lauantaina, elokuuta 27, 2005

Live long and prosper

Olen kipeänä kotona. Kesken eilisiltaisia synttärijuhlia tuli hyvin heikko olo, maha alkoi möyriä ja krampata, ja oli pakko lähteä kotiin potemaan. Olin autolla, koska juhlat olivat kesämökillä julkisten liikennevälineiden tavoittamattomissa. Suunnittelin, että en ole juhlissa aamuyöhön ja palaa suurimman osan muista kanssa taksilla kaupunkiin, koska tänään mulla olisi ollut tuhat ja yksi tehtävää asiaa aamusta alkaen. Ilmeisesti mahatautini on tarttuvaa, koska yhdellä työkaverillani oli samat oireet viime viikolla.

Katselen nyt sitten Star Trek-videoita, joita nauhoitettiin heinäkuisesta Subtv:n Star Trek-maratonista. Olen nähnyt nuo kaikki jaksot jo useampaa kertaan, mutta silti se on kivaa ajanvietettä, kun en jaksa tehdä mitään järkevää.

Jännä juttu noissa Star Trekeissä (kuten usein muussakin scifissä), että ne tarinan henkilöt, jotka eivät ole ihmisiä, kertovat eniten ihmisyydestä. He peilaavat meitä, näyttäen olennaisen meistä eli sen mikä erottaa meidät koneesta. Kummassakin sukupolvessa suosikkihenkilöni ovat juuri ne ei-ihmiset eli Spock ja Data. Kummatkin täysin loogisia ja erehtymättömiä, mutta erittäin innokkaita taiteiden harrastajia. He ihmettelevät ihmisen mysteeriä, epäloogisia tunteita. Spockhan on puoliksi ihminen ja välillä ihmistunteet pääsevät pintaan. Data jäjittelee ihmistä, haluaa rakastaa ja hänellä on jopa lemmikkikissa Spot (tietääkseni ainoa lemmikki Star Trekissä).

Kauran kirjoituksista autistisen lapsen äitinä on tullut mieleen, että onkohan autistina eläminen samanlaista kuin vulcanuslaisena tai androidina eläminen ihmisten keskellä? En tarkoita, etteikö autisti olisi yhtä inhimillinen kuin me muut ihmiset. Mutta jos tunteiden erottamisessa ja ns. kohteliaassa ja sopivassa kommunikatiossa on vaikeuksia, se muistuttaa noiden fiktiivisten henkilöiden tapaa kummastella ihmisten epävakaata tunne-elämää ja olla tietyllä tapaa ulkopuolisia.

Nuorempana harrastin scifiä enemmänkin. Edelleen pidän mm. Philip K. Dickin kirjoista ja toki elokuvasta Blade Runner. Luin jostain, että Dick olisi sairastanut astmaa ja saanut siihen lapsesta lähtien amfetamiinia, jota jutun mukaan annettiin yleisesti siihen aikaan astman lääkitykseksi. Tämä lääkitys johti sitten huumeriippuvuuteen ja näkyjen näkemiseen. Muistan ajatelleeni, että voi olla, että se monimutkainen ja ennustamaton rinnakkaistodellisuuksien maailma, mitä hänen lukijoitaan kiehtoo, olikin hänellä täyttä todellisuutta.

perjantaina, elokuuta 26, 2005

Äitiyspakkaus


Löysin Huuto.netistä vuoden 1969 äitiyspakkauksen makuupussin. Huh huh. Jos olen tuollaisessa nukkunut niin ihme, ettei oo enempää asiaa terapeutille :-). Tosi asiassa luulen, että mulle ei ole äitiyspakkausta otettu, vaan olen saanut käyttää 3 vanhemman sisarukseni vaatteita ja makuupusseja. Vai onko silloin ollut vielä pakkausta? Ja onko voinut valita, ottaako avustuksen rahana vai pakkauksena?

Rupesi kiinnostamaan, milloin Suomessa ruvettiin jakamaan äitiyspakkauksia. Googletuksen seurauksena yleisesti ilmeisesti 1941 ja vuodesta 1938 vähävaraisille. Yllättävän aikaisin, äitinikin on ehtinyt sen saada. Isäni on syntynyt 1939, mutta hän ei ehkä köllinyt äitiyspakkauksesta saaduilla lakanoilla, koska hänet adoptoitiin. Tuskinpa se perhe oli tarpeeksi vähävarainen.

