Luin Tiina Kaarelan blogista pikkaisen vanhemman tekstin, jossa hän kommentoi lapsenteon jättämistä myöhemmälle iälle, jolloin joutuu turvautumaan hedelmällisyyshoitoihin tai adoptioon. Hän on onnellinen, kun teki lapsensa ajoissa (mitä se sitten tarkoittaakaan, en tiedä T.K.:n tarkkaa ikää, mutta veikkaan jotain vähän päälle 40 ja lapset lienevät vähintään 20, kun ovat omilla teillään).
Tämä on aika kaksipiippuinen juttu. Yhdellä on tilanne, jossa on tehty lapset n. 20-vuotiaana (mikäli se on onnistunut silloinkaan, moni hedelmättömyys ei johdu iästä) ja erottu. Eli miesvalinta oli väärä. Sitten n. 40-vuotiaana ollaan "vapaita" omaan elämää, uuteen ihmissuhteeseen, lapset on jo isoja. Varmaan mukava vaihe elämässä.
Toinen ei ole tehnyt lapsia miehen kanssa, josta olisi ennemmin tai myöhemmin eronnut, kun on kasvanut eri suuntaan teinirakkautensa kanssa. Ehkä se mies, jonka kanssa lapsia haluaa, on löytynyt vähän myöhemmin. Sitten on huomattu, ettei se niin vaan onnistunutkaan. Ehkä näin olisi ollut jo 20-vuotiaana. Silloin toki aikaa olisi ollut enemmän kaikenlaisiin kokeiluihin.
Tämä toinen eli sitä "vapaata" omaa elämää ehkä 30-, ehkä 35- tai jopa 40-vuotiaaksi, opiskeli, matkusteli, oli töissä. Hän sitten joutuu T.K.n mielestä surullisesti juoksemaan hoidoissa ja adoptioprosesseissa. Lopputulos: hänellä on koeteltu ihmissuhde (lapsettomuus ja adoptioprosessi koettelevat suhdetta), elämänkumppani, joka on valittu aikuisena, ja lapsi(a). Hänellä alkaa uusi elämänvaihe, jossa ollaan pienen lapsen vanhempia. Ei kovin huonoa elämää sekään.
Toki itsekin toisinaan kadun, etten edes yrittänyt tulla raskaaksi aiemmin, että olisin tiennyt, että se ei onnistukaan. Mutta en nimenomaan halunnut yksinhuoltajaksi, koska en ollut varma, että ne ihmisuhteet, joita minulla oli alle 28-vuotiaana olisivat olleet sellaisia loppuelämää kestäviä. Oikeassa olin. Nyt kun tapaan heitä, näen, että olemme kasvaneet aikuisiksi eri suuntiin.
Enhän toki tiedä nytkään, että tässä ollaan yhdessä vielä kiikkustuolivaiheessa, mutta olen kyllä varmempi asiasta kuin esim. poikaystävän kanssa, jonka kanssa seurustelin vaikkapa 21-vuotiaana.
Silti en sano, että on surullista olla yksinhuoltaja, ja epäonnistua miesvalinnassaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Hyvä kirjoitus! Näitä tulee aina silloin tällöin funtsittua.
Näin jälkikäteen ajatellen olisi ollut hienoa, jos olisin tavannut isäksi sopivan kumppanin jo nuorempana ja saanut lapsia silloin, kun olin iältäni vielä 2-alkuinen. Mutta kun en tavannut, niin en saanut. Lapsen lähtökohdat olisivat olleet tuolloin onnettomat, en olisi ollut järin kypsä yksinhuoltajaksi eikä minulla ollut isäksi sopivaa kumppania.
Toisaalta on ihanaa olla äiti juuri nyt, kun on ehtinyt riittävästi elää omanapaelämää ja riekkua halunsa kyllyydestä. Nyt tuntuu, että äitiys sopii minulle hyvin. Nuorempana olisin varmasti kapinoinut äitihommien sitovuutta vastaan. Nyt se on melko helppoa asettaa mittasuhteisiinsa, kun on enemmän vuosia takana. Esim. vauvan kaikkein sitovin ensimmäinen puoli vuotta on sittenkin aika lyhyt aika minun elämässäni.
Mutta näissä on aina puolensa ja puolensa. Ei ole yhtä kaikille sopivaa parasta ikää tulla vanhemmaksi, jos liikutaan suurin piirtein välillä 20-40. Ja on Tastula ja Sinnemäki, jotka vaikuttavat tyytyväisiltä noidenkin rajojen rikkojina :-)
Olisin minäkin vastaanottanut, mikäli olisi ehkäisystä huolimatta käynyt vahinko, ja olisin sitten ollut yksinhuoltaja.
Omalla kohdalla olen samaa mieltä, että varmaan on parempi lapselle, että tulen äidiksi nyt kuin 20-vuotiaana. Toki jos olisin tullut äidiksi 20-vuotiaana, olisi ollut pakko hillitä menoa.
Tuossa alkuperäiskirjoituksessa vähän tökki se, että epäilen, että ei se yksinhuoltaja-arkikaan aina niin auvoisaa ole ollut, ja erotkaan ovat harvoin ihan sopuisia, jos ei toki tahattomasti lapsettomanakaan niin surutonta ole aina ollut.
Totta puhut,
arvasin jo mainitessani sanan vanhemmuus, ikä, adoptio ja hedelmöityshoito, että asian eri ulottuvuuksia aletaan ottaa esiin - ja hyvä niin. Nämä asiat ovat aina enemmänkin kuin kaksipiippuisia, ja mikä sopii yhtelle ei välttämättä sovi toiselle. Ja siksi puhetta on syytä pitää yllä ;-)
Omaa kantaani asiassa leimaa ennenkaikkea oma kokemus vanhoista vanhemmista. Äitini täytti 40-vuotta minun ja veljeni syntyessä.
Ihmisellä on onneksi tapana pitää omaa menneisyyttään tästä päivästä katsoen loogisena ja elämänväyläänsä oikeana. Minä muistan kyllä kiroilleeni ankarasti kun en päässyt nuorena menemään ja otin kaiken takaisin kun sitten tuli mahdollisuus. Omille lapsilleni toivon aikaa nuoruuteen, aikaa matkusteluun, opiskeluun.... vaikka olisi ne lapsetkin hyvä tehdä ;-)
Olen 48-vuotias (kai).
Toisaalta nykyään 40-vuotias on aika erilainen kuin 40-vuotias 48 v sitten... Ainakin omat vanhempani olivat lapsuudessani erilaisia kuin minä olen nyt heidän iässään.
Anoppini on ollut 40 v, kun mieheni syntyi, ja miehestä se ei ole ollut huono asia. Ainut, mikä siinä on ikävää, on se, että meidän lapsemme ei varmaan saa pitää toista mummoa hirveän pitkään. Tosin anoppi on sitkasta tekoa.
Lähetä kommentti