Naapurin naimaton ja lapseton noin 50 v nainen otti pihalla puheeksi, että voisinko antaa hänen käyttää mun pyykkitupavuoroni "kun minähän olen kaiket päivät kotona ja pääsen sinne koska vain muulloinkin". Mua oikeasti nauratti. Ollaan me Suppiksenkin kanssa käyty pyykkituvassa, mutta tällainen pikku arkinen asiakin vaatii eri tavalla suunnittelua kuin ennen, vauvan pukemista ym. (tupa on eri talossa), joten mieluusti teen sen nyt ainakin kun Suppis ei itse kävele silloin, kun isä on palannut töistä kotiin.
Toinen vähän rajumpi juttu: noin samanikäinen jo aikuisen lapsen äiti, joka on tuttavani, kärttää Suppista hoitoon luokseen (eri kaupunkiin, välimatkaa noin 40 minuuttia autolla, jota hänellä ei ole). Koska kuulemma "parasta mitä voitte tehdä, on jättää pariksi tunniksi hoitoon". Meidän pitää kuulemma antaa siedätyshoitoa, koska muuten Suppis ei ikinä opi, että voi olla muidenkin hoidossa ja tässä iässä olisi kuulemma tärkeää päästää jo vähän irti.
Hohhoijaa. Selitin kyllä kohteliaasti, mutta tiukasti, että huolimatta Suppiksen fyysisestä iästä emme kyllä nyt "tässä iässä" ensimmäisinä yhteisinä kuukausina käy häntä kouluttamaan omalla epävarmalla olemassaolollamme tai varsinkaan vie toiseen paikkaan hoitoon ja että meidän täytyy nyt opettaa se, että me 2 olemme ne erityiset ihmiset, joihin uskaltaa luottaa, ja jotka on ja pysyy, ja tämä on meidän koti, jossa ollaan jne.
2 vuoden päästä Suppiksen on joka tapauksessa viimeistään mentävä päivähoitoon, kun hän täyttää 3 v. Se missä turvallisuuden tilassa perheenä ollaan silloin, jää nähtäväksi.
Mutta tämä tuttavani tietää paremmin, kun on konsultoinut jotain lääkärituttuaan, jonka mielestä jokainen lapsi on persoona, jokainen perhe on omanlaisensa, eikä yleistä mallia mistään esim. ajasta, kuinka kauan vain vanhemmat saavat hoitaa lasta kiintymyksen edistämiseksi, oikeastaan voi olla adoptiolapsenkaan kohdalla. Eli nyt vaan sitten Suppis viikonloppuna yökylään ja me leffaan...
keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006
tiistaina, lokakuuta 10, 2006
Kiintymisen alkeita
Etukäteen eniten mietityttänyt asia eli kiintymyssuhde on lähtenyt hyvin käyntiin. Välillä ei meinaa itse uskoakaan, että menikö tämä näin hyvin vai onko tämä vain jotain alun kuherruskuukausiharhaa ja jotain pahoja vaikeuksia on vielä tulossa.
Suppis hakee turvaa musta oudoissa tilanteissa ja muutenkin haluaa halia ja katselee mua kotona useasti kesken leikkien ja seuraa keittiöön perässä. Hän hakee mua nimellä huudellen (useimmiten äitä - oikeaoppisempi muoto äiti on kuultu harvemmin) eri huoneista, kun "katoan" esim. pyykkitupaan. Hän ei todellakaan ole saamansa ihailun ja ihmisten shoppaaja, vaan ei halua muiden kuin isänsä ja mun syliin myöskään ryhmätilanteissa, missä ottajia ja lääppijiä olisi (esim. sukulaislasten synttäreillä). Tämä on adoptiolapselle erittäin hyvä juttu, että hän osaa pitää meitä erityisinä ihmisinään eikä ole lähdössä jokaisen "kivan tädin tai sedän" mukaan.
