perjantaina, joulukuuta 30, 2005

Pesänrakennusvietti iskee

Olen jo ruvennut toteuttamaan yhtä ikuista lupausta uudelle vuodelle, eli kaappien ja hyllyjen järjestelyä ja siivousta. Olen nyt käynyt pari hyllyä läpi, kun ostin alennusmyynnistä 2 uutta kirjahyllyn pätkää ja tyhjennän nyt vanhoja uusiin laitettavaksi.

Lisäksi haaveilen ostavani yhdelle olohuoneen seinälle kuvassa olevaa Lundian vakolakattua hyllyä. Siihen tulisi kaikki 500 vinyyliä ja cd-levyt, levysoitin, cd-soitin, kaiuttimet + paljon kirjoja. Alhaalle tulisi mun käsityölehdille hyvä säilytyspaikka ovelliseen kaappiin. Ja se nykyinen matala lastulevyhökötys saadaan pois siitä.

Oikeastaan ne uudet hyllyt ovat tyyliltään keittiöön sopivia. Meillä on niin vähän seiniä keittiössä, niin sijoitan ne olohuoneen puolelle heti keittiön viereen. Ne ovat valkoisia avohyllyköitä, joissa on pienet vetolaatikot (esim. pöytäliinoille ja lautasliinoille) ja asettelutilaa esim. hedelmäkorille ja kukille. Yksi taso on viinipulloille.

Toiseen niistä hyllyistä kerään kaikki keittokirjat (meillä on niitä paljon). Toiseen menee muutakin kirjaa. Mietin että joku linjaus siihen hyllyyn täytyy kehittää tyyliin vaikka kaikki kartta- ja matkustamiseen liittyvät kirjat ja taidekirjat.

Aion hankkia yhteen tangolliseen vaatekaappiin 2 matalampaa elfahyllyä tai vastaavaa alle. Niihin saa laitettua lakanoita ja pyyhkeitä enemmän kuin vastaavaan tilaan tavallista hyllyä. Sitä hyllytilaa jää sitten lapsen vaatteille. Korihyllyjen päälle mahtuu silti paitoja, lyhyitä takkeja ja jakkuja. Toiseen tankokaappiin sitten mekot japitkät takit ym. mitkä eivät matalaan mahdu.

Kun käyn kaappeja ja hyllyjä läpi, olen ottanut sivuun kaikki cd-levyt, kirjat, vaatteet ja muut tavarat, joita en tarvitse, joista en enää pidä, ja joita en enää käytä. Myyn ne pois kirpputorilla. Parempi saada muutama euro niistä, kun pitää niitä turhaan kaapissa tai hyllyssä.

Tämä kaikki sisustamisvimma liittyy siihen, että nyt täytyy tehdä hyllytilaa lapselle. Särkyvä kuten vinyylit ja cd-levyt täytyy saada oven taakse (ja mahdollisesti lukkoon). Kohta täällä ei enää asukaan 2 aikuista, vaan lapsi!

Hyvää uutta vuotta kaikille!

tiistaina, joulukuuta 27, 2005

2005 pakettiin

Salanimen blogista tällainen meemi:

1. Mitä sellaista teit vuonna 2005, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Aloitin tämän blogin ja opiskelin erityispedagogiikkaa.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

Ei mulla tainnut olla lupauksia. Tai jos oli, niin kodin siivouksen lisääminen ja sen olen pitänyt. Ensi vuodelle teen kunnonkohotuslupauksen.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei. Eikä kukaan hirmu läheinen saanut lapsia muullakaan lailla. Mutta ensi vuonna ainaskin 2 synnyttää.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei. Onneksi.

5. Missä maissa kävit?

En tainnut käydä edes Tukholmassa tai Tallinnassa... eli olen ollut vain Suomessa tänä vuonna.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2006, jota puuttui vuodesta 2005?

Lapsen...

7. Mitkä vuoden 2005 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

9.3. saimme adoptioluvan ja 16.6. paperit lähtivät Kiinaan.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Varmaan tuo erityispedagogiikan opintojen aloittaminen- vihdoinkin. Tai kotiselvityksen valmistuminen, tai luvan saaminen, mutta siihen en kauheasti voinut vaikuttaa.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Ääk. Mikä nyt olisi. En saanut kaikkea tehtyä, mitä sunnittelin tälle vuodelle.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Ei ole ollut muuta kuin normaaliflunssaa.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Pari uutta kirjahyllyn pätkää. Kenkäkaappi. Arjessa parhaita ainakin :-).

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Miehen. (On kova hassuttelija.)

13. Kenen käytös masensi?

Sen ystävän, josta kirjoitin viimeksi. (Jolla on vaikeaa sopeutua mun äidiksi tuloon.)

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Elämiseen.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Luvan saamisesta, papereiden lähdöstä ja opintojen aloittamisesta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2005?

Olavi Uusivirran Irrallaan.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?

Onnellisempi.

b) laihempi vai lihavampi?

En kumpaakaan.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Samoissa rahavaroissakin.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Lukeneeni kirjoja ilman tavoitteita.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Toivon, että olisin ollut vähemmän ärtyisä.

20. Kuinka vietit joulua?

Kahden kesken kotona.

22. Rakastuitko vuonna 2005?

En.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Tahdon asia, Gilmoren tytöt ja Amyn lailla. Muuten selkeä ykkönen on Sopranos, mutta sitä ei tainnut ollut tänä vuonna ollenkaan?

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

En.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Varmaan Imre Kertészin Kohtalottomuus.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Amadou & Mariam: Dimanche a Bamako (suosittelen kaikille, jotka haluavat olla hyvällä tuulella).

28. Mitä halusit ja sait?

Halusin sisäistä rauhaa ja jossain määrin olen saanut sitä.

29. Mitä halusit, muttet saanut?

Lapsen,paljon rahaa säästötilille...

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Oliver Hirschbiegelin Perikato.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Käytiin Tarvaspäässä kakkukahveilla. Kotonakin oli kakkua ja sain mieheltä lahjan. Täytin 36 v.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Lapsen tai lapsitiedon saaminen tänä vuonna.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2005?

Mustat farkut, musta paita. Kesällä uimapuku ja shortsit.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Oma terve järkeni.

35. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Adoptiolasten perhevapaiden epäoikeudenmukaisuus verrattuna biovanhempiin.

36. Ketä ikävöit?

Lasta ja yhtä ystävääni, joka muutti eri kaupunkiin tämän vuoden alussa.

37. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

En osaa sanoa. Ehkä eräs Simo-Pekka siltä autistiluokalta, missä kävin vierailulla, teki suurimman vaikutuksen. Myös sen luokan opettaja ja eräs muu erityisopettaja antoivat ajattelemisen aihetta.

Kateus syö ihmistä

Olipa rento joulunaika. Sen huomasi siitä, että mulla ei ole työkännykkää tänään mukana (unohtui kotiin) ja meinasin aiheuttaa hälytyksen töihin tullessa (unohdin koodin). Että näemmä myös näin lyhyt loma voi rentouttaa.

Pukki oli antelias ja sain kivoja lahjoja, mm. leffalippuja, uuden iltalaukun Indiskasta, sisustustavaraa, uudet tyynyt, rikkaimurin (oma toive) ja teflonkattilan puuron keittoon. Luntakin satoi idylliksi asti, eikä ollut liian kova stressi.

Seuraava joulu on varmaan vielä kivempi, (toivottavasti) ensimmäinen lapsiperhejoulumme. Monet kyselivät tavatessa, miten jaksan odottaa epämääräisen ajan sitä lapsitietoa. Hyvin. Itse asiassa tämä papereiden lähettämisen jälkeinen aika on ollut ihan leppoisaa odotusta. Enää ei tarvitse jännittää, kelpaako. Emme voi tässä vaiheessa edistää adoptiotamme millään, joten ei voi muuta kuin elää sitä omaa elämäänsä, mitä eli ennenkin. Ehkä asiaa auttaa, että pidin ja pidän siitä elämästä, myös ilman lasta. Jotenkin hassua kaivata lasta tosi paljon, mutta samaan aikaan kuitenkin tajuta, että minulla on oikeasti hyvä ja onnellinen olla myös ilman häntä. Ehkä on vain hyväksi, että sen meidän tulevan lapsen ei tarvitse tehdä minusta onnellista, koska olen sitä jo nyt.

Sain kuulla joulun aikaan kivoja uutisia, eli kaksi ystävääni saa vauvan ensi loppukeväällä ja juhannuksena. Olin tosi iloinen ihan heidänkin puolestaan, mutta myös itsekkäistä syistä. On kivaa, että joku oikea ystäväkin on samaan aikaan kotona lapsen kanssa kuin minä. Saanhan varmaan tuttavia hiekkalaatikolta, mutta omien ystävien kanssa on varmaan helpompaa jutella aroistakin asioista myös siinä uudessa elämäntilanteessa. Tosin toinen näistä asuu sen verran kaukana, että kovin usein emme pääse tapaamaan. Mutta onhan se mahtavaa, että meillä on yllättäen sama elämäntilanne, ja voi soitella ja tajuta heti, missä toinen menee. Hän on kärsinyt 10 v endometrioosista ja on yrittänyt lasta pitkään, joten olin erityisen iloinen hänen puolestaan.
Niin se maailma muuttuu. Vielä joskus 3 v sitten en olisi pystynyt ihan oikeasti olemaan pelkästään iloinen, ilman pientäkään kateuden pistoa. Nyt pystyn.

Se noista ystävistäni, joka asuu muutaman kilometrin päässä, kertoi, että miehensä sisko oli käynyt itkemään kuullessaan uutisen, että he odottavat toista lasta. Käly oli juuri saanut tietää, että ilman lääkäreiden apua he aivät lasta saa. Ymmärrän senkin puolen asiasta hyvin, enkä ehkä koskaan unohda sitä, miltä tuo tuntuu.

Kun aloin ymmärtää, että meille ei tule helposti lasta, uskouduin eräälle työn kautta tutuksi tulleelle minua n. 10 v vanhemmalle naiselle. Hän kertoi omasta lapsettomuudestaan, että hänessä on luultavasti jotain vikaa, koska ei edellisen suhteen aikana joskus 25-30-vuotiaana sitten tullut raskaaksi yrityksestä huolimatta. Nyt hänen miehensä, jonka hän tapasi joskus 33-vuotiaana, ei missään nimessä halua lasta. Hän sanoi tyytyneensä siihen. Heille adoptio ei ole mahdollinen monestakaan syystä.

Nämä jo aiemmin kerrotut jutut ovat nyt sitten muuttuneet monta kertaa viimeisen vuoden aikana. Joka viikko hän kertoo mitä ihmeellisempiä juttuja, joista tiedän, etteivät ole tosia. Olenhan itsekin käynyt lapsettomuusklinikalla tutkimuksissa ja tajuan, mikä voi olla totta ja mikä ei. Ensimmäisen kerran kysyin, että eikö se asia ollutkin näin, mutta hän kieltää, vaikka niistä aiemmista jutuista on esim. sähköpostejakin. Hän ei tajua, että ne valeet ovat niin läpinäkyviä.

Olen ajatellut, että hän ei pääse yli siitä, että minä pääsen kun pääsenkin äidiksi. Se on iskenyt hänen tajuntaansa kunnolla nyt, kun olemme saaneet luvan. Sitä ennen se ei ollut hänelle konkreettinen uhka, koska prosessi on ollut pitkä ja se lapsen tulo on aina ollut vuosien päässä. Mutta varsinkin nyt ihan loppuvuonna jutut ovat menneet suorastaan kummallisiksi. Hän on niin valtavan kateellinen siitä, että saamme lapsen, että hänen on pakko puolustautua noin. Tai sitten häntä kismittää se, että meillä mies on ihan yhtä innokas saamaan meille lasta kuin minäkin. (Tosin heillä pelkkä miehen haluttomuus ei ole ainut este esim. adoptioon). Jotenkin se on aivan valtavan surullista, kun lapseton kadehtii toista lapsetonta, joka saakin lapsen, eikä edes kovin yllättäen tai minkään *ihmeen* kautta.

PS. Itse siis inhoan niitä *ihme*raskaustarinoita, varsinkin kun ne kerrotaan tyyliin, josta selvästi tajuaa, että kertojan mielestä adoptio on joku rapavaihtoehto, johon tartutaan, kun muuta ei saada.

torstaina, joulukuuta 22, 2005

Maailmanparantaja ottaa osaa meemiin

Tein Scillan blogista löytyneen testin, jossa tutkitaan elämäntapaprofiileja. Olen yllättäen maailmanparantaja. Tämän profiilin sopivuus minuun on 55 %. Toisena oli älykkö, 43 %.

Arvo-ja asennemaailmasta…

Maailmanparantajat ovat universalisteja. He haluavat tehdä kaikkensa, jotta maailmasta tulisi parempi paikka kaikille sen asukkaille. Maailmanparantajat ovat nuoren sukupolven omatunto. Eettisyys heijastuu heidän ajatuksissaan ja käytöksessään. He tiedostavat maailman moninaiset ongelmat ja tuntevat niistä myös henkilökohtaista vastuuta. He ovat aidosti huolestuneita luonnon tilasta, ihmisoikeuksista, eriarvoisuudesta, köyhyydestä ja muista polttavista ihmiskuntaa koettelevista ongelmista.