Lääkäri Rakel Jalas on näemmä tehnyt äitien ja lapsiperheiden eteen paljon työtä. Muistelen jostain muualta joskus lukeneeni, että äitiyspakkauksen kehittämisen syynä ei olisi pelkkä "Valtion lahja Suomen äideille", vaan heidän motivoimisensa lääketieteellisten tutkimusten pariin. Sehän on nykyäänkin edellytys äitiyspakkauksen saamiseen bioperheissä.

Me adoptoivat saamme pakkauksen lapsitiedon jälkeen lomakkeen perusteella. Useimmat adoptiovanhemmat ehkä ottavat sen rahan monesti pienten kokojen takia. Mekin luultavasti otamme rahan ja ostamme sillä turvakaukalon. Kuulemma äitiyspakkauksen vaatteiden koko ei ole ongelma Kiinasta adoptoidessa. Mutta me olemme saaneet makuupussin ja muutaman äitiyspakkauksen toppahaalarin. Täytyy katsoa millainen pakkaus on sitten, vai onko se vielä ensi talvena/keväänä sama kuin nyt? Ja mikä on sitten oikeasti lapsen koko. Onhan tuo söpö paketti ja toki olisi ihanaa saada esikoiselle tuollainen starttipakkaus.. (Kuva on muuten linkki, eli klikkaamalla sen saa isommaksi.)



Tuon minun ikäiseni makuupussi maksaa muuten nyt 34 euroa ja huutoaikaa on vielä jäljellä. Hmm. Täytyy näemmä käydä kaikilla sukulaisilla kylässä ja haalia kaikki vanhat vauvanvaatteet ja laittaa rahoiksi :-). Omasta vauva-ajastani on jäljellä vain muutama flanelinen kietaisupaita. Ovatkohan ne tarpeeksi retroa?

Mutta kyllähän minä ymmärrän, miksi jotkut haalivat 70-luvun lastenvaatteita omille lapsilleen. Minustakin ne froteepaidat olivat mukavia. Ja lasten vaatteet todella näyttivät lasten vaatteilta, eivätkä teinityttöjen virityksiltä pienemmässä koossa. Itsekin ompelin lapselle joustofroteesta muutaman pitkähihaisen paidan viime keväänä. Mukava pehmyt materiaali herkälle iholle.

Äitiyspakkaus nimenä on kyllä jo aikansa elänyt. Pakkaus voisi olla lapsipakkaus tai perhepakkaus. Mutta ehkä se nimi on jo niin brändi, ettei sitä muuteta.

torstaina, elokuuta 25, 2005

Musiikkia!

Musiikki on ollut aina minulle tärkeää. Radiokanavista kuuntelen YleQ:ta sen musiikin takia ja muutenkin kuuntelen monta tuntia musiikkia viikossa.

Meillähän soi aika paljon myös vinyylit, joita on useita satoja. Meillä lapsi kasvaa 60- ja 70-luvun rock- ja popklassikoiden parissa, välillä heittäen parit folkit, reggaet ja jazzit, ja palaten progen kautta muihin suosikkeihin.

Joskus tulee uusiakin kiinnostavia bändejä, mutta useimmiten ne jäävät muutaman biisin ihmeiksi kohdallani. Kerään niitä biisejä sitten cd:ille ja soittelen. Viime vuosina haaviin on jäänyt esim. Scissor Sistersin Laura (ainut niiden biisi josta tykkään) ja Morrisseyn I Have Forgiven Jesus. Samoin esim. Sadetanssin biisit Suuria satuja ja Ei sanaakaan iskivät muhun, erääseen muinaiseen ihmissuhteeseen liittyvien muistojen takia (vaikka onhan se sellaista teinipatetiaa :-)).

