottaisin hänet takaisin edes yhdeksi yöksi. Teki pahaa katsella, miten hän kosti minun menettämiseni tuolle tyttöystävälle.
Onneksi minussa oli sen verran järkeä aikoinaan, että sain itseni irti tuosta suhteesta. Ja että minulla on nyt parempi elämäntilanne odottaa lasta perheeseemme. Yllätyin, että minua ei käynyt tippaakaan kateeksi. Oli aika, jolloin kaikki biologisen lapsen saavat aiheuttivat piston. Nyt tunne on helpotus, että pääsin eroon. Koska rakkaus ei todellakaan riitä onneen.
Ymmärrän ehkä paremmin, mitä minulla nyt on kotona ja että sitä pitää vaalia.
maanantaina, toukokuuta 30, 2005
Asiaa Kuopioon
Kuopion valokuvakeskuksessa avataan tällä viikolla Linda McCartneyn valokuvanäyttely "Sixties – Portrait of an Era". Eli ensimmäistä kertaa pääsee näkemään ne legendaariset rock-valokuvat, mitä Linda kuvasi Rolling Stone-lehdelle.
Pysähdyksen arvoinen näyttely, ainakin meille, joiden musiikkihyllystä tuon ajan musiikkia löytyy. Näyttely on avoinna 3.6. - 4.9. 2005 eli kesälomareissulla ehtii käydä tuolla.
Esimakua näyttelystä
Kuva Paul McCartneysta ja tyttärestään Marysta.
Posted by Hello
Ihana kuva, vaikka suosikkibeatleni onkin/olikin John.
Kun katson tuota kuvaa, päässä alkaa soida soundtrackina Maybe I'm amazed. Jotenkin tästä kuvasta huokuu rakkaus.
Kertajulkaisu on laillista tästä näyttelystä kertovan jutun yhteydessä. Lisää kuvia täällä.
Pysähdyksen arvoinen näyttely, ainakin meille, joiden musiikkihyllystä tuon ajan musiikkia löytyy. Näyttely on avoinna 3.6. - 4.9. 2005 eli kesälomareissulla ehtii käydä tuolla.
Esimakua näyttelystä
Kuva Paul McCartneysta ja tyttärestään Marysta.
Posted by Hello
Ihana kuva, vaikka suosikkibeatleni onkin/olikin John.
Kun katson tuota kuvaa, päässä alkaa soida soundtrackina Maybe I'm amazed. Jotenkin tästä kuvasta huokuu rakkaus.
Kertajulkaisu on laillista tästä näyttelystä kertovan jutun yhteydessä. Lisää kuvia täällä.
keskiviikkona, toukokuuta 25, 2005
Suomi-päiväkirja amerikkalaisille
Luin Hesarin verkkoversion tuoreesta jutusta (huom! linkki luultavasti toimii vain tänään), että The Washington Postin toimittaja Robert G. Kaiser ja valokuvaaja Lucian Perkins ovat parhaillaan Suomessa kolmen viikon matkalla. He käyvät Helsingissä, Jyväskylässä, Kuopiossa, Joensuussa, Kuhmossa, Oulussa, Tampereella ja Turussa.
He kirjoittavat nettipäiväkirjaa, jota voi seurata lehden nettisivuilta (läytyy oikealta kohdasta Gallery: Finnish Diary). Jo matkan aikana voi lähettää kommentteja ja kritiikkiä lukijoilta osoittella finlanddiary@washingtonpost.com.
He ovat aiemmin tehneet samalla periaatteella Siperian päiväkirjan, jota käytetään yhä oppimateriaalina monissa amerikkalaisissa kouluissa.
Eli jos haluatte osallistua amerikkalaisten koululaisten valistamiseen, kannattaa osallistua tähän nettipäiväkirjan tekoon!
He kirjoittavat nettipäiväkirjaa, jota voi seurata lehden nettisivuilta (läytyy oikealta kohdasta Gallery: Finnish Diary). Jo matkan aikana voi lähettää kommentteja ja kritiikkiä lukijoilta osoittella finlanddiary@washingtonpost.com.
He ovat aiemmin tehneet samalla periaatteella Siperian päiväkirjan, jota käytetään yhä oppimateriaalina monissa amerikkalaisissa kouluissa.
Eli jos haluatte osallistua amerikkalaisten koululaisten valistamiseen, kannattaa osallistua tähän nettipäiväkirjan tekoon!
tiistaina, toukokuuta 24, 2005
Yksinhuoltaja vai myöhäinen lintu
Luin Tiina Kaarelan blogista pikkaisen vanhemman tekstin, jossa hän kommentoi lapsenteon jättämistä myöhemmälle iälle, jolloin joutuu turvautumaan hedelmällisyyshoitoihin tai adoptioon. Hän on onnellinen, kun teki lapsensa ajoissa (mitä se sitten tarkoittaakaan, en tiedä T.K.:n tarkkaa ikää, mutta veikkaan jotain vähän päälle 40 ja lapset lienevät vähintään 20, kun ovat omilla teillään).
Tämä on aika kaksipiippuinen juttu. Yhdellä on tilanne, jossa on tehty lapset n. 20-vuotiaana (mikäli se on onnistunut silloinkaan, moni hedelmättömyys ei johdu iästä) ja erottu. Eli miesvalinta oli väärä. Sitten n. 40-vuotiaana ollaan "vapaita" omaan elämää, uuteen ihmissuhteeseen, lapset on jo isoja. Varmaan mukava vaihe elämässä.
Toinen ei ole tehnyt lapsia miehen kanssa, josta olisi ennemmin tai myöhemmin eronnut, kun on kasvanut eri suuntaan teinirakkautensa kanssa. Ehkä se mies, jonka kanssa lapsia haluaa, on löytynyt vähän myöhemmin. Sitten on huomattu, ettei se niin vaan onnistunutkaan. Ehkä näin olisi ollut jo 20-vuotiaana. Silloin toki aikaa olisi ollut enemmän kaikenlaisiin kokeiluihin.
Tämä toinen eli sitä "vapaata" omaa elämää ehkä 30-, ehkä 35- tai jopa 40-vuotiaaksi, opiskeli, matkusteli, oli töissä. Hän sitten joutuu T.K.n mielestä surullisesti juoksemaan hoidoissa ja adoptioprosesseissa. Lopputulos: hänellä on koeteltu ihmissuhde (lapsettomuus ja adoptioprosessi koettelevat suhdetta), elämänkumppani, joka on valittu aikuisena, ja lapsi(a). Hänellä alkaa uusi elämänvaihe, jossa ollaan pienen lapsen vanhempia. Ei kovin huonoa elämää sekään.
Toki itsekin toisinaan kadun, etten edes yrittänyt tulla raskaaksi aiemmin, että olisin tiennyt, että se ei onnistukaan. Mutta en nimenomaan halunnut yksinhuoltajaksi, koska en ollut varma, että ne ihmisuhteet, joita minulla oli alle 28-vuotiaana olisivat olleet sellaisia loppuelämää kestäviä. Oikeassa olin. Nyt kun tapaan heitä, näen, että olemme kasvaneet aikuisiksi eri suuntiin.
Enhän toki tiedä nytkään, että tässä ollaan yhdessä vielä kiikkustuolivaiheessa, mutta olen kyllä varmempi asiasta kuin esim. poikaystävän kanssa, jonka kanssa seurustelin vaikkapa 21-vuotiaana.
Silti en sano, että on surullista olla yksinhuoltaja, ja epäonnistua miesvalinnassaan.
Tämä on aika kaksipiippuinen juttu. Yhdellä on tilanne, jossa on tehty lapset n. 20-vuotiaana (mikäli se on onnistunut silloinkaan, moni hedelmättömyys ei johdu iästä) ja erottu. Eli miesvalinta oli väärä. Sitten n. 40-vuotiaana ollaan "vapaita" omaan elämää, uuteen ihmissuhteeseen, lapset on jo isoja. Varmaan mukava vaihe elämässä.
Toinen ei ole tehnyt lapsia miehen kanssa, josta olisi ennemmin tai myöhemmin eronnut, kun on kasvanut eri suuntaan teinirakkautensa kanssa. Ehkä se mies, jonka kanssa lapsia haluaa, on löytynyt vähän myöhemmin. Sitten on huomattu, ettei se niin vaan onnistunutkaan. Ehkä näin olisi ollut jo 20-vuotiaana. Silloin toki aikaa olisi ollut enemmän kaikenlaisiin kokeiluihin.
Tämä toinen eli sitä "vapaata" omaa elämää ehkä 30-, ehkä 35- tai jopa 40-vuotiaaksi, opiskeli, matkusteli, oli töissä. Hän sitten joutuu T.K.n mielestä surullisesti juoksemaan hoidoissa ja adoptioprosesseissa. Lopputulos: hänellä on koeteltu ihmissuhde (lapsettomuus ja adoptioprosessi koettelevat suhdetta), elämänkumppani, joka on valittu aikuisena, ja lapsi(a). Hänellä alkaa uusi elämänvaihe, jossa ollaan pienen lapsen vanhempia. Ei kovin huonoa elämää sekään.
Toki itsekin toisinaan kadun, etten edes yrittänyt tulla raskaaksi aiemmin, että olisin tiennyt, että se ei onnistukaan. Mutta en nimenomaan halunnut yksinhuoltajaksi, koska en ollut varma, että ne ihmisuhteet, joita minulla oli alle 28-vuotiaana olisivat olleet sellaisia loppuelämää kestäviä. Oikeassa olin. Nyt kun tapaan heitä, näen, että olemme kasvaneet aikuisiksi eri suuntiin.
Enhän toki tiedä nytkään, että tässä ollaan yhdessä vielä kiikkustuolivaiheessa, mutta olen kyllä varmempi asiasta kuin esim. poikaystävän kanssa, jonka kanssa seurustelin vaikkapa 21-vuotiaana.
Silti en sano, että on surullista olla yksinhuoltaja, ja epäonnistua miesvalinnassaan.
Mitä suustani ei kuulu
Osallistun tähän Touhulan perheen kautta kiertäneeseen meemiin eli lauseita, joita en ikinä sano (paitsi ehkä olen sanonut ironiamielessä).
1. Onpas ihanaa, kun sukulaiseni/sukulaisesi tulevat taas kylään. Minä niin tykkään siitä, kun viikolla joudun siivoamaan lattiasta kattoon ja kun viikonloppuni menee ruuan latomiseen pöytään ja tiskikoneen tyhjentämiseen ja täyttämiseen.