Suvaitsevaisuus on keskeinen arvo maailmanparantajien arvomaailmassa. He ovat suvaitsevia erilaisia ihmisiä, ideologioita, ajatuksia kohtaan. Heidän mielestään esimerkiksi yksilön seksuaalinen suuntautuminen on henkilökohtainen asia ja suhtautuvat kaikkiin vaihtoehtoihin myönteisesti. He suhtautuvat hyvin positiivisesti myös maahanmuuttajiin, siviilipalvelukseen ja kehitysavun lisäämiseen. Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että maailmanparantajien suvaitsevaisuus on laajalle ulottuvaa eikä jätä ulkopuolelleen mitään ihmisryhmää, uskontoa tai ideologiaa.

Toiset ihmiset muodostavat maailmanparantajien arvomaailman ytimen. Vaikka maailmanparantajat pitävät kaikkia ihmisiä tärkeinä, oma viiteryhmä ja omat henkilökohtaiset suhteet ovat ehkä kaikista keskeisimmällä sijalla heidän elämässään. Ystäviä nähdään usein ja suhteiden vaalimiseen käytetään paljon aikaa ja energiaa. Parisuhde koetaan erittäin tärkeäksi elämänalueeksi.

Itsensä toteuttaminen korostuu voimakkaasti maailmanparantajien arvomaailmassa. He luovat elämäänsä merkityksellisyyttä toiminnan avulla. He haluavat ilmaista itseään, hyödyntää kykyjään ja toteuttaa omassa itsessä piileviä mahdollisuuksia. Luovuus on maailmanparantajille ominaista. Heidän joukostaan löytyy runsaasti taiteilijoita, muusikkoja, kirjoittajia ja käsityöläisiä.

Kiinnostuksen kohteista…

Pehmeät arvot heijastuvat myös maailmanparantajien kiinnostuksen kohteista. He ovat kiinnostuneita kulttuurista, taiteesta ja musiikista. Tärkeimmiksi harrastuksikseen maailmanparantajat mainitsevat laulamisen, soittamisen, tanssin, lukemisen, teatterin, lenkkeilyn ja joogan. Useat ryhmän jäsenet myös ovat mukana tai ainakin harkitsevat vapaaehtoistyön tekemistä. Vaikka järjestötoiminta ei kiinnostakaan kaikkia maailmanparantajia, se korostuu kuitenkin voimakkaasti muihin elämäntyylisegmentteihin verrattuna.

Musiikki on maailmanparantajille erityinen kiinnostuksen kohde. Kaikki vähintään kuuntelevat musiikkia aktiivisesti, mutta useat myös laulavat tai soittavat itse. Rockin ja popin lisäksi maailmaparantajat kuuntelevat mielellään reggaeta ja punkia. Myös etnisen musiikin, jazzin ja bluesin suosio korostuu muihin elämäntyylisegmentteihin verrattuna. (Piik. huom. mistä se tiesin mun musamaun?)

Tähän ryhmään kuuluu noin 11 % suomalaisista 15-25-vuotiaista. Ryhmään kuuluvista naisia on 72 %.
---

Sanotaanko niin, että ei ollut varmaan ihan valtaisa yllätys myöskään lukijoille.

tiistaina, joulukuuta 20, 2005

Kiitos vaan Unicefille joulumielestä

Joulu on täydessä menossa. Kortit on postissa ja osa on jo tullut luukusta meille. Kauemmas menevät paketit myös matkalla ilahduttamaan. Kaikki lahjat on ostettu, osa viety perille. Sain aikaan joulukirjeenkin kirjeenvaihtokaverilleni Unkariin. Olemme kirjoitelleet yli 20 vuotta, alussa tiiviimmin, nyt kerran pari vuodessa (vähintään jouluksi). Olemme myös vierailleet toistemme luona. Viikonloppuna pestiin matot ja ikkunat. Kinkku on sulamassa.

Mutta vielä on vähän hommaa. Laatikot on tekemättä ja uusi erä joulutorttuja paistamatta (pitää olla vähälaktoosisia ja gluteenittomia, joten kaupan tortut ja saarioisten äitien laatikot eivät kelpaa). Hyvin kuitenkin ehtii vielä.

Suomen Unicef järjesti sen sijaan vähemmän kivan jouluyllätyksen ja Espoon kaupungin oman lehden Ee-meilin uusimmassa numerossa (9/2005) antoi hyvää asennekasvatusta jokaiseen espoolaiskotiin. Lehdessä oli Unicefista useampi juttu, koska Espoo on vuonna 2006 Unicef-kaupunki. Yhdessä isossa jutussa kerrottiin Anna- ja Toivo-nukeista, jotka ovat eri ihmisten itse tehtyjä nukkeja, joita myydään 20 eurolla. Raha menee kehitysmaan lapsien rokotuksiin. Yhden lapsen rokottaminen maksaa 20 euroa.

Hyvä asia siis, mutta jutussa luki suorana lainauksena (lihavointi omani): "Alkuperäinen ajatus Unicefilla oli, että nuket olisivat kehitysmaiden lapsia, mutta nykyään voi adoptoida eli ostaa minkä maan kansalaisen tahansa, Elisabet Likki kertoo hymyillen". Minä jouduin vähemmän hymyillen keskustelemaan jutusta lapsemme tulevien kouluikäisten serkkujen kanssa, jotka mainitsivat nukeista ja yhdistivät sen meidän adoptioomme.

Olisiko mahdolista, että myymistä, ostamista ja adoptoimista ei rinnastettaisi Anna ja Toivo-kampanjassa noin suoraan? Adoptiovanhemmat ja -lapset saavat ihan riittävästi vihjailuja ja suoranaisia syytöksiä lapsikauppaan osallistumisesta, ilman että Unicef lisää näiden kahden asian yhdistämistä.

Asiasta on ihan virallisiakin tahoja myöten keskusteltu Unicefin kanssa noin vuosi sitten. Sen jälkeen näille sivuille tuli lainausmerkit adoption ympärille. Sitä ennen siellä luki mm. "adoptoi eli osta", "myyminen hyvään kotiin","adoptoi 20 eurolla", "parhaita adoptiosesonkeja ovat joulu ja äitienpäivän tienoo" ym. Mutta itse asia ei vaan mene perille. Heistä siinä ei ole mitään pahaa, koska "onhan adoptiostakin kuluja".

Hirvittää tilanne, jossa esim. koululuokka tai kokonainen koulu osallistuu tähän keräykseen, ja jossain luokassa onkin adoptiolapsi. Unicef on kuitenkin arvostettu lasten järjestö ja joku opettaja saattaa tarttua täkyyn. Miltä adoptiolapsesta tuntuu tällainen "myyminen hyvään kotiin" ja ostaminen? Mitä hänen luokkatoverinsa ajattelevat hänen tulostaan Suomeen?

Vaikka adoptiosta on kuluja, niin adoptiovanhemmat eivät maksa itse lapsesta edes lainausmerkeissä. Ja lapsille suunnatussa kampanjassa myymisestä ja ostamisesta puhuminen adoptiona on lainausmerkkienkin kanssa vaarallinen mielikuva, jonka lapsen mieli hyvin helposti oikoo suoraan lapsen ostamiseksi.

Minä boikotoin Unicefiä tästä lähin. Ei hyvänkään teon nimissä saa tehdä mitä vaan.

perjantaina, joulukuuta 16, 2005

Ensimmäinen arvosana saatu

Sain nyt sitten Erityispedagogiikan peruskurssin (6 op) esseen arvosanan. Sain vitosen eli erinomaisen! En tiedä, saanko koko kokonaisuudesta nyt sitten vitosen, kun muut tehtävät on arvosteltu hyväksytty/hylätty-asteikolla. Muita tehtävät olivat ne vierailuraportit, 10 lakikäsitteen määrittely Sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö- kirjan perusteella ja verkkokeskusteluun osallistuminen.

Esseen kirjoitin siis siitä, miten työssäni tarvitsen erityispedagogiikkaa. Esseen teoreettinen pohja tuli Hautamäki & co kirjasta Erityispedagogiikan perusteet.

Ilahduin valtavasti, koska on vähän aikaa, kun viimeksi olen opiskellut akateemisia arvosanoja (joskus v. 2000-2001). Tällä välillä olen opiskellut ohjelmistoja ja muuta mediasälää yksikseni ja kursseilla. Se on kyllä todellakin eri tyyppistä opiskelua. Pelotti, että näinköhän saan edes hyvää. Se oli tavoite, koska ainakaan avoimessa korkeakoulussa ei pääse jatkamaan opintoja, jos ei saa vähintään hyvää kaikista kokonaisuuksista.

On se kyllä kumma homma, että erinomainen arvosana on näin tärkeää tässäkin iässä. Kai tää on tätä "ärsyttää 9 ½"-syndroomaa.

Onnea Vuoden Valopilkku, Resonaari!

Eilen Ylen kulttuuriraati valitsi Vuoden Valopilkuksi erityispalvelukeskus Resonaarin. Itse ohjelmahan oli aivan kauhea huumoriyrityksissään aiheuttaen lähinnä hämmennystä ja myötänoloutta. Mutta mulle ennestään tuntematon Resonaari oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Se on 10 v vanha musiikin erityispalvelukeskus ja musiikkikoulu Kulosaaressa Helsingissä.

Resonaarin musiikkipedagogit Markku Kaikkonen ja Kaarlo Uusitalo ovat kehittäneet Uusitalon keksimää kuvionuotti-nuotinkirjoitusjärjestelmää helpottamaan kehitysvammaisten ja muiden erityisryhmien musiikin opiskelua. Se siis korvaa perinteiset nuotit konkreettisiin väreihin ja muotoihin perustuvalla systeemillä, joka on helppo omaksua. Sen avulla voi jatkaa musiikin opiskelua niin pitkälle kuin kiinnostus riittää. Kuvionuottijärjestelmän avulla voi myös siirtyä opiskelemaan tavallisista nuoteista.

Uusitalo musiikkiterapeuttina on huomannut musiikin auttavan kehitysvammaisia hahmottamaan maailmaa ja saamaan hallinnan kokemuksia. Musiikki on rakenteellista taidetta. Tietystä teosta seuraa välitön palaute, tietty ääni. Kuvionuottijärjestelmä on kansainvälisestikin ainutlaatuinen ja sitä on nyt viety muihin maihin.

Eli tällainen erityispedagogiikan sovellus on nyt Vuoden Valopilkku! Tosin voin hyvin kuvitella, että myös ns. normaalit oppilaat, joille nuotit ovat vaikea kynnys, hyötyvät tästä systeemistä. Varmaan tätä systeemiä käytetään joskus myös ihan tavallisilla musiikintunneilla.

torstaina, joulukuuta 15, 2005

Materiaalista rakkautta

Minä rakastan tiettyjä esineitä. Esimerkiksi rakastan Moleskine-muistikirjojani ja upouutta Moleskine- kalenteriani, tiettyjä kyniä, laukkuja, emalista siivilää jne. Tuo kulunut kirja tuossa kuvassa on Vincent Van Goghin Moleskine-muistikirja. Olen nähnyt sen livenäkin, Amsterdamin Van Gogh-museossa.

Useimmiten rakastan hyvin arkipäiväisiä esineitä, jotka ilahduttavat joka päivä kauneudellaan ja käytännöllisyydellään. Haluan tehdä arjestani erityistä. On mukavaa kirjoittaa hyvällä kynällä kauniiseen ja käytännölliseen muistikirjaan ja olla osa kulttuurihistoriaa.

Kiitos kummitätini & -setäni (jotka siis edelleen lahjovat minua), ostin joululahjarahalla käytettävyyttä ja kauneutta ensi vuoden jokaiseen päivään ja uuden muistiinpanokirjan!

sunnuntaina, joulukuuta 11, 2005

30-10 % epäonnistuneita adoptioita?

Luen nyt erityispedagogiikan perusopintojen Yhteiset lapsemme-opintojakson tenttiin. (Niille, jotka ihmettelevät outoa jakson nimeä: tämä samannimiseen Ylen avoimen yliopiston tuottamaan tv-sarjaan liittyvä jakso korvaa perinteisen Oppimisen haasteet-opintojakson.) Tenttikirjoina on eri asiantuntijoiden kirjoittama Lasten- ja nuorisopsykiatria ja Saloviita T.: Kaikille avoimeen kouluun- Erilaiset oppilaat tavallisella luokalla.

Teoksessa Lasten- ja nuorten psykiatria on osio "Ottolapsen perhe", jonka on kirjoittanut lastenpsykiatrian professori Jorma Piha. Se herätti aika paljon ajatuksia. Välillä hyväksyviä ja välillä epätoivoisiakin, koska jotkut asiat olivat aika kummallisesti esitetty. Tämä kirja on tietääkseni myös lääkäreiden tenttikirja. Eli neuvoloissa ja terveyskeskuksissa meitä hoitavat ihmiset, joiden totuus ja tietämys adoptiosta voi olla pelkästään tämä osion varassa.

Kirjoitan osion tähän nyt kokonaisuudessaan ja kommentoin väliin. Adoptioperheet ovat kirjassa osa kokonaisuutta, jonka nimi on Monimuotoinen perhe, ja siinä käsitellään yksinhuoltajan perhettä, uusperhettä ja ottolapsen perhettä. Itse muuten inhoan ottolapsi-sanaa, koska ottaminen tuntuu aika vieraalta tässä yhteydessä. Tulee mielleyhtymiä, että me nyt oikein ottamalla otamme lapsen. Saaminen tuntuu todemmalta ja adoptiolapsi & adoptioperhe neutraalimmilta sanoilta.

"Tulevassa ottolapsiperheeessa puolisoiden parisuhde syntyy samalla tavalla kuin muissakin avioparisuhteissa, koska lapsettomuus tulee ilmi yleensä vasta av(i)oliiton aikana. Käytännössä kuitenkin ottolapsen perhe on biologisesti, psykologisesti ja sosiaalisesti hyvin toisenlaisessa tilanteessa kuin perhe, jossa on biologisia lapsia."

