perjantaina, joulukuuta 08, 2006

Kuvakin tuli vihdoin Veijo Blogin sensuurin läpi

Edelliseen postaukseen en kuvaa saanut useasta yrityksestä huolimatta.

Kuvassa on Suppis mun isän sylissä lokakuun lopussa. Ihana tyttö, jota pappa on kauan odottanut...

Suppis oli muuten neuvolan mittauksessa 1 v 2 kk vanhana 76 cm ja 8,8 kg ja on kasvanut kolmessa kuussa 8 cm ja 1,3 kg. Joten Semperin mössölläkin on kasvettu :-).

Mitä kaikkea ehdotonta minä olen tähän mennessä pyörtänyt

Olemme nyt olleet 3 kk kotona ja noin 3,5 kk perheenä kasassa. Tässä teille kokeneemmille äideille vähän huvitusta muutamasta aiheesta, mitä etukäteen ajattelin tekeväni äitinä ja sitten koko raaka totuus:

Ajattelin olevani 100 % varmasti kestovaippailija. Olin perehtynyt siihen muutamankin kestovaippailevan ystäväperheen luona, ja systeemi vaikutti helpolta niiden all-in-one-vaippojen kanssa. On mussa sen verran maailmanparantajaa jäljellä, että kertakäyttövaippojen vuori hirvitti. Hohhoijaa vaan sinne muutaman kuukauden päähän itselleni. Kertakäyttövaippoja meillä käytetään. Hyvä kun jaksan pestä, kuivata ja kaapittaa kaiken pyykin mitä tulee, vaipat siihen päälle vielä... Lisäksi Suppis on kova pissaaja, joten epäilen kestovaippojen lisäävän muutakin pyykkiäni merkittävästi. No, ehkä vielä joskus, vaikka kun opetellaan kuivaksi...

Minunhan lapseni ei teollisesti tuotettua ruokaa syö. En ikinä syötä mitään monikansallisten yhtiöiden moskaa, varsinkaan sen tietyn huonomaineisen tai edes ruotsalaisessa tehtaassa survottua mössöä lapselleni. Arvatkaa onko syötetty? Suppis kyllä syö mielummin mun tekemää ruokaa, mutta kun olimme molemmat nuhassa, kuumeessa ja kipeänä, niin taisi mennä viikko Semperin lasagnella, spageteilla ja kalaherkuilla ja hippo-luomuruualla. Ja on meillä niitä Nestlen Boniakin ollut, kun Suppis tykkää ruusunmarjasoseesta.

Nykyään ajattelinkin tätä enemmän taloudelliselta kantilta, koska 200-250 gr sitä äitejä pelastavaa mössöä kertaa 2 ruokailua päivässä + valmiit tetravellit (kyllä, niitäkin meillä syödään) + hedelmäsoseet + lastenjugurtit tulevat paljon kalliimmiksi kuin jos teen itse Suppiksen ruuat.

Usein otan meidän ruuasta osia, jos se käy (esim. bolognesesta tai kalasta ennen suolaa), mutta jos oma ruokamme on liian maustettua tai suolaista Suppiksen makuun, eikä suolaa & mausteita voi lisätä jälkikäteen maun kärsimättä, teen kattilallisen vaikkapa seuraavaa kasvis-kanapataa, josta Suppis tykkää paljon:
pohjalla vettä, pieneksi silputtua sipulia (pakastesipulia, jos ei jaksa pilkkoa), bataattia & porkkanaa sellaisina paloina, mitkä menee hyvin Suppiksen suuhun. Määränä voisi olla 1 iso bataatti ja 3 porkkanaa. Mausteeksi laakerilehti. Keitetään tätä kunnes porkkanat pehmenee suht pehmeiksi. Sitten lisätään tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia + vähän vettä. Joko kokojyväriisiä tai täysjyväspagettia tai kaurapastaa (pienemmiksi murskattuna) sekaan + yrttiä + vähän valkopippuria. Kun spagetit/riisit on ok, pehmeää vihannesta sekaan, esim. kesäkurpitsaa. Sitten pannulla kypsennetyt ja pienityt kananfilesuikaleen palat sekaan. Haudutetaan kannen alla, kunnes on sopivan jämäkkää ja hyvää mössöä. Sellaista millä vähän yli 1-vuotias voi helposti harjoitella lusikalla syömistä. Voi lisätä ruokakermaa (esim. 3 juuston kermaa) tai rasvatonta maitoa. Ja kanan voi vaihtaa vaikka jauhelihaan tai kalaaan. Tuota hautunutta pataa sitten pakastan sopiviin annoksiin. Ja teen yleensä 2-3 erilaista samalla kertaa, jotta ei tarvi hetkeen tehdä ja on vaihtelua.

Joka päivä on ulkoiltava, se on vain pukeutumiskysymys. No, lähes joka päivä, mutta jos jääkylmää tihkua sataa vaakasuoraan, niin ei siitä kyllä nauti Suppis eikä äiti. Ei vaikka on kurahousut ja sadetakit, silti se tuntuu inhottavalta. Silloin voi kotona vaikka kuunnella musiikkia. Suppis tykkää Lenni Lokinpojasta, mutta myös Metallicasta ja Beatlesista.

En totuta lasta tv:n tai videoiden katseluun näin pienenä. Olen käyttänyt Teletappeja huomion kiinnittämiseen muualle, kun mun on pitänyt tehdä ruokaa ilman että joku on jalassa kiinni/olen halunnut juoda kahvini/syödä ruokani rauhassa/ olen puhunut puhelimessa ystäväni kanssa ja olen halunnut rauhaa... Suppis osaa laulaa Teletappien tunnussävelen tunnistettavasti, joten paljastun tv-äidiksi heti tavatessa. Lisäksi katson kyllä viattomia (siis sallittuja) tv-ohjelmia Suppiksen läsnäollessa, jos hänellä on oma leikki käynnissä tai isä leikittää.

Käyn lapsen kanssa sitten paljon kahviloissa ja kävelemässä kaupungilla. Sehän on niin helppoa, kun pääsen bussilla vaunujen kanssa kätevästi sinne. Jaa, enpä ole tainnut käydä kertaakaan, jos ei viime viikon jouluostosten lomassa Jumbon Citymarketin kaupan kahvilassa pikaisesti nautittu energiatankkaus purkkiruoka Suppikselle ja äidille pepsimax ja pulla ollut sitten sitä kaupunkikulttuuria mitä ajattelin... Ajattelin siis sellaista mitä nykyäidit kuulemma tekevät eli istuvat vaunujen kanssa kahviloissa muiden kotiäitien kanssa. Mulla ei oo vielä tullut siihen halua. Lapsi ei oo kertaakaan käynyt Helsingin keskustassa. Ehkä jos sää olisi toinen, ehkä keväällä sitten.

Äkkiäkö noita opintoja suorittaa tuossa päiväunien aikaan ja illalla, kun Suppis nukkuu. Ensimmäiset kuukaudet menivät kyllä ihan vaan ihmetellessä äitiyttä ja elämää, en ole suorittanut yhtään koko syksynä. Ja enkä ole jaksanut kovin hyvin bloggaillakaan. Enkä jaksa edes potea huonoa omaatuntoa siitä. Ehtiihän sitä vielä. Bloggailla ja opiskella :-).

No, tasapuolisuuden nimissä olen positiivisestikin yllättänyt itseni monessakin asiassa. Alla muutama sellainen yllätys listattuna.

Laulan lapselle enemmän kuin ikinä olisin voinut kuvitella (tai alunperin en sitä niin edes miettinyt, mutta Suppis pitää laulustani ja rauhoittuu siihen + hän tykkää laulella äidin kanssa muutenkin). Menemme muskariin keväällä. Luulen että Suppis viihtyy siellä.

Olen käyttänyt autoa niin vähän, että olen miettinyt siitä luopumista. Autonpito on kallista, vaikka pitääkin sitä vaan parkkipaikallakin seisomassa. Lähes kaikki ruokaostoksetkin tulee tehtyä kävellen Suppiksen kanssa. En ole vielä luopunut, koska joihinkin kyläpaikkoihin olisi vaikeaa päästä ilman autoa ja varsinkin kesällä on kiva, kun pääsee sitten helposti uimaan paremmille rannoille, kun on auto.

En ole kovin väsynyt äiti. Suppis nukkuu yleensä hyvin yöt, nukahtaa noin 20-20.30 ja herää sitten aamulla klo 8-9. Lisäksi hän ottaa päiväunet. Fyysisesti äitiys on siis ollut vähemmän rankkaa kuin etukäteen ajattelin. Henkisesti toisinpäin, se vastuu ja pelko lapsen hyvinvoinnista on välillä pakahduttavaa, siis joskus pelkään, että Suppis kaatuu lyö päänsä ja kuolee, joskus kuuntelen kulkeeko henki hyvin jne. Toisaalta se rakkauden määrä, mitä pieni lapsi voi välittää ilman sanojakin, on aika valtavaa. Onko kukaan ikinä rakastanut mua noin paljon? Ei ainakaan tarvinnut.

Tulen yllättävän vähällä rahalla toimeen, varmaan varsinkin kun en ole siellä kaupungilla vetänyt cafe lattea joka iltapäivä lapsen kanssa. Olen yllättävän paljon erakkoluonne. Suppis ihmiskontaktina riittää mulle hyvin. Hän on niin mainio hassuttelija ja hänellä on huumorintajua, ja nauran katketakseni vain seuratessani, kun hän tutkii maailmaa ja elämää.

Olen ruvennut kirjoittamaan taas ihan oikeita kirjeitä. Kun Suppis nukkuu päiväunia, on helpompaa vetää kynä ja lehtiö esiin, ja kirjoittaa kirjettä, ja kun Suppis hetää laittaa kynä ja lehtiö pois kuin mennä käynnistämään tietokone ja puolella korvalla kuunnella herääkö Suppis vai ei... (tietokone on toisella puolen taloa).

keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

Muutama lähipäivän kokemus

Naapurin naimaton ja lapseton noin 50 v nainen otti pihalla puheeksi, että voisinko antaa hänen käyttää mun pyykkitupavuoroni "kun minähän olen kaiket päivät kotona ja pääsen sinne koska vain muulloinkin". Mua oikeasti nauratti. Ollaan me Suppiksenkin kanssa käyty pyykkituvassa, mutta tällainen pikku arkinen asiakin vaatii eri tavalla suunnittelua kuin ennen, vauvan pukemista ym. (tupa on eri talossa), joten mieluusti teen sen nyt ainakin kun Suppis ei itse kävele silloin, kun isä on palannut töistä kotiin.