Eniten tykkään nykyään sen tyylisistä energisista uusista bändeistä kuten Don Johnson Big Band ja kaikenlaiset teknoetnoviritykset kiinnostavat kuten Mano Negrasta soolouralle lähtenyt Manu Chaon musiikki. (Mano Negran keikka oli muuten viimeinen kerta, kun kävin Lepakossa.)
Välillä jostain menneisyydestä iskee uusvanhoja ihastuksia kuten Blondien The Tide Is High. Nuorena tykkäsin Kauko Röyhkästä, Siekkareista ja Nurmiosta, jonka biisi Laaksossa on edelleen mielestäni yksi ihanimmista suomenkielisistä rakkauslauluista. Noita vanhoja vinyylejä tulee vielä kuunneltua, mutta ei enää heidän uusia biisejä. Ei vaan iske. Sen sijaan 22 pistepirkko vaan petraa menoaan. No, tykkäsin mä Röyhkän 50-luvun kerrostalostakin ja olen harkinnut sen uuden levyn ostoa.

Mutta nyt varsinaisia lastenlevyjäkin on ruvennut ilmestymään hyllyyn. Lenni Lokinpoikanen on jo hankittu, samoin Kiinalainen juttu (joka on lähetysseurahenkisyydestään huolimatta varsin hyvä esitys Kiinan historiasta ja keksinnöistä). Muutama klassisempikin lastenlevykin on messissä, kuten Pentti Rasinkankaan Parhaat.

Nyt käteeni sattui Vuohi kaipaa Kalahariin - maailmanmatkaajan seikkailut, ja olipa iloinen yllätys. Todella hyvin tehty jazzahtava levy, kivat kuvat ja kansainväliset tarinat Afrikasta, Aasiasta, Etelä- Amerikasta, pohjoisesta... Tulee soimaan meillä, toivottavasti pikkuinenkin tykkää! Luulisin että kiehtoo mielikuvitusta ainakin isommalla lapsella. Sanat ovat aika jänniä. Mummolla vopi tosin mennä kahvi väärään kurkkuun, jos pikkuinen laulaa "Kellot kaikuu ding ding dong dong, kuolleet herätkää" kuten Meksikon kuolleiden päivästä kertovasta laulussa :-). Suosikkejani levystä ovat Japaniin, kuumiin lähteisiin ja levyn nimibiisi Vuohi kaipaa Kalahariin

Hyvää lastenmusiikkia saa vinkata!

keskiviikkona, elokuuta 24, 2005

Kirja-arvosteluja, osa 2: Dorothy Einon: Lapsen hoito ja kehitys

Tämän kirjan alaotsikko on Terve, tyytyväinen ja tasapainoinen lapsi. Ja kukapa meistä ei sellaista haluaisi :-).

Kirja kertoo erityisesti alle 5-vuotiaan lapsen kasvusta ja kehityksestä. Se on kattava perusteos vauvan hoidosta, lapsen oppimisesta ja kehitysvaiheista, vanhemmuudesta, sisaruussuhteista, erityisistä ongelmatilanteista ja turvallisuudesta ja ensiavun antamisesta. Tähän kirjaan viitataan usein vauvalehtien hoitojuttujen lopussa.

Kirja onkin kuin kootut hoito-ohjeet kivassa paketissa. Kaikki perushoitaminen käydään läpi kylvettämisestä ja päivärytmeistä kiinteisiin ruokiin siirtymiseen ja pottatreeneihin. Kaikki ensikertalaisen arjen ongelmat, kuten onko lapsella tarpeeksi päällä, tuntuu olevan katettu. Lisäksi käydään läpi henkimaailmankin haasteita, eli omaa vanhemmuutta ja perhedynamiikkaa.

Adoptoiville olennaista on se, että tämä kirja ei pitäydy vain vauvoissa, vaan kirjassa käydään läpi taaperovaiheet ja leikki-ikäisyys koulun alkuun asti. Eli vaikka adoptoisi isommankin lapsen, tästä kirjasta on hyötyä ja sitä on kiva lukea. Kuvissa on myös muunnäköisiä lapsia kuin pellavapäitä ja eloveenatyttöjä, ja se on tosi kivasti taitettu. Kirjasta tarttuu paljon pieniä vinkkejä mukaan. Suosittelen!

3001 kävijää neljässä kuukaudessa

Kiitos paljon kaikille! En olisi ikinä uskonut saavani näin paljon kävijöitä. Jos jaksatte, kertokaa aina välillä, mitä pidätte postauksista. Olisi hauskaa käydä enemmän keskustelua ja pitää vähemmän monologia.

Aion muuten käyttää tätä blogia sen erityispedagogiikan appron opintobloginakin. Toivottavasti niistä aiheista syntyy keskustelua. Kurssi alkaa 2 viikon päästä.