Yllätys yllätys, että parisuhteemme alkaa tavalliseen tapaan. Ei siis aleta olemaan yhdessäkin jotenkin kieroutuneesti heti alusta alkaen. Minkähänlainen se muunlainen tapa muodostaa parisuhde on?

Tuosta lapsettomuudesta miinuspisteitä, koska lapsettomuus ei ole edellytys adoptiolle. Nykyään yhä enemmän on perheitä, joilla ei ole edes sekundääristä lapsettomuutta (eli että perhe on saanut yhden tai useamman biologisen lapsen ilman erityistä vaikeutta, mutta eivät halustaan ja yrityksestään huolimatta enempää).

Toki olemme erilaisia perheitä, ja sen tunnustamisesta plussaa. Koska minusta on selvää, että adoptioon liittyy aina erityispiirteitä.

"Lapsettomuus on vanhemmille narsistinen trauma, joka edellyttää lapsettomuuden tai syntymättömän lapsen suremista. Riittävää psyykkistä työstämistä edellyttävät myös mahdolliset adoptiota edeltävät keskenmenot. Lapsettomuuden syiden selvittäminen ja kypsyminen adoptiopäätökseen vie tavallisesti paljon aikaa. Siksi ottovanhemmat ovatkin yleensä biologisia vanhempia iäkkäämpiä saadessaan ensimmäisen lapsensa. Äitiyteen ja isyyteen valmistautuminen on erilaista, koska biologinen odotusaika puuttuu. Ottolapsen hankkiminen tarkoittaa muunlaista odottamista, johon liittyy monenlaisia epävarmuustekijöitä. Näistä vähäisempiä eivät ole kysymykset omasta kelpaavuudesta ja omien vanhempien ja sukulaisten reaktiot."

Tämä kappale oli ihan asiaa, ja siinä osittain sitä, mitä koetin joku aika sitten Sekä-Että-nimisessä blogissa kertoa lapsettomuuden surusta.

Tuohon iäkkyyteen lisäisin vielä kyllä senkin, että adoptioprosessi kestää monta kertaa kauemmin kuin raskaus, joten sekin lisää meidän adoptiovanhempien ikää. Meillä prosessi on helmikuussa kestänyt 3 vuotta. Jos meillä olisi kohdemaana esimerkiksi Filippiinit, niin luultavasti ainakin 4, ehkä jopa 5 vuotta tulisi täyteen prosessin alusta lapsen saamiseen, ainakin jos meillä olisi sukupuolitoiveena tyttö. Meillä siis ensimmäinen vuosi meni odottaessa neuvontaan pääsyä, toinen neuvonnassa, ja tämä kolmas sitten paperisodassa ja lapsiesitystä odottaessa. Ja kun adoptiovanhemmaksi päästäkseen täytyy olla vähintään 25 vuotta, mutta esimerkiksi Kiinan kohdalla 30 vuotta, niin sekään ei meitä nuorenna.

Hyvä, että myös ympäristö otettiin mukaan. On tärkeää huomata, että lähisuku voi aiheuttaa paineita.

Nyt tulee sitten sitä epätoivoa herättävää osuutta:

"Ottolapsi on useimmiten perheen ainoa lapsi. Tytöt ovat ottolapsina halutumpia kuin pojat. Lapsen alkuperään liittyvät avoimet kysymykset ovat ottolapsille merkittäviä epävarmuuden aiheuttajia. Ottovanhempia huolestuttaa monesti myös se, että lapsi vartuttuaan haluaisikin palata biologisten vanhempiensa luokse. Nämä huolet aktivoituvat nimenomaan ottolapsen tullessa nuoruusikään, jolloin kysymykset omista biologisista juurista ja omasta identiteetistä tulevat ajankohtaisiksi."

Häh? Haluaisinpa nähdä sen tilaston, jossa on tuo yksilapsisuus. Nyt äkkiseltään en muista kuin pari perhettä, jossa on ainoana lapsena 1 adoptiolapsi, ja heilläkin ikä on tullut vastaan toisen adoption kanssa. Yhdistelmiä, joissa on yksi tai useampi biologinen lapsi ja yksi adoptiolapsi tiedän toki enemmän kuin yhden. Mutta silloinhan adoptiolapsi ei ole perheen ainoa lapsi. Ja toki tunnen niitä perheitä, joilla on nyt yksi lapsi, mutta toinen prosessi meneillään tai ainakin ajatuksissa. Tunnen kuitenkin satoja perheitä eri postituslistoilta ja muista adoptiotilaisuuksista. Minusta tuntuu, että se, että perheessä on useampi kuin yksi lapsi, on kyllä ihan ylivoimaisesti yleisempää tilastoissakin.

Tytöt saattavat olla halutumpia, tai sitten tilastoja vääristää se, että tyttöjä tulee ainakin nyt kun Kiina on suuri luovuttajamaa enemmän adoptioon kuin poikia.

Jos nuo "avoimet kysymykset" ovat puuttuvia tietoja vanhempien perinnöllisistä sairauksista ym., niin toki ne mietityttää. Sen sijaan vielä ei pelota yhtään, että lapsi haluaisi palata biovanhempiensa luo. Hän varmaan haluaa tietää heistä kaiken, mitä on mahdollista, mutta se on minusta aika luonnollista. Niin haluaisin minäkin, jos olisin adoptoitu.

"Kertominen ottolapsen asemasta on monivaiheinen prosessi, joka alkaa vanhempien vastauksina 3-6-vuotiaan "mistä minä olen tullut"-kysymyksiin ja joka jatkuu uusina vastauksina ja selvennyksinä lapsen ja nuoren käsityskyvyn lisääntymisen myötä."

Ikätason mukaan kertomisen ymmärrän, mutta nykyään neuvonnassakin painotetaan, että alkuperäasiaa pitäisi pitää esillä aina, niin että ei tarvita lapsen kysymyksiä. Tarkentavia kysymyksiä kyllä, mutta asiaa ei pitäisi jättää lapsen kysytyttäväksi. Hänen pitää siis ikään kuin muistaa tietäneensä aina sen, että on adoptoitu.

"Lapsen näkökulmasta ottolapseksi tuleminen on merkittävä lastenpsykiatrinen ehkäisevä toimi, koska se on yleensä myönteinen ratkaisu lapsen elämän olosuhteille. Tästä huolimatta ottolapsi on aina hylätty lapsi. Syntymän ja ottolapsiperheeseen tulon välinen aika on tärkeä tekijä samoin kuin ottovanhempien kasvattajaominaisuudet, heidän osoittamansa kiintymys sekä perheen tarjoama turvallisuus. 70-90 % adoptiosta on onnistuneita. Onnistumisen mahdollisuuksia yleensä lisää se, ettei perheessä ole biologisia lapsia."

Oho! Mikä määrittää onnistuneen adoption? Se, että lapsia ei oteta huostaan tai perhe ei joudu lastensuojelun piiriin? Mutta ei voi olla totta, että 30-10 % adoptiolapsista otettaisiin huostaan?? Tiedän toki, että sitäkin tapahtuu. Joskus tilanteet menevät niin vaikeaksi, että vanhempien on ollut pakko luopua lapsesta. Ja koskeehan perheitä myöhemmin ihan normaali lastensuojelu, eli jos olosuhteet perheessä menevät syystä tai toisesta niin hurjiksi, että perhe ei enää ole turvallinen kasvupaikka, adoptiolapsi voidaan huostaanottaa siinä kuin biologinenkin lapsi.

Onhan toki kaikilla vanhemmilla mahdollisuus epäonnistua kasvatustehtävässään. Adoptiolapsien kanssa epäonnistumisen mahdollisuuksia on enemmän, koska lapset itsessään voivat tehdä suhteesta lapseen haastavan esim. vaikean kiintymyssuhdehäiriön takia tai muun erityisen syyn takia, esim. sairauden? Onko se epäonnistuminen sitten se, että lapsi ei sopeudu perheeseen ja yhteiskuntaan? Ja miten sitä on voitu tilastoida tuolla tavalla, että adoptio on epäonnistunut?

Femmie Jufferin tutkimuksessa on tullut esiin, että itse asiassa vauvana ja taaperona adoptoiduitujen myöhemmissä vaikeuksissa ei ollut tehtävissä eroa sen suhteen, että isompana adoptoidut pärjäisivät huonommin kuin vauvana adoiptoidut. Siihenkin vaikuttaa niin moni asia, missä lapsi on ollut ennen adoptiota, kuinka pitkä laitostausta hänellä on takanaan jne.

Ja miten biologisten lasten puuttuminen lisää onnistumisen mahdollisuuksia? Viitataanko tässä vanhempien tekemään vertailuun adoptiolapsen (joka on jossain määrin aina erityistarvelapsi) ja ns. normaalin lapsen välillä? Mutta voihan se biologinenkin lapsi olla erityislapsi? Vai että biolasten vanhemmat luulevat usein selviävänsä adoptiolapsen kanssa samoin eväin kuin ovat selvinneet normaalitaustaisten lastensakin kanssa? Vaikeaa sanoa, mistä moinen heitto.

Tämän jälkeen on kyllä kohtalaisen vaikeaa ottaa kirjan muitakaan osioita ihan tosissaan.

torstaina, joulukuuta 08, 2005

IhQna pikkujoulubeibenä

Meillä on työpaikan pikkujoulut huomenna. Vaikka tahtoisin uskoa meemin ihQuuteeni, välillä kyllä tulee mieleen, että mitenkähän paljon olen muuttunut kymmenessäkin vuodessa. Olenko jo ihan keski-ikäinen vaimoihminen, jolla ei ole ihQutta enää ollenkaan?

Olin 4-5 v sitten vanhojen opiskelukavereiden tapaamisessa, jossa mulle kyllä vakuuteltiin, etten ole muuttunut lainkaan. Mutta sen jälkeenkin on tapahtunut niin paljon.

10 v sitten valmistuin, ja silloinen parisuhde oli raunioina. Erottiin lopullisesti seuraavana keväänä, kun vihdoin se mies sai sen verran omaa huonoon suuntaan mennyttä elämäänsä kuntoon, etten romauttanut ihan kaikkea kerralla.

Alkoi viimeinen sinkkukauteni. Olin kivassa työpaikassa, jossa oli kiinnostavia miehiäkin. Nykyinenkin työpaikka voi olla kiva ja kiinnostava, mutta jos olisin seuraa vailla, niin yhtäkään kiinnostavaa täältä ei löytäisi edes epätoivoisinkaan sinkku.

Kävin treffeillä ja laittauduin joka päivä töihin enemmän kuin nykyään ihan oikeaa, suunniteltua ulos menoa varten. Miten jaksoinkaan nähdä niin paljon vaivaa? Nykyään riittää että on puhtaat hiukset ja suht kivat vaatteet. Tai edes yleensä säähän ja työtehtäviin sopivat vaatteet päällä. (Tänään ruskeanvihertävät reisitaskuhousut ja ruskea-vaaleanruskearaitainen raitapaita, Gudrun Sjödénin.)

Silloin ennen ei koskaan tiennyt, kuka sinä päivänä tulisi vastaan. Ja kenet tapaa, töissä tai töiden jälkeen jossain kuppilassa tai vaikka leffassa. Vaatteisiin laitoin rahaa varmaan kuukaudessa yhtä paljon kuin nyt vuodessa. Minulla oli paljon bailuvaatteita. Nyt eniten mukavia arkivaatteita ja ulkoiluvaatteita (ja ulkoilulla tässä yhteydessä tarkoitan oikeaa ulkoilmassa oloa, enkä kaupungilla hillumista).

Ennen mulla oli paljon erikoisia kenkiä. Silloin ihQus oli kengissäkin tärkeämpää kuin mukavuus. Tarvitseeko edes kertoa, kumpi on nyt tärkeämpi kriteeri kenkien valinnassa? Kävin myös kampaajalla vähän väliä. Luottokampaajani käsistä päästyä olin aina ihQumpi kuin sinne mennessä. Nyt en ole vastaavaa kampaajasuhdetta löytänyt.

Milloin tämä ihQus-alamäki alkoi? Ei ainakaan heti, kun tapasin tämän nykyisen aviomieheni, jota en siis todellakaan ole vaihtamassa. Koska vielä silloin pääsin ilmaiseksi HKL:n bussissa, kun olin minihameessa ja ei ollut pienempää rahaa kuin 100 mk, ja vielä parinkin vuoden päästä tai naimisiinkin menon aikaan saatoin saada treffikutsuja ihan tämän tästä.

Menikö se ihQus tuossa lapsettomuuden, ja kovan äidiksi haluamisen vaiheessa? Vai tekikö ikä tehtävänsä? Vai pitkä parisuhde? En ollut tuossa ihQvaiheessakaan mikään Miss Universum tai anorektikkomallityttö, vaan uhkea ja ihan hyvässä lihassa, mutta ilmeisesti ihQ sekoitus iloista pikkutyttöä ja pehmeää naista. Tosin onhan noita kiloja kertynyt sen jälkeen. *huokaus* Luin jostain vastikään, että monet lihovat lapsettomuussurun aikana. Täytyy varmaan alkaa pikkaisen keventämään kevättä kohti.

Miten ihQus saadaan takaisin? Auttaako uusi pirteä kampaus? Olen miettinyt, että tuollainen Hanna Pakarisen revitty hiuslook voisi sopia mullekin, mutta ei noin mustana, vaan oman värisenä, eli tummanruskeana, ja jotain muuta väriä lisäksi. Nyt hiukseni ovat aika lailla luonnontilassa, taipusat, ja suht pitkät. Entäs uusi värikkäämpi vaatetyyli? Vai onko se tyttöihQus lopullisesti menetetty tässä iässä? Mitä tilalla?

PS. Mulla ei oo mitään päällepantavaa.

keskiviikkona, joulukuuta 07, 2005

Meedio-saari meemeilee

Your Birthdate: July 7

You are an island. You don't need anyone else to make you happy.
And though you see yourself as a loner, people are drawn to you.
Deep and sensitive, you tend to impress others with your insights.
You also tend to be psychic - so listen to that inner voice!

Your strength: Your self sufficiency

Your weakness: You despise authority

Your power color: Maroon

Your power symbol: Hammer

Your power month: July


Osui ja upposi, varsinkin tuo auktoriteetit... Ja olen monesti tuntuu että olen kovin erilläni kaikista, vaikkakin saatan vaikuttaa ulospäin hyvinkin sosiaaliselta.

Miehestäkin piti katsoa:


You're incredibly introverted and introspective. You live inside your head.
You spend a lot of alone time meditating and thinking.
People see you as withdrawn, and at times they are right.
You are caring and deep, but it may be difficult for you to show this side of yourself.

Your strength: Your original approach to thinking

Your weakness: You tend to shy away from others

Your power color: Pale blue

Your power symbol: Wavy line

Your power month: July
Tässäkin on pikkaisen totuutta, koskapa mun mies on oikeasti todella perhekeskeinen ja lämmin ihminen, mutta antaa sen puolen näkyä vain niille, keistä välittää. Hän on todella omaperäinen, ja monien mielestä hankala tyyppi, kun hänestä ei voi helposti ennustaa, mitä sanoo tai ajattelee.
Hän on myös ujo uusien ihmisten keskuudessa, vaikka on kaikkea muuta kuin ujo tutussa ympäristössä. Tämä hämmästytti mua aluksi, koska hän niin voimakkaasti teki selväksi, että haluaa minut ja vähän jahtasikin, niin kuvittelin, että hän ei olisi ujo ollenkaan.

Kannustusta ja tukea

Oltiin viikonloppuna kylässä siskoni perheen luona. Paikalla oli myös vanhempani.

Tuli puhetta, että meillä on ylioppilasjuhlat ensi keväänä. Veljeni vaimon poika kirjoittaa ylioppilaaksi (heillä on uusioperhe). Sanoin ihan ohimennen, että jos me ollaan juuri tultu hakumatkalta ja vaikuttaa, että lapsi ei ole valmis suuriin joukkoihin, niin me ei välttämättä olla tulossa sinne juhliin. Äiti sanoi, että sinnehän se lapsi pitää nimenomaan tuoda, heti esiteltäväksi suvulle. Sanoin, että kunhan ensin tottuu meihin ja muutokseen.

Lankoni sanoi hyvin ivallisesti, että komerossako meinaat sitä pitää. Sanoin, että en, mutta en todellakaan tuo lasta juuri hakumatkan jälkeen tilaisuuteen, jossa monta kymmentä ihmistä pyörii ympärillä ja ehkä pyrkii ottamaan lasta syliin jne. Sanoin, että meille adoptioneuvonnan antanut Pelastakaa Lapsetkin suosittaa tällaista rauhoittumista. Siihen lanko sanoi, että ne sossut ei nyt tiedä mitään lastenkasvatuksesta. Sanoin, että tuskinpa PeLa on ihan itse kiintymyssuhdeteoriaa keksinyt.

Sitä paitsi suurin osa noista vieraista on meillekin vieraita, koska sen ylioppilaaksi kirjoittavan pojan sukuahan ja heidän perhetuttujaanhan siellä suurimmaksi osaksi on. Meidän suvusta korkeintaan me sisarukset perheineen ja mun vanhemmat ollaan siellä.

Antaa esimakua tämä tallainen, mitä asenteita on vastassa.

Puhuttiin sitten miehen kanssa tuosta autossa matkalla kotiin. Oltiin ihan yksimielisiä, että lasta ei niihin juhliin viedä, jos olemme tulleet kuukauden sisällä tai muuten vielä vaikuttaa siltä, että se voisi pelottaa tai hämätä lasta. Noissa juhlissa on 100 % varmasti tätejä, jotka haluavat ottaa syliin söpön kiinalaislapsen ja kosketella häntä. Kun ei ole pakko antaa lasta yleiseksi kiertopalkinnoksi, emme sitä todellakaan tee. Ajattelivatpa sukulaiset siitä mitä hyvänsä.

keskiviikkona, marraskuuta 09, 2005

Lastenhoito-opissa ja etuuksien valvontaa

Olimme noin viikko sitten Adoptioperheet ry:n järjestämällä Hakumatkalle lähdössä-illassa. Se oli siis hyvin käytännönläheinen ilta, jossa 2 kokenutta adoptioäitiä ja terveydenhuollon ammattilaista kertoivat erilaisia lastenhoitoon ja kiintymyssuhteen edistämiseen liittyviä juttuja.

Läpikäytäviä asioita oli paljon, ihan vaipanvaihdosta lastenkotitaustan tuomiin erityispiirteisiin. Todella hyödyllinen ilta, varsinkin jos ei ole paljon lastenhoitokokemusta. Minä olen hoitanut aika paljon lapsia, mutta siitä alkaa olla aikaa. Vaipan olen vaihtanut viimeksi joskus 5 v sitten. Mutta mies ei ole vaihtanut ikinä vaippaa tai kylvettänyt lasta. Joten minusta oli tosi hyvä, että nuo asiat käydään läpi kunnolla niin, että kumpikin olemme opissa.

Vaikka ei olisi ollut noita sisarusten lapsiakaan harjoittelukappaleina, niin tiedän jotain silläkin perusteella, että olen kuitenkin lukenut kumpaakin vauvalehteä niin kauan kuin meille on toivottu lapsia. Eli viitisen vuotta. Mies ei ole jostain syystä ollut niin valtavan kiinnostunut niistäkään. Jonkun jutun joskus on lukenut.

Osan numeroista olen ostanut itsellenikin, koska niissä on joko adoptioasiaa tai muuten hyvä aihe. Esimerkiksi Kaksplussan numerossa 2/2005 oli vauvan perushoidosta hyvä paketti. Vaikka siinä oli jotain vastasyntyneen napatyngän puhdistusohjeita, niin ei se haittaa. Perusvinkit kylvetykseen, vaipan vaihtoon ja syöttämiseen olivat kuitenkin hyvät ja selkeät, kuvien kera. Samassa lehdessä oli lapsiperheen taloudenpidosta hyvä juttu.

Nyt sain vinkin, että uusimmassa Vauva-lehdessä (10/2005) oli kiinnostava juttu kasvukäyristä. Jutun esimerkkiperhe on sellainen, jolla on 4 Kiinasta adoptoitua lasta, joista yksi on poika. Heistä oli hyvin suloinen kuva, ja jutussa paljon hyvää asiaa! Jos jossain neuvolassa vielä suhtaudutaan nuivasti siihen, että kv. adoptiolapset eivät välttämättä mene suomalaisilla kasvukäyrillä, niin tuossa oli vaikka neuvolaan mukaan otettava juttu siitä, kuinka 4 lasta menivät kaikki omilla käyrillään. Samoin oli kivaa lukea siitä, mitä ne käyrät oikeastaan ovat.

Viikon hyvä uutinen: nyt esitetään korotuksia meidän adoptioperheidenkin tukiin. Tätä asiaa on ajettu Adoptioperheiden edunvalvontaryhmän toimesta. On käyty ministeriössä, soiteltu työryhmän jäsenille sekä lähetetty ja viety materiaalia. Adoptiohan on asia, jota harva vastustaa aktiivisesti. Mutta olemme niin pieni ryhmä, että meidät unohdetaan helposti kaikista lainsäädäntäjutuista. Onneksi nyt ei käynyt niin. Mutta varmaahan tuo ei ole, ennen kuin asia on käsitelty ja hyväksytty. Ja sitten jännittää, ehtiikö uudistus meille. Harmittaa, jos rajaudumme tuosta esim. kuukaudella.

Kerran eräs adoptiovanhempi sanoi minulle aika pilkallisesti, että he ovat normaali lapsiperhe, eivätkä harrasta adoptiota. Onneksi osa jaksaa harrastaa ja uhrata omaa aikaansa kaikkien muiden adoptioperheiden eteen, tai tätäkään etuutta ei todellakaan olisi tässä esityksessä.

Monella ulkopuolisella ei ole käsitystä, miten eriarvoisessa asemassa olemme. Nythän alle 7-vuotiaan adoptoivat adoptioperheet saavat 180 arkipäivää (eli noin 7 kk) vanhempainvapaata. Hoitovapaan ulkopuolelle rajautuu, jos lapsi on esim. 2,5 v tullessaan kotiin. Mitään vanhempainvapaata ei ole, jos lapsi on 7 v. Aivan kun jostain muualta, mahdollisesti laitoshoidosta adoptoitu lapsi voisi heti hakumatkan jälkeen pujahtaa kouluun tuosta vain.

Työryhmä esittää, että adoptioperheiden perhevapaat nousevat lähemmäs bioperheiden 263 perhevapaapäivää. Tarkalleen ottaen esitetään vähintään 200 päivää. Päiviä on vähemmän, koska tekstissä vedotaan synnytykseen valmistautumiseen ja siitä toipumiseen. Kyllä meillä adoptoijillakin on valmistautumista adoptioon. Kaikilla lähestyvä synnytyskään ei ole niin lepoa vaativa, vaan äidiksi tulo on enemmän psykologinen moodin muutto.

Adoptioperheet saivat vielä muutama vuosi sitten päättää itse, mistä päivästä vanhempainvapaa alkaa. Eli vaikka ensimmäisestä matkustuspäivästä alkaen. Nyt Kela on suuressa viisaudessaan päättänyt, että matkan alkuosaa ei saa lasketa perhevapaaksi, vaan Kelan kausi alkaa siitä, kun lapsi saadaan konkreettisesti hoitoon. Eli hakumatkan alkuosa täytyy ottaa lomapäivistä tai palkatonta vapaata. Tämä voi olla ongelmallista. Työnantajanhan ei ole pakko antaa palkatonta vapaata.

Meidän lapset jos jotkut tarvitsevat kotihoitoa. Eräs psykologiystäväni (jolla ei ole adoptiolapsia) sanoi, että oikeastaan adoptioperheillä pitäisi olla pidemmät vapaat kuin bioperheillä, että olisi aikaa luoda kiintymyssuhde ennen hoitoon menoa ja sopeutua perhe-elämään laitoselämän jälkeen. Miksi siis ei ole vähintään saman verran perhevapaata kuin bioperheillä eli n. 10 kk?

Hoitovapaasta hoitovapaaoikeudeksi esitetään 2 vuotta siitä, kun on adoptoitu, kuitenkin enintään koulun aloittamiseen asti. Miksi ei 3 v kuten biolapsilla? Meidän mielestämme pitää laskea, että adoptiolapsi syntyy perheeseensä tullessaan siihen, ja etuudet pitää olla samat kuin bioperheillä.

7-vuotiaista ei puhuta äkkinäkemältä mitään. Eli taas ne 1-2 tapausta vuodessa unohdettiin pois. Kansantalous ei siihen kaatuisi, jos heidätkin muistettaisiin.

keskiviikkona, marraskuuta 02, 2005

Loman tarpeessa

Tervehdys pitkästä aikaa!

Olen tällä välin kirjoittanut pari esseetä erityispedagogiikan opintoihin, ja käynyt seminaareilla ja kursseilla, vieraillut kaksilla messuilla (AudioVisual - ja Kirjamessuilla) ja muutenkin elämä on ollut hyvin vilkasta. Olemme kerran tavanneet oman hakuryhmämme kanssa, ja oli mukavaa tutustua ihmisiin, kenen kanssa on lähdössä elämän tärkeimmälle reissulla.

Kaikki on ollut mukavaa ja innostavaa tekemistä. Mutta samaan aikaan huomaan että ärtymyksen tasoni on taas noussut. Olen laskeutunut euforisesta tilasta, missä olin vielä alkusyksystä tilaan, jossa ärsyttää, suututtaa ja joskus jopa raivostuttaa ihan liikaa ihan liian pienestä...

Esimerkki:
Minä meilaan A:lle mietityn suunnitelmani asian 1 suhteen.
A vastaa, ehdottaen jotain puolivillaista, ja vastauksesta käy ilmi, että hän ei joko lukenut meiliä kunnolla tai ei ymmärtänyt.
Minun ensireaktioni on ylimitoitettu, mutta voimakas halu soittaa ja huutaa puhelimeen: "Lue nyt helvetti se meili ennen kuin vastaat yhtään mitään, v***n idiootti!"

Onneksi vielä toistaiseksi olen tajunnut harkita hetken ja vastaan asiallisesti. Muuten olisin polttanut hyvin monta siltaa tämän 1,5 viikon aikana. Nimittäin tuon tyylistä minulle hyvin epätyypillistä raivostumisherkkyyttä on ollut nyt vähän yli viikon joka päivä, monta kertaa päivässä, joka vastoinkäymiseen.

En tiedä, olenko ylikuormittunut, koska nyt minulla on todella paljon tekemistä. Vai onko tämä taas joku paha vaihe tässä odotuksessa, varsinkin kun se näyttää nyt venyvän. Tällä hetkellä vaikuttaa pahasti siltä, että pääsemme noutamaan lastamme joskus touko-kesäkuussa. Koetan tällä viikolla saada yhteyttä juuri Helsinkiin muuttaneeseen palvelunantajaamme, että tietäisi mikä on virallinen totuus.

