perjantaina, joulukuuta 30, 2005

Pesänrakennusvietti iskee

Olen jo ruvennut toteuttamaan yhtä ikuista lupausta uudelle vuodelle, eli kaappien ja hyllyjen järjestelyä ja siivousta. Olen nyt käynyt pari hyllyä läpi, kun ostin alennusmyynnistä 2 uutta kirjahyllyn pätkää ja tyhjennän nyt vanhoja uusiin laitettavaksi.

Lisäksi haaveilen ostavani yhdelle olohuoneen seinälle kuvassa olevaa Lundian vakolakattua hyllyä. Siihen tulisi kaikki 500 vinyyliä ja cd-levyt, levysoitin, cd-soitin, kaiuttimet + paljon kirjoja. Alhaalle tulisi mun käsityölehdille hyvä säilytyspaikka ovelliseen kaappiin. Ja se nykyinen matala lastulevyhökötys saadaan pois siitä.

Oikeastaan ne uudet hyllyt ovat tyyliltään keittiöön sopivia. Meillä on niin vähän seiniä keittiössä, niin sijoitan ne olohuoneen puolelle heti keittiön viereen. Ne ovat valkoisia avohyllyköitä, joissa on pienet vetolaatikot (esim. pöytäliinoille ja lautasliinoille) ja asettelutilaa esim. hedelmäkorille ja kukille. Yksi taso on viinipulloille.

Toiseen niistä hyllyistä kerään kaikki keittokirjat (meillä on niitä paljon). Toiseen menee muutakin kirjaa. Mietin että joku linjaus siihen hyllyyn täytyy kehittää tyyliin vaikka kaikki kartta- ja matkustamiseen liittyvät kirjat ja taidekirjat.

Aion hankkia yhteen tangolliseen vaatekaappiin 2 matalampaa elfahyllyä tai vastaavaa alle. Niihin saa laitettua lakanoita ja pyyhkeitä enemmän kuin vastaavaan tilaan tavallista hyllyä. Sitä hyllytilaa jää sitten lapsen vaatteille. Korihyllyjen päälle mahtuu silti paitoja, lyhyitä takkeja ja jakkuja. Toiseen tankokaappiin sitten mekot japitkät takit ym. mitkä eivät matalaan mahdu.

Kun käyn kaappeja ja hyllyjä läpi, olen ottanut sivuun kaikki cd-levyt, kirjat, vaatteet ja muut tavarat, joita en tarvitse, joista en enää pidä, ja joita en enää käytä. Myyn ne pois kirpputorilla. Parempi saada muutama euro niistä, kun pitää niitä turhaan kaapissa tai hyllyssä.

Tämä kaikki sisustamisvimma liittyy siihen, että nyt täytyy tehdä hyllytilaa lapselle. Särkyvä kuten vinyylit ja cd-levyt täytyy saada oven taakse (ja mahdollisesti lukkoon). Kohta täällä ei enää asukaan 2 aikuista, vaan lapsi!

Hyvää uutta vuotta kaikille!

tiistaina, joulukuuta 27, 2005

2005 pakettiin

Salanimen blogista tällainen meemi:

1. Mitä sellaista teit vuonna 2005, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Aloitin tämän blogin ja opiskelin erityispedagogiikkaa.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

Ei mulla tainnut olla lupauksia. Tai jos oli, niin kodin siivouksen lisääminen ja sen olen pitänyt. Ensi vuodelle teen kunnonkohotuslupauksen.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei. Eikä kukaan hirmu läheinen saanut lapsia muullakaan lailla. Mutta ensi vuonna ainaskin 2 synnyttää.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei. Onneksi.

5. Missä maissa kävit?

En tainnut käydä edes Tukholmassa tai Tallinnassa... eli olen ollut vain Suomessa tänä vuonna.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2006, jota puuttui vuodesta 2005?

Lapsen...

7. Mitkä vuoden 2005 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

9.3. saimme adoptioluvan ja 16.6. paperit lähtivät Kiinaan.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Varmaan tuo erityispedagogiikan opintojen aloittaminen- vihdoinkin. Tai kotiselvityksen valmistuminen, tai luvan saaminen, mutta siihen en kauheasti voinut vaikuttaa.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Ääk. Mikä nyt olisi. En saanut kaikkea tehtyä, mitä sunnittelin tälle vuodelle.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Ei ole ollut muuta kuin normaaliflunssaa.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Pari uutta kirjahyllyn pätkää. Kenkäkaappi. Arjessa parhaita ainakin :-).

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Miehen. (On kova hassuttelija.)

13. Kenen käytös masensi?

Sen ystävän, josta kirjoitin viimeksi. (Jolla on vaikeaa sopeutua mun äidiksi tuloon.)

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Elämiseen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Luvan saamisesta, papereiden lähdöstä ja opintojen aloittamisesta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2005?

Olavi Uusivirran Irrallaan.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?

Onnellisempi.

b) laihempi vai lihavampi?

En kumpaakaan.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Samoissa rahavaroissakin.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Lukeneeni kirjoja ilman tavoitteita.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Toivon, että olisin ollut vähemmän ärtyisä.

20. Kuinka vietit joulua?

Kahden kesken kotona.

22. Rakastuitko vuonna 2005?

En.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Tahdon asia, Gilmoren tytöt ja Amyn lailla. Muuten selkeä ykkönen on Sopranos, mutta sitä ei tainnut ollut tänä vuonna ollenkaan?

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Varmaan Imre Kertészin Kohtalottomuus.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Amadou & Mariam: Dimanche a Bamako (suosittelen kaikille, jotka haluavat olla hyvällä tuulella).

28. Mitä halusit ja sait?

Halusin sisäistä rauhaa ja jossain määrin olen saanut sitä.