Toinen vähän rajumpi juttu: noin samanikäinen jo aikuisen lapsen äiti, joka on tuttavani, kärttää Suppista hoitoon luokseen (eri kaupunkiin, välimatkaa noin 40 minuuttia autolla, jota hänellä ei ole). Koska kuulemma "parasta mitä voitte tehdä, on jättää pariksi tunniksi hoitoon". Meidän pitää kuulemma antaa siedätyshoitoa, koska muuten Suppis ei ikinä opi, että voi olla muidenkin hoidossa ja tässä iässä olisi kuulemma tärkeää päästää jo vähän irti.

Hohhoijaa. Selitin kyllä kohteliaasti, mutta tiukasti, että huolimatta Suppiksen fyysisestä iästä emme kyllä nyt "tässä iässä" ensimmäisinä yhteisinä kuukausina käy häntä kouluttamaan omalla epävarmalla olemassaolollamme tai varsinkaan vie toiseen paikkaan hoitoon ja että meidän täytyy nyt opettaa se, että me 2 olemme ne erityiset ihmiset, joihin uskaltaa luottaa, ja jotka on ja pysyy, ja tämä on meidän koti, jossa ollaan jne.

2 vuoden päästä Suppiksen on joka tapauksessa viimeistään mentävä päivähoitoon, kun hän täyttää 3 v. Se missä turvallisuuden tilassa perheenä ollaan silloin, jää nähtäväksi.

Mutta tämä tuttavani tietää paremmin, kun on konsultoinut jotain lääkärituttuaan, jonka mielestä jokainen lapsi on persoona, jokainen perhe on omanlaisensa, eikä yleistä mallia mistään esim. ajasta, kuinka kauan vain vanhemmat saavat hoitaa lasta kiintymyksen edistämiseksi, oikeastaan voi olla adoptiolapsenkaan kohdalla. Eli nyt vaan sitten Suppis viikonloppuna yökylään ja me leffaan...

tiistaina, lokakuuta 10, 2006

Kiintymisen alkeita

Etukäteen eniten mietityttänyt asia eli kiintymyssuhde on lähtenyt hyvin käyntiin. Välillä ei meinaa itse uskoakaan, että menikö tämä näin hyvin vai onko tämä vain jotain alun kuherruskuukausiharhaa ja jotain pahoja vaikeuksia on vielä tulossa.

Suppis hakee turvaa musta oudoissa tilanteissa ja muutenkin haluaa halia ja katselee mua kotona useasti kesken leikkien ja seuraa keittiöön perässä. Hän hakee mua nimellä huudellen (useimmiten äitä - oikeaoppisempi muoto äiti on kuultu harvemmin) eri huoneista, kun "katoan" esim. pyykkitupaan. Hän ei todellakaan ole saamansa ihailun ja ihmisten shoppaaja, vaan ei halua muiden kuin isänsä ja mun syliin myöskään ryhmätilanteissa, missä ottajia ja lääppijiä olisi (esim. sukulaislasten synttäreillä). Tämä on adoptiolapselle erittäin hyvä juttu, että hän osaa pitää meitä erityisinä ihmisinään eikä ole lähdössä jokaisen "kivan tädin tai sedän" mukaan.

Kun oltiin ensimmäistä kertaa tilanteessa, missä oli muita syliinottajia kuin me vanhemmat, minua pelotti kahdesta syystä. Toinen syy oli Suppiksen puolesta, jos hän pelästyy tai luulee, että hän vaihtaa perhettä nyt.

Toinen syy oli oma itsekäs pelko siitä, että miltä minusta tuntuu, jos hän ottaakin tuosta vain kenet tahansa muun sylittelijäkseen ja hoitajakseen. Se oli ihan selkeää mustasukkaisuutta ja pelkoa, jos en olekaan hänelle mitenkään erityinen ihminen, vaan kuka tahansa muu sattuman tuoma ihminen kelpaisi yhtä hyvin.

Isälle en ole mustasukkainen, vaan iloinen että Suppis nauttii isänkin seurasta. Mutta jos joku muu Suppikselle tuntematon ihminen saisi heti yhtä paljon hellyyttä ja läheisyyttä kuin me nyt saamme, se tuntuisi pahalta. En tarkoita, että kukaan ei saa päästä häntä lähelle, esim. toivon hänelle hyviä suhteita isovanhempiin. Mutta esim. sukulaislasten synttäreillä on myös ihmisiä, keitä emme tapaa ikinä muulloin, esim. lapsen kummeja tai toisen vanhemman sukulaisia.

Tuoreen äidin hatara sydän ei sitten särkynyt, koska Suppis selkeästi osoitti, että tukeutuu muhun ja piti koko ajan musta kiinni vähintään jalasta, mutta mieluiten halusi olla sylissä turvassa.

keskiviikkona, syyskuuta 27, 2006

Kakkajuttuja hiekkalaatikon ääreltä

Kotielämässäkin on vauhtia ja vaarallisia tilanteita :-), no ei niin vaarallisia ehkä, mutta eipähän pääse pitkästymään. Eilen Suppiksella oli vähän ripulia (sitä edellisenä päivänä oli kova vatsa, joten luumusose siellä jylläsi).

Vaihdoin kakkavaippaa noin viidettä kertaa sen päivän aikana ja laskin Suppiksen hetkeksi kylpyhuoneen muumimaton päälle istumaan, että saan laitettua sen vaipan pois ilman sotkua. Virhe! Suppiksella olikin vielä kakkaa tulossa ja hän ripuloi Muumin naamalle.

Mä tottakai astuin siihen ripulikakkaan (sukat jalassa). Lopputulos oli, että kaikki mun vaatteet ja muumimatto meni pesuun... Ja olin onnistunut juuri ennen tätä vaipanvaihtoa käymään suihkussa, kun Suppis nukkui pikku päikkärit. Freshi oloni hieman väheni :-).

Tätä tää on, kakkaa, pulauttelua ja sotkua. Mutta silti äärettömän ihanaa, kun Suppis kikattelee leikin lomassa, tulee syliin kuvakirjan kanssa (ei osaa itse kääntää sivuja) tai katselee hyvin tarkkaan ja taputtaa ihmetellen, miten se äiti osaakin täyttää ja tyhjentää tiskikonetta taitavasti.

Se teistä, joka osaa neuvoa, miten saisin Suppiksen ymmärtämään, että hän voi ihan oikeasti laittaa joskus sen toisen, hänen kädessään olevan lusikan suuhunkin, eikä vain tutkia sitä ja pudottaa sen jälkeen lattialle, saa täältä hyvin kiitollisen äidin erityiskiitokset...

tiistaina, syyskuuta 19, 2006

Täytin 1 v ja ihmettelin kakkua

Tästä muuten ehkä kunnolla näkee, että kuinka pieni Suppis on, vain 7,5 kg ja noin 68-70 cm. Tuohon syöttötuoliinkin on pitänyt laittaa tyyny, ettei keiku siinä... (Tarkkaavaiset näkevät ehkä myös valjaat, Suppis osaa nousta seisomaan syöttötuolissaan....) Posted by Picasa

Tykkään kovin ulkoilla

 Posted by Picasa

Lisää kuvia

 Posted by Picasa

Kuvia pikku Suppiksestamme (suppusuu=Suppis)




 Posted by Picasa

maanantaina, syyskuuta 18, 2006

Koko ajan edistytään :-)

Yritän nyt koota tähän vähän ajatuksia, muistoja.

Kun 3 viikkoa sitten saimme hänet, hän siis huusi ihan kauhuissaan ja peloissaan, mutta nukahti noin kymmenen minuutin päästä mun syliin (simahti, luultavasti matkasta ja väsymyksestä & järkytyksestä). Sen illan hän huuteli ja takertui muhun tosi rajusti.

Vieläkin mä olen selkeä ykkönen ja hän ei tahdo itse mennä esim. isän syliin, mutta mun tahtoo (hän siis nostelee käsiään tai nousee seisomaan mun jalkojen viereen ja kinisee). Hän saattaa leikkiä lattialla ehkä 10-30 minuuttia ja sitten käy mun sylissä, sitten menee taas tutkimaan leluja (suosikkina pinottavat kupit, pallo tai kaikki mistä lähtee ääntä).

Hän huusi silloin eka iltana osittain nälkääkin, kun ei saanut imettyä ruokaa ilman tuttipullon imureiän isontamista. Seuraavana päivänä ei enää huutanut, paitsi nukahtamista kauheasti, söi hyvin, tutustui meihin. Vähän äänteli, mutta ei kontannut tai noussut. Kolmannen ja neljännen päivän aikana uskalsi jo konttailla sängyllä ja rupesi kommunikoimaan (huutelemaan hähää ja ilmeilemällä). Viidentenä päivänä nauroi ääneen minulle eka kerran. Luulin sitä ennen ei edes osaa nauraa ääneen, vaan vain hymyillä ja hähää-huudella. Nyt hän kulkee tukea pidellen ympäri sohvapöytää ja osaa vaihtaa pöydältä sohvaan, että pääsee haluamaansa paikkaan.

Hän tykkää kun saa jumppailla ja kun on vääntöä, tanssia ja laulua. Hän laulaa mukana joitain lauluja (siis ääntelee sävelen mukaan). Nyt noin puolitoista viikkoa hän on jäänyt itse sänkyyn illalla nukkumaan, ilman sen kummempaa nukuttamista.

Päiväunille menoa hän itkee, paitsi ulkona liikkeessä nukahtaa vaunuihin. Siellä Kiinassa hän ei viihtynyt hotellihuoneessa juuri ollenkaan, vaan halusi olla joko sylissä tai liikkeellä rattaissa ulkona, oltiin paljon ulkona. Täällä kotona hän menee pitkin lattioita joka huoneeseen ja seuraa mua olohuoneesta keittiöön ja takaisin, eikä enää pitkästy sillä lailla kuin hotellissa.

Vaipanvaihdosta hän piti alussa kovasti (ehkä on ollut ainut aika kun on saanut huomiota), mutta nyt kiemurtelee kyllä siinä kuin käärme. Hän tykkää vedestä, kylpemisestä, pesemisestä ja uimisesta (kokeiltiin hotellin uima-altaassa). Ja saunomisesta, kokeiltiin sitä viikonloppuna ja tänään.

Kiinassa me käytiin siis aina ravintolassa syömässä. Joskus hän nukahti rattaisiin siinä pöydän vieressä (useimmiten ulkoilmaravintoloissa), joskus huusi ja syötiin vuorotellen. Täällä hän istuu syöttötuolissaan, kun me syödään tai kahvitellaan ja on ihan iisisti siinä (toki hänet itse on syötetty sitä ennen).

