Tämä lapsen odotus on laittanut miettimään myös isovanhemmuutta. Itselläni ei ole ollut mitkään lämpimät välit kumpaankaan mummooni. Toinen pappa kuoli jo ennen kuin isä syntyi. Toinenkin kuoli juuri kun äiti odotti mua.
Toinen mummoni kuoli mun ylioppilaskirjoitusvuonna, ja hän kävi usein kylässä ja me hänen luona. Mutta hän oli kärttyisä ja ilkeä nainen, joka teki selväksi, että äidinkään ei olisi tarvinnut syntyä, saatikka meidän äidin lapsien. Toinen mummo elää vielä, mutta on jäänyt etäiseksi monista käytännönkin syistä (ei vähiten sen takia, että isä on ollut kasvattilapsi ja tämä on siis hänen bioäitinsä, jolle asia on häpeällistä vieläkin). Kasvattivanhemmat on kuolleet ennen syntymääni, mutta tuskin heistäkään mitään ihania muistoja olisi syntynyt. He olivat hyvin uskonnollisia (vanhoillislestadiolaisia) ja ankaria, ja piiskasivat isästä hänen perisyntiään (siinnyt avioliiton ulkopuolella) pois.
Oman huonon onnen takia sitä toivoo, että oma lapsi saisi ihania kokemuksia isovanhempien kanssa. Nyt näyttää siltä, että ainakaan anopin puolelta niitä on vaikeaa saada. Anoppi on jo iäkkäämpi, täyttää kohta 80 vuotta. Viime vuosina olemme monesti lähteneet lyhyellä varoitusajalla kun anoppi on saanut jonkun vakavan kohtauksen ja on sairaalassa. Vuoden sisään hän on käynyt sekoittamaan nykyisyyttä ja menneisyyttä, esimerkiksi hän ei aina erota vanhinta poikaansa hänen kuolleesta isästään ja hän elää joitakin kohtauksia elämästään hänen kanssaan uudestaan. Nyt on alkanut uusi vaihe tuossa dementiassa. Hän soittelee päivittäin ja väittää, että joku on varastanut hänen tavaroitaan (kuten lakanoita tai pyykkejä) tai rahojaan. Todellisuudessa hän on itse kätkenyt ne. Surullista. Tuskinpa meidän lapsi saa mitään ihanaa mummomuistoa sieltä.
Toivottavasti omat vanhempani 15 v nuorempina jaksavat olla vielä kauan fyysisesti toimintakunnossa ja henkisesti tässä maailmassa...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti