Ikävä

Viime yönä minulla oli ikävä sinua, vielä täällä olematon lapseni. Olet varmaan jo odottamassa, että sinun vuorosi tulee. Viime yönä makasit jossain kaukana pinnasängyssäsi. Tunsin unessa, että tuhisit jo vierelläni lämpimänä, mutta ei, ei vielä. Tunsin suunnatonta ikävää.

Puolet nimeämisen odotusajasta on ehkä jo ohi. Ensimmäinen puolisko meni helposti, sen kummemmin kärvistelemättä. Viikot kiisivät ohi. Äkkiä meni kuukausi, toinenkin. Nytkö alkaa tämä kokoaikainen ikävä, viikkojen laskenta?

Ja kuitenkin pitäisi olla odottamatta liikaa ja luomatta mitään ideaaleja, miten asiat ovat sitten kun olet täällä. Pitäisi vain elää ja koettaa olla ajattelematta odotustaan.

Laukaisiko tämän ikävän se, että viime aikoina useampi ystävä ja tuttava on kysellyt, missä nyt mennään? Eivät he ymmärrä, ettemme saa mitään väliaikatietoja. Kuulumisina kerroin, että viime viikolla saivat sellaiset perheet nimeämisen, joiden paperit lähtivät helmikuussa, eli 4 kuukautta ennen meitä. Asiat voivat silti venyä, ei pidä tuudittautua liikaa siihen, että 4 kk ja mekin saamme nimeämisen.

Vai tuliko ikävä siitä, että sunnuntaina näin 2 Kiinasta adoptoitua tyttöä leikeissään? Tytöistä nuorempi pysähtyi viereeni ja tuijotti pitkään vakavana minua. Kuinka halusinkaan koskea, ottaa syliin, helliä häntä, mutta tietenkään en tehnyt mitään sellaista. Adoptoitujen lasten kanssa vieraiden sylittely ei ole mitenkään toivottavaa, varsinkin jos ovat olleet vasta vähän aikaa perheessä. Se, että vain perheen jäsenet hoivaavat, hellittelevät ja hoitavat, antaa lapsen kiintyä rauhassa perheeseensä.