lauantaina, elokuuta 27, 2005

Live long and prosper

Olen kipeänä kotona. Kesken eilisiltaisia synttärijuhlia tuli hyvin heikko olo, maha alkoi möyriä ja krampata, ja oli pakko lähteä kotiin potemaan. Olin autolla, koska juhlat olivat kesämökillä julkisten liikennevälineiden tavoittamattomissa. Suunnittelin, että en ole juhlissa aamuyöhön ja palaa suurimman osan muista kanssa taksilla kaupunkiin, koska tänään mulla olisi ollut tuhat ja yksi tehtävää asiaa aamusta alkaen. Ilmeisesti mahatautini on tarttuvaa, koska yhdellä työkaverillani oli samat oireet viime viikolla.

Katselen nyt sitten Star Trek-videoita, joita nauhoitettiin heinäkuisesta Subtv:n Star Trek-maratonista. Olen nähnyt nuo kaikki jaksot jo useampaa kertaan, mutta silti se on kivaa ajanvietettä, kun en jaksa tehdä mitään järkevää.

Jännä juttu noissa Star Trekeissä (kuten usein muussakin scifissä), että ne tarinan henkilöt, jotka eivät ole ihmisiä, kertovat eniten ihmisyydestä. He peilaavat meitä, näyttäen olennaisen meistä eli sen mikä erottaa meidät koneesta. Kummassakin sukupolvessa suosikkihenkilöni ovat juuri ne ei-ihmiset eli Spock ja Data. Kummatkin täysin loogisia ja erehtymättömiä, mutta erittäin innokkaita taiteiden harrastajia. He ihmettelevät ihmisen mysteeriä, epäloogisia tunteita. Spockhan on puoliksi ihminen ja välillä ihmistunteet pääsevät pintaan. Data jäjittelee ihmistä, haluaa rakastaa ja hänellä on jopa lemmikkikissa Spot (tietääkseni ainoa lemmikki Star Trekissä).

Kauran kirjoituksista autistisen lapsen äitinä on tullut mieleen, että onkohan autistina eläminen samanlaista kuin vulcanuslaisena tai androidina eläminen ihmisten keskellä? En tarkoita, etteikö autisti olisi yhtä inhimillinen kuin me muut ihmiset. Mutta jos tunteiden erottamisessa ja ns. kohteliaassa ja sopivassa kommunikatiossa on vaikeuksia, se muistuttaa noiden fiktiivisten henkilöiden tapaa kummastella ihmisten epävakaata tunne-elämää ja olla tietyllä tapaa ulkopuolisia.

Nuorempana harrastin scifiä enemmänkin. Edelleen pidän mm. Philip K. Dickin kirjoista ja toki elokuvasta Blade Runner. Luin jostain, että Dick olisi sairastanut astmaa ja saanut siihen lapsesta lähtien amfetamiinia, jota jutun mukaan annettiin yleisesti siihen aikaan astman lääkitykseksi. Tämä lääkitys johti sitten huumeriippuvuuteen ja näkyjen näkemiseen. Muistan ajatelleeni, että voi olla, että se monimutkainen ja ennustamaton rinnakkaistodellisuuksien maailma, mitä hänen lukijoitaan kiehtoo, olikin hänellä täyttä todellisuutta.

4 kommenttia:

Kaura kirjoitti...

Naulan kantaan tuo androidi- tai toiselta planeetalta olemisen juttu! Autismikirjon ihmiset eivät ihan sattumoisin monesti diggaile mm. Star Trekiä Spockeineen kumppaneineen.

Kaura kirjoitti...
Blogin järjestelmänvalvoja on poistanut tämän kommentin.
Nanne kirjoitti...

Vähän asian vierestä :) mutta nauti nyt vielä hetki siitä, että saat sairastaa rauhassa lepäillen ja telkkaria/videoita katsellen.

Äitinä se ei ainakaan muutamaan vuoteen ole mahdollista... En juuri lapsetonta elämää kaipaa, mutta pari kertaa äitinä ollessa kun olen sairastellut, niin toivoisi, että voisi vain hautautua sohvalle potemaan peiton alle. Se ei ole nyt onnistunut. Onneksi mies on ollut suurena apuna, vaikka ei olekaan voinut jäädä töistä kotiin. Jotenkin sitä on selvitty.

Paranemisia!

Piikkis kirjoitti...

Olin kerran siskollani kylässä. Heillä on 3 lasta, jotka olivat silloin noin 2- , 4- ja 6-vuotiaita.

Pari tuntia tuloni jälkeen keskimmäinen alkoi oksentaa. Toisena päivänä me kaikki muut oksennettiin. Tuntui kun olisi hakattu pesäpallomailalla jäseniä.

Kolmantena päivänä toivuttiin, paitsi se 4-vuotias, joka oli pirteä kuin peipponen, eikä tajunnut, miksi me vaan maattiin vetämättöminä olkkarin lattialla ja sohvilla :-).

Leijonakuningas oli juuri silloin ilmestynyt videolla, ja sitä sitten katsottiin aika monta kertaa sinä päivänä :-) + muuta videokokoelmaa...

Olen jo kunnossa, onneksi.