PS. Jos joku nyt luulee, että en osaa laskea, kun laskurissa oli 2001 tätä postausta aloittaessa, niin tiedoksi, että mulla oli ensin toinen laskuri, ja vaihdoin tuohon. Vanhassa oli 1000 mittarissa vaihdon aikaan.

tiistaina, elokuuta 23, 2005

Kirja-arvosteluja, osa 1: Grayn kiintymyskirja

Ajattelin käydä syksyn mittaan blogissani läpi adoptio- ja vanhemmuusaiheisia kirjoja. Mullakin on niitä hyllyssäni ja yöpöydälläni aika monta, ja lisäksi olen lainannut kirjoja. Nämä tulevat sitten ihan sattumanvaraisessa järjestyksessä, ei aakkostettuna tai edes aiheittain. Ehkäpä näistä arvosteluista on hyötyä jollekin, joka hakee tietoa näistä asioista.

Useaa näistä saa muuten lainata kirjastojen lisäksi myös Adoptioperheet ry:n toimistolta.

Gray, Deborah D.: Attaching in adoption

Jos adoptoiva hankkisi vain yhden aiheeseen liittyvän kirjan ja osaa englantia, tämä on se kirja. Tässä kirjassa on hyvin paljon tietoa kiintymyssuhteista adoptiossa, ihan teoriatasollakin, mutta useimmiten hyvin käytännönläheisesti esimerkkien kautta. Kirjassa on myös hyvin käytännöllisiä ohjeita siitä, miten kiintymystä voi edistää kotioloissa. Kirjassa kerrotaan myös hyvin selkeästi, miten voi nähdä lapsen käytöksestä, missä vaiheessa hän on kiintymyksen luomisessa ja miten siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Joidenkin mielestä kirja saattaa olla masentava, koska esimerkeissä on aika riipaiseviakin tapauksia. Mutta minusta on parempi, että ei kätke päätään pensaaseen ja unelmoi liian ruusunpunaisia kuvitelmia, vaan varautuu ongelmiin, joita voi tulla. Ja jos sitten ei tule mitään, voi olla iloinen siitä, mutta kuitenkin tietoinen. Itse olen sitä mieltä, että on todennäköisempää, että joitain kiintymysuhteeseen liittyviä ongelmia tulee lapsille, joilla ei ole ollut turvallista kiintymyssuhdetta elämänsä alusta alkaen, kuin että mitään pieniäkään ongelmia ei olisi.

Jos kirja olisi käännetty suomeksi, minusta kaikkien pitäisi lukea se neuvontavaiheessa. Tämän kirjan olen ostanut ihan omaksi, koska tätä tulen varmasti selaamaan ja lukemaan, kun lapsi on täällä. Olen nyt kerran lukenut sen kokonaan läpi ja useamman kerran tietyt kappaleet. Ja varmasti luen vielä monta kertaa.

Kirja sopii myös sijaisperheille ja biologisille perheille, joilla on ongelmia kiintymyssuhteen kanssa.

Äidillekin uudet kumpparit

Lapsen tuloon valmistautuminen ei ole pelkästään hankintoja lapselle ja lastenhuoneen sisustusta. Teen paraikaa kalenterin tyhjälle sivulle listaa, mitä pitää hoitaa pois ennen hakumatkalle lähtöä.

Listaan tuli erittäin olennaisia juttuja kuten kampaajalla käynti ennen reissua. Otetaanhan hakumatkalla paljon kuvia :-), eikä ole varmuutta milloin sitten seuraavan kerran pääsen rauhassa kampaajalle. Ihan alussa emme aio antaa kenenkään muun hoitaa lasta, joten olen sitten miehen aikataulun armoilla.

Mutta mietin myös muita paikkoja, joihin on vaikeaa päästä lapsen kanssa eli hammaslääkärillä, gynekologilla ja silmälääkärillä käynnit täytyy hoitaa ennen reissua. Ja jos hartiat ovat yhtä ihanan jumikassa kuin nyt niin ehkä myös muutama käynti hierojalla olisi hyvä juttu.