Kiinassa oli mukavaa, paitsi välillä päällekäyvät kauppiaat rasittivat (Shamianin saari oikein elää adoptiovanhemmista, koska suurin osa adoptioperheistä asuu siellä, sinne on muodostunut hyvin erikoinen paikka, jossa lähes joka liike liittyy vauvoihin/lapsiin), mutta on kotona toki helpompaa tehdä ruokaa jne.

Nyt tämän kotona olon eli vähän runsaan viikonkin aikana hän on edistynyt hurjasti. Tullessa hän ei osannut syödä mitään karkeampaa. Hedelmäsoseet upposi, kun annoin (siis jo Kiinassa), mutta ei mikään vihannessose. Eikä varsinkaan peruna. Nyt viikonloppuna ollaan tykätty bataatista, porkkanasta ja tänään hän söi lohikeittoa, (siis haarukalla pienennettynä ja suolattomana, mutta ei liian soseeksi, kumminkin siinä oli pureksittaviakin paloja ja siinä myös sitä ennen niin vihattua perunaa). Joten nyt sitten voi oikeasti ruveta antamaan oikeaa ruokaa.

Tänään hän eka kertaa naureskeli vapautuneesti isän kaa (leikkivät pehmeällä pallolla päällä puksautusta).

Tämä on oikeasti aika ihanaa, tsemppiä kaikille, jotka vielä odottaa omaa rakasta lastaan sieltä jostain!

perjantaina, elokuuta 11, 2006

Kirjainmeemi T


Luin Tuazophian blogista kirjainmeemistä, joka menee näin:

Kommentoi tähän postaukseen ja minä annan sinulle kirjaimen. Kirjoita blogiisi 10 sanaa, jotka alkavat kyseisellä kirjaimella ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana sinulle merkitsee ja miksi.

Sain T:n. Vaikea kirjain...

Taide
Taide on mulle tärkeää, niin itsetekemänä kuin asiana, mikä antaa minulle oivalluksia ja yhteyttä muihin ihmisiin. Sen ei tarvitse olla mitään hienoa tai museoitua, pieni hetki jolloin kuulee esim. jonkun kappaleen radiosta riittää arkeen.

Tarkoitus
Haen kaikelle aina tarkoitusta, motiivia, syytä. Nyt elän aikaa, jossa herää houkutus ajatella, että oli tarkoitettu, että kaikki kävi näin, että saisimme juuri tämän pikku kirpun.

Tarvita
Minun on tarvinnut opetella tarvitsemaan muita, tai oikeastaan hyväksymään tarvitsevuuteni. En pitkään halunnut olla riippuvainen muista.

Talvi
Pidän talvesta, lumesta, siinä peuhaamisesta ja kauniista lumisesta maisemasta.

Tavallisuus
En ollut tavallinen lapsi tai nuori. Jossain vaiheessa suorastaan pyrin olemaan epätavallinen. Nykyään nautin kun elämä on suht tavallista. Kaikissa meissä on samaa, se tavallisuus.

Tietokone
Vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä. Työvälinen, hupivälinen, yhteydenpitoväline. Olen riippuvainen siitä.

Televisio
Lapsena olin hyvin kiinnostunut siitä. Opiskelin alaa, olin töissä siellä. Massamediaväline, jolla voi turruttaa tai aktivoida. Helppo tapa viettää aikaa.

Totuus
Mulle hyvin tärkeää, vähän liiankin. Näen valehtelemisen aika pahana asiana.

Tytär
Minä olen jonkun tytär, ja minulla on nyt tytär. Jatkuvuus...

Työ
Joskus on ollut liiankin tärkeää. Elämän on täytynyt opettaa mulle kovalla kädellä, että tämä ei voi olla tärkeintä elämässä. Silti se on aika tärkeää, ja on edelleen kunnianhimoakin.

torstaina, elokuuta 10, 2006

Muutama viikko lähtöön

Hektistä on ollut ja Veijo Blogger on pistänyt hanttiin päivitykseni. Tässä yksi päivä meni pitkä viesti harakoille, joten siitä taukoa.

On ollut paljon puuhaa, matkajärjestelyjä, suunnitelmien muuttumista yhtäkkiä viranomaisbyrokratian takia, paperisotaa, ensimmäinen neuvolakäyntikin on takana... Kotiakin pitäisi laittaa kuntoon lapsen tuloa varten (kaikki on vieläkin kesken). Samalla vähän lomamatkailuakin ja lomasta nauttimista. Ja olen yrittänyt nähdä ystäviä.

Ensi viikolla meen viimeiseksi viikoksi töihin. Sitten vielä viime valmistelut ja matkaan. 2 viikon päästä tähän aikaan olen jo lentokoneessa matkalla Kiinaan!

Ei, en ole ehtinyt jännittämään. Päivät menee nopeasti. Jos joku vähän jännittää, niin se on lentomatka takaisin (10 h 11-12-kuukautisen kanssa päivällä, miten viihdyttää....)

Täältä tullaan pikkuinen!

PS. Kuvassa lukee Going to China eli Kiinaan menossa

perjantaina, heinäkuuta 07, 2006

Aika ja käytäntö ei ole sama kaikille

Me emme ole vieläkään saaneet käännöksiä ja emme ole saaneet palauttaa hyväksymislappuamme ennen kuin käännökset on saatu, sanoo palvelunantaja. Toinen palvelunantaja jättää tämän harkinnan vanhemmille ja samaan aikaan sen palveluntajan kautta nimeämisen saaneet ovat jo palauttaneet hyväksymisensä, myöskin ilman käännöksiä. Mutta kuinka enää voisimmekaan luopua tuosta pienestä tytöstä, joka on jo sydämissämme meidän lapsemme, vaikka emme ole vielä tavanneetkaan?

Pienellä painostuksella lupa hyväksyä lapsi ilman käännöksiä heltisi nyt 2 viikon odottelun jälkeen "omalla vastuulla". Omalla vastuulla, kenenkä muun vastuulla ne meidän lapset sitten ylipäätään ovat kuin meidän, jos heille tulee joku sairaus?

Voi tuntua pikkumaiselta itkeä parista viikosta, mutta kun tämä on muutenkin niin yhteismitatonta touhua, joka paikassa erilaiset kiveen hakatut säännöt. Me pääkaupunkiseutulaisena odotimme vuoden pääsyä neuvontaan. Jossain pikkupaikkakunnalla neuvonta voi alkaa vaikka viikon päästä siitä, kun ilmottaa halukkuutensa siihen. Meidän neuvonta kesti tasan vuoden, koska "on Pelan käytäntö, että ensimmäinen neuvonta kestää vuoden", selittää sosiaalityöntekijä. Samassa PeLassa saman käytävän eri huoneessa neuvontaa antava sosiaalityöntekijä ei ilmeisesti ole tästä käytännöstä kuullutkaan, koska samaan aikaan meidän kanssa neuvonnan aloittaneen tutun parin neuvonta oli ohi ennen kuin meillä oltiin edes kotikäynnissä (6 kk aloituksesta), ja heillä oli lupa ennen kuin meillä oli päästy 4. neuvontakertaan. Meillä olisi jo ollut lapsi lähes vuoden, jos olisimme sattumalta istuneet toisessa huoneessa.

Nyt jotkut ovat sanoneet mulle, että on hyvä, että on tämä parin kuukauden väli ennen hakumatkaa, "hakijat tarvitsevat sitä sopeutuakseen vanhemmuuteen". Miksi sitten toisiin maihin hakijat eivät tarvitse sitä aikaa, vaan matkaan lähdetään viikon, 10 päivän päästä? Entä kotimaan adoptoijat, joilla menee lapsitiedosta muutama päivä siihen kun lapsi on kotona? Eivätkö he tarvitse sitä sopeutumista?

maanantaina, heinäkuuta 03, 2006

Vaatteet vaatteet :-)

Viimeisessä mittauksessa 6 kk vanhana vauvamme oli siis 62,5 cm ja 6,4kg. Hän on siis 11-12 kk kun saamme hänet ja arviolta silloin n. 68-69 cm (arvioon on käytetty netistä löydettyjä eteläkiinalaisten tyttöjen kasvukäyriä ja taulukoita. Pikku kirppumme menee niissäkin toiseksi alimmassa kategoriassa.)

Huomasin vaatteita katsellessani, että joissakin vaatteissa on mainittu kuukausien lisäksi pituus- ja painomittoja, esim. tuossa kuvan mintunvihreässä puserossa kokolapussa kuukaudet olivat 3-6 months ja maimitut mitat olivat pituus 89 cm ja paino 8,9 kg. Eli liikaa ei voi tuijottaa kuukausiin.

Kuvassa siis on ihanuuksia, mitä meidän pikkuiselle lähtee mukaan... Esimerkiksi 3 shortsihaalarit (yhdet kuvassa), kun ovat helpoimmat paitojen kanssa (ei tarvi miettiä vyötärönmittaa ja tietää kokoa niin tarkkaan).
Paitoja ja shortsihaalareita on siis helppo ottaa mukaan, mutta bodeja yllättävän vaikeaa. Niissä on isot kokoerot sekä pituudessa että leveydessä, vaikka senttimitat on sama. Typerä kysymys: jos ei ole päällä bodya, vaan paita ja lappushortsit, niin laitetaanko vaipan päälle alushousut? Ja monetko vaatteet vauva tarvii 10 päivän ajalle? Ulkonahan on matkalla kuuma, kostea Kanton.

tiistaina, kesäkuuta 27, 2006

Mitä elämäni ihanimpana päivänä tapahtui...

Nyt sitten seuraa jäsentyneempi nimeämistarina.

Eli tiesimme jo viime torstaista lähtien, että nimeäminen tulee joskus tällä viikolla, kun CCAA:n sivuilla oli meidän päivä mukana nimetyissä.

Juhannus meni jotenkuten, piti purra kieltä, ettei odotus paljastu. Mutta olin kumminkin ihan iisisti, koska eihän nyt juhannuksena soiteta nimeämisiä. Sunnuntai-iltana olin jo ihan hepulissa, ja nukuin tosi vähän, jos ollenkaan su-ma yönä.

Maanantaina hermo petti, ja soitin jo IP:lle, että kuuluuko mitään. Ei mitään. Pettymystä. Hermoilua. Mies soitti kolmen aikaan, että onko kuulunut mitään, ja yhteistuumin tuumimme siinä, että tänään ei enää kuulukaan. Ajattelin, että miten kestän koko viikon...

