Olen tätä käsitellyt jonkun verran aiemminkin, mutta tätä äitinä olemisesta jonkun verran kysellään tässä live-elämässä, siis että miltä tuntuu (tuntuuko erityiseltä kun olen adoptioäiti), mitä nyt ajattelet äitiydestä ylipäätään jne.
Adoptiolapsen äitinä olo on sanoisin 97 % ihan normaalia äitiyttä, johon kuuluu tavallista arkea ruuan laittoineen ja rutiinin pyörittämisineen. On tullut aika harvinaisen selväksi, että noin samanikäisten lasten vanhemmilla on noin samanlaiset vaiheet lapsilla, ja samat ongelmat (nukahtamiset, nirsoilut, pottailujen takapakit jne.).
On paljon iloja, kuten lapsen hupsutukset ja hellyyden osoitukset, ja kun hän oppii ja onnistuu jossain, jota on yrittänyt kauemmin. Ja on pieniä suruja, kun lapsi on kuumeinen ja yskäinen, eikä voi auttaa oikein mitenkään tai hetkiä, kun ärsyttää suunnattomasti noin tuhannes uhmakohtaus samana päivänä.
Se miten iso prosentti on sitä erityisäitiyttä on, riippuu varmaan lapsen iästäkin. Nyt pienen lapsen äitinä se prosentti on pieni. Ainakin meillä, joilla kumminkin on mennyt kovin hyvin, koska lapsi on hyväksynyt meidät ja kiintynyt meihin. Isomman lapsen äitinä prosentti voi isota, kun lapsi miettii taustaansa ja käsittelee sitä. Voi vain toivoa, että se menee hyvin ja että pystymme antamaan ilmapiirin, jossa hän uskaltaa pohtia niitä asioita meidänkin kanssa, ja saa sen verran hyvän itsetunnon, että kestää sen kun ymmärtää, että hänet on hylätty kerran (vaikkakin siinä toivossa että hän saa paremman elämän). Sitten voi ilmetä muuta vaikeutta, mikä saattaa johtua adoptiotaustasta (esim. koulussa oppimisvaikeudet tai vaikeudet toimia ryhmässä). Ja sitten kun lapsi kulkee jo yksin, niin rasismin pelkokin nostaa päätään. Tunne on vähän kuin siinä sanonnassa, että pienen lapsen äidillä on pienet murheet ja ison lapsen äidillä isot.
Mutta kun tapahtuu jotain, pientäkin, niin se erityisyys nousee nopeasti pintaan. Se on kuin palohälytys, joka vaatii tarkastamaan onko kyseessä väärä hälytys, harjoitus vai todellinen adoptiotaustaan liittyvä asia, joka pitää ottaa vakavasti.
Esimerkiksi kun Suppis ei 2-vuotiaana puhunut kovin hyvin (yhdisteli kyllä useimmiten 2 sanaa, joskus 3-4, mutta suht paljon oli vielä äännähdyksiä, joilla osoitti mitä halusi. Kun neuvolassa tarjottiin puheterapiaa, tartuimme tarjoukseen. Jos Suppis olisi biologinen lapsemme, olisimme varmaankin surutta odotellut 3-vuotisneuvolaan, ja katsoneet asiaa silloin. Ja lopputulos olisi sama kuin nyt, eli Suppis on talven mittaan ruvennut puhumaan yhä monimutkaisemmin, käyttää aika monimutkaisiakin taivutettuja sanoja (esim. leikitkö äiti kanssani pallolla). Esimerkiksi puheen kehitys on siis yksi asia, jossa kv. adoptiovanhemman täytyy olla tarkempana kuin biovanhemman. Sen moni ymmärtää ja hyväksyy ihan suit sait.