2. Imurin ääni on niin rentouttava.
3. En oikein viihdy yksin.
4. Otan oluen, kiitos.
5. En minä mitään uusia vaatteita tarvitse, kaappi on ennestäänkin täynnä kivoja vaatteita.
6. Lähdetäänkö lomalla katsomaan paikan päälle Formula-kisoja?
7. Ajattelin luopua laajakaistasta.
8. Pidä sinä vaan sitä kaukosäädintä perheen päänä.
9. Mulla särkee päätä.
10. Ei se mitään haittaa, että myöhästyit.
1. Onpas ihanaa, kun sukulaiseni/sukulaisesi tulevat taas kylään. Minä niin tykkään siitä, kun viikolla joudun siivoamaan lattiasta kattoon ja kun viikonloppuni menee ruuan latomiseen pöytään ja tiskikoneen tyhjentämiseen ja täyttämiseen.
2. Imurin ääni on niin rentouttava.
3. En oikein viihdy yksin.
4. Otan oluen, kiitos.
5. En minä mitään uusia vaatteita tarvitse, kaappi on ennestäänkin täynnä kivoja vaatteita.
6. Lähdetäänkö lomalla katsomaan paikan päälle Formula-kisoja?
7. Ajattelin luopua laajakaistasta.
8. Pidä sinä vaan sitä kaukosäädintä perheen päänä.
9. Mulla särkee päätä.
10. Ei se mitään haittaa, että myöhästyit.
maanantaina, toukokuuta 23, 2005
Maailmakuvatesti
What is Your World View? (corrected...again)
created with QuizFarm.com
You scored as Cultural Creative. Cultural Creatives are probably the newest group to enter this realm. You are a modern thinker who tends to shy away from organized religion but still feels as if there is something greater than ourselves. You are very spiritual, even if you are not religious. Life has a meaning outside of the rational.
Cultural Creative | 81% | ||
Postmodernist | 81% | ||
Idealist | 50% | ||
Existentialist | 50% | ||
Romanticist | 44% | ||
Fundamentalist | 38% | ||
Modernist | 31% | ||
Materialist | 25% |
---
Osui ja upposi.
Naisen mitta
Jatkan vielä eilisiltaisia pohdintoja. Se, mikä siinä lasten teon kyselyssä myöskin tökkii, on se, että se lapsen saaminen on jonkinlainen naisen mitta. Tähän ikään mennessä olisi pitänyt jo suorittaa nekin opintoviikot elämästä. Olisihan ne suoritettukin, mutta kun ei onnistunut ihan helpointa tietä. Tuli sitten opiskeltua ensin elämää ainakin cum laude-opintojen verran.
Varmaan myöskin sinkkuja ärsyttää kysely parisuhteesta, ja työttömiä työsuhteesta. Varmaan myöskin he saa kommentteja, jotka osoittavat kommentoijan sydämen sivistystason.
Kävin eilisen synkistelyn jälkeen pitkästä aikaa lapsettomuuspalstalla, ja en todella ole yksin saamieni kommenttien kanssa.
Mies sanoi eilen, kun purin asiasta mieltäni, että kyllä häneltäkin kysellään. Hän sanoo kuulemma lapsikysymyksiin vain "aika näyttää", jos ei ole läheinen kyselijän kanssa. Ja muistutti mua, että kyllä varmaan sitten lapsenkin kanssa multa kysellään yhtä sun toista adoptiosta. Jotenkin kuitenkin luulen, että se on helpompaa. Nyt on välillä niin ikävä sitä lasta, ettei ole tosikaan.
Varmaan myöskin sinkkuja ärsyttää kysely parisuhteesta, ja työttömiä työsuhteesta. Varmaan myöskin he saa kommentteja, jotka osoittavat kommentoijan sydämen sivistystason.
Kävin eilisen synkistelyn jälkeen pitkästä aikaa lapsettomuuspalstalla, ja en todella ole yksin saamieni kommenttien kanssa.
Mies sanoi eilen, kun purin asiasta mieltäni, että kyllä häneltäkin kysellään. Hän sanoo kuulemma lapsikysymyksiin vain "aika näyttää", jos ei ole läheinen kyselijän kanssa. Ja muistutti mua, että kyllä varmaan sitten lapsenkin kanssa multa kysellään yhtä sun toista adoptiosta. Jotenkin kuitenkin luulen, että se on helpompaa. Nyt on välillä niin ikävä sitä lasta, ettei ole tosikaan.
sunnuntai, toukokuuta 22, 2005
Mitä sinusta sitten tuli
Olen törmännyt noin kuukauden sisällä pari kertaa ihmiseen, jonka olen viimeksi nähnyt joskus 10-15 v sitten. Ensimmäiset kysymykset ovat yleensä mitä sinusta tuli, mitä teet työksesi ja entä onkos sinulla perhettä.
Työkysymys on tylsä. Itse en määrittele ketään työpaikan perusteella. Ja kun haluan vielä vaihtaa alaakin, niin en mielellään nykyään puhu omista töistäni, vaikka sinänsä jonkun mielestä se voisi olla kiinnostavaakin kuultavaa.
Toinen kysymys taas aiheuttaa selityksiä. Nykyään sanon ensin, että olen naimisissa. Pakolliseen lisäkysymykseen lapsista sanon, että tulossa on, ja lyhyesti miten. Lupaa ennen sanoin, että ei ole lapsia. Joskus sanoin, että ollaan parhaillaan adoptioprosessissa, jos luulin, että puhekumppani tajuaa jutun juonen. Joskus erehdyin.
Rehellisesti sanoen tällä hetkellä en osallistuisi vaikka lukion luokkakokoukseen, koska saisin selittää nämä niin monta kertaa, että se ei enää huvittaisi tälläista hölösuistakaan idealistista opettajatyyppiä. Olen persoonallisuustyyppiä Extraverted iNtuitive Feeling Judging (The Portrait of the Teacher Idealist (eNFj) ) eli varmaan joku 0,001 % suomalaisista on yhtä avoin kuin minä. Ja luonteeseeni kuuluu valistaminen yhtä varmasti kuin Suomen suveen kuuluu epävakaus.
Silti tämä asia aiheuttaa voimakkaita tunteita minussa. Huonommuutta, häpeää, luulisin. Minusta se on inhottavaa myöntää, mutta ilmeisesti joku kohta tässä lapsettomuudessa on niin syvästi loukannut omaa arvostustani itseäni kohtaan, että häpeän sitä epäonnistumista.
Minua myös hirvittää oma häpeäni, koska omasta mielestäni en saisi hävetä sitä, että en saanut biolasta. Pelkään, että olen huono vanhempi lapselleni tämän takia. Vaikka sydämessäni tiedänkin, että tulen rakastamaan adoptoitua lastani yhtä kovasti kuin olisin rakastanut biologistakin. Ja että tämä häpeä koskee vain sitä, mitä saan kokea nyt, kun kerron adoptoivani eli useinkin typeriä kommentteja joita kumpuaa harhakäsityksistä adoption kulusta, tai pahimmillaan joudun kuuntelemaan jotain ihmetarinoita siitä, että nyt kun adoptoimme, saamme biolapsenkin, tai saan vain jotain sääliä. Onko sitten pohjimmiltaan kyse vain kolauksista perisyntiini, ylpeyteen? Mikä SINÄ olet minulle mitään sanomaan tai säälimään! Epävarmuudesta?
Odotan kuitenkin malttamattomana sitä, että pääsen näistä tilanteista ja voin sanoa keveästi, kuin ohimennen, kyllä minulla on yksi lapsi. Sen kummemmin selittelemättä, eikä välttämättä edes sanoen, että hän on adoptoitu. Koska jos nämä ihmiset olisivat minulle niin tärkeitä, että haluaisin yksityiselämäni heille vuodattaa, niin olisin heidän kanssaan yhteydessä, enkä törmäilisi 10-15 vuoden välein.
Työkysymys on tylsä. Itse en määrittele ketään työpaikan perusteella. Ja kun haluan vielä vaihtaa alaakin, niin en mielellään nykyään puhu omista töistäni, vaikka sinänsä jonkun mielestä se voisi olla kiinnostavaakin kuultavaa.
Toinen kysymys taas aiheuttaa selityksiä. Nykyään sanon ensin, että olen naimisissa. Pakolliseen lisäkysymykseen lapsista sanon, että tulossa on, ja lyhyesti miten. Lupaa ennen sanoin, että ei ole lapsia. Joskus sanoin, että ollaan parhaillaan adoptioprosessissa, jos luulin, että puhekumppani tajuaa jutun juonen. Joskus erehdyin.
Rehellisesti sanoen tällä hetkellä en osallistuisi vaikka lukion luokkakokoukseen, koska saisin selittää nämä niin monta kertaa, että se ei enää huvittaisi tälläista hölösuistakaan idealistista opettajatyyppiä. Olen persoonallisuustyyppiä Extraverted iNtuitive Feeling Judging (The Portrait of the Teacher Idealist (eNFj) ) eli varmaan joku 0,001 % suomalaisista on yhtä avoin kuin minä. Ja luonteeseeni kuuluu valistaminen yhtä varmasti kuin Suomen suveen kuuluu epävakaus.
Silti tämä asia aiheuttaa voimakkaita tunteita minussa. Huonommuutta, häpeää, luulisin. Minusta se on inhottavaa myöntää, mutta ilmeisesti joku kohta tässä lapsettomuudessa on niin syvästi loukannut omaa arvostustani itseäni kohtaan, että häpeän sitä epäonnistumista.
Minua myös hirvittää oma häpeäni, koska omasta mielestäni en saisi hävetä sitä, että en saanut biolasta. Pelkään, että olen huono vanhempi lapselleni tämän takia. Vaikka sydämessäni tiedänkin, että tulen rakastamaan adoptoitua lastani yhtä kovasti kuin olisin rakastanut biologistakin. Ja että tämä häpeä koskee vain sitä, mitä saan kokea nyt, kun kerron adoptoivani eli useinkin typeriä kommentteja joita kumpuaa harhakäsityksistä adoption kulusta, tai pahimmillaan joudun kuuntelemaan jotain ihmetarinoita siitä, että nyt kun adoptoimme, saamme biolapsenkin, tai saan vain jotain sääliä. Onko sitten pohjimmiltaan kyse vain kolauksista perisyntiini, ylpeyteen? Mikä SINÄ olet minulle mitään sanomaan tai säälimään! Epävarmuudesta?