29. Mitä halusit, muttet saanut?

Lapsen,paljon rahaa säästötilille...

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Oliver Hirschbiegelin Perikato.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Käytiin Tarvaspäässä kakkukahveilla. Kotonakin oli kakkua ja sain mieheltä lahjan. Täytin 36 v.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Lapsen tai lapsitiedon saaminen tänä vuonna.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2005?

Mustat farkut, musta paita. Kesällä uimapuku ja shortsit.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Oma terve järkeni.

35. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Adoptiolasten perhevapaiden epäoikeudenmukaisuus verrattuna biovanhempiin.

36. Ketä ikävöit?

Lasta ja yhtä ystävääni, joka muutti eri kaupunkiin tämän vuoden alussa.

37. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

En osaa sanoa. Ehkä eräs Simo-Pekka siltä autistiluokalta, missä kävin vierailulla, teki suurimman vaikutuksen. Myös sen luokan opettaja ja eräs muu erityisopettaja antoivat ajattelemisen aihetta.

Kateus syö ihmistä

Olipa rento joulunaika. Sen huomasi siitä, että mulla ei ole työkännykkää tänään mukana (unohtui kotiin) ja meinasin aiheuttaa hälytyksen töihin tullessa (unohdin koodin). Että näemmä myös näin lyhyt loma voi rentouttaa.

Pukki oli antelias ja sain kivoja lahjoja, mm. leffalippuja, uuden iltalaukun Indiskasta, sisustustavaraa, uudet tyynyt, rikkaimurin (oma toive) ja teflonkattilan puuron keittoon. Luntakin satoi idylliksi asti, eikä ollut liian kova stressi.

Seuraava joulu on varmaan vielä kivempi, (toivottavasti) ensimmäinen lapsiperhejoulumme. Monet kyselivät tavatessa, miten jaksan odottaa epämääräisen ajan sitä lapsitietoa. Hyvin. Itse asiassa tämä papereiden lähettämisen jälkeinen aika on ollut ihan leppoisaa odotusta. Enää ei tarvitse jännittää, kelpaako. Emme voi tässä vaiheessa edistää adoptiotamme millään, joten ei voi muuta kuin elää sitä omaa elämäänsä, mitä eli ennenkin. Ehkä asiaa auttaa, että pidin ja pidän siitä elämästä, myös ilman lasta. Jotenkin hassua kaivata lasta tosi paljon, mutta samaan aikaan kuitenkin tajuta, että minulla on oikeasti hyvä ja onnellinen olla myös ilman häntä. Ehkä on vain hyväksi, että sen meidän tulevan lapsen ei tarvitse tehdä minusta onnellista, koska olen sitä jo nyt.

Sain kuulla joulun aikaan kivoja uutisia, eli kaksi ystävääni saa vauvan ensi loppukeväällä ja juhannuksena. Olin tosi iloinen ihan heidänkin puolestaan, mutta myös itsekkäistä syistä. On kivaa, että joku oikea ystäväkin on samaan aikaan kotona lapsen kanssa kuin minä. Saanhan varmaan tuttavia hiekkalaatikolta, mutta omien ystävien kanssa on varmaan helpompaa jutella aroistakin asioista myös siinä uudessa elämäntilanteessa. Tosin toinen näistä asuu sen verran kaukana, että kovin usein emme pääse tapaamaan. Mutta onhan se mahtavaa, että meillä on yllättäen sama elämäntilanne, ja voi soitella ja tajuta heti, missä toinen menee. Hän on kärsinyt 10 v endometrioosista ja on yrittänyt lasta pitkään, joten olin erityisen iloinen hänen puolestaan.
Niin se maailma muuttuu. Vielä joskus 3 v sitten en olisi pystynyt ihan oikeasti olemaan pelkästään iloinen, ilman pientäkään kateuden pistoa. Nyt pystyn.

Se noista ystävistäni, joka asuu muutaman kilometrin päässä, kertoi, että miehensä sisko oli käynyt itkemään kuullessaan uutisen, että he odottavat toista lasta. Käly oli juuri saanut tietää, että ilman lääkäreiden apua he aivät lasta saa. Ymmärrän senkin puolen asiasta hyvin, enkä ehkä koskaan unohda sitä, miltä tuo tuntuu.

Kun aloin ymmärtää, että meille ei tule helposti lasta, uskouduin eräälle työn kautta tutuksi tulleelle minua n. 10 v vanhemmalle naiselle. Hän kertoi omasta lapsettomuudestaan, että hänessä on luultavasti jotain vikaa, koska ei edellisen suhteen aikana joskus 25-30-vuotiaana sitten tullut raskaaksi yrityksestä huolimatta. Nyt hänen miehensä, jonka hän tapasi joskus 33-vuotiaana, ei missään nimessä halua lasta. Hän sanoi tyytyneensä siihen. Heille adoptio ei ole mahdollinen monestakaan syystä.

Nämä jo aiemmin kerrotut jutut ovat nyt sitten muuttuneet monta kertaa viimeisen vuoden aikana. Joka viikko hän kertoo mitä ihmeellisempiä juttuja, joista tiedän, etteivät ole tosia. Olenhan itsekin käynyt lapsettomuusklinikalla tutkimuksissa ja tajuan, mikä voi olla totta ja mikä ei. Ensimmäisen kerran kysyin, että eikö se asia ollutkin näin, mutta hän kieltää, vaikka niistä aiemmista jutuista on esim. sähköpostejakin. Hän ei tajua, että ne valeet ovat niin läpinäkyviä.