Toinen asia on sitten erot ja eroahdistus. Tätä ei ymmärretä niinkään hyvin. Ajatellaan, että kaikki lapset saattavat itkeä hoitajalle tai päiväkotiin jäädessään, se ikään kuin kuuluu asiaan. Totta kai lapsi kaipaa vanhempaa, mutta tottuu pian. Jos Suppis reagoi muiden kuin äidin ja isän hoitamisiin huonosti itkien lyhyenkin (muutaman tunnin) jonkun (tutun ihmisen) hoidossa olon jälkeen tuntikausia takertuen sylissä, itkien, heräillen ja varmistaen läsnäoloani koko yön ja alkaen taas seurata minua joka paikkaan kuin hai laivaa (vaikka jo hetken pääsinkin vessaan ihan yksin), ja kerromme ongelmista lähipiiriin ja päätämme lykätä hoitoonmenoa vielä vuodella, niin moni ajattelee ja sanookin, että me olemme ylihuolehtivia, liiottelemme ja itse takerrumme lapseen, joka pärjäisi ikänsä puolesta ihan hyvin vaikka kokopäivähoidossa täysin vieraiden hoitajien kanssa. Kuin kuka tahansa lapsi siis.
Samoin naureskellaan, kun Suppis pyrkii vauvaksi (siis hän on ruvennut viimeisen vuoden aikana haluamaan tulla syliin kuin vauva ja haluaa että hänelle juotetaan vaikka maitoa taikamukista siinä). Tämä on oikeastaan vain lissäntynyt, mitä vanhemmaksi hän tulee. Nyt 2 v 9 kk iässä se on päivittäistä tai lähes päivittäistä. Jokainen adoptioon vihkiytynyt tietää, että Suppis ottaa siinä itselleen korvaavia kokemuksia ajasta, jolloin ei saanut sellaista vauvan hoitoa, mitä vauvalle kuuluu, niin paljon kiiretöntä sylittelyä kun tahtoo, huolenpitoa, ihan tavallista perushoitoa (Suppis hakee itse hoitovoiteet ja haluaa että häntä rasvataan kuin vauvaa). Mutta jotkut tavallisten lapsien vanhemmat kummastelevat tätäkin. Ja voin melkein kuulla ajatukset, joissa pidämme omien tarpeittemme takia, ehkä lapsettomuuden trauman vuoksi, näin isoa lasta liian vauvana, eikä ne jää aina ajatuksiksi, vaan ne sanat voi kuulla ihan ilman vainoharhoja ihan normalilla kuulolla.
Näissä asioissa ei kannata kumminkaan liikaa kuunnella muita tai vähättelyjä, jos itse kokee, että on joku ongelma. Onneksi kumminkin ihan tavalliset (eli ilmeisesti sen kummemmin adoptioon perehtymättömät) kaupungin lapsipsykologitkin ymmärtävät, että adoptiotaustan takia lapsen voi olla vaikeaa olla erossa vanhemmista, jotka vihdoin sai. Hän on kokenut jo niin suuria eroja ja muutoksia elämässään, että ei se pelko menettämisestä ole hänen näkökulmastaan liiottelua. Suppis ainakin on kovin mustasukkainen, kukaan muu lapsi ei saa koskeakaan minuun vaan olen vain hänen.
Omaa äitiyttäni ei ole sen kummemmin kyseenalaistettu (siis että onko minulla oikeus olla Suppiksen äiti, kun en ole häntä synnyttänyt tai olenko hänen ns. oikea äitinsä), mutta on pyritty neuvomaan asioissa, joissa tavallisten biolasten vanhempana harvemmin tulee omaa kokemusta. Toki biologisissakin perheissä tulee lasten ja vanhempien välille epävarmoja kiintymyssuhteita, joissa lapsile tulee on samoja käytöspiirteitä kuin adoptoiduille lapsille. Mutta Suppis on 2 kertaa jättänyt taakseen kaiken tutun. Kerran kun hänet jätettiin löydettäväksi ja toisella kerralla hän joutui jättämään kaiken muunkin taakseen, kielen, hajut, maut, ympäristön missä eli, kulttuurin, maan... voitte vain jatkaa listaa.
tiistaina, kesäkuuta 24, 2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)