Odotan kuitenkin malttamattomana sitä, että pääsen näistä tilanteista ja voin sanoa keveästi, kuin ohimennen, kyllä minulla on yksi lapsi. Sen kummemmin selittelemättä, eikä välttämättä edes sanoen, että hän on adoptoitu. Koska jos nämä ihmiset olisivat minulle niin tärkeitä, että haluaisin yksityiselämäni heille vuodattaa, niin olisin heidän kanssaan yhteydessä, enkä törmäilisi 10-15 vuoden välein.
tiistaina, toukokuuta 17, 2005
Unia
Olen nähnyt nyt lyhyen ajan sisällä toisen unen hakumatkasta. Ensimmäisessä lapsi tuli syliin pienenä ja lämpimänä. Jo parin päivän päästä hän kasvoi esikouluikäisen kokoiseksi.
Nyt viime yönä sain taas lapsen syliini. Mies sanoi, että tästä lapsesta tulee Anniliina (joka ei tosiaan ole se kaavailtu nimi). Hän oli hyvin takertuva. Nukuin hänen vieressään, valveilla hän oli koko ajan ihossa kiinni. Meitä tuli unessa lentokentältä hakemaan toinen siskoni ja äitini & isäni ja jostain syystä Anniliina joutui eri autoon kuin minä. Hän itki koko matkan ja kun pääsimme kotiin, odotin häntä portailla. Itku loppui, kun hän näki minut. Hän ojensi kädet ja hymyili.
Ehkä raskaana olevatkin näkevät synnytysunia?
Nyt viime yönä sain taas lapsen syliini. Mies sanoi, että tästä lapsesta tulee Anniliina (joka ei tosiaan ole se kaavailtu nimi). Hän oli hyvin takertuva. Nukuin hänen vieressään, valveilla hän oli koko ajan ihossa kiinni. Meitä tuli unessa lentokentältä hakemaan toinen siskoni ja äitini & isäni ja jostain syystä Anniliina joutui eri autoon kuin minä. Hän itki koko matkan ja kun pääsimme kotiin, odotin häntä portailla. Itku loppui, kun hän näki minut. Hän ojensi kädet ja hymyili.
Ehkä raskaana olevatkin näkevät synnytysunia?
maanantaina, toukokuuta 16, 2005
Pitkälle tulevaisuuteen
Täytyisikö ruveta keräämään periaatteita, mitkä voi sitten myydä, kun todellisuus iskee kasvoja vasten :-)?
Olen vakavissaan suunnitellut niitä erikoispedagogiikan opintoja ja etsinyt tietoja, miten edetä, jos meinaan oikein valmistua siitä. Ensiksi ainakin ne perusopinnot joko luento-opetuksena ja kirjatentteinä tai verkko-opinnoin. Aineopintojakin saa avoimesta korkeakoulusta.
Mutta sitten olisi jo ruvettava päätoimisesti opiskelemaan. Ja valittava yliopisto. Onko se sitten Helsinki, Jyväskylä vai Joensuu? Kahdesta viimeisestä valmistuu suoraan opettajaksi, Helsingissä ilmeisesti soveltuvuus testataan myöhemmin. Sikäli se tunnu ykkösvaihtoehdolta, koska ei ole kivaa, jos sitten en pääsekään soveltuvuustestistä läpi.
Joensuun yliopisto tuntui jotenkin sympaattisimmalta. Sinne lähetettäisiin oikein elämänkerta ja selvitykset lisäansioista. Onhan mulla sentään amk-tutkinto media-alalta ja opettajakokemusta + muutama appro suoritettu, joten kaipa saisin jotain lisäpisteitä.
Mutta, niin kuin arvelinkin aiemmin, puhevika voi olla valinnan este. Ajattelin käydä puheterapeutilla syksyllä ja kysyä, onko (suht lievä) synnynnäinen r-vikani este ja voiko sille enää tehdä mitään. Mun ymmärtääkseni ja äidin mukaan en voi oppia viasta pois (olen käynyt lukiopetuksessa koko peruskoulun), vaan se on fyysinen vika, kielijänne liian tiukka. Se olisi pitänyt leikata pienenä, mutta en kuulemma ollut suostunut (mutta näin jälkeenpäin, vanhempien olisi pitänyt silti leikkauttaa se). Täytyy selvittää, onko näin todella. Lukiopetuksesta oli silti hyötyä, en jännitä vikaa ollenkaan puhuessani.
Jos nimittäin haave tyssää tuohon, niin sitten jätän sen haikailun sikseen ja pyrin vaikka opetusmateriaalien suunnittelijaksi.
Kaukana se silti on. Laskin, että perus- ja aineopinnot päättyisivät ehkä joskus v. 2008 ja sittenkin on vielä paljon opiskelemista edessä. Mun olisi mahdollista käyttää vuorotteluvapaata loppurutistuksiin. Olisin silti varmaan valmis vasta joskus 2011-2013 (riippuu montako lasta adoptoimme) ja ottaako mua enää kukaan töihinkään päälle 42-44-vuotiaana vastavalmistuneena erityisopettajana?
Olen vakavissaan suunnitellut niitä erikoispedagogiikan opintoja ja etsinyt tietoja, miten edetä, jos meinaan oikein valmistua siitä. Ensiksi ainakin ne perusopinnot joko luento-opetuksena ja kirjatentteinä tai verkko-opinnoin. Aineopintojakin saa avoimesta korkeakoulusta.
Mutta sitten olisi jo ruvettava päätoimisesti opiskelemaan. Ja valittava yliopisto. Onko se sitten Helsinki, Jyväskylä vai Joensuu? Kahdesta viimeisestä valmistuu suoraan opettajaksi, Helsingissä ilmeisesti soveltuvuus testataan myöhemmin. Sikäli se tunnu ykkösvaihtoehdolta, koska ei ole kivaa, jos sitten en pääsekään soveltuvuustestistä läpi.
Joensuun yliopisto tuntui jotenkin sympaattisimmalta. Sinne lähetettäisiin oikein elämänkerta ja selvitykset lisäansioista. Onhan mulla sentään amk-tutkinto media-alalta ja opettajakokemusta + muutama appro suoritettu, joten kaipa saisin jotain lisäpisteitä.
Mutta, niin kuin arvelinkin aiemmin, puhevika voi olla valinnan este. Ajattelin käydä puheterapeutilla syksyllä ja kysyä, onko (suht lievä) synnynnäinen r-vikani este ja voiko sille enää tehdä mitään. Mun ymmärtääkseni ja äidin mukaan en voi oppia viasta pois (olen käynyt lukiopetuksessa koko peruskoulun), vaan se on fyysinen vika, kielijänne liian tiukka. Se olisi pitänyt leikata pienenä, mutta en kuulemma ollut suostunut (mutta näin jälkeenpäin, vanhempien olisi pitänyt silti leikkauttaa se). Täytyy selvittää, onko näin todella. Lukiopetuksesta oli silti hyötyä, en jännitä vikaa ollenkaan puhuessani.
Jos nimittäin haave tyssää tuohon, niin sitten jätän sen haikailun sikseen ja pyrin vaikka opetusmateriaalien suunnittelijaksi.
Kaukana se silti on. Laskin, että perus- ja aineopinnot päättyisivät ehkä joskus v. 2008 ja sittenkin on vielä paljon opiskelemista edessä. Mun olisi mahdollista käyttää vuorotteluvapaata loppurutistuksiin. Olisin silti varmaan valmis vasta joskus 2011-2013 (riippuu montako lasta adoptoimme) ja ottaako mua enää kukaan töihinkään päälle 42-44-vuotiaana vastavalmistuneena erityisopettajana?
torstaina, toukokuuta 12, 2005
Nopeaa toimintaa + syyssuunnitelmia
Mies on kipeänä kotona ja soitti, että tänään ne meidän rikosrekisteriotteet ovat jo tulleet, joten tänään ehdin vielä kirjastoon tai postiin kopioimaan ja lähettämään ne tämän päivän postissa! Todella nopeasti, postitin otteiden hakulomakkeet 10.5....
Sentään joku asia toimii hyvin.
Pitäisi suunnitella ensi lukuvuoden kansalaisopiston kurssini. Aion pitää kursseja nyt syksyllä ja seuraavana syksynä hoitovapaakaudella, mutta en vanhempainvapaajaksolla. Toivorikkaasti oletan, että joskus helmi-maaliskuussa 2006 olemme hakumatkalla...
Yleensä pidän kurssini viikonloppuisin intensiivisesti, koska näissä opetusaiheissa (digitaalinen kuva ja media) on parempi, että ollaan viikonloppu tiiviisti aiheen parissa kuin kerran viikossa pari tuntia. Joku on aina jonkun kerran pois ja jää jälkeen, ja asiat unohtuvat. Sitä paitsi kun tuo kansalaisopistossa opettaminen on minulle normaalin työn ohessa tapahtuvaa, niin itsekin jaksan paremmin kertarysäyksenä kuin että olisi monta kuukautta joka ilta opetusta iltaisin.
Opetan syksyllä 4 kurssia niin, että on vähintään yksi vapaa viikonloppu välissä. Lisäksi aikatauluun vaikuttaa parit messut, jonne haluan: Elma-messut ja Kirjamessut, ja työn puolesta AudioVisual-messut ja siinä se melkein onkin koko syksy paalutettu.
Kesälomaksi ei olla vielä suunniteltu mitään muuta kuin että käydään Suomen ja Ruotsin Lapissa autolla. Mutta ei mitään missä missä pitäisi olla tiettynä päivämääränä. Nyt se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Aiemmin on kyllä ollut tapahtumaa ja konserttia tiedossa jo tässä vaiheessa.
Sentään joku asia toimii hyvin.
Pitäisi suunnitella ensi lukuvuoden kansalaisopiston kurssini. Aion pitää kursseja nyt syksyllä ja seuraavana syksynä hoitovapaakaudella, mutta en vanhempainvapaajaksolla. Toivorikkaasti oletan, että joskus helmi-maaliskuussa 2006 olemme hakumatkalla...
Yleensä pidän kurssini viikonloppuisin intensiivisesti, koska näissä opetusaiheissa (digitaalinen kuva ja media) on parempi, että ollaan viikonloppu tiiviisti aiheen parissa kuin kerran viikossa pari tuntia. Joku on aina jonkun kerran pois ja jää jälkeen, ja asiat unohtuvat. Sitä paitsi kun tuo kansalaisopistossa opettaminen on minulle normaalin työn ohessa tapahtuvaa, niin itsekin jaksan paremmin kertarysäyksenä kuin että olisi monta kuukautta joka ilta opetusta iltaisin.