Tarvisin lomaa, ja loman pitäisi olla kaukana poissa. Nyt lähtisin vaikka mihin rannalle, jossa lepäisin ananakseen koverrettu drinkki kädessä, vaikka en mikään rantalomaihminen olekaan. Johonkin missä ei olisi tekemistä, eikä mielummin kovin paljoa ihmisiäkään. Mutta en pääse. Ei ole tänä vuonna enää lomaa kuin vaivanen yksi päivä joulukuussa. Eikä olisi varaakaan, kun säästämme Kiinan matkaan.

Onko kellään ideoita, miten saisin pikapiristyksen? Mietin itse Yrjönkadun uimahallia, joka on hieno paikka ja jossa olen aika paljon käynytkin.

PS. Tarvitsen ilmeisesti tämän paidan varoitukseksi...

torstaina, lokakuuta 20, 2005

Oikea perhe

Olen viime päivinä joutunut kinaamaan siitä, onko minulla perhe vai ei, kun emme ole lapsiperhe. On käynyt ilmi, että joillekin perhe on niin ahdas käsite, että siihen mahtuu vain perinteinen malli isä, äiti, poika, tyttö ja kultainen noutaja. Esim. jopa yh-äidin tai -isän perheellisyys voidaan näemmä kiistää. Ja joidenkin mielestä perhe hajoaa, eikä perhettä enää ole, kun aikuiset lapset muuttavat pois. Tai jos ainut lapsi kuolee.

Näin se kuulemma vain on, kaikkien mielestä. Minä vain luulen, että minulla on perhe. Tiedän sitten paremmin, kun on minulla lapsia, ettei minulla mitään perhettä ollutkaan ennen sitä. Ja sain osakseni myös ivaa, että voithan itse määritellä muodostavasi perheen vaikka kännykän tai tv:stä tutun julkkiksen kanssa, mutta Suomessa perhe on vain ja ainoastaan lapsiperhe. Piste.

Eipä ole muuten aiemmin tullut mieleeni, että vanhemmillani ei sitten ole enää perhettä, kun me lapset olemme jo aikuisia, ja asumme muualla, omien perheidemme kanssa.

Minusta meillä on jo perhe. Lapsihan on perheenlisäys. Meillä on hyvin tiivis yksikkö jo nyt. Monella tapaa tiiviys ja yhteenkuuluvuus on hyvin erilaista kuin ennen, esim. aiemmissa parisuhteissani (olen ollut 2 kertaa avoliitossa ennen nykyistä suhdetta). Meillä on esim. perhetraditioita. Vietämme pyhät yleensä oman perheen kesken, eli kahdenkesken ja omien traditioidemme mukaan, tosin suht perinteisesti. Osin jopa perinteisemmin kuin mitä lapsuudenkodeissamme.

Monet ihmettelevät tätäkin. Toinen siskoni sanoi, että joululla ei ollut heille aikuisena juuri mitään merkitystä ennen kuin heillä oli lapsia. Meille joululla on merkitystä.

Voihan olla, että yhteenkuuluvuuden tunteemme vain lisääntyy, kun saamme yhteisen kasvatettavan, mutta emme me nytkään ole kovin irrallisia. Adoptioneuvonnasssa muuten puhutaan perheistä jo ennen lasta, eli että perheen paperit lähtivät, perheelle annetaan neuvontaa jne. Yksinhakija on se toinen vaihtoehto.

Kiinnosti niin tämä asian yksiselitteisyys, että hain määritelmiä. Ihanin löytyi Veijo Mereltä, Sanojen synnystä: "Perhe: samaa juurta kuin perehtyä, peru ja perikunta. Perehtyä on tottua, kesyyntyä, jäädä jonnekin pitkäksi aikaa olemaan tai juttelemaan, jäädä asumaan. Nämä merkitykset olivat karjalan kielen sanalla perehtyä. Samassa kielessä nimisana on pereh. Kerake hyppää mielellään toiseen paikkaan sanassa. Tuosta sanasta tuli helposti perhe. Ihan itsestään. Alkusana voi olla perä. Perehtyä oli alkuun tulla perille. Avioliittoa pidettiin satamana, johon pyrittiin."

Tästä määritelmästä minä pidän. Toisilleen kesyyntyneet, pitkän ajan kumppanit, jotka tulivat perille löytäessään toisensa. Tosin yksinhuoltajaperheet voivat vastustaa tätä.

Seuraavaksi katsoin lakitekstiä. "Suomen lainsäädäntö ei tunne yhtenäistä perheen määritelmää, vaan perhe- ja läheissuhde on asiayhteydestä riippuen määritelty eri tavoin. Osa lainsäädännöstä koskee ainoastaan aviopuolisoita, kuten avioliittolain (234/1929) säännökset puolisoiden omaisuudesta ja elatusvelvollisuudesta sekä perintökaaren (40/1965) säännökset lesken perintöoikeudesta ja nimilain (694/1985) säännökset oikeudesta ottaa toisen puolison sukunimi." Eli lainkaan mukaan perheen edellytys ei ole lapsi.

Mikkelin kaupungin sivuilla oleva sanasto kuvaa samansuuntaisesti: "Perhe: Perheen muodostavat yhdessä asuvat avio- tai avoliitossa olevat henkilöt ja heidän lapsensa, jompikumpi vanhemmista lapsineen sekä avio- ja avopuolisot, joilla ei ole lapsia."

Sitäkään, miksi tämä kosketti minua niin, että kinasin, ei ymmärretty. Sitä vaan ehkä ei sitten voi oikeasti ymmärtää, jos ei ole joutunut kokemaan niin syviä pettymyksiä niin ihmisyyttä lähellä olevassa asiassa. Se on niin suuri pettymys jokaiselle sen kokeneelle. Se aiheuttaa häpeää, huonommuuden tunnetta jne. Ihan oikeassa elämässä ihmisten arvoa määritellään tämän yhden asian kautta aika usein.

Tajusin taas kerran, että olen peruuttamattomasti ravisteltu ja siinä lopullisesti muuttunut ihminen.

torstaina, lokakuuta 13, 2005

Kirja-arvosteluja, osa 3: Lapsi suoraan sydämeeni

Karhumäki, Heli: Lapsi suoraan sydämeeni- kokemuksia adoptiosta

Kirja on ensimmäinen suomalaisista adoptioperheistä kertova kirja. Se rakentuu tieto-osioon ja 10 eri henkilökohtaiseen kokemukseen. Muutama kirjan henkilö on julkisuudesta tuttu, kuten Eva Biaudet. Mutta tavallisia ihmisiäkin on mukana. Muut ovat mukana omalla nimellään, mutta yksi on nimimerkillä.

Sivulla 12 on asiavirhe, joka vielä sattuu olemaan tyypillinen aloittelijan virhe. Siinä menevät puurot ja vellit sekaisin, ja sekoitetaan iloisesti adoptioneuvonnan antajat (oman kotikunnan sosiaalitoimisto tai Pelastakaa Lapset ry.) adoptiopalvelunantajiin, jotka vastaavat varsinaisesta kv. adoptiotoiminnasta. Palvelunantajilta voi esimerkiksi kysellä kohdemaista tietoa, heidän kautta valitaan kontakti ja lähetetään paperit kohdemaihin. Eli kirjan mukaan adoptioneuvontaa antavat Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki... Itse adoption kuvauksessa asia kuitenkin etenee oikein.

Haluan korostaa, että on erittäin mukavaa, että tällainen kirja on ilmestynyt. Tällaista olisi ollut kiva lukea silloin adoptioprosessin alkaessa. Tämän voisi vaikka antaa lahjaksi läheisille, joilla on tiedonhalua. Ostin itsekin kirjan, koska näitä adoptioaiheisia kirjoja ei todellakaan ole liikaa suomeksi.

Mutta ikävä kyllä minusta kirja tökkii jossain määrin. Kun luin kirjaa, minusta se ei ollut hirveän sujuvasti kirjoitettu. Välillä tuli mieleen oman kotiselvityksen kankea kieli. En tiedä, johtuuko sen kieli kotiselvityksen määrätystä muodosta vai sen kirjoittajan omasta tyylistä. Siitä kirjoitustyylistä pääsee kuitenkin yli, koska luin kirjan loppuun.

Se, mikä minua oikeasti ärsytti, oli se, että niin moni adoptio oli tässä kirjassa hyvin erikoinen tapaus. Mukana on tapaus, jossa ollaan lähetetty yhteen maahan paperit ja lapsi tuleekin toisesta maasta, jossa ollaan "varalla". Häh, miten niin varalla? Ei meille kukaan ole puhunut yhtään mitään, että kohdemaata ei tarvitsisi selkeästi valita, vaan että voisi lähettää paperit yhteen maahan ja olla varalla toisessa... Samat adoptiovalmennuskurssit on kuitenkin meilläkin käytynä kuin senkin tarinan henkilöillä.

Sitten oli tapaus, jossa kv. kohdemaahan paperinsa lähettäneille nimetäänkin yhtäkkiä suomalaiset kaksostytöt, mutta vaikka kv. adoptioprosessi keskeyttiin kotimaan adoption vuoksi, tieto ei mennytkään perille. Hyvin pian uuteen adoptioon ryhtymisen jälkeen perheelle tuli nimeäminen siitä maasta, mihin paperit oli alunperin lähetetty.

Toisessa tarinassa adoptoidaan juuri tietty lapsi, joka on tavattu sattumalta työmatkalla lastenkodissa, joka sekin lienee aika harvinaista ja hyvin vaikeaa käytännössä.

Kuitenkin suurin osa adoptioista menee ihan tavallisesti. Suurimmalle osalle yllätyksiä taitaa sattua enemmän niin päin, että odotus venyykin paljon oletettua pidemmäksi, maa meneekin kiinni, kun paperit ovat jo siellä jne. Kummasti tällaisia, ihan realistisia yllätyksiä ei kirjassa ollut yhtään.

Kun positiivisten erikoisten tapausten määrä tällaisessa kirjassa on iso, minulle heräsi pelko, että tämän lukevat adoptiotietä aloittelevat tai adoptoivan lähipiiri rupeavat olettamaan ja kuvittelemaan noita erikoisuuksia omallekin kohdalleen tai läheisensä adoptioon. Siksi mietin vielä muutaman kerran, ennen kuin ostan kirjan esim. anopille tai meidän lapsen tuleville kummeille joululahjaksi. Saattaa olla, että kuitenkin teen niin, vaikka tiedän, että joudun sitten vähän toppuuttelemaan.

Tämä uutuuskirjan on muuten kustantanut kristillinen kustantamo, joten jos kristillisyys häiritsee niin, että sitä ei voi sietää missään muodossa, tämän kirjan joitakin tarinoita voi olla vaikeaa lukea. Kaikissa ei ole uskonnollista sävyä mukana, mutta jos tarinan henkilöillä on ollut uskonnollinen vakaumus, sitä on korostettu. Minua se ei henkilökohtaisesti niin paljoa häiritse, mutta osalle kirjan lukijoista tämä on tullut yllätyksenä.

Reunahuomautuksistani huolimatta tässä kirjassa on paljon hyvää tietoa ja suosittelen sen hankkimista omaan hyllyyn. Itseäni liikutti varsinkin kiintymyssuhteen hauraasta syntymisestä kertova nimimerkillinen tarina ja kotimaan adoptoidun kertomus, mutta kaikissa kertomuksissa oli jotakin hyvää, jonka toivoisi adoptoivien ja lähipiirin tiedostavan.

keskiviikkona, lokakuuta 12, 2005

Yhteiset lapsemme-tv-kurssi

Nyt on alkanut toinen jakso erityispedagogiikan opintojani. Suoritan jakson oppimisen haasteet tv-kurssina Yhteiset lapsemme. Minua vieläkin hämää tuo jakson nimi, kun se on myös monikulttuurisen lapsijärjestön nimi ja mulle paljon tutumpi niissä yhteyksissä.

Näin ensimmäisellä viikolla keskustelun aiheena on ensimmäinen jakso tv-sarjasta ja varhainen vuorovaikutus, kiintymyssuhde ja itsetunto sekä sen kehittyminen. Kiintymyssuhdehan on suorastaan lempiaiheeni, koska adoptioon tulevilla lapsilla on historiastaan johtuen hyvin usein kiintymyssuhteen häiriöitä.

Ensimmäinen vuosihan on niin kovin tärkeä kehityksen kannalta. Se varmasti mietityttää kaikkia, jotka ovat adoptoimassa. Suurinta osaa lapsista ei adoptoida ihan vauvana, mutta vaikka joku lapsi adoptoitaisiinkin muutaman viikon ikäisenä, niin lapsen käsitys omasta itsestä, kuulluksi tulemisesta ja omasta arvokkuudesta ei välttämättä pienelläkään ole mitenkään ihanteellinen. Joka tapauksessa pienikin adoptiolapsi kantaa menneisyyttä ja ainakin yhtä hylkäämisen kokemusta.

Mutta onko kaikki sitten menetetty? Ei todellakaan. Kiintymyssuhdetta voidaan koettaa paikata. Yksi sellainen korjaavaksi tarkoitettu terapia on Theraplay, joka lyhyesti kuvattuna ja yksinkertaistettuna perustuu sellaiseen varhaiseen vuorovaikutukseen, mitä hoitajan ja vauvan välillä on parhaimmillaan. Siinä isompaakin lasta hoivataan, kapaloidaan, kehutaan kuin pientä lasta, ja se on toiminut käyttäymishäiriöiden vähentäjänä ja perheen kiintymyssuhteen parantajana. On myös muita keinoja, mitä on eritelty aiemmin esittelemässäni Grayn kiintymyskirjassa. Siinä on askel askeleelta pieniä keinoja, joita voi käyttää ja merkkejä, mistä voi havaita, missä kiintymyssuhteessa mennään.