Kun lopetin sen puhelun, niin 15.15 IP:n numerosta soitettiin!!!! Ja kysyttiin, istunko hyvin. Kerrottiin, että meille nimettiin pieni tyttö ja tietoja hänestä. Kirjoitin niitä tietoja kysymyslomakkeelle, minkä olin varannut valmiiksi. Sitten soitin miehelle, että hakee Pasilasta meidän paperit. Tässäkin oli hässäkkää, hän puhui toista puhelua ja kun tekstasin "Soita heti! Saimme nimeämisen!" tulevat vanhemmat menivät niin sekaisin, että soittelimme ristiin 4 kertaa...

Viiden aikaan katsoimme terhakkaan ja pirteän pienen tytön kuvia ja päätimme, että otamme hänet, vaikka jotain olisikin vielä kääntämättömissä lääketieteellisissä papereissa. Virallisesti voimme kumminkin palauttaa hyväksymislaput vasta kun ne käännökset tulee.

Ryhmämme jakaantui nimeämisten suhteen, ja meidän lastenkotiin matkaa nyt 4 perhettä. Lähdemme matkaan 7-8 viikon päästä.

Soittelimme tutuille ja tekstasimme niille, keitä ei heti tavoitettu. Kävimme siskon luona näyttämässä kuvia. Vauva sai ensimmäiset lahjansa :-). Sisko villiintyi :-).

Viime yönä nukuin kuin tukki, onnellisen unta...

maanantaina, kesäkuuta 26, 2006

Kyllä haikara tuli! Minusta tuli äiti????

Meille nimettiin tänään pikkuinen kirppuneiti, syntynyt 17.9.2005, Lianjiang, Guangdong. Matkaan Kantoniin lähdemme elokuun puolessavälissä tai sitä seuraavalla viikolla.

Kuvissa tillittää isosilmäinen vähätukkainen terävännäköinen kirppukokoinen tyttö, joka oli huhtikuussa 62,5 cm ja 6,4 kg. Katse on eloisa ja tyttö hurjan söpö. Ei pelota yhtään ottaa tuota kirppua meille asumaan! Pikku kirppu tykkää musiikista, nukkuu hyvin ja on aktiivinen (tuli siis oikeaan perheeseen :-)).

Tämä oli oikeasti elämäni onnellisin päivä... En tiedä mihin vertaisin! Tuliko minusta nyt äiti, vai vasta elokuussa Kantonissa!

torstaina, kesäkuuta 22, 2006

Hyvää juhannusta!

Jännittävä juhannus, toden totta... olen ollut aika tyyni odottaja, mutta nyt totisesti tän viikon kaikkea muuta kuin tyyni... ja vaikka sataisi juhannuksena kaikkina päivänä koko ajan, taidan lämmittää ympäristöäni pelkällä omassa päässä surisevalla kiihtymyksellä... ja taidan purra kieltä, koska ennen kuin nimeämiset todella tulee ja tiedot on nähty, niin meiltä ei tietoa tihku esim. sukulaisille...

keskiviikkona, kesäkuuta 21, 2006

Huhujen pyörteissä

Kun adoptio on kansainvälistä toimintaa ja Internet on keksitty, niin huhuja seuraavien Kiinan adoptiolasten nimeämisten tulosta riittää... Osa huhuista on sellaisia, joissa me rajaudumme ulos ja olemme ehkä sitten seuraavassa erässä (Kiinassa nimetään pääasiallisesti kronologisesti sen päivän mukaan, jolloin paperit on kirjattu Kiinan adoptioviranomaisille).

Mutta kun maanantaina luin huhun, jossa mekin olemme mukana, niin mahaa sattui... Nytkö se tapahtuu? Joko uskaltaa toivoa?

Lopullisesti uskon vasta, kun saamme soiton...

Kuvassa on nimeämiskuva, jota olen muuttanut toivottavasti tarpeeksi tunnistamattomaksi. Tuollaista pätikkää siis odottelemme....

maanantaina, toukokuuta 29, 2006

Lapsiperheen arjessa vierailulla

Oltiin viikonloppu hoitamassa kahta lasta, kun vanhemmat olivat viikonloppumatkalla kaksin (ja mikäli hyväntuulisuudesta ja hymyistä pystyi sunnuntaina palatessaan jotain päättelemään, oli ollut mukavaa).

Siinä me pyöriteltiin lapsiperheen rutiineita: aamupalaa, päivävaatteet päälle, ulkoilua, lounas, ulkoilua, päivällinen, leikkimistä, lastenkirjojen lukemista, pelaamista, saunaan, iltapalat, iltatoimet ja nukkumaan... ja nukkuivat koko yön kiltisti omissa sängyissään... aamullakin herättivät vasta kahdeksan jälkeen. Ja sama rumba uudestaan. Siinä sivussa vastaamista kysymyksiin esim. Lordista ja muusta päivänpolttavasta kuten pitääkö Ranuan jääkarhuille hommata iso pakastin kesäasunnoksi.

Tuli hyvä mieli, kun ajattelin, että tätä me sitten kohta* kotonakin pyöritetään, arkea. Eikä se tunnu vaikealta. Kunpa tulisit jo luoksemme!

*) Tällä hetkellä ennustetaan, että syksyllä pääsisimme Kiinaan... tosin uskon vasta, kun näen sen nimeämisen.

perjantaina, toukokuuta 12, 2006

Äitienpäivän alla

Äitienpäivän alla tuli mieleen, että viime vuonna uskoin jo tänä äitienpäivänä olevani äiti. Että tämä olisi ensimmäinen kerta, kun minut herätetään aamukahvilla ja joku pieni kiipeää syliini halimaan.

Tässä lähipäivinä on yhden ystäväni tyttären syntymäpäivä. Ajattelin viime vuonna siellä lastenkutsuilla, että ensi vuonna tulen tänne oman lapseni kanssa, eikä tarvitse enää selitellä. Enpä tule.

Te, jotka vietätte jo äitinä ihania äitienpäiviä, rutistakaa lapsianne minunkin puolestani!

perjantaina, toukokuuta 05, 2006

Kysy Piikkikseltä

Lueskelin tässä vapaapäivänä vähän blogeja, ja huomasin, että tällainen kiva meemi on kulussa. Olikin aika kivaa lukea noita kysymyksiä ja vastauksia, niinpä laitan itsellenikin.

Kysy minulta kuusi kysymystä. Ei seitsemän tai viisi, vaan kuusi. Sillä ei ole väliä, kuinka turhia tai omituisia kysymykset ovat - kysy ne joka tapauksessa. Liitä tämä sen jälkeen omaan blogiisi ja katso, mitä sinulta kysytään. Vastaan kaikkiin.

Isovanhemmuudesta

Tämä lapsen odotus on laittanut miettimään myös isovanhemmuutta. Itselläni ei ole ollut mitkään lämpimät välit kumpaankaan mummooni. Toinen pappa kuoli jo ennen kuin isä syntyi. Toinenkin kuoli juuri kun äiti odotti mua.

Toinen mummoni kuoli mun ylioppilaskirjoitusvuonna, ja hän kävi usein kylässä ja me hänen luona. Mutta hän oli kärttyisä ja ilkeä nainen, joka teki selväksi, että äidinkään ei olisi tarvinnut syntyä, saatikka meidän äidin lapsien. Toinen mummo elää vielä, mutta on jäänyt etäiseksi monista käytännönkin syistä (ei vähiten sen takia, että isä on ollut kasvattilapsi ja tämä on siis hänen bioäitinsä, jolle asia on häpeällistä vieläkin). Kasvattivanhemmat on kuolleet ennen syntymääni, mutta tuskin heistäkään mitään ihania muistoja olisi syntynyt. He olivat hyvin uskonnollisia (vanhoillislestadiolaisia) ja ankaria, ja piiskasivat isästä hänen perisyntiään (siinnyt avioliiton ulkopuolella) pois.

Oman huonon onnen takia sitä toivoo, että oma lapsi saisi ihania kokemuksia isovanhempien kanssa. Nyt näyttää siltä, että ainakaan anopin puolelta niitä on vaikeaa saada. Anoppi on jo iäkkäämpi, täyttää kohta 80 vuotta. Viime vuosina olemme monesti lähteneet lyhyellä varoitusajalla kun anoppi on saanut jonkun vakavan kohtauksen ja on sairaalassa. Vuoden sisään hän on käynyt sekoittamaan nykyisyyttä ja menneisyyttä, esimerkiksi hän ei aina erota vanhinta poikaansa hänen kuolleesta isästään ja hän elää joitakin kohtauksia elämästään hänen kanssaan uudestaan. Nyt on alkanut uusi vaihe tuossa dementiassa. Hän soittelee päivittäin ja väittää, että joku on varastanut hänen tavaroitaan (kuten lakanoita tai pyykkejä) tai rahojaan. Todellisuudessa hän on itse kätkenyt ne. Surullista. Tuskinpa meidän lapsi saa mitään ihanaa mummomuistoa sieltä.

Toivottavasti omat vanhempani 15 v nuorempina jaksavat olla vielä kauan fyysisesti toimintakunnossa ja henkisesti tässä maailmassa...

perjantaina, huhtikuuta 21, 2006

Asioiden edellä

Olen tällä viikolla opettanut tulevaa sijaistani. Hän on kanssani nyt 2 viikkoa ja kesällä toiset 2 viikkoa. Hän tuuraa sitten mua vappuviikolla, kun olen lomalla ja myös kesälomani ajan. Tuntuu hullulta ottaa näin todesta lähtöni. En osaa vielä asennoitua, että ihan varmasti lähden vanhempainvapaalle edes tänä vuonna. Kun ei ole nimemistä, ei ole varmuutta.

Huhujen mukaan ensi viikolla tulisi nimeämisiä, ei kuitenkaan vieläkään meille. Ehkä kesällä tulee. Alan asennoitua, että matkustamme hakumatkalle aikaisintaan syksyllä. Ehkä ei sittenkään.

Sinänsä ihan hyvä, että saan itse opettaa sijaistani verrattuna siihen, että joku vaan tulisi kylmiltään ja yrittäisi ottaa selvää, miten hommat on aiemmin tehty.

tiistaina, huhtikuuta 11, 2006

Tulitikkurasian tyttö

Näin viime yönä unta, että olimme hakumatkalla, yllättäen muuten Intiassa. Saimme parivuotiaan tytön, joka oli niin pieni, että mahtui nukkumaan tulitikkurasiaan (sellaiseen normaalia isompaan pitkien tikkujen rasiaan, mutta silti). Mulla oli sellainen unessa mukana luovutustilanteessa kassissani. Oikeasti meillä on niitä kotona useampiakin kynttilöiden sytytykseen.