Olen pikku hiljaa ruvennut myös viilaamaan vaatevarastoani siihen suuntaan, että vaatteilla voi ulkoilla säällä kuin säällä. Viime viikolla ostin uudet kumpparit entisten ikivanhojen jostain vuotavien tilalle. Hyvin on niilläkin sienimetsässä pärjätty, mutta ne taitavat olla 80-luvulla ostetut... että olipa jo aikakin. Lisäksi täytyy ostaa oikea sadetakki tai oikeastaan sadeviitta voisi olla parempi. Talvitakkia hankkiessa täytyy ottaa huomioon, että se on käytännöllinen ja nopea pukea päälle, ja mielummin sen verran löysä, että lapsikin voi mahtua ainakin osittain sisään Ergon kanssa. Jos ei mahdu, niin sitten päälle, mutta takin täytyy olla mukava.

Joskus syyshankintojeni kohokohdat olivat makeat bailuvaatteet, nyt näemmä uudet turkoosit Hait :-).

Omaa jaksamista olen ajatellut parantaa ihan lisäämällä liikuntaa. 3 kertaa viikossa jotain liikuntaa eli joko hydrobic, uinti tai tunnin kävely, ja joka päivä arkiliikuntaa niin paljon kuin mahtuu. Pitää kävellä portaita ylös ja alas mielummin kuin lähettää meiliä, kanniskella kaikki postipaketit, ja laittaa auton käyttö minimiin.

perjantaina, elokuuta 19, 2005

Pienen ihmisen ilo osata

Sain töihin uuden ohjelman, jota olen opetellut niin ahkerasti, että eilen jatkoin sitä tekemistä kotona ja tarkastelin lopputuloksia vielä tv:stä. Jotenkin olen niin fiiliksissä kuin pikkulapsi uuden taidon kanssa.

Muutenkin viime aikoina on tuntunut, että on pudonnut 20 vuotta ikää pois, kun ulvon Olavin kanssa kilpaa "jee jee jee jee jee, miksi kaikki on irrallaan, miksen pysynyt koskaan paikoillaan, kuka opettais mua olemaan aloillaan" :-). Tai onko se niin, että kun on ns. tarpeeksi aikuinen, löytää sen pikkulapsen ja teinitytön helpommin sisältään kuin silloin, kun oma aikuisuus on vähintäänkin kyseenlaista ja epävarmaa. Lapsellinen ilo on tosikoilta kielletty.

torstaina, elokuuta 18, 2005

Kirjastosta romaani ja imaami

Käytän kirjastoa paljon. Minusta on tosi hienoa, että voi noin vain lainata mitä vaan, eikä tarvitse aina ostaa. Tosin itselleni käy usein niin, että uusin lainaa niin kauan kunnes se on pakko palauttaa, ja sitten ostan omaan hyllyyn, mikä jo muutenkin pursuaa kirjoja. Olen tehnyt päätöksen, että romaaneja en osta, jos en ole lukenut ja varma, että luen uudestaan, tai jos kyseessä ei ole Keltaisen kirjaston itseltäni puuttuva kirja.

Myös musiikkia saatan lainata kirjastosta, varsinkin jos olen kuullut jonkun yhden hauskan biisin ja haluan tsekata, miltä koko levyllinen kuulostaa. Nytkin syksymmällä pitäisi lainata Olavi Uusivirran levy, koska olen vallan ihastunut siihen radiosinkkuun Irrallaan. Varmat tapaukset kuten Leonard Cohenin julkaisut voi ostaa kuuntelematta ja tsekkaamatta.

Mutta tällaista konseptia en olisi ikinä keksinyt, että kirjastosta voisi lainata keskustelukumppanin, joka olisi ehkä etukäteen vähän vieraammasta maailmasta. Ruotsissa "kokoelmissa" on mm. eläinaktivisti, musliminainen, imaami, homoseksuaali, toimittaja ja tanskalainen.

Mitähän "lainattavia" ihmisiä Suomessa voisi olla? Noista osan voisi siirtää sellaisenaan, ja mukaan muitakin vähemmistöjä kuten romani, suomenruotsalainen, somali, venäläinen jne. Mukana voisi myös olla esim. muslimiksi kääntynyt suomalaisnainen, joka pitää tiukkaa linjaa huivien kanssa, Espoossa asuva insinööri, lestadiolainen ja tv-urheilua vihaava yksilö, joka kannattaa mielummin Ruotsia kuin Suomea jääkiekon mm-finaalissa.

keskiviikkona, elokuuta 17, 2005

Miksi rutiini on ruma sana?