Olen ajatellut, että hän ei pääse yli siitä, että minä pääsen kun pääsenkin äidiksi. Se on iskenyt hänen tajuntaansa kunnolla nyt, kun olemme saaneet luvan. Sitä ennen se ei ollut hänelle konkreettinen uhka, koska prosessi on ollut pitkä ja se lapsen tulo on aina ollut vuosien päässä. Mutta varsinkin nyt ihan loppuvuonna jutut ovat menneet suorastaan kummallisiksi. Hän on niin valtavan kateellinen siitä, että saamme lapsen, että hänen on pakko puolustautua noin. Tai sitten häntä kismittää se, että meillä mies on ihan yhtä innokas saamaan meille lasta kuin minäkin. (Tosin heillä pelkkä miehen haluttomuus ei ole ainut este esim. adoptioon). Jotenkin se on aivan valtavan surullista, kun lapseton kadehtii toista lapsetonta, joka saakin lapsen, eikä edes kovin yllättäen tai minkään *ihmeen* kautta.

PS. Itse siis inhoan niitä *ihme*raskaustarinoita, varsinkin kun ne kerrotaan tyyliin, josta selvästi tajuaa, että kertojan mielestä adoptio on joku rapavaihtoehto, johon tartutaan, kun muuta ei saada.

torstaina, joulukuuta 22, 2005

Maailmanparantaja ottaa osaa meemiin

Tein Scillan blogista löytyneen testin, jossa tutkitaan elämäntapaprofiileja. Olen yllättäen maailmanparantaja. Tämän profiilin sopivuus minuun on 55 %. Toisena oli älykkö, 43 %.

Arvo-ja asennemaailmasta…

Maailmanparantajat ovat universalisteja. He haluavat tehdä kaikkensa, jotta maailmasta tulisi parempi paikka kaikille sen asukkaille. Maailmanparantajat ovat nuoren sukupolven omatunto. Eettisyys heijastuu heidän ajatuksissaan ja käytöksessään. He tiedostavat maailman moninaiset ongelmat ja tuntevat niistä myös henkilökohtaista vastuuta. He ovat aidosti huolestuneita luonnon tilasta, ihmisoikeuksista, eriarvoisuudesta, köyhyydestä ja muista polttavista ihmiskuntaa koettelevista ongelmista.

Suvaitsevaisuus on keskeinen arvo maailmanparantajien arvomaailmassa. He ovat suvaitsevia erilaisia ihmisiä, ideologioita, ajatuksia kohtaan. Heidän mielestään esimerkiksi yksilön seksuaalinen suuntautuminen on henkilökohtainen asia ja suhtautuvat kaikkiin vaihtoehtoihin myönteisesti. He suhtautuvat hyvin positiivisesti myös maahanmuuttajiin, siviilipalvelukseen ja kehitysavun lisäämiseen. Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että maailmanparantajien suvaitsevaisuus on laajalle ulottuvaa eikä jätä ulkopuolelleen mitään ihmisryhmää, uskontoa tai ideologiaa.

Toiset ihmiset muodostavat maailmanparantajien arvomaailman ytimen. Vaikka maailmanparantajat pitävät kaikkia ihmisiä tärkeinä, oma viiteryhmä ja omat henkilökohtaiset suhteet ovat ehkä kaikista keskeisimmällä sijalla heidän elämässään. Ystäviä nähdään usein ja suhteiden vaalimiseen käytetään paljon aikaa ja energiaa. Parisuhde koetaan erittäin tärkeäksi elämänalueeksi.

Itsensä toteuttaminen korostuu voimakkaasti maailmanparantajien arvomaailmassa. He luovat elämäänsä merkityksellisyyttä toiminnan avulla. He haluavat ilmaista itseään, hyödyntää kykyjään ja toteuttaa omassa itsessä piileviä mahdollisuuksia. Luovuus on maailmanparantajille ominaista. Heidän joukostaan löytyy runsaasti taiteilijoita, muusikkoja, kirjoittajia ja käsityöläisiä.

Kiinnostuksen kohteista…

Pehmeät arvot heijastuvat myös maailmanparantajien kiinnostuksen kohteista. He ovat kiinnostuneita kulttuurista, taiteesta ja musiikista. Tärkeimmiksi harrastuksikseen maailmanparantajat mainitsevat laulamisen, soittamisen, tanssin, lukemisen, teatterin, lenkkeilyn ja joogan. Useat ryhmän jäsenet myös ovat mukana tai ainakin harkitsevat vapaaehtoistyön tekemistä. Vaikka järjestötoiminta ei kiinnostakaan kaikkia maailmanparantajia, se korostuu kuitenkin voimakkaasti muihin elämäntyylisegmentteihin verrattuna.

Musiikki on maailmanparantajille erityinen kiinnostuksen kohde. Kaikki vähintään kuuntelevat musiikkia aktiivisesti, mutta useat myös laulavat tai soittavat itse. Rockin ja popin lisäksi maailmaparantajat kuuntelevat mielellään reggaeta ja punkia. Myös etnisen musiikin, jazzin ja bluesin suosio korostuu muihin elämäntyylisegmentteihin verrattuna. (Piik. huom. mistä se tiesin mun musamaun?)

Tähän ryhmään kuuluu noin 11 % suomalaisista 15-25-vuotiaista. Ryhmään kuuluvista naisia on 72 %.
---

Sanotaanko niin, että ei ollut varmaan ihan valtaisa yllätys myöskään lukijoille.

tiistaina, joulukuuta 20, 2005

Kiitos vaan Unicefille joulumielestä

Joulu on täydessä menossa. Kortit on postissa ja osa on jo tullut luukusta meille. Kauemmas menevät paketit myös matkalla ilahduttamaan. Kaikki lahjat on ostettu, osa viety perille. Sain aikaan joulukirjeenkin kirjeenvaihtokaverilleni Unkariin. Olemme kirjoitelleet yli 20 vuotta, alussa tiiviimmin, nyt kerran pari vuodessa (vähintään jouluksi). Olemme myös vierailleet toistemme luona. Viikonloppuna pestiin matot ja ikkunat. Kinkku on sulamassa.