Opetan syksyllä 4 kurssia niin, että on vähintään yksi vapaa viikonloppu välissä. Lisäksi aikatauluun vaikuttaa parit messut, jonne haluan: Elma-messut ja Kirjamessut, ja työn puolesta AudioVisual-messut ja siinä se melkein onkin koko syksy paalutettu.
Kesälomaksi ei olla vielä suunniteltu mitään muuta kuin että käydään Suomen ja Ruotsin Lapissa autolla. Mutta ei mitään missä missä pitäisi olla tiettynä päivämääränä. Nyt se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Aiemmin on kyllä ollut tapahtumaa ja konserttia tiedossa jo tässä vaiheessa.
keskiviikkona, toukokuuta 11, 2005
Kirjallisuusmeemi
Piti tehdä tämä jo aiemmin, kun näin muutamilla sivuilla tehtynä tämän hauskan meemin. Muistuksena tuli sitten kierto Onnelasta:
1. Oikeanpuoleiselta toiseksi ylimmältä hyllyltä ota hyllystäsi viisi kirjaa.
2. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke
3. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke
4. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100
5. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
6. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
7. Tee virkkeistä jono.
8. Nimeä lähteesi.
Osastolle oli tuotu uusi vuodepotilas, ei paareilla kuten tavallisesti vaan kahden miehen kantamana. Äiti kuunteli taiteilijaa hurmioituneena ja kävi hänen luonaan aina kun sai nipistettyä aikaa. Pari maalaismiestä oli kähäräpäälle selvittänyt mitä tapahtui, tämä raapaissut päätään ja tuli nyt rappusten ensimmäiselle askelmalle. Tämän vuoden aikana häntä luonnehdittiin "miellyttäväksi, ystävälliseksi ja hyvin hiljaiseksi". YRITÄN TUODA JULKI JOTAIN UUTTA ITSE TODELLISUUDEN NIIN SANOAKSENI
Lähteet:
Leena Krohn: Umbra
Milan Kundera: Elämä on toisaalla
Hannu Salama: Juhannustanssit
Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa
Cecilie Löveid: Imu (isot kirjaimet kirjasta ja sukunimessä on norjalainen ö)
Kierrätän Annalle!
Löysin muuten Turun Sanomista kiinnostavan artikkelin kirjailijoiden blogeista. Laitan sen tähänkin, kun sopii aiheeseen.
1. Oikeanpuoleiselta toiseksi ylimmältä hyllyltä ota hyllystäsi viisi kirjaa.
2. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke
3. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke
4. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100
5. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
6. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
7. Tee virkkeistä jono.
8. Nimeä lähteesi.
Osastolle oli tuotu uusi vuodepotilas, ei paareilla kuten tavallisesti vaan kahden miehen kantamana. Äiti kuunteli taiteilijaa hurmioituneena ja kävi hänen luonaan aina kun sai nipistettyä aikaa. Pari maalaismiestä oli kähäräpäälle selvittänyt mitä tapahtui, tämä raapaissut päätään ja tuli nyt rappusten ensimmäiselle askelmalle. Tämän vuoden aikana häntä luonnehdittiin "miellyttäväksi, ystävälliseksi ja hyvin hiljaiseksi". YRITÄN TUODA JULKI JOTAIN UUTTA ITSE TODELLISUUDEN NIIN SANOAKSENI
Lähteet:
Leena Krohn: Umbra
Milan Kundera: Elämä on toisaalla
Hannu Salama: Juhannustanssit
Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa
Cecilie Löveid: Imu (isot kirjaimet kirjasta ja sukunimessä on norjalainen ö)
Kierrätän Annalle!
Löysin muuten Turun Sanomista kiinnostavan artikkelin kirjailijoiden blogeista. Laitan sen tähänkin, kun sopii aiheeseen.
tiistaina, toukokuuta 10, 2005
Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!
Multa jäi tänä vuonna väliin tapahtumat, mutta hyvää Kirjan ja ruusun päivää kaikille!
Ensi vuonna taas Espan lavalle tai lähikirjastoon!
.
Ensi vuonna taas Espan lavalle tai lähikirjastoon!
.
Tilitystä
Kyllä ne uudet rikosrekisteriotteet on hankittava. Syynä siihen miksi ei kelpaa sanottiin, että heillä on periaate, että kaikki paperit on oltava päivätty luvan saamisen jälkeen. Ihan ok, mutta sen sitten voisi kirjoittaa ohjeisiinkin... Nyt on hakemukset Oikeusrekisterikeskukseen menneet. Edellisellä kerralla otteet tulivat muutamassa päivässä. Eli ensi viikolla voisi odotella niitä. Sitten äkkiä kopiot ja postiin IP:lle.
Mietin, että miksi nämä epäjohdonmukaisuudet ärsyttävät mua niin paljon tässä prosessissa. Tulin siihen tulokseen, että kun asumme täällä ääriprotestanttisessa maassa, jossa kaiken oletetaan toimivan kuten luvataan ja kaikkialla vedotaan alueelliseen ja yksilöiden väliseen tasa-arvoon, niin mua raivostuttaa, että adoptoijat eivät saa mitään tasa-arvoa verrattuna bioperheisiin ja kaikki tuntuu niin sattumanvaraiselta.
Jos olisimme asioimassa jossakin muussa maassa, jossa näin ei oletusarvoisesti olisi, niin kestäisin paljon paremmin tämän, terveisin nimimerkki joskus ennen vapautumisia itä-Euroopassa luukulta luukulle ja virastosta toiseen siirtynyt, että saisin junaan Transit-lipun takaisin kotiin. Se oli monen päivän homma, eikä se niin rasittanut, koska sen tiesi. Toki asian tärkeyskään ei ollut ihan tätä luokkaa (vaikka onhan se kotiin pääseminenkin tärkeää :-)).
Mutta nyt raivostuttaa, että kaikki on niin kiinni sattumista: siitä, kuka henkilö antaa neuvonnan, missä satut asumaan, miten sääntöjä tulkitaan... Toinen asuu jossain, missä jonoja neuvontaan ei ole ja se alkaa seuraavalla viikolla kun soittaa. Toinen jonottaa vuoden (kuten me), jotkut jopa enemmän pelkkään neuvontaan.
Ruotsissa on määrä-aika (muutama kuukausi), johon mennessä neuvonnan on alettava, tai asianomaiset voivat valittaa asiasta viralliselle taholle. Suomessa harva uskaltaa valittaa mistään, ei edes epäasiallisesta kohtelusta, koska pelätään sen vaikeuttavan prosessia.
Oma lapsenuskoni Suomeen hyvin ja johdonmukaisesti toimivana valtiona on saanut kolauksia tässä prosesissa enemmän kuin ikinä ennen.
Mietin, että miksi nämä epäjohdonmukaisuudet ärsyttävät mua niin paljon tässä prosessissa. Tulin siihen tulokseen, että kun asumme täällä ääriprotestanttisessa maassa, jossa kaiken oletetaan toimivan kuten luvataan ja kaikkialla vedotaan alueelliseen ja yksilöiden väliseen tasa-arvoon, niin mua raivostuttaa, että adoptoijat eivät saa mitään tasa-arvoa verrattuna bioperheisiin ja kaikki tuntuu niin sattumanvaraiselta.
Jos olisimme asioimassa jossakin muussa maassa, jossa näin ei oletusarvoisesti olisi, niin kestäisin paljon paremmin tämän, terveisin nimimerkki joskus ennen vapautumisia itä-Euroopassa luukulta luukulle ja virastosta toiseen siirtynyt, että saisin junaan Transit-lipun takaisin kotiin. Se oli monen päivän homma, eikä se niin rasittanut, koska sen tiesi. Toki asian tärkeyskään ei ollut ihan tätä luokkaa (vaikka onhan se kotiin pääseminenkin tärkeää :-)).
Mutta nyt raivostuttaa, että kaikki on niin kiinni sattumista: siitä, kuka henkilö antaa neuvonnan, missä satut asumaan, miten sääntöjä tulkitaan... Toinen asuu jossain, missä jonoja neuvontaan ei ole ja se alkaa seuraavalla viikolla kun soittaa. Toinen jonottaa vuoden (kuten me), jotkut jopa enemmän pelkkään neuvontaan.
Ruotsissa on määrä-aika (muutama kuukausi), johon mennessä neuvonnan on alettava, tai asianomaiset voivat valittaa asiasta viralliselle taholle. Suomessa harva uskaltaa valittaa mistään, ei edes epäasiallisesta kohtelusta, koska pelätään sen vaikeuttavan prosessia.
Oma lapsenuskoni Suomeen hyvin ja johdonmukaisesti toimivana valtiona on saanut kolauksia tässä prosesissa enemmän kuin ikinä ennen.
maanantaina, toukokuuta 09, 2005
Paperisotaa ja epäjohdonmukaisuuksia
Interpedialta soitettiin. Paperit ovat ok. Huh! Nyt on ruuhkaa, eli menee pari viikkoa, ennen kuin paperit lähtevät laillistuskierrokselle. Eli ehkä meidän paperit lähtevät kesäkuussa Kiinaan.
Mutta sieltä soitettiin siksi, kun me ei laitettu mukaan uusia rikosrekisteriotteita. Edelliset me hommasimme joulukuun lopussa kotiselvitystä varten. Ne ovat siellä toimistolla, mutta eivät enää kelpaa.
Kiinan adoptioasioiden keskuksen CCAA:n asiakirjoista kertovilla nettisivuilla sanotaan, että rikosrekisteriotteet ovat vuoden voimassa. Näin on myös Pelastakaa Lasten kautta adoptoidessa. Mutta näemmä samaa kohtaa voi tulkita parilla eri tavalla:
"(6). Criminal/ Non-criminal record certificate
A. An adoption applicant should provide a criminal/ non-criminal record certificate produced by the local police in his/ her country with a signature of the qualified official (provide separately in the case of a married couple).
B. If an adoption applicant has lived or worked for at least one year in other countries or regions within the recent five years, he/ she should provide a criminal/ non-criminal record certificate produced by the resident country.
C. A single adoption applicant who has a co-habitant of the opposite sex should provide a certificate of criminal/ non-criminal record for the co-habitant.