Mutta silti uskon, että adoptio on niin merkittävä asia ihmisen historiassa, että se jättää jonkinlaiset jäljet häneen. Ja vaikka kiintymyssuhde saataisiinkin hyväksi, niin silti adoptoidulle tietyt asiat voivat aina tuottaa epävarmuutta tai hylkäämisen pelkoa, esim. koulun vaihdokset, muutot, erot, kaikenlaiset katkokset ihmissuhteissa jne.

tiistaina, lokakuuta 11, 2005

Ikävä

Viime yönä minulla oli ikävä sinua, vielä täällä olematon lapseni. Olet varmaan jo odottamassa, että sinun vuorosi tulee. Viime yönä makasit jossain kaukana pinnasängyssäsi. Tunsin unessa, että tuhisit jo vierelläni lämpimänä, mutta ei, ei vielä. Tunsin suunnatonta ikävää.

Puolet nimeämisen odotusajasta on ehkä jo ohi. Ensimmäinen puolisko meni helposti, sen kummemmin kärvistelemättä. Viikot kiisivät ohi. Äkkiä meni kuukausi, toinenkin. Nytkö alkaa tämä kokoaikainen ikävä, viikkojen laskenta?

Ja kuitenkin pitäisi olla odottamatta liikaa ja luomatta mitään ideaaleja, miten asiat ovat sitten kun olet täällä. Pitäisi vain elää ja koettaa olla ajattelematta odotustaan.

Laukaisiko tämän ikävän se, että viime aikoina useampi ystävä ja tuttava on kysellyt, missä nyt mennään? Eivät he ymmärrä, ettemme saa mitään väliaikatietoja. Kuulumisina kerroin, että viime viikolla saivat sellaiset perheet nimeämisen, joiden paperit lähtivät helmikuussa, eli 4 kuukautta ennen meitä. Asiat voivat silti venyä, ei pidä tuudittautua liikaa siihen, että 4 kk ja mekin saamme nimeämisen.

Vai tuliko ikävä siitä, että sunnuntaina näin 2 Kiinasta adoptoitua tyttöä leikeissään? Tytöistä nuorempi pysähtyi viereeni ja tuijotti pitkään vakavana minua. Kuinka halusinkaan koskea, ottaa syliin, helliä häntä, mutta tietenkään en tehnyt mitään sellaista. Adoptoitujen lasten kanssa vieraiden sylittely ei ole mitenkään toivottavaa, varsinkin jos ovat olleet vasta vähän aikaa perheessä. Se, että vain perheen jäsenet hoivaavat, hellittelevät ja hoitavat, antaa lapsen kiintyä rauhassa perheeseensä.

tiistaina, lokakuuta 04, 2005

Kuva joka pysäytti

Jätetäänköhän minun tuleva lapseni tänä yönä laatikossa johonkin kadun kulmaan, kuten kuvan lapsi?

Kuva on otettu erittäin kiinnostavasta blogista, jota kannattaa seurata.

Joka tapauksessa tuo kuva on todennäköisesti osa lapseni historiaa. Tuo on se tapa, millä monet lapset löydetään Kiinassa. Sitten heidät viedään poliisille, sieltä lastenkotiin. Sieltä sitten joskus osa adoptoidaan.

Ja joku näistä löytölapsista on joskus lapseni.

Opinnot etenevät

Onpa ollut kiireistä viime aikoina. Torstaina olin Pelastakaa Lapset ry:n Tiukula-talossa kuuntelemassa hollantilaisen adoptiotutkijan Femmie Jufferin luentoa adoptiolasten sopeutumisesta ja adoptiosta elämänkulkuun puuttumisena. Hollantihan on adoptioasioissa perinteikäs maa, jossa on tehty paljon tutkimusta aiheesta. Oli hyvin kiinnostava luento, ja palaan siihen täällä blogissa.

Viikonloppuna opetin videoiden ja dvd:n tekoa. Samaan aikaan iltaisin tein erityispedagogiikan lakitehtävää. Se on nyt jätetty ja hyväksytytysti läpi, mutta ei ollut ihan helppoa pähkäillä niitä lakitekstejä.

Tänään aloitin toisen jakson opinnoista, eli korvaan Oppimisen haasteet-jakson Yhteiset Lapsemme-tv-kurssilla. Jo hankkimistani Oppimisen haasteet-kirjoista 2 on samaa, mutta uusia kirjoja on hankittava. Onneksi näytti, että saan ne suht kivutta kirjastosta.

Yhteiset lapsemme-tv-kurssin kirjat ovat:

Ahvenainen O. & Holopainen E., Lukemis- ja kirjoittamisvaikeudet: teoreettista taustaa ja opetuksen perusteita

Lasten- ja nuorisopsykiatria, toim. E. Räsänen & F. Almqvist

Saloviita T., Kaikille avoimeen kouluun. Erilaiset oppilaat tavallisella luokalla

Salmivalli, C., Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä

Tänään tulee yönäytöksenä klo klo 23:50 - 02:41 tv-sarja, jonka perusteella käydään keskusteluja. Siis videot nauhoittamaan, kaikki kiinnostuneet!

keskiviikkona, syyskuuta 28, 2005

Pikkuveli

Kuulin radiosta PMMP:n version Noitalinna Huraan tunnetuimmasta biisistä Pikkuveli. Ei ollut minusta mikään hyvä versio, mutta muistoja se toi mieleen. Osasin itsekin soittaa tuon biisin, ja esitimme sitä silloisen poikaystäväni kanssa kotibileissä ja vastaavissa.

Siihen aikaan, kun tuo laulu ilmestyi, minulla oli tavallaan pikkuveli. Minähän olen kuopus ja asunut ainoana lapsena 11-vuotiaasta lähtien. Muut olivat jo silloin maailmalla, kävivät toki kotona lomillaan.

Pikkuveli-laulun sanat sopivat siihen ajanjaksoon enemmän kuin hyvin. Olin lukion viimeisellä luokalla, etääntynyt vanhemmistani sekä järkevistä ja varovaisista sisaruksistani. Minä kapinoin sitä järkeä vastaan. Halusin opiskella taiteita, enkä ajatella mitään toimeentuloja tai muuta ikäviä asioita. Ajattelin niiden järjestyvän siinä elämän myötä. Niin kuin sitten kävikin. Toki realismia on tullut vähän enemmän itsellenikin verrattuna noihin aikoihin.

Meillä oli läheinen perheystävä, jolla oli pieni poika. He kävivät meillä joka viikonloppu ja välillä iltaisinkin. Joulut, pääsiäiset, vaput ym. he viettivät meidän kanssamme. Olimme tavallaan tuon perheen mummola, koska heidän omat sukulaisensa olivat laittaneet välit poikki, koska pojan äiti oli tehnyt lapsen tahallaan yksin.

Sinä talvena eräänä perjantai-iltana tuolta äidiltä katkesi verisuoni päästä keskellä työpäivää. Hän meni koomaan. Poika haettiin päivähoidosta meille kuten joskus ennenkin, kun äiti oli iltavuorossa. Hän oli silloin 3,5 vuotta. Poika luuli, että äiti tulee perässä meille, mutta kerroimme, että äiti on sairastunut, ja on sairaalassa. Poika olisi halunnut mennä katsomaan, mutta oli pakko sanoa, että ei voi, äiti ei jaksa ottaa vastaan nyt. Poika asui meillä.

Kuukauden päästä äiti kuoli. Ruvettiin järjestämään hautajaisia. Sinne ilmestyi äidin sukulaisiakin toiselta paikkakunnalta, jotka näkivät ensimmäisen kerra pojan. Poika ei tajunnut kuolemaa, vaan luuli, että äiti näkee hänet taivaasta vain pihalla ollessa, ei katon läpi. Yöllä hän itki ja heräili, rupesi kastelemaan alleen. Hän ei enää halunnut nukkua yksin omassa huoneessa.

Sosiaalitoimistossa mietittiin huoltajuutta. Minun vanhempani olisivat halunneet ottaa pojan meidän perheeseen, mutta pojan täti perheineen ilmoitti, että he ottavat pojan. He olivat alle 30-vuotiaita ja heillä oli jo yksi pieni lapsi, sisarukseksi. Minun vanhempani olivat silloin vähän alle 50 vuotta, eikä mitään biologista sukua pojalle. Tämä perhe uhkasi, että jos me alamme taistelemaan huoltajuudesta, ja häviämme, me emme ikinä saa poikaa kylään. Vanhempani miettivät mahdollisuuksiaan, mutta päättivät luopua, koska riski oli liian suuri.

Puoli vuotta äidin sairastumisen jälkeen poika muutti heidän luokseen. He eivät adoptoineet häntä, koska silloin hänestä ei olisi saanut sosiaalitoimelta rahaa. He myös käyttivät osan äidin kuoleman jälkeen pojalle aikuisuutta varten kerätyistä rahoista omiin tarpeisiinsa.

Kun poika tuli kylään, hänelle laitettiin risaiset, likaiset, pienet tai säähän sopimattomat vaatteet päälle, eikä mukaan mitään varavaatteita. Jalkaan laitettiin täysin keleihin sopimattomat tai liian pienet kengät, että äitini ostaisi pojalle uudet. Pikkuhiljaa oli pakko siirtyä jossain uusperheissäkin tuttuun käytäntöön, jossa meidän ostamat vaatteet ja kengät pysyivät meillä, koska jos ne menivät pojan mukaan, niitä ei näkynyt seuraavalla kerralla.

Poika kävi meillä aika usein. Kävi ilmi, että sukulaiset puhuivat pahaa hänen äidistään. Me katselimme kuvia äidistä, puhuimme hänestä hyviä asioita, kerroimme millainen ihminen hän oli. Koetimme pitää häntä elävänä muistona. Vaikeaa se oli. Poikaa pelotti, ettei muista minkä näköinen äiti on.

Minä muutin sitten pois, ja näin poikaa harvemmin. Lähettelin hänelle paketteja ja kortteja, joskus ulkomaanmatkoiltakin. Nämä herättivät närää sijaisvanhemmissa. Pyydettiin, etten lähettäisi niitä, kun heidän muut lapset kadehtivat niitä. Lähetin silti, ja varmistin soittamalla perään, että menivät perille.

Näimme joskus, kun satuimme yhtäaikaa mun vanhempien luo. Viimeisen kerran olen tainnut nähdä häntä hänen rippijuhliensa aikaan. Hän muisteli, kun luin hänelle Aku Ankkaa tai satuja ja piirtelimme kuvia TaoTaosta, joka oli silloin ensimmäistä kierrosta televisiossa ja joka oli pojan suuri suosikki.

Nyt hän on jo 21 vuotta ja elää omaa elämäänsä. Minun vanhempiini hän on vielä silloin tällöin yhteyksissä, mutta harvoin. Nuorella miehellä on muutakin puuhaa. Hän on kuitenkin aina lähimpänä pikkuveljeä kuin mitä tulen koskaan saamaan.

Atk an sich

Meillä tehtiin töissä systeemimuutoksia. Eikä siinä mitään, parempaan suuntaan muuttuivat.

Mutta miksi atk-henkilöiden on oikeasti niin vaikeaa tajuta, että kun on tiedossa, että tämän luokan systeemin täytyy olla käyttövalmis klo se ja se, kun kurssi alkaa, niin se todellakin tarkoittaa sitä? Ja että silloin luokkaan tulee oppilaita, joilla on oikeus saada opetusta ohjelman mukaan.

Ja että se ei tarkoita sitä, että sovittuna aikana opettajan koneesta puuttuu netti, jota ei voi asentaa ilman admin-oikeuksia. Ja että luokan sisäinen verkko ei toimi, joten materiaalit on jaettava muistitikulla joka koneen takana kontaten. Ja että useammasta oppilaiden koneesta ei ole asennettu tulostinta.

Eikä tää ole eka kerta, kun systeemia parannetaan ja unohdetaan se, että kenelle ja mitä tarkoitusta varten se luokka on. Arghh.

Minä tykkään tietokoneista, mutta en itseisarvoisesti. Minulle se on vain väline, työkalu. En virittele kotona mitään huvin vuoksi, kokeillakseni mitä tapahtuu, jos teen noin. Samalla tavalla suhtaudun autoon. Ajan sitä, mutta en halua viritellä virittelyn vuoksi.

tiistaina, syyskuuta 27, 2005

Opettamisen oppimista

Pari viikkoa sitten alkoi syyslukukauteni, eli pidin ensimmäisen kurssini. Kurssi meni mukavasti, ihmiset oppivat ja viihtyivät. Osa aikoi ilmottautua muillekin kursseilleni, ja sinne on tullutkin ilmottautumisia.

Olen nyt opettanut syksystä 1999 säännöllisesti kansalaisopistossa. Välillä olen myös opettanut nuorten työpajassa. Opetan myös koululaisia pienemmissä ryhmissä. Yhtenä vuonna vedin opettajan kanssa läpi media-analyysin kurssin yhdelle ikäluokalle lukiolaisia.

Ennen tätä säännöllistä opettamista olin opettanut pari kertaa omassa entisessä opinahjossa. Joskus muinoin tein myös opettajan sijaisuuksia yläasteelle ja lukioon.

Täytyy myöntää, että en ollut kovin kaksinen opettaja silloin aloittaessani säännöllisen opettamisen. Aiheen hallinta ei riittänytkään. Täytyi myös oppia opettamaan.