Mutta vielä on vähän hommaa. Laatikot on tekemättä ja uusi erä joulutorttuja paistamatta (pitää olla vähälaktoosisia ja gluteenittomia, joten kaupan tortut ja saarioisten äitien laatikot eivät kelpaa). Hyvin kuitenkin ehtii vielä.

Suomen Unicef järjesti sen sijaan vähemmän kivan jouluyllätyksen ja Espoon kaupungin oman lehden Ee-meilin uusimmassa numerossa (9/2005) antoi hyvää asennekasvatusta jokaiseen espoolaiskotiin. Lehdessä oli Unicefista useampi juttu, koska Espoo on vuonna 2006 Unicef-kaupunki. Yhdessä isossa jutussa kerrottiin Anna- ja Toivo-nukeista, jotka ovat eri ihmisten itse tehtyjä nukkeja, joita myydään 20 eurolla. Raha menee kehitysmaan lapsien rokotuksiin. Yhden lapsen rokottaminen maksaa 20 euroa.

Hyvä asia siis, mutta jutussa luki suorana lainauksena (lihavointi omani): "Alkuperäinen ajatus Unicefilla oli, että nuket olisivat kehitysmaiden lapsia, mutta nykyään voi adoptoida eli ostaa minkä maan kansalaisen tahansa, Elisabet Likki kertoo hymyillen". Minä jouduin vähemmän hymyillen keskustelemaan jutusta lapsemme tulevien kouluikäisten serkkujen kanssa, jotka mainitsivat nukeista ja yhdistivät sen meidän adoptioomme.

Olisiko mahdolista, että myymistä, ostamista ja adoptoimista ei rinnastettaisi Anna ja Toivo-kampanjassa noin suoraan? Adoptiovanhemmat ja -lapset saavat ihan riittävästi vihjailuja ja suoranaisia syytöksiä lapsikauppaan osallistumisesta, ilman että Unicef lisää näiden kahden asian yhdistämistä.

Asiasta on ihan virallisiakin tahoja myöten keskusteltu Unicefin kanssa noin vuosi sitten. Sen jälkeen näille sivuille tuli lainausmerkit adoption ympärille. Sitä ennen siellä luki mm. "adoptoi eli osta", "myyminen hyvään kotiin","adoptoi 20 eurolla", "parhaita adoptiosesonkeja ovat joulu ja äitienpäivän tienoo" ym. Mutta itse asia ei vaan mene perille. Heistä siinä ei ole mitään pahaa, koska "onhan adoptiostakin kuluja".

Hirvittää tilanne, jossa esim. koululuokka tai kokonainen koulu osallistuu tähän keräykseen, ja jossain luokassa onkin adoptiolapsi. Unicef on kuitenkin arvostettu lasten järjestö ja joku opettaja saattaa tarttua täkyyn. Miltä adoptiolapsesta tuntuu tällainen "myyminen hyvään kotiin" ja ostaminen? Mitä hänen luokkatoverinsa ajattelevat hänen tulostaan Suomeen?

Vaikka adoptiosta on kuluja, niin adoptiovanhemmat eivät maksa itse lapsesta edes lainausmerkeissä. Ja lapsille suunnatussa kampanjassa myymisestä ja ostamisesta puhuminen adoptiona on lainausmerkkienkin kanssa vaarallinen mielikuva, jonka lapsen mieli hyvin helposti oikoo suoraan lapsen ostamiseksi.

Minä boikotoin Unicefiä tästä lähin. Ei hyvänkään teon nimissä saa tehdä mitä vaan.

perjantaina, joulukuuta 16, 2005

Ensimmäinen arvosana saatu

Sain nyt sitten Erityispedagogiikan peruskurssin (6 op) esseen arvosanan. Sain vitosen eli erinomaisen! En tiedä, saanko koko kokonaisuudesta nyt sitten vitosen, kun muut tehtävät on arvosteltu hyväksytty/hylätty-asteikolla. Muita tehtävät olivat ne vierailuraportit, 10 lakikäsitteen määrittely Sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö- kirjan perusteella ja verkkokeskusteluun osallistuminen.

Esseen kirjoitin siis siitä, miten työssäni tarvitsen erityispedagogiikkaa. Esseen teoreettinen pohja tuli Hautamäki & co kirjasta Erityispedagogiikan perusteet.

Ilahduin valtavasti, koska on vähän aikaa, kun viimeksi olen opiskellut akateemisia arvosanoja (joskus v. 2000-2001). Tällä välillä olen opiskellut ohjelmistoja ja muuta mediasälää yksikseni ja kursseilla. Se on kyllä todellakin eri tyyppistä opiskelua. Pelotti, että näinköhän saan edes hyvää. Se oli tavoite, koska ainakaan avoimessa korkeakoulussa ei pääse jatkamaan opintoja, jos ei saa vähintään hyvää kaikista kokonaisuuksista.

On se kyllä kumma homma, että erinomainen arvosana on näin tärkeää tässäkin iässä. Kai tää on tätä "ärsyttää 9 ½"-syndroomaa.

Onnea Vuoden Valopilkku, Resonaari!

Eilen Ylen kulttuuriraati valitsi Vuoden Valopilkuksi erityispalvelukeskus Resonaarin. Itse ohjelmahan oli aivan kauhea huumoriyrityksissään aiheuttaen lähinnä hämmennystä ja myötänoloutta. Mutta mulle ennestään tuntematon Resonaari oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Se on 10 v vanha musiikin erityispalvelukeskus ja musiikkikoulu Kulosaaressa Helsingissä.