Perehdyin kesällä vauvalehtien maailmaan parin vuosikerran ja muovikassillisen verran. Lehtiähän on Suomessa 2, Vauva ja Kaksplus.

Olenhan minä noita itsekin ostanut näiden 4 ja ½ vuoden aikana, mitä lasta on meille aktiivisesti hommailtu. Ensin ostin irtonumeroita toivorikkaana Vauva-lehden nettipalstan slangin mukaisena odotuksen odottajana. Tunnelmat olivat iloiset toiveikkaat ja valitsin jo vaunun mallia. Olin kuomuratas- ja Ergo-puolueessa.

Sitten kun tajusin, että olen kuin olenkin tahattomasti lapseton, väänsin veistä selässä. Pahoina hetkinä ostin vauvalehtiä, jonkun suloisen vaatteen, ja jotain lohturuokaa. Kun mies oli poissa, luin lehtiä, pidin vaatetta esillä, itkin, ja lohduksi söin esim. tofujäätelöä. Näitä romahduksia oli sattumalta noin kerran kuussa.

Adoptioprosessin aikana lähinnä ne numerot, joissa on adoptioperheistä juttu tai joku muu erityisen kiinnostava aihe. Nyt kun lapsitieto toden totta lähenee, lehdet ovat ruvenneet kiinnostamaan uudella tavalla, kunhan aiheet ovat yleisesti kiinnostavia lapsiperheen elämää esitteleviä juttuja, eikä esim. synnytyksestä tai muotijuttuja tyyliin tässä Kaapo-Petteri ottaa ensiaskeliaan 100 euron farkuissa, jotka saa pikku putiikista Kämpin läheltä.

Mielenkiinnolla luin juttusarjaa muistaakseni Kaksplussasta (noin sarjaluettuna lehdet eivät kauheasti eroa toisistaan), jossa käsiteltiin päivärytmejä. Juttusarjan marraskuun numerossa oli sitten koti-isistä juttu. Siinä muutama hoitovapaalla oleva isä kertoi kotona olostaan ja päivärytmeistään.

Yksi isä kertoi hoitovapaan rytmistään, jossa aamulla noustiin, aamutoimet, puistoon, keskipäivällä lounas + päikkärit, välipala, ulkoilemaan ja 16 aikaan kotiin taas syömään jne. Tällaistahan se mun käsityksenikin mukaan on, nyökkäilin mukana. Mutta se mikä pisti silmään oli saman tenavan (n. 1,5-2 v) äiti, joka kertoi, ettei olisi kestänyt viikkoakaan tuollaista tasatahtia, vaan oli koettanut patistaa isää & vauvaa menemään jonnekin, tekemään jotain. Mitä, jäi epäselväksi, mutta hän tarkoitti jotain elämyksellistä, joka rikkoo rutiinin.

Minä jäin miettimään tuota. Minähän rakastan rytmiä ja rutiinia! En elä ihan noin säännöllisesti kuin isä eli tuon vauvan kanssa, mutta pyrin kyllä säännölliseen päivärytmiin, koska voin itse paremmin niin. Siis menen nukkumaan noin samaan aikaan joka päivä, syön lounaan joka päivä samaan aikaan jne. En tajua, miksi se säännöllinen rytmi olisi kestämätöntä.

Valitsin bloginkin nimeksi Arjen ajatuksia, koska pidän arjesta ja pienistä arjen asioista enemmän kuin suurista juhlista. Ei minusta ole tylsää elää arkea, eikä arki ole minusta harmaata. Vaan se tuntuu hyvältä, kun tiedän, että klo se ja se mies soittaa mulle töihin muuten vaan ja jutellaan hetki, klo se ja se hän odottaa mua kotiin, klo se ja se katsomme yhdessä lempiohjelmaa, klo se ja se käyn maate ja herään klo se ja se.

Toki voihan sitä joskus käydä vaikka äiti-lapsi-piirissä tai uimahallissa, mutta tuollaiset menot saa helposti sovitettua lapsenkin päivärytmiin. Eikä niitäkään menoja kannata olla liikaa. Parasta on tavallinen arki yhdessä.