Tyttö oppi heti, muutamassa minuutissa puhumaan suomea ja oli hyvin aktiivinen. Ihmettelin hetken hädissäni pientä kokoaan, että miten me pärjätään, kun hän voi helposti pudota ja hukkua. Intian hoitotädit sanoivat vaan, että "she will grow if you just love her". Mies sanoi heti tädeille, että kyllä me tämä otetaan, vaikka onkin aika pieni.

Mitähän tääkin nyt sitten tarkoitti...

Meedioita kortistoon

Katsoin juuri nauhalta Ylen MOT-ohjelman Orjaksi unelmatehtaaseen, joka kertoi media-alan ylikoulutuksesta. Minullehan tämä ei ollut mikään uusi asia. Olen itse toista ikinä valmistunutta vuosikertaa medianomeja (eli opiskelin vuosina 92-95). Siihen aikaan niitä taiteen ja viestinnän oppilaitoksia oli tasan 2, Torniossa ja meidän koulu Tampereella.

Olen muuten ihan ensimmäisiä medianomi (amk)-tittelillä valmistuneita (valmistuimme 2-vuotisesta, työn ohella suoritettavasta täydennyskoulutuksesta puoli vuotta ennemmin kuin ne perusopiskelijat, jotka aloittivat opintonsa, kun TTVO (Tampereen Taiteen ja Viestinnän Oppilaitos) oli jo ammattikorkeakoulu). Vuonna 2004 medianomin koulutusohjelmia oli 18 ammattikorkeakoulussa.

Oman kouluni vuosikurssiani edeltävästä, omasta vuosikurssistani ja meitä seuraavasta vuosikurssista ja heidän työllistymisistään tiedän aika paljon, koska osa on luonnollisesti hyviä ystäviäni, ja tuttuihin törmää koko ajan eri paikoissa ja nimiänsä näkee lopputeksteistä. Me työllistyimme nähdäkseni tosi hyvin alalle. Minun tuntemistani ihmisistä vain 1 tai 2 ei ole alan töissä. Osa on free lancereita, mutta työtä on kuitenkin jatkuvasti. Meidän työllistymisvaiheessa ongelmana ei ollut se, että meitä olisi ollut liikaa, vaan se, tietääkö joku työnantaja, mistä koulutuksesta tässä on kyse. Itsekin olen sitä joutunut selittämään tutkintotodistuksen kanssa useamman kerran, että tämmöinen laaja-alainen media-alan moniosaajakoulutus on käyty.

Vuosina 1999-2003 valmistuneista medianomeista 71% oli työllistynyt, mutta tilastosta ei nähnyt, mille alalle. Tuon jälkeen kouluja on tullut lisää ja valmistuneita joka vuosi sadoittain lisää. Vuosina 2005-2010 arvioidaan valmistuvan vuosittain 650 medianomi (amk)-tutkinnon suorittanutta, tilanteessa, jossa meitä ensimmäisiä vuosikursseja osittain työllistäneet, esim. Yleisradio ovat pikemminkin vähentäneet työvoimaansa, vaikka ohjelmaa tehdään tuntimääränä mitattuna enemmän. Eikä tilanne ole parempi tuotantoyhtiöiden puolellakaan, jossa yhä pienemmällä palkallisella työvoimalla väännetään enemmän ohjelmaa.

Osan työstä tekevät ilmaiset työharjoittelijamassat. Minulla käy sääliksi niitä, jotka yrittävät saada ensimmäisiä työpaikkojaan tilanteessa, jota ohjelma kuvasi. Ohjelman mukaan oppilaitokset nykyään antavat yhtiöille jopa rahaa siihen, että he ottavat ilmaisia orjia tyotantoihinsa. Tuollaisessa noidankehässä harjoittelupaikan saa varmaan suht helposti, mutta koska joka vuosi on ilmaisia harjoittelijoita, ei ikinä sitä palkattua työtä, ilman aiempaa alan työkokemusta, kontakteja...

Ammattikorkeakoulutuksen lisäksi on jotain toisen asteen media-alan koulutusta, jota ei silloin edes ollut. Muistan kun noita koulutuksia suunniteltiin ja puhuttiin, että koulutetaan piuhankantajia... Tutkimuksen mukaan näitä on nyt sitten kaupan kassalla ja varastomiehinä. Varmaan unelmat aika hyvin murskattuna. Toki joku tosi lahjakas, sinnikäs ja ennen kaikkea hyvillä suhteilla varustettu työllistyy varmaan nykyäänkin, mutta vaikeaa se on, kun kilpailua on noin paljon.

Onko mitenkään järjenvastaista, että itseäni kiinnostaa yhä enemmän lähteä pois tältä alalta, sellaisiin töihin, joilla on oikeasti merkitystä? Ehkä se liittyy myös aikuistumiseen, en ole enää niin minä-minä täällä-tyyppi, vaan ehkä näen paremmin muutkin. Enhän tätä koulutustani tai työkokemuksiani kuitenkaan häpeä tai toivo pois. Oikeastihan ne auttavat ammatissa kuin ammatissa, kun nykyään pitää osata kaikenlaista mediajuttua ihan joka puolella. Koulumaailmassakaan niitä tuskin väheksytään. Olen myös miettinyt, että miten kiinnostavaa olisi suunnitella oppimateriaaleja erityisoppilaille. Tai jopa opetusohjelmia.

perjantaina, maaliskuuta 31, 2006

Kevättä kohden

Hei taas ja anteeksi pitkästä tauosta. On ollut kaikenlaista muuta elämässä niin paljon, että tämä bloggaaminen on kärsinyt. Olen tehnyt työn ohessa ihan uutta hommaa, jonka opettelukin vie paljon aikaa ja näemmä myös muuta (tällä hetkellä mulla on jännetuppitulehdus ja joudun käyttämään hiirtä vasemmalla kädellä).

Olen myös opiskellut eteenpäin. Mulla on perusopinnoista enää 2 tenttiä jäljellä, viikon päästä yksi. Tähän mennessä opinnot ovat menneet hyvin, eli jokainen opintojakso on mennyt vitosella läpi. Nyt täytyy ruveta miettimään päätöksiä jatkon suhteen. Aineopinnot kiinnostavat ja opettajakin suosittelee niitä heti putkeen. Löysinkin Jyväskylän yliopiston alaiset Helsingissä suoritettavat aineopinnot, jotka voi suorittaa omaan tahtiin 2,5 lukukauden kuluessa. Sitä olen nyt meinannut seuraavaksi askeleeksi.

Toisaalta eräs ystäväni sanoi mulle, että voisin hakea suoraan varsinaiseksi opiskelijaksi Helsingin yliopistoon, ja sitten jos lastenhoitosyistä tulee ongelmia löytää aikaa opiskeluun, voin ilmottautua poissaolevaksi. Kun kuitenkin olen jo syksyllä suorittanut ne perusopinnot ja mulla on aiemmin suoritettuna appro, jonka voin laskea mukaan näihin opintoihin (av-kulttuurin perusopinnot), niin loppujen lopuksi, yksi vuosi noihinkin voi mennä jollain perusopiskelijalla. Hakuaika päättyy 19.5., joten siihen mennessä pitää päättää, jatkanko näin vai haenko varsinaiseksi opiskelijaksi. Hyvää siinä on tietenkin se, että on halvempaa opiskella päätoimisesti kuin avoimen kautta. Huonoa se, että varmaan kaikki läsnäoloa vaativa opetus ja tentit ovat keskellä päivää, enkä pääse hyvin keskellä päivää pujahtamaan johonkin kesken työpäivää tai kotoa, lapsen luota.

Noihin aineopintoihin kuuluu 120 t harjoittelu jossain. Olen miettinyt, että pyrkisinkö autistiluokkaan vai kouluun, jossa integraatio erityypisten (esim. dysfasia, asperger, adhd) erityistä tukea tarvitsevien ja ns. normaaliluokkalaisten samanluokka-asteisten välillä on järjestetty todella edistyksellisesti ja toimivasti. Toisaalta autistiluokka kiinnostaa, mutta onko toisesta enemmän ja laajemmin hyötyä? Kumpikin kelpaa harjoittelupaikaksi yliopiston puolesta.

Adoptiosta minulla ei ole uutisia. Nimeämistä ei kuulu. Nyt ennuste on papereiden lähettämisestä nimeämiseen 10-12 kk, eli huhtikuun lopun ja kesäkuun lopun välillä + 8- 9 viikkoa hakumatkan valmisteluihin. Eli hakumatka olisi n. heinäkuun alun ja syyskuun alun välillä. Mutta kun se ennuste on muuttunut niin monta kertaa (alunperinhän meidän piti saada nimeäminen jo jouluksi), niin en oikein jaksa pitää mitään ns. varmana.

Sinänsä aika on mennyt nopsaan, kun on ollut muutakin mietittävää ja puuhattavaa. Ja en ole niin kauheasti kärsinyt kahdenolosta miehen kanssa. Tuossa taannoinkin kun oli oikein kiva viikonloppu, niin mietin puolitosissaan, että miksi ihmeessä haluan vapaaehtoisesti luopua tästä mukavuudesta...

Tosin kyllähän me oikeasti sitä lasta haluamme perheeseemme, ja aika paljonkin, kun olemme kuitenkin käyneet läpi niin paljon sen eteen. Mutta en ole mikään kärsivä ja onneton ihmisraunio nytkään, vaan aika onnellinen ihminen. En tarvitse sitä lasta siihen, että olisin tyytyväinen elämääni tai että tulisin onnelliseksi. Mutta uskon, että hänestä on kyllä paljon iloa.

Tässä odotuksessa on hullua se, että kun aina huomaa, että kuukausi taas meni ilman nimeämistä, niin kuukausi kuukaudelta on epäuskoisempi olo, että kulminoituuko tämä prosessi todellakin joskus? Loppuuko tämä odotus joskus ja tuleeko meille ihan oikeasti joskus joku asumaan? Vaikka järjellä tiedänkin, että kyllä se joskus tapahtuu... mutta milloin? Ja miltähän se sitten tuntuu? Osaako sitten nimeämisen jälkeenkään ottaa asiaa totena ja ryhtyä toden teolla valmistelemaan kotia lapselle? Ajattelin kyllä toukokuussa pitää viikon loman, jossa tyhjennän nyt työhuoneena olevan tulevan lapsen huoneen, maalaan ja kiinnitän boordin ja kasaan pinnasängyn ja mietin mitä muuta huone tarvitsee, hyllyn ja lipaston ainakin?

tiistaina, helmikuuta 28, 2006

Oletko Suomen ihanin nainen?