Kun oltiin ensimmäistä kertaa tilanteessa, missä oli muita syliinottajia kuin me vanhemmat, minua pelotti kahdesta syystä. Toinen syy oli Suppiksen puolesta, jos hän pelästyy tai luulee, että hän vaihtaa perhettä nyt.
Toinen syy oli oma itsekäs pelko siitä, että miltä minusta tuntuu, jos hän ottaakin tuosta vain kenet tahansa muun sylittelijäkseen ja hoitajakseen. Se oli ihan selkeää mustasukkaisuutta ja pelkoa, jos en olekaan hänelle mitenkään erityinen ihminen, vaan kuka tahansa muu sattuman tuoma ihminen kelpaisi yhtä hyvin.
Isälle en ole mustasukkainen, vaan iloinen että Suppis nauttii isänkin seurasta. Mutta jos joku muu Suppikselle tuntematon ihminen saisi heti yhtä paljon hellyyttä ja läheisyyttä kuin me nyt saamme, se tuntuisi pahalta. En tarkoita, että kukaan ei saa päästä häntä lähelle, esim. toivon hänelle hyviä suhteita isovanhempiin. Mutta esim. sukulaislasten synttäreillä on myös ihmisiä, keitä emme tapaa ikinä muulloin, esim. lapsen kummeja tai toisen vanhemman sukulaisia.
Tuoreen äidin hatara sydän ei sitten särkynyt, koska Suppis selkeästi osoitti, että tukeutuu muhun ja piti koko ajan musta kiinni vähintään jalasta, mutta mieluiten halusi olla sylissä turvassa.
Suppis hakee turvaa musta oudoissa tilanteissa ja muutenkin haluaa halia ja katselee mua kotona useasti kesken leikkien ja seuraa keittiöön perässä. Hän hakee mua nimellä huudellen (useimmiten äitä - oikeaoppisempi muoto äiti on kuultu harvemmin) eri huoneista, kun "katoan" esim. pyykkitupaan. Hän ei todellakaan ole saamansa ihailun ja ihmisten shoppaaja, vaan ei halua muiden kuin isänsä ja mun syliin myöskään ryhmätilanteissa, missä ottajia ja lääppijiä olisi (esim. sukulaislasten synttäreillä). Tämä on adoptiolapselle erittäin hyvä juttu, että hän osaa pitää meitä erityisinä ihmisinään eikä ole lähdössä jokaisen "kivan tädin tai sedän" mukaan.
Kun oltiin ensimmäistä kertaa tilanteessa, missä oli muita syliinottajia kuin me vanhemmat, minua pelotti kahdesta syystä. Toinen syy oli Suppiksen puolesta, jos hän pelästyy tai luulee, että hän vaihtaa perhettä nyt.
Toinen syy oli oma itsekäs pelko siitä, että miltä minusta tuntuu, jos hän ottaakin tuosta vain kenet tahansa muun sylittelijäkseen ja hoitajakseen. Se oli ihan selkeää mustasukkaisuutta ja pelkoa, jos en olekaan hänelle mitenkään erityinen ihminen, vaan kuka tahansa muu sattuman tuoma ihminen kelpaisi yhtä hyvin.
Isälle en ole mustasukkainen, vaan iloinen että Suppis nauttii isänkin seurasta. Mutta jos joku muu Suppikselle tuntematon ihminen saisi heti yhtä paljon hellyyttä ja läheisyyttä kuin me nyt saamme, se tuntuisi pahalta. En tarkoita, että kukaan ei saa päästä häntä lähelle, esim. toivon hänelle hyviä suhteita isovanhempiin. Mutta esim. sukulaislasten synttäreillä on myös ihmisiä, keitä emme tapaa ikinä muulloin, esim. lapsen kummeja tai toisen vanhemman sukulaisia.
Tuoreen äidin hatara sydän ei sitten särkynyt, koska Suppis selkeästi osoitti, että tukeutuu muhun ja piti koko ajan musta kiinni vähintään jalasta, mutta mieluiten halusi olla sylissä turvassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