Alussa ahdoin kurssit liian täyteen asiaa. Joskus huomasin jaksottavani opetettavaa asiaa huonosti. En osannut antaa välillä helpompia tehtäviä ja muuttaa kurssia tarpeeksi kurssilaisen mukaan. Oli vaikeaa ymmärtää, kun itselle oli opetettu asiat tietyllä tavalla ja oli siitä itse oppinut, niin se ei silti ole paras tapa kaikille.

Senkin tajuaminen oli tärkeää, että on ihan eri asia, kun itse aikoinaan opetteli asiaa omaksi ammatikseen hyvin motivoituneen ja tiukalla valintakokeilla valitun ryhmän osana, mutta nämä oppilasraukat vaan ovat yhden tai kahden viikonlopun kurssilla.

Toisinaan opetin liikaa teoriaa, kun tämä ja tämä "on pakko hallita", ennen kuin voi tehdä mitään. Nykyään uskon, että tekemällä oppii paremmin, ja asia otetaan esille, kun se tulee esille. Tärkeintä on että oppilaat saavat onnistumisia ja oppivat jotain hyvin. Siihen voi aina rakentaa päälle. Määräänsä enempää uutta tietoa ei voi vastaanottaa kerralla.

Tämä oma opettamisen oppimishistoriani tuli mieleen, kun viikko sitten aloitin kiinan kielen kurssin. Opettaja on nuori, kokematonkin. Tunsin sympatiaa ja myötänoloutta hänen pedagogiikan tajustaan. Tajusin, että olen tullut aika pitkän matkan ensimmäisistä kursseistani.

Emme oppineet ensimmäisellä kerralla yhtään fraasia. Opettelimme kielioppia, poikkeuksen poikkeuksia, ja lausuimme kuorossa aakkosia. Kurssilla piti olla käytännön läheistä kiinan puhekieltä ja harjoituksia selviytymiseen esim. hotellissa ja ravintolassa. Aakkoset ovat ihan hyvä osata erilaisen ääntämyksensä takia, mutta voisiko niitä opettaa jollain fraaseilla?
Niin ne jäisivät ainakin minulle paremmin mieleen.

Vaikka minulla on kova motivaatio osata edes muutama fraasi, niin mielessä kävin kotiin jääminen... Mutta menen kyllä taas sinnikkäästi kuuntelemaan, jospa tämän kerran jälkeen osaisin sanoa jotain. Ni Hao osaan jo ennestään.

Tuli hakematta mieleen eräs aloitteleva tuntiopettaja, joka pakotti eräällä kurssilla oppilaat kuuntelemaan ensin tunnin verran kaikenlaista pikseleistä, värijärjestelmistä ja erilaisista konsonattiyhdistelmistä, ennen kuin edes avattiin ohjelmaa. Anteeksi entiset oppilaat. Nyt tajuan todella, miltä sen täytyi tuntua.

maanantaina, syyskuuta 26, 2005

Lisää rakastettavia miehiä

Tulevan kätilön mallin mukaan julkinen rakkaudentunnustus:

Minäkin rakastan miestäni. Hän käy omia vaivojansa säästämättä kaupassa, suunnittelee meidän ruokia ja tekee parempaa ruokaa kuin mitä ravintolassa saa. Viikonloppuna sain hääpäivän kunniaksi ankanrintaa, mutta kyllä mies osaa myös arkisemmat ruuat.

Kun minä olen pitkään töissä tai minulla on muuta menoa, minua odottaa valmis ruoka, usein myös imuroitu koti ja minuun kotiin tulostani ilahtunut mies. Hän siivoaa muutenkin oma-aloitteisesti. Jos olen hänestä väsyneen oloinen, hän koettaa piristää pikku lahjoilla (esim. cd-levyllä tai vaikka tuomalla mulle jäätelöä (herkku josta pidän eniten)).

Hän pitää huolta taloudestamme, osaa säästää, eikä minun tarvitse koskaan miettiä, riittävätkö rahat vai eivät. Hän huolehtii siitä. Hän tykkää huolehtia minusta. Jos tuntuu, että koko maailma on minua vastaan, hän on puolellani aina, vaikka olisinkin väärässä.

Hän ei huomauttele, vaikka työhuone lähentelee kaaosta jäljiltäni, tai jos en ole oikein ehtinyt tehdä 99 % mulle kuuluvaa kotityötä (tiskikoneen täyttö & tyhjennys). Hän muutenkin sietää pikku oikkujani ja mielialan vaihtelujani. Hän kannustaa minua kaikessa, mitä ikinä keksinkään tehdä. Hän on hauska ja älykäs, mutta ei arrogantti. Hänellä on hyvä kulttuurimaku (heh, eli sama kuin mulla). Hän on kiinnostunut maailman menosta, ja hänen kanssaan voi keskustella yhteiskunnallisistakin asioista ja myös eri maiden tilanteista. Hän tietää paljon historiasta, popmusiikista, elokuvista ja luonnontieteistä.

Hän kehuu aina uusia hiusmallejani ja uusia vaatteitani. Hän huomaa ne ilman, että niistä on etukäteen mainittu. Hänellä on selkeä mielipide esim. siitä, missä hamesssa olen hänestä seksikkäin. Hän myös kehuu, kun olen erityisesti satsannut ulkonäkööni eli esim. kun menemme ulos. Mutta ei hän valita siitäkään, vaikka haahuilen kotona pyjamassa ja tukka yhtä hyvin kuin mörri möykyllä.

Kun hän on iltavuorossa, hän soittaa minulle joka päivä, koska haluaa jutella kanssani niitä näitä. Hän suutelee mua, kun lähden pois ja kun tulen takaisin kotiin. Hänestä on outoa, jos mies ei halua olla perheensä kanssa.

Hänen kanssaan on helppo olla. Hän ei pelaa pelejä minun tunteillani. Hän ei loukkaa minua tai alleviivaa epäonnistumisiani.

Minua ei yhtään pelota hankkia lapsia tällaisen miehen kanssa.

Omenia, omenia

Sain perjantaina työkaverilta muuttolaatikollisen yhtä omenalajiketta (en tunnistanut, jauhoinen, hapokas, isohko) ja muovipussillisen toista lajiketta (kaneli). Viikonlopun olen nyt kuorinut, pilkkonut, säilönyt ja leiponut.

Tein perinteistä omenahilloa, pakastin omenaraastetta ja mehustin omenamehua. Erikoisuutena tein myös erilaisia chutney-säilykkeitä (eli chutney on Aasiasta kotoisin oleva, sosemaiseksi haudutettu, voimakkasti maustettu etikkasäilyke, jota käytetään perinteisesti erilaisten paistettujen tai grillattujen liharuokien kanssa, ja sitä voi laittaa myös kasvisruokien lisukkeeksi).

Lauantaina maistettiin erästä niistä ankan kanssa (oli siis hääpäiväillallinen). Olipa hyvää! Ja sen chutneyn maun pitäisi vielä parantua, kun se on vähän kauemmin kylmässä. Laitoin aprikoosia, omenaa, surinkokuivattuja tomaatteja, sipulia, valkosipulia, inkivääriä, valkopippuria, hunajaa, suolaa ja omenaviinietikkaa siihen säilykkeeseen, mitä maistettiin. Aion antaa tänä jouluna noita lahjaksi muutamille ystäville, joiden tiedän tuollaisesta lisukkeesta tykkäävän. Joillekin annan perinteisemmin hilloa (säilöin ne umpioimalla nätteihin lasipurkkeihin).

Leivoin ihan tavallisen omenapiirakan, kermaviilitäytteisen piirakan, rahkaseostäytteisen piirakan ja omenaisen juustokakun. Onpahan nyt pakkasessa makeaa miehellekin (keliaakikolle tämä ei ole mikään ihan yhtä helppo hoidettava kuin muille).

Vaikka omenissa oli paljon hommaa, nautin tuollaisesta puuhailusta. Tulokset ovat niin konkreettisia. Jos meillä olisi kunnon kylmäkellari, kuten vanhemmissa kerrostaloissa tai omakotitaloissa voi olla, niin tekisin itse kaikenlaisia säilykkeitä talven varalle. Olen joskus tehnyt tomaateista pastaan tarkoitettuja kastikkeita, kun oli hyvät säilytystilat. Nekin olivat paljon parempia kuin kaupan kastikkeet.

Joku tuollaisessa omavaraisuuden ajatuksessa viehättää mua. Jotkuthan eivät tajua tätä ollenkaan, kun kaikkeahan saa kaupasta. Mulle on aika paljon tyydyttävämpää nähdä vaivaa, valita raaka-aineet ja tehdä, kuin mennä vain ja ostaa valmis purkki kaupasta.

PS. sain kuvan tuohon ohjeesi mukaan, kiitos ths!

perjantaina, syyskuuta 23, 2005

Tällaisella persoonallisuudella voi olla vaikeaa Suomessa

Teinpä Dr.Philin testin persoonastani ja tulos oli arvattu:

The Lively Center of Attention
Others see you as fresh, lively, charming, amusing, practical, and always interesting; someone who's constantly in the center of attention, but sufficiently well-balanced not to let it go to their head. They also see you as kind, considerate, and understanding; someone who'll always cheer them up and help them out.

The Lively Center of Attention

Olen myös tehnyt persoonallisuustestit, joiden mukaan olen Extraverted iNtuitive Feeling Judging eli Jungin tyypittelun mukaan Teacher Idealist. Aika paljon minua löysin noista analyyseistä, niin hyvässä kuin pahassa.

En tiedä, uskonko grafologiaan, mutta joskus vuonna 1991 tai 1992 teetin joutessani Vanhan ylioppilastalon edessä itsestäni testin. Paperiin piti kirjoittaa jotain neutraalia säästä ja muistaakseni nimikirjoitus, ja testaaja tulkitsi sen perusteella. Tulkinnan tekijä oli Iso-Britanniasta kotoisin ja halusi erityisesti kertoa mulle, että ei ole tavannut Suomessa montaa yhtä ulospäinsuuntautunutta ihmistä ja minun pitäisi pitää kiinni siitä ominaisuudestani. Tämä siis kirjoitukseni perusteella, koska en jutellut testaajalle mitään sinä aikana, kun hän teki tulkintaa. Olin aika lailla omissa ajatuksissani, koska olin menossa treffeille lopettamaan silloista seurusteluviritelmää. Tämänkin testin mukaan mulle sopivat ammatit olisivat opettaja tai pr-henkilö.

Olen tosi monta kertaa joutunut ns. huonoon huutoon sen takia, että en ole tyypillinen suomalainen jäyhistelijä, vaan voin jutella ventovieraille, osallistua keskusteluun, enkä vain vältä katsekontaktia, katsele pöytää ja toivo, että pääsen pois sanomatta mitään.

Suomalainen työpaikkakeskustelu on sitä, että kukaan ei sano, mikä on vikana, vaikka selän takana purnataan. Tuttuni kertoi, että hänen ruotsalaisen ystävänsä työpaikalla on kerran viikossa kahvihetki, jossa olisi tarkoitus keskustella työilmapiiristä ja muista työpaikan asioista. Ensimmäisellä kerralla kukaan ei puhunut moneen minuuttiin mitään. Lopulta se ruotsalainen kysyi, että koska se keskustelu alkaa?

Tajuan kyllä, että jos ei anna muille vuoroa, vaan pälättää itse suuna päänä, se voi ärsyttää. Se harmittaa minuakin. Mutta vaikka olen vilkas, en ole jyrä, kuuntelen muita, mutta jotain tässä avoimuudessa ja vilkkaudessa on, joka nyppii aika monta suomalaista.

Monessa muussa maassa se on normi. Kun olin Ranskassa, se oli kielivaikeuksista huolimatta tietyllä tapaa helpottavaa mulle. Siellä oletusarvona oli se, että osallistut keskusteluun (se on kohteliasta) etkä vaan jörötä sanomatta mitään. En mitenkään erottunut joukosta. Se oli suorastaan terapeuttista.


Karjalaisten keskuudessa en myöskään erotu. Ensimmäisellä kerralla miehen sukulaisten luona minut jyrättiin täysin, kaikki puhuivat yhteen ääneen, en saanut sanaani väliin ja minua suorastaan huvitti se.

Nyt kun Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta syntyneissä keskusteluissa on puhuttu temperamenteistä ja kuinka ujous ja sisäänpäinkääntyneisyys pitää hyväksyä, eikä pitää niitä huonona piirteenä, niin on tehnyt mieli sanoa, että kyllä, ujous ja sisäänpäinkääntyneisyys on hyväksyttävää, mutta niin pitäisi olla myös sosiaalisuus ja vilkkaus!

torstaina, syyskuuta 22, 2005

Blogikysely via Kirjailijaelämää

Luin Herkun blogista blogikyselystä, puhtaat kysymykset löytyvät täältä

OMA BLOGI

0. Miten selittäisit bloggaamisen/blogit tutullesi, joka tietää mikä Internet on, muttei tiedä mitä blogit ovat?

Kerron, että blogit ovat julkista kirjoittelua, joita voi käyttää monella tavalla. Voi kertoa elämästään ja ajatuksistaan, harrastuksestaan tai musta syvästä mielenkiintonsa aiheesta. Blogi voi olla koko harrastusryhmän tai järjestön käytössä.

Koetan korostaa Blogistanian laajuutta ja diversiteettiä. Täällä on yhtä lailla kotiäitien ja neulojien blogeja kuin ammatikseen kirjoittavien kansalaisjournalismiblogeja. Poliitikot kertovat täällä päätöksenteon kulissien takaisesta maailmasta lobaten omia ajatuksiaan. Ja on täällä kirjailijoidenkin kammareita, jopa yksi missä kirjaa synnytetään. Jotkut pitävät päiväkirjaa, toisilla on hyvin rajattu aihe kuten vaikka mobiili- ja PDA-laitteet.