D. The certificate of criminal/ non-criminal record should not exceed one year starting from the producing date of the certificate to the logging-in date of the application documents in CCAA."
Kyllä me ne uudet otteet hommataan, jos kerran on pakko, mutta ihmetyttää vaan, että miksi tuo kohta on tulkittu noin. Samaan paikkaan nuo paperit kuitenkin päätyvät niin Interpedian kuin PeLankin kautta adoptoidessa.
Ja huomio, tämä ei ole kritiikkiä Interpediaa kohtaan. Kummassakin palvelunantajassa on puolensa, ja olemme ihan hyvillä mielin adoptoimassa nimenomaan Interpedian kautta. Mutta tässä näkyy Suomen pienuus adoptiomaana.
Nimittäin monessa muussakin asiassa olen törmännyt vastaaviin pikku epäjohdonmukaisuuksiin ja "sääntöihin", jotka eivät päde edes talon sisällä kaikkiin. Esimerkiksi se, että ensimmäinen adoptioneuvonta kestää vuoden. Se voi kestää sen, kun neuvontaa antaa sosiaalityöntekijä, joka tähtää siihen. Taas saman talon sisällä toisella sosiaalityöntekijällä voi olla toinen työtapa ja neuvonta on ohi puolessa vuodessa.
Mutta sieltä soitettiin siksi, kun me ei laitettu mukaan uusia rikosrekisteriotteita. Edelliset me hommasimme joulukuun lopussa kotiselvitystä varten. Ne ovat siellä toimistolla, mutta eivät enää kelpaa.
Kiinan adoptioasioiden keskuksen CCAA:n asiakirjoista kertovilla nettisivuilla sanotaan, että rikosrekisteriotteet ovat vuoden voimassa. Näin on myös Pelastakaa Lasten kautta adoptoidessa. Mutta näemmä samaa kohtaa voi tulkita parilla eri tavalla:
"(6). Criminal/ Non-criminal record certificate
A. An adoption applicant should provide a criminal/ non-criminal record certificate produced by the local police in his/ her country with a signature of the qualified official (provide separately in the case of a married couple).
B. If an adoption applicant has lived or worked for at least one year in other countries or regions within the recent five years, he/ she should provide a criminal/ non-criminal record certificate produced by the resident country.
C. A single adoption applicant who has a co-habitant of the opposite sex should provide a certificate of criminal/ non-criminal record for the co-habitant.
D. The certificate of criminal/ non-criminal record should not exceed one year starting from the producing date of the certificate to the logging-in date of the application documents in CCAA."
Kyllä me ne uudet otteet hommataan, jos kerran on pakko, mutta ihmetyttää vaan, että miksi tuo kohta on tulkittu noin. Samaan paikkaan nuo paperit kuitenkin päätyvät niin Interpedian kuin PeLankin kautta adoptoidessa.
Ja huomio, tämä ei ole kritiikkiä Interpediaa kohtaan. Kummassakin palvelunantajassa on puolensa, ja olemme ihan hyvillä mielin adoptoimassa nimenomaan Interpedian kautta. Mutta tässä näkyy Suomen pienuus adoptiomaana.
Nimittäin monessa muussakin asiassa olen törmännyt vastaaviin pikku epäjohdonmukaisuuksiin ja "sääntöihin", jotka eivät päde edes talon sisällä kaikkiin. Esimerkiksi se, että ensimmäinen adoptioneuvonta kestää vuoden. Se voi kestää sen, kun neuvontaa antaa sosiaalityöntekijä, joka tähtää siihen. Taas saman talon sisällä toisella sosiaalityöntekijällä voi olla toinen työtapa ja neuvonta on ohi puolessa vuodessa.
Matkaajatyyppitesti
Samasta lähteestä matkaajatyypistäni (tämän tiesin jo testaamatta):
get your own travel profile
 | |||
Your travel type: Culture Buff  The culture buff needs to see a museum, an art gallery, a 16-th century church every day during his holiday. When he travels he is always well prepared. He has read history books, speaks a few words of the lingo, knows about the strange habits the locals have. |  | ||
top destinations:VeniceNew York Paris | stay away from:North KoreaCiudad Perdida Darien Gap | ||
Matkailua Euroopassa
Löysinpä tällaisen kivan kartan, jota voi täydentää mailla, joissa on käynyt:
create your personalized map of europe
Vielä löytyy täydennettävää!
create your personalized map of europe
Vielä löytyy täydennettävää!
Kevättä kohti menevi
Äitienpäivä meni aika huomaamattomasti. Kortit lähetettiin ja valokuvia kummallekin. Sunnuntaina soitin äidille ja Mies soitti anopille, joka oli ihastuksissaan nähtyään paikallislehdessä kuvan kiinalaisesta adoptiolapsesta. Hänellä ei tunnu ennakkoluuloja olevan.
Äiti sen sijaan ei ollut lukenut lehtijuttua adoptioisovanhemmuudesta, jonka lähetin. Isä oli lukenut sen. Mies lohdutti, että hyvä jos sentään toinen luki. Mutta kun se ei ollut se toinen, jonka piti lukea se.
Sunnuntaikävelyllä lähistöllä olevaan Haltialan kotieläintilaan otin muutamia kuvia tuosta rakennettavasta Kartanonkosken yhteiskoulusta. Olen ottanut kuvia sen rakentamisesta ihan huvin vuoksi. Haltialassa 0li paljon söpöjä pikku lampaita. Ikävä kyllä eivät vielä olleet pihalla.
Huvittaisi jo tietää, että onko paperit tulleet perille Interpediaan ja onko kaikki ok. Kaipa sieltä ilmoitetaan, kun paperit lähtevät laillistuskierrokselle. Tai soitetaan/meilataan, jos on jotain häikkää? Vai pitäisikö itse soitella perään? Tänään on puhelinaika, mutta varmaan ruuhkainen, koska on ilta-aika. Jospa odottaisi huomiseen soittoaikaan, jos mitään viestiä ei kuulu tänään.
Huomasin Adoptioperheet ry:n tapahtumakalenterista, että 17.5. on Yhteiset lapsemme ry:n järjestämä lääkäri-ilta adoptiovanhemmille. Sen kummempaa selostusta ei ollut. Onkohan se jonkinlainen luento adoptiolasten tyypillisistä sairauksista, spesial needseistä vai mitä? Kiinnostaisi mennä, vaikka en tiedä, tuleeko paljoa uutta. Olemmehan käyneet neuvonnan lisäksi Interpedian valmennuskurssin, jossa oli hyvä osuus aiheesta. Liikaa tietoa aiheesta ei toki voi olla.
Äiti sen sijaan ei ollut lukenut lehtijuttua adoptioisovanhemmuudesta, jonka lähetin. Isä oli lukenut sen. Mies lohdutti, että hyvä jos sentään toinen luki. Mutta kun se ei ollut se toinen, jonka piti lukea se.
Sunnuntaikävelyllä lähistöllä olevaan Haltialan kotieläintilaan otin muutamia kuvia tuosta rakennettavasta Kartanonkosken yhteiskoulusta. Olen ottanut kuvia sen rakentamisesta ihan huvin vuoksi. Haltialassa 0li paljon söpöjä pikku lampaita. Ikävä kyllä eivät vielä olleet pihalla.
Huvittaisi jo tietää, että onko paperit tulleet perille Interpediaan ja onko kaikki ok. Kaipa sieltä ilmoitetaan, kun paperit lähtevät laillistuskierrokselle. Tai soitetaan/meilataan, jos on jotain häikkää? Vai pitäisikö itse soitella perään? Tänään on puhelinaika, mutta varmaan ruuhkainen, koska on ilta-aika. Jospa odottaisi huomiseen soittoaikaan, jos mitään viestiä ei kuulu tänään.
Huomasin Adoptioperheet ry:n tapahtumakalenterista, että 17.5. on Yhteiset lapsemme ry:n järjestämä lääkäri-ilta adoptiovanhemmille. Sen kummempaa selostusta ei ollut. Onkohan se jonkinlainen luento adoptiolasten tyypillisistä sairauksista, spesial needseistä vai mitä? Kiinnostaisi mennä, vaikka en tiedä, tuleeko paljoa uutta. Olemmehan käyneet neuvonnan lisäksi Interpedian valmennuskurssin, jossa oli hyvä osuus aiheesta. Liikaa tietoa aiheesta ei toki voi olla.
Tämä on se koulu, josta kirjoitin aiemmin. Vielä vaiheessa, mutta niinpä on prosessimmekin :-).
Posted by Hello
torstaina, toukokuuta 05, 2005
Huonommuus ja häpeä
Pohdiskelin tänään sitä, tunnenko häpeää, huonommuutta tai alemmuutta synnyttäneiden naisten edessä. Täytyy myöntää, että täysin vieraita tunteita ne eivät ole. Vaikka en enää sure biolapsettomuutta, vaan ymmärrän, että adoptointi jopa sopii minulle. Kun katsoo asiaa laajemmasta perspektiivistä, niin on oikeastaan aika luontevaa, että juuri minä adoptoin lapseni. Minähän olen tietoinen maailman ylikansoituksesta ja olen tutustunut vieraisiin kulttuureihin. Pienestä pitäen olen kuullut kolmannen maailman asipoista, kerännyt rahaa, lähettänyt paketteja kummilapsille kehitysmaihin jne. Adoptio olisi voinut olla minulle myös valinta eettisistä syistä.
Mutta kun se ei ollut. Minä yritin raskaaksi ensin iloisena, mutta lopulta hampaat irvessä, ovulaatiota mittailen, yhdyntöjä tähtäillen. Ja itkin, raivosin ja huusin, kun se ei onnistunut. Ja kun sain lopullisen tuomion, niin kävelin itkien Väestöliiton klinikalta Kalevankatua alas ja menin ensimmäiseen baariin Bakersiin vetämään pari paukkua ja polttamaan tupakkaa, vaikka olin lopettanut tupakoinnin jo 4,5 v aiemmin. Lopulta menin itkemään vessaan. Itkusta ei tullut loppua ja lopulta tekstitin Miehelle töihin, mitä tapahtui ja että hänen pitää tulla hakemaan mut pois sieltä.
Vaikka näistä tapahtumista on jo kauan, ja suru on surtu loppuun, niin silti joskus se häpeä epäonnistumisesta iskee. Toivon kyllä, että se on vain lapsettomuuden aiheuttamaa häpeää, eikä synnyttämättömyyden. Eli se on vajautta, jota tunnen, kun en saa vielä elää elämääni lapsen kanssa. Tyhjä paikka sylissä ja sydämessä. Ja että kun saan adoptiolapsen, en tunne puistossa häpeää bioäitien rinnalla. Ja oikeastaan uskonkin, että niin siinä käy.