Miksi rutiinista ei voi nauttia? Onko kivempaa, jos käy Korkeasaaressa lapsen kanssa kuin että opetellaan värejä pesuhuoneen lattialla lajitellen pyykkejä? Tai onko jännempää kun lapsi pyörii Linnanmäellä kahvikupissa kuin että lapsi uskaltaa eka kerran laskea oman pihan liukumäestä? Välillä sivusta seuraten on tuntunut, että kaikki huvipuistot ja puuhalandiat on keksitty vanhemmille, jotka kaipaavat irtiottoa arkirumbasta, eikä lapsille, jolle puuhalandian suurin ilonaihe saattaa olla sieltä löytynyt vauvamopo, samanlainen kuin kotona!

Omasta lapsuudesta muistaa parhaimpina "elämyksinä" esim. itsetehdyn leppäkerttuterraarion pitämisen ja jokapäiväisen ruusupuskien koluamisen ja kirvojen tuonnin niille, kunnes elätit oppivat niin hyvälle, etteivät enää lentäneet pois. Ja vapaan leikin kotipihaan rajautuvassa metsässä, majojen teon ja mielikuvituksen voiman. Ja miltä tuntui olla tuulessa lakanoiden vedon alla, miten jännää mankeloinnin seuraaminen oli, ja miten ylpeä oli, kun sai tehdä vaikka lettutaikinan koko porukalle.

Rentous luo uutta

Huomaa kyllä, että kesälomani oli äärimmäisen rentouttava. Jo kesäloman lopussa alkoi pulpahdella kaikenlaisia ideoita, mitä voisi tehdä. Nyt on aika vaikeaa uskoa, etten keksinyt niitä aiemmin. On tullut muutama idea siitäkin, mitä haluaisin tehdä sitten kun vanhempainvapaat & hoitovapaat on tämän adoption osalta pidetty. Ja ne tuntuvat vielä päivienkin päästä hyvältä, toteuttamiskelpoisilta. Tuntuu, että olen todella matkalla johonkin, siihen suuntaan missä itse haluan olla.

Eikä tämä ole rajoittunut vain nykytöistä poispäin. Ainakin näillä parilla ekalla työviikollakin on tullut monta hommia helpottavaa ja varsin innostuttaviakin ideoita. Eikä ole tuntunut huonolta olla täälläkään.

Tiedän, että joutilaisuus on luovuuden ruokkija, mutta miksi sitä ei meinaa uskoa? Kun on tarpeeksi rento, niin mielessä on tilaa muullekin kuin selviytymiseen päivästä toiseen. Olen ollut tyyni ja onnellinen tavalla, josta hämärästi muistan, että tällainenkin voin olla ja olen ollut. Mutta nämä ahdistavat lapsettomuusvuodet välissä söivät sitä. Nyt tajuan, kuinka paljon hyvää elämässäni on jo nyt, eikä vasta sitten kun saan lapsen.

Taidan viettää kaikki lomat tästä lähin laiturilla maaten ja pilviä tuijotellen...

maanantaina, elokuuta 15, 2005

Syksyllä kaikki alkaa ja aloittaa

Olen ehdottomasti syksyihmisiä. Syksyllä olen täynnä virtaa. Aloitan aina uusia harrastuksia, oikein odotan niiden alkua jne. Nyt kun toivottavasti on viimeinen syksy, jolloin mulla on reilusti ns. vapaa-aikaa käsissäni, niin olen täyttänyt kalenteria aika tiiviiksi.

Otin härkää sarvista ja ilmottauduin erityispedagogiikan approa suorittamaan, kuten keväällä mietin. Siellä puheterapeutilla en ole vielä käynyt.

Lisäksi opiskelen kiinan alkeet (lähinnä turistikiinaa). Olen kerran aiemminkin opiskellut ne Tampereella opiskellessa joskus 90-luvun puolessavälissä, mutta suht paljon on unohtunut.

Kerran pari viikossa käyn hydrobicissä, joka on vanha harrastus. Ekan kerran kokeilin joskus 96-97 Hesarin uimahallissa ja jäin heti koukkuun. 2 välivuotta on ollut, kun olen muuttanut, mutta aina olen löytänyt uuden paikan harrastaa sitä. Tykkään siitä tosi paljon, kuten kaikesta vedessä läträämisestä, uimisestakin.