Resonaarin musiikkipedagogit Markku Kaikkonen ja Kaarlo Uusitalo ovat kehittäneet Uusitalon keksimää kuvionuotti-nuotinkirjoitusjärjestelmää helpottamaan kehitysvammaisten ja muiden erityisryhmien musiikin opiskelua. Se siis korvaa perinteiset nuotit konkreettisiin väreihin ja muotoihin perustuvalla systeemillä, joka on helppo omaksua. Sen avulla voi jatkaa musiikin opiskelua niin pitkälle kuin kiinnostus riittää. Kuvionuottijärjestelmän avulla voi myös siirtyä opiskelemaan tavallisista nuoteista.

Uusitalo musiikkiterapeuttina on huomannut musiikin auttavan kehitysvammaisia hahmottamaan maailmaa ja saamaan hallinnan kokemuksia. Musiikki on rakenteellista taidetta. Tietystä teosta seuraa välitön palaute, tietty ääni. Kuvionuottijärjestelmä on kansainvälisestikin ainutlaatuinen ja sitä on nyt viety muihin maihin.

Eli tällainen erityispedagogiikan sovellus on nyt Vuoden Valopilkku! Tosin voin hyvin kuvitella, että myös ns. normaalit oppilaat, joille nuotit ovat vaikea kynnys, hyötyvät tästä systeemistä. Varmaan tätä systeemiä käytetään joskus myös ihan tavallisilla musiikintunneilla.

torstaina, joulukuuta 15, 2005

Materiaalista rakkautta

Minä rakastan tiettyjä esineitä. Esimerkiksi rakastan Moleskine-muistikirjojani ja upouutta Moleskine- kalenteriani, tiettyjä kyniä, laukkuja, emalista siivilää jne. Tuo kulunut kirja tuossa kuvassa on Vincent Van Goghin Moleskine-muistikirja. Olen nähnyt sen livenäkin, Amsterdamin Van Gogh-museossa.

Useimmiten rakastan hyvin arkipäiväisiä esineitä, jotka ilahduttavat joka päivä kauneudellaan ja käytännöllisyydellään. Haluan tehdä arjestani erityistä. On mukavaa kirjoittaa hyvällä kynällä kauniiseen ja käytännölliseen muistikirjaan ja olla osa kulttuurihistoriaa.

Kiitos kummitätini & -setäni (jotka siis edelleen lahjovat minua), ostin joululahjarahalla käytettävyyttä ja kauneutta ensi vuoden jokaiseen päivään ja uuden muistiinpanokirjan!

sunnuntaina, joulukuuta 11, 2005

30-10 % epäonnistuneita adoptioita?

Luen nyt erityispedagogiikan perusopintojen Yhteiset lapsemme-opintojakson tenttiin. (Niille, jotka ihmettelevät outoa jakson nimeä: tämä samannimiseen Ylen avoimen yliopiston tuottamaan tv-sarjaan liittyvä jakso korvaa perinteisen Oppimisen haasteet-opintojakson.) Tenttikirjoina on eri asiantuntijoiden kirjoittama Lasten- ja nuorisopsykiatria ja Saloviita T.: Kaikille avoimeen kouluun- Erilaiset oppilaat tavallisella luokalla.

Teoksessa Lasten- ja nuorten psykiatria on osio "Ottolapsen perhe", jonka on kirjoittanut lastenpsykiatrian professori Jorma Piha. Se herätti aika paljon ajatuksia. Välillä hyväksyviä ja välillä epätoivoisiakin, koska jotkut asiat olivat aika kummallisesti esitetty. Tämä kirja on tietääkseni myös lääkäreiden tenttikirja. Eli neuvoloissa ja terveyskeskuksissa meitä hoitavat ihmiset, joiden totuus ja tietämys adoptiosta voi olla pelkästään tämä osion varassa.

Kirjoitan osion tähän nyt kokonaisuudessaan ja kommentoin väliin. Adoptioperheet ovat kirjassa osa kokonaisuutta, jonka nimi on Monimuotoinen perhe, ja siinä käsitellään yksinhuoltajan perhettä, uusperhettä ja ottolapsen perhettä. Itse muuten inhoan ottolapsi-sanaa, koska ottaminen tuntuu aika vieraalta tässä yhteydessä. Tulee mielleyhtymiä, että me nyt oikein ottamalla otamme lapsen. Saaminen tuntuu todemmalta ja adoptiolapsi & adoptioperhe neutraalimmilta sanoilta.

"Tulevassa ottolapsiperheeessa puolisoiden parisuhde syntyy samalla tavalla kuin muissakin avioparisuhteissa, koska lapsettomuus tulee ilmi yleensä vasta av(i)oliiton aikana. Käytännössä kuitenkin ottolapsen perhe on biologisesti, psykologisesti ja sosiaalisesti hyvin toisenlaisessa tilanteessa kuin perhe, jossa on biologisia lapsia."

Yllätys yllätys, että parisuhteemme alkaa tavalliseen tapaan. Ei siis aleta olemaan yhdessäkin jotenkin kieroutuneesti heti alusta alkaen. Minkähänlainen se muunlainen tapa muodostaa parisuhde on?

Tuosta lapsettomuudesta miinuspisteitä, koska lapsettomuus ei ole edellytys adoptiolle. Nykyään yhä enemmän on perheitä, joilla ei ole edes sekundääristä lapsettomuutta (eli että perhe on saanut yhden tai useamman biologisen lapsen ilman erityistä vaikeutta, mutta eivät halustaan ja yrityksestään huolimatta enempää).

Toki olemme erilaisia perheitä, ja sen tunnustamisesta plussaa. Koska minusta on selvää, että adoptioon liittyy aina erityispiirteitä.