Nyt tunnen alemmuutta, kun ventovieraat olettavat, että kyseessä on lapseni, kun kuljen kummilapsen kanssa puistossa. Tai jos katselen lastentavarakaupassa turvaistuimia ja myyjä kysyy kysymyksiä, joissa oletetaan, että minulla on lapsi.
En oikein osaa selittää, miksi se tunne tulee. Ehkä osasyy on epävarmuus tämän prosessin onnistumisesta? Ehkä pettymysten jälkeen uskon vasta, kun pidän lasta sylissäni. Tai koen, että minua säälitään ja olen heidän silmissään huonompi, epäonnistuneempi kuin kuka tahansa muu, joka tuli raskaaksi, sai lapsen ja ei pitänyt sitä minään ihmeenä.
Mutta kun se ei ollut. Minä yritin raskaaksi ensin iloisena, mutta lopulta hampaat irvessä, ovulaatiota mittailen, yhdyntöjä tähtäillen. Ja itkin, raivosin ja huusin, kun se ei onnistunut. Ja kun sain lopullisen tuomion, niin kävelin itkien Väestöliiton klinikalta Kalevankatua alas ja menin ensimmäiseen baariin Bakersiin vetämään pari paukkua ja polttamaan tupakkaa, vaikka olin lopettanut tupakoinnin jo 4,5 v aiemmin. Lopulta menin itkemään vessaan. Itkusta ei tullut loppua ja lopulta tekstitin Miehelle töihin, mitä tapahtui ja että hänen pitää tulla hakemaan mut pois sieltä.
Vaikka näistä tapahtumista on jo kauan, ja suru on surtu loppuun, niin silti joskus se häpeä epäonnistumisesta iskee. Toivon kyllä, että se on vain lapsettomuuden aiheuttamaa häpeää, eikä synnyttämättömyyden. Eli se on vajautta, jota tunnen, kun en saa vielä elää elämääni lapsen kanssa. Tyhjä paikka sylissä ja sydämessä. Ja että kun saan adoptiolapsen, en tunne puistossa häpeää bioäitien rinnalla. Ja oikeastaan uskonkin, että niin siinä käy.
Nyt tunnen alemmuutta, kun ventovieraat olettavat, että kyseessä on lapseni, kun kuljen kummilapsen kanssa puistossa. Tai jos katselen lastentavarakaupassa turvaistuimia ja myyjä kysyy kysymyksiä, joissa oletetaan, että minulla on lapsi.
En oikein osaa selittää, miksi se tunne tulee. Ehkä osasyy on epävarmuus tämän prosessin onnistumisesta? Ehkä pettymysten jälkeen uskon vasta, kun pidän lasta sylissäni. Tai koen, että minua säälitään ja olen heidän silmissään huonompi, epäonnistuneempi kuin kuka tahansa muu, joka tuli raskaaksi, sai lapsen ja ei pitänyt sitä minään ihmeenä.
keskiviikkona, toukokuuta 04, 2005
Miksi ruveta isona?
Muualla kävin keskusteluja alan vaihdosta ja mihin vaihtaisi ja miksi. Ja mitä haaveili koululaisena. Jäin pohdiskelemaan asiaa pidemmällekin.
Yläasteella ajattelin kääntämistä, kun kielet sujuivat niin hyvin. Lukiossa ajattelin, että rupean erityisopettajaksi tai taideterapeutiksi. Syynä oli, että siinä konkreettisesti tuntui, että omalla työllä on jollekin todellista merkitystä ja saisi toteuttaa luovuuttaan. Itselläni meni koulu hyvin, jos sitä mitataan todistuksilla, mutten ollut mikään sopeutuva kiltti tyttö ja pystyn tajuamaan sen, mitä on olla erilainen oppija. Lukion jälkeen opetin hetken sijaisuuksia ja jopa tarkkista eli mitä ESY-opetusta se sitten nykyään on.
En sitten kuitenkaan hakenut noihin. En tarkkaan muista miksi. Oisko vaan ollut niin laimeasti, että olisi pitänyt muuttaa Jyväskylään ja muualle oli enemmän vetoa. Tai sitten epäilin, että r-vikani karsii minut? Taideterapeutiksi ei tainnut edes olla koulutusta Suomessa (liekö vieläkään).
Opiskelin sitten harrastuksiani eli ensin teatteria ja sitten taidetta ja viestintää. Meinasin sitten kolmenkympin kriisissä 26-27-vuotiaana vaihtaa alaa tuohon vanhaan haaveeseen. Hain jo opiskelemaankin, mutta sitten sattui monta asiaa kuten vakava onnettomuus ja hetkellinen liikuntarajoitteisuus, enkä mennyt pääsykokeisiin. Se olisi muuttanut aika paljon mun elämää, koska luultavasti en olisi tavannut nykyistä miestäni koskaan, jos olisin silloin mennyt opiskelemaan. Tapasimme siitä noin vuoden päästä.
Jonkinlaista tämäntapaista teen kyllä nytkin, opetuskeikoilla varsinkin. Ja olen tekemisissä erityisoppilaiden kanssa. Että ehkä olisi pitänyt. Ja ei kai se vieläkään ole myöhäistä :-).
Olen kyllä miettinyt syksyllä avoimessa yliopistossa kasvatustieteen ja/tai erityispedagogiikan opintoja, joista olisi hyötyä uusien duunikuvioiden haussa. Sillä niitä minä todella kaipaan tuon vanhempainvapaajakson jälkeen.
Kirjoittamalla itsensä elättäminen kiinnostaa myös. Ihan kirjaileminenkin, mutta myös tiedotus ja esim. oppimateriaalien suunnittelu. Kirjoittaminen on ilmaisun lajeista mulle luontevin. Draaman rakentelu ja kokonaisuuksien hahmotus kiinnostaa mua valtavasti.
Sitten kiinnostaa myöskin pienen lounaskahvilan pito, jossa mä tekisin gluteenittomia ja muita erityisruokavalioisten herkkuja ja Mies ruokaa :-). Koska Mies on keliaakikko ja itselläni on laktoosi-intoleranssi ja suvuissa muitakin vastaavia ja vilja-, muna- ym allergisia, niin tiedän, kuinka mitään hyvää ei ikinä löydy erotyisruokavalioisille normaalikahviloista. Ja jos löytyykin, niin aina ne samat kookosrullat.
Yläasteella ajattelin kääntämistä, kun kielet sujuivat niin hyvin. Lukiossa ajattelin, että rupean erityisopettajaksi tai taideterapeutiksi. Syynä oli, että siinä konkreettisesti tuntui, että omalla työllä on jollekin todellista merkitystä ja saisi toteuttaa luovuuttaan. Itselläni meni koulu hyvin, jos sitä mitataan todistuksilla, mutten ollut mikään sopeutuva kiltti tyttö ja pystyn tajuamaan sen, mitä on olla erilainen oppija. Lukion jälkeen opetin hetken sijaisuuksia ja jopa tarkkista eli mitä ESY-opetusta se sitten nykyään on.
En sitten kuitenkaan hakenut noihin. En tarkkaan muista miksi. Oisko vaan ollut niin laimeasti, että olisi pitänyt muuttaa Jyväskylään ja muualle oli enemmän vetoa. Tai sitten epäilin, että r-vikani karsii minut? Taideterapeutiksi ei tainnut edes olla koulutusta Suomessa (liekö vieläkään).
Opiskelin sitten harrastuksiani eli ensin teatteria ja sitten taidetta ja viestintää. Meinasin sitten kolmenkympin kriisissä 26-27-vuotiaana vaihtaa alaa tuohon vanhaan haaveeseen. Hain jo opiskelemaankin, mutta sitten sattui monta asiaa kuten vakava onnettomuus ja hetkellinen liikuntarajoitteisuus, enkä mennyt pääsykokeisiin. Se olisi muuttanut aika paljon mun elämää, koska luultavasti en olisi tavannut nykyistä miestäni koskaan, jos olisin silloin mennyt opiskelemaan. Tapasimme siitä noin vuoden päästä.
Jonkinlaista tämäntapaista teen kyllä nytkin, opetuskeikoilla varsinkin. Ja olen tekemisissä erityisoppilaiden kanssa. Että ehkä olisi pitänyt. Ja ei kai se vieläkään ole myöhäistä :-).
Olen kyllä miettinyt syksyllä avoimessa yliopistossa kasvatustieteen ja/tai erityispedagogiikan opintoja, joista olisi hyötyä uusien duunikuvioiden haussa. Sillä niitä minä todella kaipaan tuon vanhempainvapaajakson jälkeen.
Kirjoittamalla itsensä elättäminen kiinnostaa myös. Ihan kirjaileminenkin, mutta myös tiedotus ja esim. oppimateriaalien suunnittelu. Kirjoittaminen on ilmaisun lajeista mulle luontevin. Draaman rakentelu ja kokonaisuuksien hahmotus kiinnostaa mua valtavasti.
Sitten kiinnostaa myöskin pienen lounaskahvilan pito, jossa mä tekisin gluteenittomia ja muita erityisruokavalioisten herkkuja ja Mies ruokaa :-). Koska Mies on keliaakikko ja itselläni on laktoosi-intoleranssi ja suvuissa muitakin vastaavia ja vilja-, muna- ym allergisia, niin tiedän, kuinka mitään hyvää ei ikinä löydy erotyisruokavalioisille normaalikahviloista. Ja jos löytyykin, niin aina ne samat kookosrullat.
Pysyvyys ja vaihtuvuus
Mulla on ollut saman operaattorin gsm-liittymä kesästä 1996 lähtien, kauemmin kuin olemme olleet yhdessä Miehen kanssa. Otin aikoinaan kännykän, kun edellinen parisuhde loppui. Pikkusieluinen ja katkeroitunut eksä ei antanut mun soittaa eikä vastata lankapuhelimeensa ja kantoi laitteen mukaansa, kun lähti töihin. Käytännön syistä meidän oli pakko asua eron jälkeen yhdessä vielä 1,5 kk. Mulla oli silloin sellainen työ, jossa puhelimeen vastaaminen tiesi rahaa lisäkeikan muodossa. Mun oli pakko saada puhelin, johon voin vastata.