Ylellä on näemmä tosi hilpeän ennakkoluulotonta ohjelmapolititiikkaa, kun oikein tällä ilmoituksella haetaan Suomen ihaninta naista, jonka valitsevat somalimiehet.

"Nainen, kestääkö kanttisi? Voiton vie sisäisesti kaunis nainen, joka olisi ihannekumppani niin Suomessa kuin Afrikassa. Valinnan tekevät miehet Somaliasta. Esiraati kokoontuu kaukana Afrikassa. Voittaja valitaan elokuussa Helsingissä. Ihanin Suomi-nainen palkitaan Afrikan-matkalla.

Kilpailun järjestää TV1:n ensi kesän viihdeohjelma Ähläm Sähläm. Alustavan karsinnan tekee Ähläm Sählämin toimitus, joka valitsee maaliskuussa 12 naista varsinaiseen kisaan. "

No, todellisuudessa lienee joku hakkeri asialla. Otin nuo ruutukaappaukset todisteeksi, koska todennäköisesti linkkiä ei enää huomenaamulla ole. (Kuvat saa luettavan isoiksi klikkaamalla niitä ja odottamalla hetki, kunnes oikeaan alanurkkaan ilmaantuu sellainen nuolineliö, jolla kuva suurenee koko ikkunan kokoiseksi.) Ainakin minun on vaikeaa uskoa, että Ylellä olisi ohjelma nimeltä Ähläm Sähläm.

Liittyisikö tämä jotenkin niihin pilapiirroksiin? Vai onko muuten vaan joku humoristi asialla?

keskiviikkona, helmikuuta 22, 2006

On erilaista odotusta

Olen ollut taas kovin kiireinen, lukenut tenttiin & tehnyt paljon työtä. Mitään edistystä odotuksessa ei ole ollut. Nyt vaikuttaa siltä, että menee vähintään huhtikuulle, ennen kuin saamme nimeämiset. Ovat huhuja, mutta uskottavia.

Erilaistakin odotus voisi olla. Eräs samanikäinen ystäväni odottaa lasta, esikoistaan. Vauva sai alkunsa vahingossa, lomaromanssista. Toki kyseessä oli iloinen vahinko, ystäväni ei luullut ikinä äidiksi pääsevänsä. Ystäväni joutuu muuttamaan kohta ihan uudelle paikkakunnalle, kun häneltä menee asunto alta, ja hän voi jäädä jo äitiyslomalle. Hänellä ei ole mitään tulevalle vauvalle, koska hänellä ei ole rahaa edes laskuihin. Siihen liittyy monia asioita, joita en nyt tässä käy läpi.

Jotenkin tuollainen vahinko-odottaminen ei ihanteellisiin olosuhteisiin tuntuu minusta oudolta, vaikka tiedänkin, että kaikki muut saavatkin tehdä lapsia, miten haluavat. Mutta kun tämä meidän lapsen saaminen on niin kontrolloitua, niin syynättyä, niin se vaan tuntuu kummalliselta.

Mulla kävi niin sääliksi ystävääni ja tulevaa vauvaa, että kävin ostamassa pienen starttipaketin kirpputorilla pieniä 50-56-62-68-senttisiä vaatteita. Ostin ihan perusarkivaatteita, bodeja, potkuhousuja, kokohaalareita, kaikki neutraalin värisiä, jotka sopivat tytölle ja pojalle. Lähetän ne sitten uuteen osoitteeseen, kun hän on muuttanut.

Olin ajatellut ostaa tälle vauvalle jonkun kivan juhlavaatteen, kun hän syntyy. Nyt päätin ostaa korillisen ja mielummin ammeellisen kaikkea käytännön vauvatavaraa, kuten perusvoiteita, tuttipulloja, pulloharja, ensimukeja jne. Niitä saa nyt ehdottaa mulle. Ja jotain luksusta, mikä ilahduttaa vastasynnyttänyttä.

keskiviikkona, helmikuuta 01, 2006

Uskallusta on mennä jo näin pitkälle

Soitin juuri seurakuntani papille ristiäisistä. Lähinnä kiinnosti se, millainen seurakuntasali siinä kirkon yhteydessä on, kun en ole juuri siellä käynyt. 80 henkeä mahtuu hyvin ja 80 on kahvikalusto, joten siitä ei tarvitse huolehtia. Ei meille silti noin massiiviset ristiäiset tule, mutta varmaan useampi kymmenen vierasta kuitenkin.

Juttelimme hetken myös vaatteista ja nimestä. Olemme kummatkin ortodokseja, ja tavallisessa ortodoksisessa kasteessa vastasyntynyt on alasti ja hänet upotetaan veteen 3 kertaa. Kyselin, onko se upotus välttämätöntä, jos lapsi on jo isompi, eikä suostu olemaan tuolla kuvan lailla papin kanssa. Kuulemma voi soveltaa aikuiskastetta (jossa siis päätä sivellään vedellä ja tehdään mirhavoitelu).

Puvustakin puhuimme, kun mitään kastemekkoa tuskin voi ajatella. Kunhan vaate on valkoinen ja juhlava, niin se käy. Ajattelin hakea Kiinasta sopivaa valkoista kiinamekkoa juhlamekoksi. Jos lapsi on poika, niin valkoinen paita ja housut.

Ortodoksilapselle annetaan perinteisesti vain yksi nimi, mutta tästä on kyllä lipsuttu Ortodoksiviestin Kastetut-osaston mukaan. Mutta vähintään yhdellä nimellä tulisi olla yhteys ortodoksiseen nimistöön ja taivaalliseen esirukoilijaan. Sanoin, että jos lapsen kiinalainen nimi on sellainen, jota voi käyttää, olemme ajatelleet säilyttää kiinalaisen nimen kutsumanimenä eikä kakkosnimenä. Pappi koetti kyllä puhua, että kristillinen nimi olisi kutsumanimi. Saa nähdä, joutuuko siitä vielä taittamaan peistä.

Menemme sitten tutustumaan, kun tiedämme ajankohtaa paremmin. Mitenkähän nuo ristiäiset sitten sujuvat? Pysyyköhän lapsi aloillaan yhtään. Se on meinaan aika pitkä tilaisuus. Se sakramenttisosuus kestää vähintään noin puoli tuntia. Onneksi tuo pappi oli kastanut jo 2 adoptiolasta aiemmin.

maanantaina, tammikuuta 30, 2006

Neljän suorat

Kiitos Nannelle haastamisesta! Tällä hetkellä olen uponnut viikonloppuisten Educa-messujen sulatteluun ja tutkimusmetodien opiskeluun, joten ihan hyvä keventää vähän.

Vastaan haasteeseen esittämällä omia neljän suoriani.

Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana (näitä on ollut paljon! laitan menneisyyden paikkoja)
opettajan sijainen
Hakaniemen torikahvilan kahvila-apulainen
postineiti (siis luukulla)
tv-uutisten leikkaaja

Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan
Korppi sylissä
Breaking the waves
Jules & Jim
Miehuuskoe

Neljä paikkaa, joissa olen asunut (näitäkin on paljon)
pienen tehdaspaikkakunnan pieni kerrostalo, II kerros, kolmio (eka jonka muistan, muttei faktisesti eka)
hippikommuuni Espoossa rintamamiestalossa
Pispalassa eräässä nykyään puretussa puutalossa
Torkkelinmäen sinkkuasunto 8. kerroksessa hulppeine näkymine

Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän
Sopranos
Amyn lailla
Oz
Strömsö

Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla
Auschwitzissä
Barcelonassa
Pariisissa
Prahassa

Neljä suosikkiruokaani
poronkäristys ja perunamuusi
kaikki thaimaalainen ja intialainen ruoka
lammas missä muodossa tahansa
lohimedaldongit ja puikulaperunamuusi

Neljä saittia, joilla käyn päivittäin (tai lähes päivittäin...)
Blogilista
useammalla suljetulla adoptioaiheisella keskusteluryhmällä
hs.fi
Verkkiksen adoptiopalsta

Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt
Kiinassa lasta hakemassa
Lomalla jossain missä on jo kevät tai kylpylässä
Äidin ja isän luona rauhoittumassa luonnon keskellä
lampaita rapsuttamassa tuossa kilsan parin päässä

Neljä blogia, joita mainostaa
En viitsi mainostaa muutenkin kovin tunnettuja kuten Viistoa pintaa tai Ryytimaata, ja ajattelin nostaa esiin muutenkin niitä, joita en oo vielä saanut aikaiseksi tuohon sivupalkkiin kirjata, joten mainostan nyt seuraavia (suluissa miksi):

Kirjaksi?: Tarinoita siitä, mitä tapahtuu, kun harrastajakirjoittajan toive saada käsikirjoitus julkaistuksi alkaa saada hentoa pohjaa (mielenkiinnosta, omien haaveiden takia)

Kotimiestä: Koti-isä, poika n.2-vuotias Abduktoitu Locombiasta. Ajatuksia ja tapahtumia joita voi tapahtua vain kotimiehille ja niiden jälkikasvulle. (humoristinen miesnäkökulma adoptioon)

Käkkijän kertomaa: Geokätkentä on harrastus, jossa toiset harrastajat piilottavat jonnekin pakastepurkin eli kätkön ja ottavat siitä satelliittipaikantimella eli GPSr:llä koordinaatit ja ilmoittavat ne Internetissä. Toiset harrastajat syöttävät kätkön koodinaatit omaan paikantimeensa ja menevät etsimään purkkia. Löytönsä he kirjaavat sekä purkissa olevaan vihkoon, että kätkön sivulle Internetiin. Tämä blogi kertoo geokätkennästä ja samalla vähän muustakin. (vaikuttaa kivalta uudelta harrastukselta)

Salanimi & salanimeä Mitähän sillä tädillä tänään juolahtaa mieleen? (usein jotain kiinnostavaa, olen huomannut)

Haasteen heitän eteenpäin Kauralle! Ja hyvää kiinalaista uutta vuotta (vuosi vaihtui sunnuntaina)!

maanantaina, tammikuuta 23, 2006

Sauli ei ymmärrä adoptiota

Sauli Niinistö on esittänyt aika erikoisen mielipiteensä adoptiovanhempien etuisuuksista Interpedian lehdessä 4/05. Siinä kysyttiin, millä ehdokkaat perustelevat eroavaisuudet sosiaalisissa etuuksissa. Johdannossa oli mainittu eroavaisuuksina lyhyempi vanhempainvapaakausi verrattuna biologisiin perheisiin ja se, että yli 7-vuotiaan adoptoidessa ei ole vanhempainrahakautta ollenkaan. Muut vastanneet (Lax, Kallis, Hautala) eivät hyväksyneet eroavaisuuksia.