"Lapsettomuus on vanhemmille narsistinen trauma, joka edellyttää lapsettomuuden tai syntymättömän lapsen suremista. Riittävää psyykkistä työstämistä edellyttävät myös mahdolliset adoptiota edeltävät keskenmenot. Lapsettomuuden syiden selvittäminen ja kypsyminen adoptiopäätökseen vie tavallisesti paljon aikaa. Siksi ottovanhemmat ovatkin yleensä biologisia vanhempia iäkkäämpiä saadessaan ensimmäisen lapsensa. Äitiyteen ja isyyteen valmistautuminen on erilaista, koska biologinen odotusaika puuttuu. Ottolapsen hankkiminen tarkoittaa muunlaista odottamista, johon liittyy monenlaisia epävarmuustekijöitä. Näistä vähäisempiä eivät ole kysymykset omasta kelpaavuudesta ja omien vanhempien ja sukulaisten reaktiot."

Tämä kappale oli ihan asiaa, ja siinä osittain sitä, mitä koetin joku aika sitten Sekä-Että-nimisessä blogissa kertoa lapsettomuuden surusta.

Tuohon iäkkyyteen lisäisin vielä kyllä senkin, että adoptioprosessi kestää monta kertaa kauemmin kuin raskaus, joten sekin lisää meidän adoptiovanhempien ikää. Meillä prosessi on helmikuussa kestänyt 3 vuotta. Jos meillä olisi kohdemaana esimerkiksi Filippiinit, niin luultavasti ainakin 4, ehkä jopa 5 vuotta tulisi täyteen prosessin alusta lapsen saamiseen, ainakin jos meillä olisi sukupuolitoiveena tyttö. Meillä siis ensimmäinen vuosi meni odottaessa neuvontaan pääsyä, toinen neuvonnassa, ja tämä kolmas sitten paperisodassa ja lapsiesitystä odottaessa. Ja kun adoptiovanhemmaksi päästäkseen täytyy olla vähintään 25 vuotta, mutta esimerkiksi Kiinan kohdalla 30 vuotta, niin sekään ei meitä nuorenna.

Hyvä, että myös ympäristö otettiin mukaan. On tärkeää huomata, että lähisuku voi aiheuttaa paineita.

Nyt tulee sitten sitä epätoivoa herättävää osuutta:

"Ottolapsi on useimmiten perheen ainoa lapsi. Tytöt ovat ottolapsina halutumpia kuin pojat. Lapsen alkuperään liittyvät avoimet kysymykset ovat ottolapsille merkittäviä epävarmuuden aiheuttajia. Ottovanhempia huolestuttaa monesti myös se, että lapsi vartuttuaan haluaisikin palata biologisten vanhempiensa luokse. Nämä huolet aktivoituvat nimenomaan ottolapsen tullessa nuoruusikään, jolloin kysymykset omista biologisista juurista ja omasta identiteetistä tulevat ajankohtaisiksi."

Häh? Haluaisinpa nähdä sen tilaston, jossa on tuo yksilapsisuus. Nyt äkkiseltään en muista kuin pari perhettä, jossa on ainoana lapsena 1 adoptiolapsi, ja heilläkin ikä on tullut vastaan toisen adoption kanssa. Yhdistelmiä, joissa on yksi tai useampi biologinen lapsi ja yksi adoptiolapsi tiedän toki enemmän kuin yhden. Mutta silloinhan adoptiolapsi ei ole perheen ainoa lapsi. Ja toki tunnen niitä perheitä, joilla on nyt yksi lapsi, mutta toinen prosessi meneillään tai ainakin ajatuksissa. Tunnen kuitenkin satoja perheitä eri postituslistoilta ja muista adoptiotilaisuuksista. Minusta tuntuu, että se, että perheessä on useampi kuin yksi lapsi, on kyllä ihan ylivoimaisesti yleisempää tilastoissakin.

Tytöt saattavat olla halutumpia, tai sitten tilastoja vääristää se, että tyttöjä tulee ainakin nyt kun Kiina on suuri luovuttajamaa enemmän adoptioon kuin poikia.

Jos nuo "avoimet kysymykset" ovat puuttuvia tietoja vanhempien perinnöllisistä sairauksista ym., niin toki ne mietityttää. Sen sijaan vielä ei pelota yhtään, että lapsi haluaisi palata biovanhempiensa luo. Hän varmaan haluaa tietää heistä kaiken, mitä on mahdollista, mutta se on minusta aika luonnollista. Niin haluaisin minäkin, jos olisin adoptoitu.

"Kertominen ottolapsen asemasta on monivaiheinen prosessi, joka alkaa vanhempien vastauksina 3-6-vuotiaan "mistä minä olen tullut"-kysymyksiin ja joka jatkuu uusina vastauksina ja selvennyksinä lapsen ja nuoren käsityskyvyn lisääntymisen myötä."

Ikätason mukaan kertomisen ymmärrän, mutta nykyään neuvonnassakin painotetaan, että alkuperäasiaa pitäisi pitää esillä aina, niin että ei tarvita lapsen kysymyksiä. Tarkentavia kysymyksiä kyllä, mutta asiaa ei pitäisi jättää lapsen kysytyttäväksi. Hänen pitää siis ikään kuin muistaa tietäneensä aina sen, että on adoptoitu.

"Lapsen näkökulmasta ottolapseksi tuleminen on merkittävä lastenpsykiatrinen ehkäisevä toimi, koska se on yleensä myönteinen ratkaisu lapsen elämän olosuhteille. Tästä huolimatta ottolapsi on aina hylätty lapsi. Syntymän ja ottolapsiperheeseen tulon välinen aika on tärkeä tekijä samoin kuin ottovanhempien kasvattajaominaisuudet, heidän osoittamansa kiintymys sekä perheen tarjoama turvallisuus. 70-90 % adoptiosta on onnistuneita. Onnistumisen mahdollisuuksia yleensä lisää se, ettei perheessä ole biologisia lapsia."