Liittymätyypin olen vaihtanut kerran tai kahdesti. Tarjousten perässä en ole juossut, kun olisi niin vaivalloista ilmoittaa uudesta numerosta kaikkialle. Nyt sitten kun numero säilyy, vaihdoin liittymää, tänään, koska tajusin, että oikeasti maksan ihan turhaa liikaa puheluistani. Mulla oli paljon tyhmiä kysymyksiä kuten miten saan numeroni uudelle sim-kortille. Onnistuin kuitenkin saamaan numerot uuteen korttiin ja uusi liittymä on auki.
Olenkohan kuitenkin konservatiivi?
Toisaalta olen asunut elämässäni 19 osoitteessa. Kolmessa niistä asuin ennen kuin muutin lapsuudenkodista, eli 16 muuttoa on vedetty omaehtoisesti läpi. Olen asunut kahdeksassa eri kaupungissa. Olen muuttanut toiselta paikkakunnalta Helsinkiin 3 kertaa, aina ensiasunto on löytynyt Kalliosta. Espooseen olen muuttanut 2 kertaa muualta, yhden kerran kommuuniin Kiloon.
Aina en ole muuttanut omasta tahdostani. Asunto on myyty alta, on tullut ero jne. 3 noista osoitteista oli tilapäisiä alunperinkin, kun joku tuttu tai tutuntuttu on ollut vaikka vaihdossa jossain päin maailmaa ja hänen asuntonsa tyhjillään ja määräaikaisesti vuokralla.
Pisin aika (lapsuudenkodin 10 vuotta lukuunottamatta) yhdessä osoitteessa on ollut 2 v 5 kk. Se oli meidän ensimmäinen virallinen yhteinen koti. Oikeasti heti seurustelun alettua vietimme kaiken vapaa-ajan yhdessä jommankumman asunnossa, mutta meni muutama kuukausi, kunnes muutimme yhteen. Nyt asumme kolmannessa yhteisessä osoitteessa. Edellisestä muutosta on 2 v 1 kk, eikä ole aikomusta muuttaa pois. Tästä tulee pisin tukiasemani.
Liittymätyypin olen vaihtanut kerran tai kahdesti. Tarjousten perässä en ole juossut, kun olisi niin vaivalloista ilmoittaa uudesta numerosta kaikkialle. Nyt sitten kun numero säilyy, vaihdoin liittymää, tänään, koska tajusin, että oikeasti maksan ihan turhaa liikaa puheluistani. Mulla oli paljon tyhmiä kysymyksiä kuten miten saan numeroni uudelle sim-kortille. Onnistuin kuitenkin saamaan numerot uuteen korttiin ja uusi liittymä on auki.
Olenkohan kuitenkin konservatiivi?
Toisaalta olen asunut elämässäni 19 osoitteessa. Kolmessa niistä asuin ennen kuin muutin lapsuudenkodista, eli 16 muuttoa on vedetty omaehtoisesti läpi. Olen asunut kahdeksassa eri kaupungissa. Olen muuttanut toiselta paikkakunnalta Helsinkiin 3 kertaa, aina ensiasunto on löytynyt Kalliosta. Espooseen olen muuttanut 2 kertaa muualta, yhden kerran kommuuniin Kiloon.
Aina en ole muuttanut omasta tahdostani. Asunto on myyty alta, on tullut ero jne. 3 noista osoitteista oli tilapäisiä alunperinkin, kun joku tuttu tai tutuntuttu on ollut vaikka vaihdossa jossain päin maailmaa ja hänen asuntonsa tyhjillään ja määräaikaisesti vuokralla.
Pisin aika (lapsuudenkodin 10 vuotta lukuunottamatta) yhdessä osoitteessa on ollut 2 v 5 kk. Se oli meidän ensimmäinen virallinen yhteinen koti. Oikeasti heti seurustelun alettua vietimme kaiken vapaa-ajan yhdessä jommankumman asunnossa, mutta meni muutama kuukausi, kunnes muutimme yhteen. Nyt asumme kolmannessa yhteisessä osoitteessa. Edellisestä muutosta on 2 v 1 kk, eikä ole aikomusta muuttaa pois. Tästä tulee pisin tukiasemani.
tiistaina, toukokuuta 03, 2005
Tänään meidän paperit lähtivät!
Nyt on kirjattu kirje matkalla Interpedian toimistoon papereineen, kopioineen ja valokuvineen.
Nyt ei enää voi kuin odottaa, odottaa ja odottaa... Itse asiassa luulen, että kunhan saamme tietää, että paperit ovat ok ja lähtevät Kiinaan, niin loppukesä menee varmaan ihan hyvin, jopa syksykin. Mutta kun vuosi lähenee loppua, ja kun se nimeäminen alkaa olla lähellä, niin voi olla, että hypin seinille :-).
Tänään on kuitenkin iloinen päivä! Vaikka sain ikäviäkin uutisia. Kuulin tänään, että mun tilalle töissä ei ehkä saada ottaa ketään, kun olen vanhempainvapaalla & hoitovapaalla. Muut siis joutuvat ottamaan mun tehtävät ja nekin tehdään niin minimipanostuksella kuin mahdollista. Tästä "äitiyslomalle*" lähdöstä syyllistettiin mua ja yritettiin kiristää aikaa mahdollisimman lyhyeksi. Sanoin kyllä, että en todellakaan aio "ottaa lyhyemmän kaavan mukaan", kuten asia ilmaistiin, kun vihdoin ja viimein saamme lapsen. Ja kun se ei ole lapsenkaan etu, asiantuntijoiden mukaan adoptiolapsen pitäisi saada vähintään vuosi kotihoitoa, että hoitoon meno ei sotke kiintymyssuhteen syntymistä.
*"Äitiyslomalle" lainausmerkeissä, koska adoptiolapsesta ei jäädä äityslomalle, vaan vanhempainvapaalle, joka on 180 arkipäivää pitkä. Biologisesta lapsesta saa äityslomaa 105 arkipäivää + vanhempainvapaata 158 arkipäivää, yhteensä 263 arkipäivää. Ja hoitovapaata biolapsesta saa, kunnes lapsi täyttää 3 v. Adoptiolapsella sekin etuus voi mennä ohi, jos lapsi on sen verran yli 2-vuotias, että täyttää 3 v vanhempainvapaan aikana.
Nämä eroavbaisuudet olen töissäkin selittänyt. Silti aina olen jäämässä "äitiyslomalle".
Nyt ei enää voi kuin odottaa, odottaa ja odottaa... Itse asiassa luulen, että kunhan saamme tietää, että paperit ovat ok ja lähtevät Kiinaan, niin loppukesä menee varmaan ihan hyvin, jopa syksykin. Mutta kun vuosi lähenee loppua, ja kun se nimeäminen alkaa olla lähellä, niin voi olla, että hypin seinille :-).
Tänään on kuitenkin iloinen päivä! Vaikka sain ikäviäkin uutisia. Kuulin tänään, että mun tilalle töissä ei ehkä saada ottaa ketään, kun olen vanhempainvapaalla & hoitovapaalla. Muut siis joutuvat ottamaan mun tehtävät ja nekin tehdään niin minimipanostuksella kuin mahdollista. Tästä "äitiyslomalle*" lähdöstä syyllistettiin mua ja yritettiin kiristää aikaa mahdollisimman lyhyeksi. Sanoin kyllä, että en todellakaan aio "ottaa lyhyemmän kaavan mukaan", kuten asia ilmaistiin, kun vihdoin ja viimein saamme lapsen. Ja kun se ei ole lapsenkaan etu, asiantuntijoiden mukaan adoptiolapsen pitäisi saada vähintään vuosi kotihoitoa, että hoitoon meno ei sotke kiintymyssuhteen syntymistä.
*"Äitiyslomalle" lainausmerkeissä, koska adoptiolapsesta ei jäädä äityslomalle, vaan vanhempainvapaalle, joka on 180 arkipäivää pitkä. Biologisesta lapsesta saa äityslomaa 105 arkipäivää + vanhempainvapaata 158 arkipäivää, yhteensä 263 arkipäivää. Ja hoitovapaata biolapsesta saa, kunnes lapsi täyttää 3 v. Adoptiolapsella sekin etuus voi mennä ohi, jos lapsi on sen verran yli 2-vuotias, että täyttää 3 v vanhempainvapaan aikana.
Nämä eroavbaisuudet olen töissäkin selittänyt. Silti aina olen jäämässä "äitiyslomalle".
maanantaina, toukokuuta 02, 2005
Tein Äititestin: olen Agitaattori
You're an agitator! Your kids have grown up on the
front lines of rallies and pickets, and chances
are that you boycott at least one company for
its bad business practices. Your kids are
learning what matters to you and how they can
change what matters to them.
What kind of a freaky mother are you?
brought to you by Quizilla
---
Törmäsin tähän testiin Äiti on äiti on äiti-blogilla, ja vaikken vielä äiti olekaan, odottava vasta, niin tein huvikseni. Tulos osui niin oikeaan, että oli pakko postata tämä.
Ei mulla ihan turhaan ole kansalaisaktivisti-taustaa :-).
Miksi haluan lapsen?
Adoptiomatkan päivitykset luettuani ajattelin kirjoittaa aiheesta itsekin. Eli miksi haluan lapsen/lapsia. Olen miettinyt sitä paljon, koska tämä on näin tietoista toimintaa. Sattumalta ei voi saada adoptiolapsia.
Biologisista lapsista haaveilessamme haaveilimme suurperheestä, vähintään neljästä lapsesta. Neljää lasta tuskin adoptoimme, vaikka onhan sekin mahdollista. Mutta prosessit ovat aika raskaita (tai ainakin ensimmäinen oli henkisesti yllättävän paljon voimia ja energiaa vievä). Myös talous voi tulla vastaan (tai pankkilaina kasvaa liian isoksi). Ja riittääkö aika meidän ikienkään suhteen. Esikoisen tullessa olemme todennäköisesti 36 ja 39 v.
Toistaiseksi olemme puhuneet ainakin yhdestä sisaruksesta. Mutta jos tuntuu, että esikoinen tarvitsee hyvin paljon jakamatonta huomiota, eikä tunnu kiintyvän toivotulla tavalla, niin täytyy miettiä uudestaan tai ainakin lisätä aikaa adoptioiden väliin. Nythän uusien säännösten mukaan uuden prosessin voi aloittaa, kun edellinen lapsi on ollut kotona vuoden ja neuvonnan on kestettävä puoli vuotta. Siihen päälle byrokratia ja odottaminen, niin varmaan 2,5 vuotta on aika lähellä pienintä mahdollista adoptioiden välillä olevaa aikaeroa.