Niinistön mielestä "Adoptiolapsen vaikutus perheen talouteen on kuitenkin pienempi niin odotusaikana kuin vauvavarusteiden osalta. Isompien lapsien kohdalla lapsilisä yhtenäistää etuja. Lakia säätävän eduskunnan pitäisi tarkastella tuen tarvetta määräajoin."

Häh? Tuntuu, että Niinistö ei oikein ymmärtänyt, mitä kysyttiin. Saatava summahan perustuu etuutta käyttävän vanhemman tuloihin, eikä laskentasysteemi päivärahan suuruuden kohdalla ole sen kummemmin erilainen kuin biologisilla perheilläkään. Aika sen sijaan on huomattavasti lyhyempi (tällä hetkellä biologiset perheet saavat perhevapaita 263 arkipäivää ja adoptioperheet 180 arkipäivää).

Ja miten niin adoptiolapsi on halvempi ja vaikuttaa vähemmän perheen talouteen? Adoptiolapsi käyttää vähemmän aikaa vaippoja, kun on isompi? Aika paljon niitä vaippoja saa kulua verrattuna siihen, kun me laillistamme ja käännätämme asiakirjoja, lähetämme niitä toiselle puolen maapalloa, ja käymme hakemassa lapsen... Meillä menee omaa rahaa n. 6000 euroa tähän adoptioon. Adoptiotukea saamme 4500. Tuki on maasta riippuvainen, n. 1/3 adoption kustannuksista. Sen saa kun lapsi on nimetty ja hyväksytty, eli aika usein se menee hakumatkaan.

Minulle on myös jäänyt epäselväksi, että mitä kustannuksia biologista lasta odottavalle perheelle on lapsen odotusaikana verrattuna adoptio-odotukseen? Äitiysvaatteet?

Tarkemmin asiaa tivattaessa Niinistö on kommentoinut, että nykyinen adoptiotuki tukee hänen mielestään vain matkayhtiöitä ja hotelleja ja sinällään annetaan väärässä paikassa. Hakumatka on kuitenkin tarpeellinen lapsen saamiseksi. Luuleeko Niinistö, että me lomailemme hakumatkalla?

Hän oli myös kommentoinut, että tarveharkintaa tarvitaan edelleen sosiaalisia etuuksia myönnettäessä, sillä adoptiot ovat erilaisia. Eli siis tarpeeksi "rikkaat" adoptiovanhemmat eivät saisi tukea ollenkaan. No, onkohan hän valmis pudottamaan myös saman tulotason omaavilta biologisilta vanhemmilta vaikka puolet vanhempainrahasta tai lapsilisät pois? Tai käyköön tarpeeksi hyvin toimeentulevat neuvolassa omin rahoin, yksityisellä?

En ollut muutenkaan mikään Sale-fanittaja, mutta tässä lisäsyy äänestää sitä toista.

Lämpenee, kuumenee...ja pelottaa

Nyt siellä samaisella CCAA:n sivustolla lukee, että CCAA on matchannut lapset niille perheille, joiden paperit on rekisteröity 13.5. 2005. Meillähän tuo päivä on 28.6. 2005. Ollaan siis jo tosi lähellä.

Samaan aikaan surettaa, ahdistaa ja pelottaa kauheasti. En voi tähän pelkoon johtavista syistä kirjoittaa kovin tarkkaan edes näin nimettömänä, mutta sattuneista syistä johtuen olen viime aikoina miettinyt hyvin paljon lapsiesityksen hylkäämistilannetta. Ja ruvennut pelkäämään sitä omalle kohdalle.

Mehän emme ole adoptoimassa ns. erityistarpeista lasta. Emme ole luetteloineet hakukirjeeseen niitä erityistarpeita, mitä voimme hyväksyä. Kotiselvityksessä lukee, että olemme keskustelleet mahdollisista erityistarpeista, ja olemme valmiit adoptoimaan lapsen, jolla on sellaisia erityistarpeita, mitä voi täällä Suomessa korjata helposti. Emme ole kuitenkaan vaatimassa mitään ns. täydellistä lasta, ja monet esimerkkinä käytettävät erityistarpeet kuten vaikka sormen puuttuminen tai likinäköisyys tuntuvat aika helpoltakin hyväksyä.

En ole kauhean tosissani edes pohtinut lapsiesityksen hylkäämistä ennen tätä. Mutta nyt kun se on konkretisoitunut, olen miettinyt joka päivä, mikä johtaisi meillä sellaiseen päätökseen. Fas on sellainen. Se vaikutti meillä ihan maavalintoihinkin. Samoin tosi syvä kehitysvamma. Miehellä rajat ovat vähän tiukemmat, mutta silti hän esim. mieltää siskonpoikansa aspergereineen kaikkineen normaaliksi lapseksi. Ja molemmat ymmärrämme, että adoptioon liittyy aina jotain taustan aiheuttamaa kiintymyssuhdeongelmaa. Ja että koskaan ei tiedä, mihin itse kukin myöhemmin sairastuu.

Nyt tajuan senkin, että tässä Kiinan kronologisessa systeemissä on vaaransakin. Jos kaikki läheiset osaavat odottaa nimeämistä tiettyyn aikaan, ja jos meillä on edessä hyvin vaikea ja surullinen päätös, niin en haluaisi, että kaikki sen tietävät. Tässä nettijulkisuudessakin on vaaransa, koska hyvin monet tunnistavat näissä pienissä piireissä toisensa.

Siksi olemme päättäneet, että sukulaisille ja tuttaville ei kerrota, kuinka lähellä nimeämistä olemme. Kerromme vasta, kun olemme saaneet nimeämisen, ja nähneet terveystiedot. En halua ruveta puimaan tuollaista valintaa kaikkien kanssa.

torstaina, tammikuuta 19, 2006

Askel lähempänä häntä...

CCAA:n eli Kiinan adoptio-viranomaisten sivuilla lukee, että nyt on kesäkuussa tulleet asiakirjat olleet review-huoneessa. Siellä asiakirjat käydään läpi ja hakijoista pyydetään lisäselvityksiä, jos se on tarpeen. Se tarkoittaa, että kohta meidän asiakirjat pääsevät matching-huoneeseen, eli siihen tilanteeseen, missä joku lapsi katsotaan meille sopivaksi ja nimetään meille. Se voi kestää n. 2 kk. Eli ehkä maaliskuussa? Tai huhtikuussa?


Noissa kuvissa näkyy niitä hakijoiden asiakirjoja matching-huoneessa ja yhden lapsen nimeämiseen tarkoitettu dokumentti tarkemmin. Jossain tuollaisessa pinossa ovat kohta meidänkin asiakirjat. Ja kohta joku katsoo, että olisimme sopivat vanhemmat juuri tälle lapselle.
Tämä tulee koko ajan konkreettisemmaksi. Pitäisikö kohta jo hankkia jotain varmasti tarvittavaa, esim. Stokken Tripp Trapp-syöttötuoli?

keskiviikkona, tammikuuta 18, 2006

Opinnot etenee

Sain siitä jättämästäni esseestä myös 5. Tämä opiskeluhan sujuu hyvin, paremmin kuin odotin. En odottanut, että olisin kaikkein huonoinkaan, mutta pidin numeroita 3-4 tavoitteena. Kohtahan voi ylpistyä niin, että alkaa suorastaa harmittaa, jos saa arvosanan 4 :-). Ehkä motivaatio vaikuttaa näin paljon arvosanoihin.

Kirjoitin siis aiheesta "Miten voisimme luoda tarkkaavaisuuden ongelmista kärsivälle oppilaalle tehokkaan ja mielekkään oppimisympäristön ns. tavalliselle luokalle? Mitä asioita opetuksen järjestämisessä tulisi ottaa huomioon? Miten voitaisiin ehkäistä mahdollisia ongelmia (esim. koulukiusaaminen)?"

Täytyy tunnustaa, että vaikka kirjoitin tuon esseen kaikille avoimen koulun puolesta, en ole 100 % vakuuttunut, että kaikkien oppilaiden olisi syytä olla samalla luokalla. Se voi olla todella hankalaa koko luokalle, eikä välttämättä palvele sitä erityistä tukea tarvitsevaa oppilasta, esim. ääniyliherkkää autistia. Mutta opin tuota tehtävää tehdessä paljon siitä, miten edistää oppilaiden/ryhmän yhteistoimintaa ja keskinäistä ystävystymistä. Ja miten sitä kautta voi vähentää kiusaamisen ja eristämisen riskiä.

maanantaina, tammikuuta 16, 2006

Outojen tapojen meemi

Salanimi & Salanimen haastamana kerron nyt viidestä omituisesta tavastani Weird Habits - meemiin. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

1. Lapsena kävin päivittäin itseni kanssa keskusteluja (päänsisäisesti, en ääneen). Kun koulussa opin uusia kieliä, niin keskustelin niillä kielillä, vaikka "Jack is a boy and Spot is a dog"-tason kielitaidolla. Katsoin sitten myöhemmin sanakirjasta puuttuvat sanat. Vieläkin teen tätä joskus, kun opettelen uutta kieltä tai on muuten tylsää esim. bussissa istuessa. Usein toinen hahmo on ns. mielikuvitushahmo ja toinen minä oikeasti.

2. Kun pelästyn tai mua ahdistaa tai ei huvita, minua käy nukuttamaan vastustamattomasti. Jos on mahdollista, menen noissa tunnetiloissa nukkumaan. Olen esimerkiksi nukkunut pienellä nurmikentällä moottoritien vieressä, kun olin liftaamassa Amsterdamista Kööpenhaminaan ja sieltä kotiin ja ei huvittanut jutella kenenkään kanssa. Piiloudun siis nukkumalla pahalta.

3. Pelkään kauhuelokuvia ihan oikeasti. Eikä sen kauhun tarvitse olla kovin väkivaltaista kauhua edes. Esim. Signsin näkemisen seuraavana aamuna näin sen häilyvän ufo-hahmon meidän suihkuverhon takana. Ja olin päälle 30, kun tämä tapahtui. Huudan lujaa ääneen, jos on jotain sellaista kauhua, jossa joku vaanii toista tai peiliin ilmestyy joku muu. Joten aina, kun televisiosta tulee elokuva, josta sanotaan alussa "ei suositella alle 15-vuotiaille", mies lisää "eikä Piikkikselle". Katson silti niitä elokuvia ja tykkäänkin.