Oho! Mikä määrittää onnistuneen adoption? Se, että lapsia ei oteta huostaan tai perhe ei joudu lastensuojelun piiriin? Mutta ei voi olla totta, että 30-10 % adoptiolapsista otettaisiin huostaan?? Tiedän toki, että sitäkin tapahtuu. Joskus tilanteet menevät niin vaikeaksi, että vanhempien on ollut pakko luopua lapsesta. Ja koskeehan perheitä myöhemmin ihan normaali lastensuojelu, eli jos olosuhteet perheessä menevät syystä tai toisesta niin hurjiksi, että perhe ei enää ole turvallinen kasvupaikka, adoptiolapsi voidaan huostaanottaa siinä kuin biologinenkin lapsi.

Onhan toki kaikilla vanhemmilla mahdollisuus epäonnistua kasvatustehtävässään. Adoptiolapsien kanssa epäonnistumisen mahdollisuuksia on enemmän, koska lapset itsessään voivat tehdä suhteesta lapseen haastavan esim. vaikean kiintymyssuhdehäiriön takia tai muun erityisen syyn takia, esim. sairauden? Onko se epäonnistuminen sitten se, että lapsi ei sopeudu perheeseen ja yhteiskuntaan? Ja miten sitä on voitu tilastoida tuolla tavalla, että adoptio on epäonnistunut?

Femmie Jufferin tutkimuksessa on tullut esiin, että itse asiassa vauvana ja taaperona adoptoiduitujen myöhemmissä vaikeuksissa ei ollut tehtävissä eroa sen suhteen, että isompana adoptoidut pärjäisivät huonommin kuin vauvana adoiptoidut. Siihenkin vaikuttaa niin moni asia, missä lapsi on ollut ennen adoptiota, kuinka pitkä laitostausta hänellä on takanaan jne.

Ja miten biologisten lasten puuttuminen lisää onnistumisen mahdollisuuksia? Viitataanko tässä vanhempien tekemään vertailuun adoptiolapsen (joka on jossain määrin aina erityistarvelapsi) ja ns. normaalin lapsen välillä? Mutta voihan se biologinenkin lapsi olla erityislapsi? Vai että biolasten vanhemmat luulevat usein selviävänsä adoptiolapsen kanssa samoin eväin kuin ovat selvinneet normaalitaustaisten lastensakin kanssa? Vaikeaa sanoa, mistä moinen heitto.

Tämän jälkeen on kyllä kohtalaisen vaikeaa ottaa kirjan muitakaan osioita ihan tosissaan.

torstaina, joulukuuta 08, 2005

IhQna pikkujoulubeibenä

Meillä on työpaikan pikkujoulut huomenna. Vaikka tahtoisin uskoa meemin ihQuuteeni, välillä kyllä tulee mieleen, että mitenkähän paljon olen muuttunut kymmenessäkin vuodessa. Olenko jo ihan keski-ikäinen vaimoihminen, jolla ei ole ihQutta enää ollenkaan?

Olin 4-5 v sitten vanhojen opiskelukavereiden tapaamisessa, jossa mulle kyllä vakuuteltiin, etten ole muuttunut lainkaan. Mutta sen jälkeenkin on tapahtunut niin paljon.

10 v sitten valmistuin, ja silloinen parisuhde oli raunioina. Erottiin lopullisesti seuraavana keväänä, kun vihdoin se mies sai sen verran omaa huonoon suuntaan mennyttä elämäänsä kuntoon, etten romauttanut ihan kaikkea kerralla.

Alkoi viimeinen sinkkukauteni. Olin kivassa työpaikassa, jossa oli kiinnostavia miehiäkin. Nykyinenkin työpaikka voi olla kiva ja kiinnostava, mutta jos olisin seuraa vailla, niin yhtäkään kiinnostavaa täältä ei löytäisi edes epätoivoisinkaan sinkku.

Kävin treffeillä ja laittauduin joka päivä töihin enemmän kuin nykyään ihan oikeaa, suunniteltua ulos menoa varten. Miten jaksoinkaan nähdä niin paljon vaivaa? Nykyään riittää että on puhtaat hiukset ja suht kivat vaatteet. Tai edes yleensä säähän ja työtehtäviin sopivat vaatteet päällä. (Tänään ruskeanvihertävät reisitaskuhousut ja ruskea-vaaleanruskearaitainen raitapaita, Gudrun Sjödénin.)

Silloin ennen ei koskaan tiennyt, kuka sinä päivänä tulisi vastaan. Ja kenet tapaa, töissä tai töiden jälkeen jossain kuppilassa tai vaikka leffassa. Vaatteisiin laitoin rahaa varmaan kuukaudessa yhtä paljon kuin nyt vuodessa. Minulla oli paljon bailuvaatteita. Nyt eniten mukavia arkivaatteita ja ulkoiluvaatteita (ja ulkoilulla tässä yhteydessä tarkoitan oikeaa ulkoilmassa oloa, enkä kaupungilla hillumista).

Ennen mulla oli paljon erikoisia kenkiä. Silloin ihQus oli kengissäkin tärkeämpää kuin mukavuus. Tarvitseeko edes kertoa, kumpi on nyt tärkeämpi kriteeri kenkien valinnassa? Kävin myös kampaajalla vähän väliä. Luottokampaajani käsistä päästyä olin aina ihQumpi kuin sinne mennessä. Nyt en ole vastaavaa kampaajasuhdetta löytänyt.

Milloin tämä ihQus-alamäki alkoi? Ei ainakaan heti, kun tapasin tämän nykyisen aviomieheni, jota en siis todellakaan ole vaihtamassa. Koska vielä silloin pääsin ilmaiseksi HKL:n bussissa, kun olin minihameessa ja ei ollut pienempää rahaa kuin 100 mk, ja vielä parinkin vuoden päästä tai naimisiinkin menon aikaan saatoin saada treffikutsuja ihan tämän tästä.