Mutta riittääkö sekään turvallisen kiintymyssuhteen luomiseen? Sisaruksen tulo järkyttää elämää ja ainakin huomio ei keskity niin täysin yhteen lapseen. Jonkinlainen päätös siitä, haluammeko adoptoida uudestaan niin nopeasti kuin se ylipäätään on mahdollista, on kuitenkin tehtävä varmaan seurantakäyntiin mennessä, eli ensimmäisen puolen vuoden jälkeen. Ei kiinnosta yhtään jonottaa taas pelkkään neuvontaan kovin pitkään. Nythän jonotimme neuvontaan vuoden.
Me emme ole sitä kovasti joutuneet perustelemaan lapsen haluamista muille kuin neuvonnan tehneelle sosiaalityöntekijälle. Hänellekin riittivät aika haparoivat ja kaikkea muuta kuin tyhjentävät vastauksemme. Raapustin jotain kliseistä tyyliin haluan tuntea äidinrakkautta, nähdä lapsen kasvavan, olemme hyvin lapsirakkaita jne. Jotenkin ne tuntuivat niin vajailta perusteluilta, kun ajattelee sitä halua tunteena.
Itselleni välillä kyllä selitän sitä, kun meinaa hermot ja kärsivällisyys pettää tämän odottelun suhteen. Neuvonnan aikana oli vaiheita, jolloin tuntui, että ei enää jaksa olla arvionnin kohteena ja selitellä yhtään mitään. Näin oli, vaikka meillä oli hyvin lempeä sosiaalityöntekijä, ja meitä ei sinänsä kyseenalaistettu. Ensi käynnistä lähtien olimme kyllä vapautuneesti varmoja, että meitä suositellaan ja sosiaalityöntekijä oli mukava.
Onneksi aina muistin, mitä tavoittelen. Jaksoin viimeisellä kerrallakin vielä hymyillä, vaikka tosiasiassa olisin halunnut purnata ja valittaa epäoikeudenmukaisuuksista esim. neuvonnan keston suhteen ja kertoa, että mitä todella tuntuu kun joku muu saa päättää, onko meistä vanhemmiksi ja koska se saa tapahtua.
Välillä tunnen myös haikeutta, varsinkin kun kuuntelen pienten lasten vanhempia. He tuntuvat aina korostavan vaikeuksia, väsymystä jne. Harva kertoo vanhemmuuden onnesta. En tiedä, onko näin yleensäkin, vai varovatko kertomasta minulle, kun olen tahattomasti lapseton? Minä haluaisin kuulla niitä pieniä onnen tarinoita. Niistä saan voimaa odottamiseen.
Muutama on ihmetellyt, että miksi haluan väen väkisin luopua mukavuuksista (kuten pitkään nukutut viikonloppuaamut ja vapaus tehdä mitä huvittaa milloin huvittaa) ja hankkia epämukavuuksia (kuten valvominen, korvatulehduskierteet, kiukuttelu, raivo)? Vastaan vain, että muistatko enää, miksi itse halusit lapsen/lapsia. Kotona rauhallisessa hiljaisuudessa mietin, onko tuo varoittelu ylimielisyyttä, jotain kieroutunutta huumoria? Vai onko niin, että he todella kääntäisivät ajan pyörää taaksepäin aikaan ennen lasta ja jäisivät sinne mukavaan dink-elämään?
Meille se vastaus lapsen haluamiseen ei ainakaan ole "kun muillakin on" tai "kuuluu asiaan tässä vaiheessa elämää". Me emme monessa muussakaan suhteessa ole hyvin tyypillinen pariskunta tyypillisissä rooleissa.
Oikeastaan haluan myös kasvaa itse. Koen, että siinä menettää paljon, jos ei näe lapsen kasvua ja samalla ainakin alitajuntaisesti kertaa myös omaa lapsuuttaan. Kasvaako kasvattaessaan itsekin lopullisesti aikuiseksi? Nyt luulen, että se on hyvin olennaista siinä. Olisiko lapsen kasvatus peräti elämän tarkoitus? Monille eläimille se on elämäntehtävä. Miksi ihminen poikkeaisi niin paljon siinä muista eläimistä?
Tänä vappuna lapsi oli paljon mukana puheissa. Mies pelleili vappupallojen kanssa, kertoi tekevänsä niin lapsen kanssa ensi vuonna. Grillatessa hän sanoi, että lapsi pitää sitten pitää pois grillin läheisyydestä, ettei polta itseään. Minä pullotin simaa ja paistoin munkkeja ja mietin, kuka näitä ensi vuonna juo ja syö.
Biologisista lapsista haaveilessamme haaveilimme suurperheestä, vähintään neljästä lapsesta. Neljää lasta tuskin adoptoimme, vaikka onhan sekin mahdollista. Mutta prosessit ovat aika raskaita (tai ainakin ensimmäinen oli henkisesti yllättävän paljon voimia ja energiaa vievä). Myös talous voi tulla vastaan (tai pankkilaina kasvaa liian isoksi). Ja riittääkö aika meidän ikienkään suhteen. Esikoisen tullessa olemme todennäköisesti 36 ja 39 v.
Toistaiseksi olemme puhuneet ainakin yhdestä sisaruksesta. Mutta jos tuntuu, että esikoinen tarvitsee hyvin paljon jakamatonta huomiota, eikä tunnu kiintyvän toivotulla tavalla, niin täytyy miettiä uudestaan tai ainakin lisätä aikaa adoptioiden väliin. Nythän uusien säännösten mukaan uuden prosessin voi aloittaa, kun edellinen lapsi on ollut kotona vuoden ja neuvonnan on kestettävä puoli vuotta. Siihen päälle byrokratia ja odottaminen, niin varmaan 2,5 vuotta on aika lähellä pienintä mahdollista adoptioiden välillä olevaa aikaeroa.
Mutta riittääkö sekään turvallisen kiintymyssuhteen luomiseen? Sisaruksen tulo järkyttää elämää ja ainakin huomio ei keskity niin täysin yhteen lapseen. Jonkinlainen päätös siitä, haluammeko adoptoida uudestaan niin nopeasti kuin se ylipäätään on mahdollista, on kuitenkin tehtävä varmaan seurantakäyntiin mennessä, eli ensimmäisen puolen vuoden jälkeen. Ei kiinnosta yhtään jonottaa taas pelkkään neuvontaan kovin pitkään. Nythän jonotimme neuvontaan vuoden.
Me emme ole sitä kovasti joutuneet perustelemaan lapsen haluamista muille kuin neuvonnan tehneelle sosiaalityöntekijälle. Hänellekin riittivät aika haparoivat ja kaikkea muuta kuin tyhjentävät vastauksemme. Raapustin jotain kliseistä tyyliin haluan tuntea äidinrakkautta, nähdä lapsen kasvavan, olemme hyvin lapsirakkaita jne. Jotenkin ne tuntuivat niin vajailta perusteluilta, kun ajattelee sitä halua tunteena.
Itselleni välillä kyllä selitän sitä, kun meinaa hermot ja kärsivällisyys pettää tämän odottelun suhteen. Neuvonnan aikana oli vaiheita, jolloin tuntui, että ei enää jaksa olla arvionnin kohteena ja selitellä yhtään mitään. Näin oli, vaikka meillä oli hyvin lempeä sosiaalityöntekijä, ja meitä ei sinänsä kyseenalaistettu. Ensi käynnistä lähtien olimme kyllä vapautuneesti varmoja, että meitä suositellaan ja sosiaalityöntekijä oli mukava.
Onneksi aina muistin, mitä tavoittelen. Jaksoin viimeisellä kerrallakin vielä hymyillä, vaikka tosiasiassa olisin halunnut purnata ja valittaa epäoikeudenmukaisuuksista esim. neuvonnan keston suhteen ja kertoa, että mitä todella tuntuu kun joku muu saa päättää, onko meistä vanhemmiksi ja koska se saa tapahtua.
Välillä tunnen myös haikeutta, varsinkin kun kuuntelen pienten lasten vanhempia. He tuntuvat aina korostavan vaikeuksia, väsymystä jne. Harva kertoo vanhemmuuden onnesta. En tiedä, onko näin yleensäkin, vai varovatko kertomasta minulle, kun olen tahattomasti lapseton? Minä haluaisin kuulla niitä pieniä onnen tarinoita. Niistä saan voimaa odottamiseen.
Muutama on ihmetellyt, että miksi haluan väen väkisin luopua mukavuuksista (kuten pitkään nukutut viikonloppuaamut ja vapaus tehdä mitä huvittaa milloin huvittaa) ja hankkia epämukavuuksia (kuten valvominen, korvatulehduskierteet, kiukuttelu, raivo)? Vastaan vain, että muistatko enää, miksi itse halusit lapsen/lapsia. Kotona rauhallisessa hiljaisuudessa mietin, onko tuo varoittelu ylimielisyyttä, jotain kieroutunutta huumoria? Vai onko niin, että he todella kääntäisivät ajan pyörää taaksepäin aikaan ennen lasta ja jäisivät sinne mukavaan dink-elämään?
Meille se vastaus lapsen haluamiseen ei ainakaan ole "kun muillakin on" tai "kuuluu asiaan tässä vaiheessa elämää". Me emme monessa muussakaan suhteessa ole hyvin tyypillinen pariskunta tyypillisissä rooleissa.
Oikeastaan haluan myös kasvaa itse. Koen, että siinä menettää paljon, jos ei näe lapsen kasvua ja samalla ainakin alitajuntaisesti kertaa myös omaa lapsuuttaan. Kasvaako kasvattaessaan itsekin lopullisesti aikuiseksi? Nyt luulen, että se on hyvin olennaista siinä. Olisiko lapsen kasvatus peräti elämän tarkoitus? Monille eläimille se on elämäntehtävä. Miksi ihminen poikkeaisi niin paljon siinä muista eläimistä?
Tänä vappuna lapsi oli paljon mukana puheissa. Mies pelleili vappupallojen kanssa, kertoi tekevänsä niin lapsen kanssa ensi vuonna. Grillatessa hän sanoi, että lapsi pitää sitten pitää pois grillin läheisyydestä, ettei polta itseään. Minä pullotin simaa ja paistoin munkkeja ja mietin, kuka näitä ensi vuonna juo ja syö.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
