Lapsiperheen arjessa vierailulla

Oltiin viikonloppu hoitamassa kahta lasta, kun vanhemmat olivat viikonloppumatkalla kaksin (ja mikäli hyväntuulisuudesta ja hymyistä pystyi sunnuntaina palatessaan jotain päättelemään, oli ollut mukavaa).

Siinä me pyöriteltiin lapsiperheen rutiineita: aamupalaa, päivävaatteet päälle, ulkoilua, lounas, ulkoilua, päivällinen, leikkimistä, lastenkirjojen lukemista, pelaamista, saunaan, iltapalat, iltatoimet ja nukkumaan... ja nukkuivat koko yön kiltisti omissa sängyissään... aamullakin herättivät vasta kahdeksan jälkeen. Ja sama rumba uudestaan. Siinä sivussa vastaamista kysymyksiin esim. Lordista ja muusta päivänpolttavasta kuten pitääkö Ranuan jääkarhuille hommata iso pakastin kesäasunnoksi.

Tuli hyvä mieli, kun ajattelin, että tätä me sitten kohta* kotonakin pyöritetään, arkea. Eikä se tunnu vaikealta. Kunpa tulisit jo luoksemme!

*) Tällä hetkellä ennustetaan, että syksyllä pääsisimme Kiinaan... tosin uskon vasta, kun näen sen nimeämisen.

Äitienpäivän alla

Äitienpäivän alla tuli mieleen, että viime vuonna uskoin jo tänä äitienpäivänä olevani äiti. Että tämä olisi ensimmäinen kerta, kun minut herätetään aamukahvilla ja joku pieni kiipeää syliini halimaan.

Tässä lähipäivinä on yhden ystäväni tyttären syntymäpäivä. Ajattelin viime vuonna siellä lastenkutsuilla, että ensi vuonna tulen tänne oman lapseni kanssa, eikä tarvitse enää selitellä. Enpä tule.

Te, jotka vietätte jo äitinä ihania äitienpäiviä, rutistakaa lapsianne minunkin puolestani!

Kysy Piikkikseltä

Lueskelin tässä vapaapäivänä vähän blogeja, ja huomasin, että tällainen kiva meemi on kulussa. Olikin aika kivaa lukea noita kysymyksiä ja vastauksia, niinpä laitan itsellenikin.

Kysy minulta kuusi kysymystä. Ei seitsemän tai viisi, vaan kuusi. Sillä ei ole väliä, kuinka turhia tai omituisia kysymykset ovat - kysy ne joka tapauksessa. Liitä tämä sen jälkeen omaan blogiisi ja katso, mitä sinulta kysytään. Vastaan kaikkiin.

Isovanhemmuudesta

Tämä lapsen odotus on laittanut miettimään myös isovanhemmuutta. Itselläni ei ole ollut mitkään lämpimät välit kumpaankaan mummooni. Toinen pappa kuoli jo ennen kuin isä syntyi. Toinenkin kuoli juuri kun äiti odotti mua.

Toinen mummoni kuoli mun ylioppilaskirjoitusvuonna, ja hän kävi usein kylässä ja me hänen luona. Mutta hän oli kärttyisä ja ilkeä nainen, joka teki selväksi, että äidinkään ei olisi tarvinnut syntyä, saatikka meidän äidin lapsien. Toinen mummo elää vielä, mutta on jäänyt etäiseksi monista käytännönkin syistä (ei vähiten sen takia, että isä on ollut kasvattilapsi ja tämä on siis hänen bioäitinsä, jolle asia on häpeällistä vieläkin). Kasvattivanhemmat on kuolleet ennen syntymääni, mutta tuskin heistäkään mitään ihania muistoja olisi syntynyt. He olivat hyvin uskonnollisia (vanhoillislestadiolaisia) ja ankaria, ja piiskasivat isästä hänen perisyntiään (siinnyt avioliiton ulkopuolella) pois.

Oman huonon onnen takia sitä toivoo, että oma lapsi saisi ihania kokemuksia isovanhempien kanssa. Nyt näyttää siltä, että ainakaan anopin puolelta niitä on vaikeaa saada. Anoppi on jo iäkkäämpi, täyttää kohta 80 vuotta. Viime vuosina olemme monesti lähteneet lyhyellä varoitusajalla kun anoppi on saanut jonkun vakavan kohtauksen ja on sairaalassa. Vuoden sisään hän on käynyt sekoittamaan nykyisyyttä ja menneisyyttä, esimerkiksi hän ei aina erota vanhinta poikaansa hänen kuolleesta isästään ja hän elää joitakin kohtauksia elämästään hänen kanssaan uudestaan. Nyt on alkanut uusi vaihe tuossa dementiassa. Hän soittelee päivittäin ja väittää, että joku on varastanut hänen tavaroitaan (kuten lakanoita tai pyykkejä) tai rahojaan. Todellisuudessa hän on itse kätkenyt ne. Surullista. Tuskinpa meidän lapsi saa mitään ihanaa mummomuistoa sieltä.

Toivottavasti omat vanhempani 15 v nuorempina jaksavat olla vielä kauan fyysisesti toimintakunnossa ja henkisesti tässä maailmassa...