Menikö se ihQus tuossa lapsettomuuden, ja kovan äidiksi haluamisen vaiheessa? Vai tekikö ikä tehtävänsä? Vai pitkä parisuhde? En ollut tuossa ihQvaiheessakaan mikään Miss Universum tai anorektikkomallityttö, vaan uhkea ja ihan hyvässä lihassa, mutta ilmeisesti ihQ sekoitus iloista pikkutyttöä ja pehmeää naista. Tosin onhan noita kiloja kertynyt sen jälkeen. *huokaus* Luin jostain vastikään, että monet lihovat lapsettomuussurun aikana. Täytyy varmaan alkaa pikkaisen keventämään kevättä kohti.

Miten ihQus saadaan takaisin? Auttaako uusi pirteä kampaus? Olen miettinyt, että tuollainen Hanna Pakarisen revitty hiuslook voisi sopia mullekin, mutta ei noin mustana, vaan oman värisenä, eli tummanruskeana, ja jotain muuta väriä lisäksi. Nyt hiukseni ovat aika lailla luonnontilassa, taipusat, ja suht pitkät. Entäs uusi värikkäämpi vaatetyyli? Vai onko se tyttöihQus lopullisesti menetetty tässä iässä? Mitä tilalla?

PS. Mulla ei oo mitään päällepantavaa.

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2005

Meedio-saari meemeilee

Your Birthdate: July 7

You are an island. You don't need anyone else to make you happy.
And though you see yourself as a loner, people are drawn to you.
Deep and sensitive, you tend to impress others with your insights.
You also tend to be psychic - so listen to that inner voice!

Your strength: Your self sufficiency

Your weakness: You despise authority

Your power color: Maroon

Your power symbol: Hammer

Your power month: July


Osui ja upposi, varsinkin tuo auktoriteetit... Ja olen monesti tuntuu että olen kovin erilläni kaikista, vaikkakin saatan vaikuttaa ulospäin hyvinkin sosiaaliselta.

Miehestäkin piti katsoa:


You're incredibly introverted and introspective. You live inside your head.
You spend a lot of alone time meditating and thinking.
People see you as withdrawn, and at times they are right.
You are caring and deep, but it may be difficult for you to show this side of yourself.

Your strength: Your original approach to thinking

Your weakness: You tend to shy away from others

Your power color: Pale blue

Your power symbol: Wavy line

Your power month: July
Tässäkin on pikkaisen totuutta, koskapa mun mies on oikeasti todella perhekeskeinen ja lämmin ihminen, mutta antaa sen puolen näkyä vain niille, keistä välittää. Hän on todella omaperäinen, ja monien mielestä hankala tyyppi, kun hänestä ei voi helposti ennustaa, mitä sanoo tai ajattelee.
Hän on myös ujo uusien ihmisten keskuudessa, vaikka on kaikkea muuta kuin ujo tutussa ympäristössä. Tämä hämmästytti mua aluksi, koska hän niin voimakkaasti teki selväksi, että haluaa minut ja vähän jahtasikin, niin kuvittelin, että hän ei olisi ujo ollenkaan.

Kannustusta ja tukea

Oltiin viikonloppuna kylässä siskoni perheen luona. Paikalla oli myös vanhempani.

Tuli puhetta, että meillä on ylioppilasjuhlat ensi keväänä. Veljeni vaimon poika kirjoittaa ylioppilaaksi (heillä on uusioperhe). Sanoin ihan ohimennen, että jos me ollaan juuri tultu hakumatkalta ja vaikuttaa, että lapsi ei ole valmis suuriin joukkoihin, niin me ei välttämättä olla tulossa sinne juhliin. Äiti sanoi, että sinnehän se lapsi pitää nimenomaan tuoda, heti esiteltäväksi suvulle. Sanoin, että kunhan ensin tottuu meihin ja muutokseen.

Lankoni sanoi hyvin ivallisesti, että komerossako meinaat sitä pitää. Sanoin, että en, mutta en todellakaan tuo lasta juuri hakumatkan jälkeen tilaisuuteen, jossa monta kymmentä ihmistä pyörii ympärillä ja ehkä pyrkii ottamaan lasta syliin jne. Sanoin, että meille adoptioneuvonnan antanut Pelastakaa Lapsetkin suosittaa tällaista rauhoittumista. Siihen lanko sanoi, että ne sossut ei nyt tiedä mitään lastenkasvatuksesta. Sanoin, että tuskinpa PeLa on ihan itse kiintymyssuhdeteoriaa keksinyt.

Sitä paitsi suurin osa noista vieraista on meillekin vieraita, koska sen ylioppilaaksi kirjoittavan pojan sukuahan ja heidän perhetuttujaanhan siellä suurimmaksi osaksi on. Meidän suvusta korkeintaan me sisarukset perheineen ja mun vanhemmat ollaan siellä.

Antaa esimakua tämä tallainen, mitä asenteita on vastassa.

Puhuttiin sitten miehen kanssa tuosta autossa matkalla kotiin. Oltiin ihan yksimielisiä, että lasta ei niihin juhliin viedä, jos olemme tulleet kuukauden sisällä tai muuten vielä vaikuttaa siltä, että se voisi pelottaa tai hämätä lasta. Noissa juhlissa on 100 % varmasti tätejä, jotka haluavat ottaa syliin söpön kiinalaislapsen ja kosketella häntä. Kun ei ole pakko antaa lasta yleiseksi kiertopalkinnoksi, emme sitä todellakaan tee. Ajattelivatpa sukulaiset siitä mitä hyvänsä.