4. Himoitsen maissia purkista. Se on ihan oikea himo eikä vaan laimea pitäminen. Olen miettinyt, mitä ainetta siinä on, että saivat mut näin koukkuun.

5. Itken sopivassa mielentilassa mitä tahansa. Esim. itken, kun kuulen surullisen laulun (esim. viime aikoina James Bluntin Goodbye my lover) tai näen surullisia asioita tv:sta, esim. lapsien kärsimystä tai jonkun kuolemaa, vaikka se olisi fiktiotakin. Hassua tässä on se, että olen ollut uutistoimituksessa töissä ja käsitellyt todella rankkoja ihan todellisia uutiskuvia itkemättä…

Ja haastan seuraavaksi Onnelan Nannen, Kauran, Adoptiomatkan, SekäEttän Tuazophian ja Kevätsipulikukkien Scillan.

torstaina, tammikuuta 12, 2006

Esseen on pakko painaa

Nyt olen saanut väännettyä sen esseen, josta oli jo aiemmin puhe. Aiheena oli "Miten voisimme luoda tarkkaavaisuuden ongelmista kärsivälle oppilaalle tehokkaan ja mielekkään oppimisympäristön ns. tavalliselle luokalle? Mitä asioita opetuksen järjestämisessä tulisi ottaa huomioon? Miten voitaisiin ehkäistä mahdollisia ongelmia (esim. koulukiusaaminen)?"

Oli yllättävän vaikea kirjoittaa tuosta, vaikka kirjat ovat helpot luettavat (Saloviita T. Kaikille avoimeen kouluun- Erilaiset oppilaat tavallisella luokalla & Salmivalli, C. Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä). Oli niin soveltava tehtävä ja Saloviidan kirja niin yksityiskohtainen, että on vaikeaa kirjoittaa omia soveltamisia sen jälkeen. En tiedä, onko siinä esseessä nyt sitten vieläkään tarpeeksi omaa pohdiskelua. *Huokaus* Pääasia, että sain tehtyä ja kehtaan lähettää arvosteltavaksi.

Mikähän siinäkin on, että tarvin noihin aina tietyn määrän ahdistusta, ns. deadline-ahdistuksen? Olen muuten tyyppinä ihminen, josta monet luulevat, että olen hyvinkin lapsellinen ja sinisilmäisen naiivi, kun olen niin optimistinen ja onnellinen lapsen lailla, pelkästä olemassaolosta. Mutta oikein hakemalla haen noita ahdistushetkiä, että saan suoritettua jotain. Muuten en saa puserrettua itsestäni kaikkea irti.

Nyt on alkanut Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteet 3 op -kurssi, ja siinä pitää tehdä lähes 300 sivuisesta pdf-muotoisesta väitöskirjasta (Juha-Pekka Heinonen - Opetussuunnitelmat vai oppimateriaalit) ennakkotehtävä, jota ei ole vielä annettu. Tämä jakso on muutenkin aika kuiva tarkoituksena tutustua erilaisiin kasvatustieteellisen tutkimuksen lähestymistapoihin, tutkimuksen teon perusteisiin ja vaiheisiin sekä tutkimusraportin rakenteeseen. Kirjana on Metsämuuronen, J.: Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä. Niin että sitä ahdistusta ei tarvitse nyt hirveästi etsimällä etsiä.

torstaina, tammikuuta 05, 2006

Muistelua

Salanimi & Salanimen mukaista muistelua peruskoulusta ja muutoksesta lapsesta nuoreksi:

Luokka 1.
Kauhea pettymys, kun lukemaan jo oppinut pikku-Piikkis joutui muiden tahtiin opettelemaan jo osaamiaan kirjaimia. Rinnakkaisluokalla oleva myös lukutaitoinen kaverini sai lukea kirjoja muiden opetellessa kirjaimia. Tylsistyessäni tein matematiikan tehtäväkirjan loppuun asti syyskuun loppuun mennessä. Seuraus: opettaja otti multa kirjat pois. Sain pitää itselläni vain sitä kirjaa, mitä silloin käsiteltiin.

Luokka 2.
Sama opettaja soitti äidille, kun oksensin veripaltun päälle, kun jouduin istumaan sen kanssa koko välitunnin. Se oli tarhassa opittu selviytymiskeino pahoista ruuista. Nykyään varmaan joutuisin psykologille tuosta tavasta.

Luokka 3.
Sain silmälasit. Uusi opettaja teki kompakysymyksen meidän elämänkatsomuksesta. Vaihtoehdot olivat: Uskon Jumalaan ja Jeesukseen, Uskon kohtaloon tai Uskon, että itse pystyn määräämään elämästäni. Arvoin kahden viimeisen vaihtoehdon välillä. Valitsin Kohtalon, kun olin niin pieni, että en pystynyt itse määräämään omasta elämästäni kovinkaan hyvin.

Olisi pitänyt uskoa vieressä istuvaa eläinlääkärin poikaa, joka kuiskasi, että rastita Jeesus. Kaikki muulla lailla vastanneet nostettiin seisomaan ja piti perustella, miksi ei uskonut Jumalaan. Sanoin hätäpäissäni jotain, etten ole uskonnollisesta perheestä. Opettaja naurahti pilkallisesti ja sanoi, että jos ei ole kuin lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa.

Tämän jälkeen pelkäsin tätä opettajaa niin paljon, että en seuravalla viikolla uskaltanut pyytää vessaan kesken koetuntia ja pissasin housuun. Kyllä. Se on häpeällisin hetki kouluajoilta, minkä muistan.

Luokka 4.
Se edellisessäkin tarinassa esiintynyt opettaja sanoi, että jos olen kunnolla, pääsen enkeliksi joulukuvaelmaan. Olin niin kiltisti kuin ikinä osasin. Enkelien valinnan kohdalla opettaja sanoi minulle, että tummatukkaiset eivät voi olla enkeleitä.

Keväällä opettaja soitti kotiin, että pelaan "uhkapelejä", kun pelattiin kovalla pakkasella kolikkopeliä, jossa heitettiin pennejä ja viisipennisiä seinää vasten ja ne sai itselleen, jos ulottui peukalolla ja etusormella koskemaan kumpaankin yhtäaikaa. Lintsasin eka kerran, läheiseen baariin kuuntelemaan levyautomaatista levyjä.

Luokka 5.
Minusta tuli punkkari. Muut luokalla olivat diinareita. Minulla oli Pelle Miljoona-collegepaita ja hakaneuloja farkuissa. Värjäsin eka kerran hiukset.

Silti olin pikkutyttö, joka ei uskaltanut alkaa olemaan kenenkään kaa ja joka leikki daisyilla, teki luontolehteä, ratsasti, hiihti ja soitti huilua.

Kunnianhimo kasvoi uuden opettajan myötä. Voitin kirjoituskilpailuja ja koulun joulunäytelmäkilpailun. Esitin itse siinä joulupukin muoria, joka otti yliannostuksen unilääkkeitä annetuaan niitä sitä ennen myös joulupukille. Todistus nousi yli yhdeksän keskiarvoon (sitä ennen olin n. seiskan, kasin oppilas, paitsi äidinkielessä, musiikissa, kuvaamataidossa ja englannissa oli aina kiitettävä).

Luokka 6.
Voitin taas joulunäytelmäkilpailun. Ihastuin eka kerran. Se poika olisi halunnut olla mun kaa. Uskalsin pussata häntä koulun discon jälkeen muilta piilossa, mutta en julkisesti liikkua yhdessä. Kesän olin lammaspaimen ja hevostenhoitaja tallillani.

Luokka 7.
Ihastuin varmaan 10 kertaa, yleensä kaikkiin kovispoikiin. Hevoset ja huilu jäivät. Aloin valokuvata ja liityin kameraseuraan. Opin pimiötyöskentelyä. Punktyylini muuttui vähän gootahtavampaan suuntaan. Maistoin tupakkaa. Oli pahaa. Koulu meni yhä paremmin. Oli hyviä opettajia, eikä yhtään sadistia joukossa.

Luokka 8.
Join eka kerran viinaa. Ihastuin tosi monesti. Seurustelin pojan kanssa, joka soitti bändissä. Isoveljeni ei tykännyt tästä pojasta, vaikka viatontahan se vielä oli. Koulussa meillä oli hyvä porukka luokalla, ja tutustuin joihinkin nyt tämänkin hetken parhaimpiin ystäviini. Menin mukaan nuorisoteatteritoimintaan.

Luokka 9.
Käytiin teatteri- ja tanssiryhmän kanssa esiintymässä ulkomaita (Norjaa) myöten. Sijoituin valtakunnallisessa Kalevala-juhlavuoden kirjoituskilpailussa ja sain palkintomatkan. Sain myös läänin parhaan ja Suomen 4. parhaan tuloksen englannin valtakunnallisissa kokeissa. Kun koulu loppui, sain 2 stipendiä. Opettajat koettivat puhua mua valitsemaan pitkää matematiikkaa lukioon, mutta valitsin kielilinjan. Kesällä kävin eka kerran rockfestareilla ja ulkomailla ilman vanhempia tai bussilastillista muita lapsia tai nuoria.

Välillä meni siis paskemmin, loppua kohti parani.

Vielä yksi ryhmä ennen meitä

Nyt on sitten huhtikuussa paperinsa Kiinaan lähettäneet saaneet nimeämiset. Interpedialla oli 11 perhettä tai yksinhakijaa lähettänyt paperinsa huhtikuussa. Heistä peräti viidelle oli nimetty poika, joten poikia tulee yhä enemmän. Monille tutuille tämä on ollut yllätys. Jotkut kyselevät multakin suoraan, kuuluuko tytöstä mitään, johon aina korjaan "voi se olla poikakin". Silti sama saattaa kysyä seuraavan kerran tavatessa taas tytön kuulumisia. Nyt sitten olen kertonut lähipiiriin tätä uutista, ja valmistellut siihen, että ihan todella meille voi tulla poika.

Edelliset nimeämiset tulivat 10.11., 1,5 kk sitten. Tämä tahti voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavaa: toukokuussa paperinsa lähettäneet voisivat saada nimeämisen helmikuun puolessavälissä tai loppupuolella ja me huhti-toukokuussa. Kohta on kiinalainen uusivuosi, joten silloin viikkoon pariin ei tapahdu mitään virastoissa.

Vielä olen ihan tyyni. Mies on jo ihan tulisilla hiilillä, luulee joka soittoani ja meiliä siksi tiedoksi.