1. Koska aloitit bloggaamisen?

Vasta huhtikuussa 2005.

2. Miksi bloggaat?

Haluan normaalistaa adoptiota, kertoa siitä. Tutkia, mitä mun pään sisällä menee tässä adoptioon valmistautumisessa ja myöhemmin lapsiperhe-elämässä.

Onhan mulla tosin muitakin aiheita. Nyt esimerkiksi on aika päällä nuo erityispedagogiikan opinnot. Välillä kirjoittelen perhe-elämästäni, välillä töistä.

Ehkä sosiaaliset syyt ovat päällimmäisenä, keskusteluyhteyteen pääseminen. Ja sen jakaminen, jos on löytänyt jotain ajatuksia tai muuta kiinnostavaa.

Ennen kirjoitin päiväkirjaa. Tämä on luonnollinen jatke sille.

3. Kuinka usein bloggaat?

Keskimäärin varmaan 3-4 kertaa viikossa. Joskus useammin, monta kertaa päivässäkin, joskus harvemmin.

4. Tunnetko syyllisyyttä tms. jos et ehdi blogata? Miksi?

Tavallaan, koska ei ole kivaa, jos lukijat ja kommentoijat kaikkoavat. Ja itseäni ilahduttaa, jos omat suosikit bloggaa usein.

5. Bloggaatko vai blogaatko, miksi?

Bloggaan, koska mun kielikorva sanoo niin.

6. Mitä laskuria käytät? Kuinka monta kävijää (ei latausta) blogissasi käy sivulaskurisi mukaan keskimäärin päivässä?

Mulla on 2 laskuria, laskuri.net ja sitemeter. Keskimäärin 64 käyntiä, sanoo Sitemeter.

7. Kuinka monta lukijaa sinulla on blogilista.fi:n mukaan (jos olet kirjautunut sinne)?

26 viimeksi kun katsoin.

MUIDEN BLOGIT

1. Luetko muiden blogeja?

Luen. Aloitin lukijana.

Jos luet, miksi luet niitä?

Koska niissä on kiinnostavia juttuja.

2. Koska aloitit blogien lukemisen?

Säännällisesti joskus loppuvuonna 2004, kun ekat irl tutut alkoivat tehdä blogejaan. Satunnaisesti myös sitä ennen.

3. Kuinka monta blogia sinulla on blogilistallasi (jos et käytä blogilistaa: kuinka monta blogia seuraat)?

Noin 20-30.

4. Millaisia blogeja luet kaikkein mieluiten?

Hyvin, kiinnostavista aiheista ja hyvällä asenteella kirjoitettuja. Huomaan, että aika paljon luen naisten blogeja, vaikka varsinaisia naistenlehtiä en lue juuri ollenkaan. Aika monilla suosikeillani on selkeästi kirjoittajatausta. Joitakin luen yhteisten intressien takia (siis sama aihe).

5. Millaisia blogeja luet vähiten?

Huonosti, ei-kiinnostavista aiheista ja huonolla asenteella kirjoitettuja. Tarkemmin esim. jos aihe on hyvin spesifi, eikä se kiinnosta; jos blogi on jonkun besserwisserin itsetehostusta tai jotenkin täysin mun maailmaani kohtaamaton.

6. Käytkö lukemassa blogeja, joiden tiedät ärsyttävän sinua?

En.

7. Luetko etupäässä suomalaisia vai ulkomaalaisia blogeja?

Etupäässä suomalaisia, muutamaa ulkomaalaistakin seuraan.

8. Ovatko seuraamasi ulkomaalaiset blogit samantyyppisiä kuin seuraamasi kotimaiset blogit?

Ovat. Tosin ehkä luen enemmän kansalaisjournalismityyppisiä ulkomailta kuin kotimaasta.

9. Kuinka usein luet uusia blogeja yrittäen löytää uusia suosikkeja?

Kun on aikaa, varmaan ainakin kerran viikossa jotain uutta. Yleensä omaan tai joko johonkin jo seuraamaani blogiin laitetun kommentin, linkin kautta tai blogilistan aiheiden kautta.

INTERBLOGISTISUUS YMS.

1. Onko blogisi blogilistalla (blogilista.fi)?

On.

2. Jos ei ole, miksi? Pyysitkö ettei sitä laitettaisi sinne?

3. Jos on, miksi? Ilmoititko sen itse sinne?

Joo, mutta viiveellä, kun tajusin sen olemassaolon.

4. Kuinka usein käyt seuraamassa oman blogisi sijoitusta top- tai hot-listalla?

Tajusin koko sijoituksen olemassaolon vasta, kun omastani kirjoitettiin Blogisanomiin. Nyt olen sitten siellä 500 paremmalla puolella, ehkä kiitos tuonkin jutun.

5. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on noussut top- tai hot-listalla?

Kivaahan se on. En tosin aina tajua nousuja tai laskuja, jos lukijoita on kuitenkin saman verran.

6. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on laskenut top- tai hot-listalla?

En ole kokenut (siis sen jälkeen kun tajusin että mistä näen lukijoiden määrän, niin en ole menettänyt lukijoita). Mutta ei varmaan kivalta.

7. Kommentoitko muiden blogeja näiden kommenttiosastolla?

Kyllä.

8. Missä blogissa kommentoit kaikkein useimmin?

Varmaan Kauran tai adoptioaiheisissa blogeissa.

9. Millaisia viestejä/asioita kommentoit kaikkein useimmin?

Jos tunnen, että mulla on jotain lisättävää aiheeseen. Joskus haluan ilmaista myötätuntoa, onnitella jne. Joskus myös kysäkseni jotain, tai jos keksin hyvän heiton.

10. Kommentoitko muiden blogeja omassa blogissasi? Millaisissa tilanteissa / mistä aiheista / mitä blogeja?

Joskus, jos oma kommenttini rupeaa kasvamaan liian suureksi, siirrän sen omaani (ja jätän merkinnän, että tein niin).

11. Tuntuuko sinusta siltä, että "blogistanissa" (suomalaisten blogikirjoittajien / -lukijoiden yhteisö) on olemassa sisäpiiri?

On kai, kauan bloganneet ja toisensa myös irl tavanneet.

12. Tunnetko kuuluvasi sisäpiiriin? Miksi / miksi et?

En, oon liian uusi. Enkä tiedä, olisinko sittenkään, vaikka olisin vanha ja tunnettu bloggaaja.

13. Käytkö blogitapaamisissa? Miksi?

En oo vielä käynyt, joskus ehkä meen.

14. oma kysymys: mitä kautta saat eniten käyntejä:

Selkeästi eniten Ampiaisakan adoptiosivujen kautta. Sitten toiseksi eniten vakiolukijoiden omien suosikkien kautta. Kolmanneksi eniten googlen kautta, milloin milläkin hakusanalla.

Hyvää hääpäivää meille!

Tai oikeastaan iltaa. Tänään meille tuli siis 4 vuotta avioliittoa täyteen. Varsinaisesti juhlimme viikonloppuna, mutta tänään vaihdoimme keraamiikka-aiheiset lahjat (4. vuotena on keramiikkahäät).

Mä sain täältä ostetun kiinalaisen sinivalkoisen inkiväärin säilytysruukun (iso kuin mikä, tulee riisin säilytykseen Vii Voanin täydennyskeikan jälkeen). Miehelle ostin hienon sinisen salaatti/pasta/hedelmäkulhon ja sen sisään laitoin aiemmin ostetut Kalevalakorun karhu-kalvosinnapit. Hänellä on juhlapaitoja, joihin tarvitsee tuollaiset. Ennestään hänellä oli huonot kalvosinnapit. Kalevala-koruaiheiset olivat sopivat, koska mullakin on niitä (mm. mieheltä saatuja) ja karhu kyllä kuvastaa häntä.

Tänään oli lämmin päivä, mutta silloin 4 vuotta sitten oli suorastaan helteistä. Kovinpa äkkiä tämä aika kuluu. Vaikka paljon on tapahtunutkin. Luulin hääpäivänä, että tähän mennessä meillä olisi jo lapsi, ehkä toinenkin ainakin tulollaan.

Tähän hömppäaiheiseen postaukseen sopii myös pirtelötesti:

Olen mokkapusu

Arvostat elämän pieniä nautintoja! Makusi on jo ennättänyt kehittyä keskiverron yläpuolelle ja olet tarvittaessa valmis panostamaan myös pikkuisen omaa aikaasi.

2 annosta
2 dl maitoa
1 dl vaniljajäätelöä
1 teelusikallinen pikakahvia
1 teelusikallinen kaakaojauhetta
1,5 ruokalusikallista sokeria

Lisää kaikki aineet tehosekoittimeen ja aja tasaiseksi.
Huom: Jos kotonasi ei ole kaakaojauhetta, voit korvata sen ja sokerin 2 ruokalusikallisella valmista kaakaojuomajauhetta.

Vierailuja

Olen käynyt parilla vierailukäynnillä. Niistä toisesta oli vaikeaa kirjoittaa, siksi viive. Kävin päiväkodissa, missä on pienryhmä vaikeasti ja syvästi kehitysvammaisille lapsille sekä integroitu 3-6-vuotiaiden kehitysviivästymälasten ryhmä. Tuo pienryhmä oli tosi kiinnostava nähdä. Siinä näki paljon apuvälineiden käyttöä ja siellä oli hyvä tunnelma.

Mutta se integroitujen ryhmä oli kyllä aika pettymys. Opettajakin puhui, että tätä markkinoidaan niille ns. normaalilasten perheille sillä, että on pienempi ryhmä, mutta hänestä ne lapset voivat saada jopa vähemmän huomiota kuin tavallisessa ryhmässä, kun erityislapset vievät huomion. Tuli mieleen, että hän ei todella itsekään usko integraatioon noiden lasten kohdalla.

Ja päiväkodin pihaelämä... En yhtään ihmettele, että se yksi erityislapsi pääsi kohtalokkain seurauksin karkuun pihalta. Tuollakin niitä erityislapsia kiusattiin minkä ehdittiin. Isommat ja vahvemmat lapset itkettivät tarkoituksellisesti. Yksi lapsi oli lähinnä piilossa ulkoilun ajan, etteivät kiusaajalapset löytäisi häntä. Ja hoitajat juoruili keskenään...

Miten mä voin ikinä laittaa lastani päiväkotiin, kun mulla tuli noin paha mieli tuosta meiningistä? Miten voi varmistaa, ettei oman lapsen päiväkodissa ole tuollaista?

Toinen vierailukohteeni oli laaja-alainen erityiskoulu, jossa annetaan mukautettua opetusta (EMU), harjaantumisopetusta (EHA), vammautuneiden lasten erityisopetusta (EVY) ja dysfaattisten lasten erityisopetusta (EDY) kaikilla perusopetuksen luokka-asteilla. Se oli selkeästi tosi hyvä koulu, jossa erityislasten asioita on ajateltu pitkälle ja heidän puolellaan oltiin. Ajattelin, että se voisi olla sopiva harjoittelukohdekin (aineopinnoissa on muutaman kuukauden harjoittelujakso). Tai sitten se autistiluokka.

Kolmas kohde on vielä auki. Näyttää siltä, että hirveän innokkaasti ne eivät mua ole ottamassa siellä ammattioppilaitoksessa. Mietin että kävisinkö kehitysvammaisten työkeskuksessa sen sijasta? Se olisi erilainen kuin muut kohteet ja ehkä sinne pääsisi ruikuttamatta.

perjantaina, syyskuuta 16, 2005

On se kumma, kun saa aina tapella oikeuksistaan

Mun piti saada tämän kuun alusta kokemuslisä. Tällä viikolla tulleen palkan palkkakuitissa sitä ei ollut. Soitin palkkatoimistoon, ja mulle sanottiin, että sitä lisää ei tulisikaan, koska työehtosopimus on muuttunut tällä välin, ja kokemuslisä on nykyään nimeltään henkilökohtaisen lisän vuosisidonnainen osa (nimihän suorastaan yksinkertaistui). Ja että olen jo saanut ne kokemuslisäkorotukset, mitä voin saada.

Tiesin kyllä siitä muutoksesta, mutta silloin kun se oli tulossa, kysyin luottamusmieheltä, vaikuttaako se vanhoihin työntekijöihin, niin että ei saisi enää kokemuslisiä. Vastaus oli silloin ei, jos pysyy saman kunnan tai kuntayhtymän palveluksessa. Määräytymisvuodet ja -kuulemma olla iloinen, että entisiä kokemuslisiä ei oteta pois!

Todella kiva yllätys. Mutta mähän en asiaa ihan noin vain niellyt. Tai mitään muutakaan vääryyttä.

Luottamusmies (eri kuin viimeksi) kertoi, ettei asia ole ihan niinkään kuin mulle sanottiin palkkatoimistosta. Vaan että mulle kuuluu 10 v jälkeen 10% tehtäväkohtaisesta palkasta kymmenen vuoden jälkeen. Mutta sen 10 v pitäisi olla kunnallista työkokemusta samasta kunnasta tai kuntayhtymästä. Mulla ei ole, vaan osa on muuta media-alan työtä.

Lopun kaiken jouduin itse hakemaan sen tiedon työehtosopimuksesta, että työkokemuksen ei todellakaan tarvitse olla kunnallista, vaan saman alan työ käy. Nyt sain sitten päätöksen, että lisä on myönnetty.

Taistelu voitettiin, mutta miksi siitä piti taistella? Joku muu olisi helposti uskonut palkkatoimiston ensimmäistä väitettä, ja jäänyt ilman lisää. 10 % on kuitenkin suht paljon.