Muutaman kädentaitokin karttunee syksyllä. Tutustun mm. neulahuovutukseen, joka on kiinnostanut jo kauan, mutta jäänyt kokeilematta. Tämän lisäksi on muutama adoptioaiheinen seminaari, johon osallistun. Ja päälle 4 opetusviikonloppua, joihin pitää tehdä matskut ja suunnitella...

Mies katsoi melko hitaasti seinäkalenteria, johin olin menoni laittanut punaisella geelikynällä ja sanoi, että meinaat sitten täyttää kalenteria niin paljon, ettet ehdi haikailemaan nimeämisen perään. No, on se varmaan osittain sitäkin. En halua, että syksy menee siihen, kun mietin, että vielä 5 kk, vielä 4 kk 3 viikkoa oletettuun nimeämiseen... Näin viikot varmaan menevät nopeasti kohti loppuvuotta. Tai ainakin nopammin.

Aion kyllä hiljentää tahtia loppuvuonna. Marraskuussa ei oo noin hurjasti menoja, joulukuussa vielä vähemmän. Keskityn nimeämisen jälkeen varmaan kodin laittoon lapsen tuloa varten. Jos on kovin hektistä loppuun asti, kotiin jääminen voi tuntua äkkipysäykseltä joskus ensi vuoden maaliskuussa... siis toivon mukaan silloin...

tiistaina, elokuuta 09, 2005

Ensituntumaa huoleen

Viime viikonloppuna saimme ensituntumaa huolesta, mitä voi murroikäisestä tuntea. Kummityttömme (vajaat 15 v) oli päästetty Ankkarockiin sunnuntaiksi riparikaveriensa kanssa. Ripari oli sellainen, jossa oli nuoria ympäri Suomea, joten vanhemmat eivät tunteneet muita festivaaleille tulijoita tai heidän vanhempiaan.

Tyttö on siis vielä 14 ja asuu maalaiskylässä, jossa on ehkä 100-200 asukasta. Hän ei ole ikinä käynyt edes yksittäisellä rockkeikalla, eikä edes lähimmässä kaupungissa kaupungilla tai discossa.

Me emme olisi ikipäivänä päästäneet vielä tämänikäistä Ankkarockiin ilman aikuisia. Puhuimme vanhemmillekin, että tuonikäiset eivät yleensä vielä käy festivaaleilla yksinään. Itsekin kävimme eka kerran joskus 16-17-vuotiaana. Varsinkin kun tätä tyttöä on muuten pidetty pumpulissa (hän ei osaa mennä edes linja-autolla omatoimisesti, kun on aina kuljetettu autolla joka paikkaan, hän ei ole ikinä käynyt missään yksin), niin riskit ovat niin valtavat. Jos jotain sattuu, miten tämmöinen untuvikko selviää siitä?

Meidän ja noiden vanhempien ero on se, että me olemme oikeasti olleet monilla festivaaleilla. Nämä vanhemmat eivät ole koskaan käyneet edes rockkonsertissa. Tuntui, että he eivät tajua, mitä on hakea yhtä 14-vuotiasta kaikkien samannäköisten goottineitojen seasta 17 000 ihmisen seasta...

Vietiin sitten täpinöissään oleva tyttö tosi pitkään jonoon, joka kiemurteli pääportin edessä. Kaikilla muilla tuntui olevan mäyräkoira kädessä roikkumassa tai vähintään siideriä. Teki mieli kaapata koko tyttö kainaloon ja kantaa autoon...

Kaiken lisäksi tytöllä oli kännykästä loppunut saldo ja hän ei itse voinut soittaa ollenkaan. Eli vaikka hänelle olisi sattunut jotain, hän olisi vaikka eksynyt, hän ei olisi voinut soittaa. Riparikavereita ei nähty, ja muutamalla vaihtui epäilyttävästi kotipaikkakuntakin viikonlopun aikana... Ikävänä ihmisenä kerroin kyllä nuo epäloogisuudet eteenpäin tytön äidille.

Me olimme koko sunnuntain ihan huolesta kipeänä. Mihinkään hommaan ei pystynyt tarttumaan, kun pelotti niin. Onneksi kaikki meni hyvin, ja tyttö löytyi kohtaamispaikalta sovittuun aikaan väsyneenä, mutta iloisena.