Naapurin naimaton ja lapseton noin 50 v nainen otti pihalla puheeksi, että voisinko antaa hänen käyttää mun pyykkitupavuoroni "kun minähän olen kaiket päivät kotona ja pääsen sinne koska vain muulloinkin". Mua oikeasti nauratti. Ollaan me Suppiksenkin kanssa käyty pyykkituvassa, mutta tällainen pikku arkinen asiakin vaatii eri tavalla suunnittelua kuin ennen, vauvan pukemista ym. (tupa on eri talossa), joten mieluusti teen sen nyt ainakin kun Suppis ei itse kävele silloin, kun isä on palannut töistä kotiin.
Toinen vähän rajumpi juttu: noin samanikäinen jo aikuisen lapsen äiti, joka on tuttavani, kärttää Suppista hoitoon luokseen (eri kaupunkiin, välimatkaa noin 40 minuuttia autolla, jota hänellä ei ole). Koska kuulemma "parasta mitä voitte tehdä, on jättää pariksi tunniksi hoitoon". Meidän pitää kuulemma antaa siedätyshoitoa, koska muuten Suppis ei ikinä opi, että voi olla muidenkin hoidossa ja tässä iässä olisi kuulemma tärkeää päästää jo vähän irti.
Hohhoijaa. Selitin kyllä kohteliaasti, mutta tiukasti, että huolimatta Suppiksen fyysisestä iästä emme kyllä nyt "tässä iässä" ensimmäisinä yhteisinä kuukausina käy häntä kouluttamaan omalla epävarmalla olemassaolollamme tai varsinkaan vie toiseen paikkaan hoitoon ja että meidän täytyy nyt opettaa se, että me 2 olemme ne erityiset ihmiset, joihin uskaltaa luottaa, ja jotka on ja pysyy, ja tämä on meidän koti, jossa ollaan jne.
2 vuoden päästä Suppiksen on joka tapauksessa viimeistään mentävä päivähoitoon, kun hän täyttää 3 v. Se missä turvallisuuden tilassa perheenä ollaan silloin, jää nähtäväksi.
Mutta tämä tuttavani tietää paremmin, kun on konsultoinut jotain lääkärituttuaan, jonka mielestä jokainen lapsi on persoona, jokainen perhe on omanlaisensa, eikä yleistä mallia mistään esim. ajasta, kuinka kauan vain vanhemmat saavat hoitaa lasta kiintymyksen edistämiseksi, oikeastaan voi olla adoptiolapsenkaan kohdalla. Eli nyt vaan sitten Suppis viikonloppuna yökylään ja me leffaan...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Meille lastenneurologi selitti onnessaan, että selvin indikaattori siitä, miten hyvin Esikoinen pystyy aikuisena asumaan muualla kuin vanhempiensa kanssa, on se, miten me vanhemmat "päästämme" hänet viikonloppuhoitoon. Jeejee. Mitä väliä sillä, että autistinen lapsemme olisi siinä iässä (alle kolmivuotias) mennyt ihan rikki yökyläilyistä.
Pidimme päämme. Kun olemme kärsivällisesti antaneet lapsen kypsyä, homma onnistuukin nyt ilman huonoja jälkiseuraamuksia.
Minusta on täysin järjetöntä kiirehtiä lapsen erkaantumista vanhemmista. Liian varhainen sysääminen eroon on ihan varmasti haitallisempaa kuin vaikka yökyläilyn odottelu kouluikään. En keksi, mikä on se korvaamaton pedagoginen anti, jonka lapsi saa alle kouluikäisenä (saati alle kolmivuotiaana) vieraassa paikassa iltahoidossa olemisesta.
Monille lapsille on myös helpompaa, jos omaan kotiin tulee hoitaja kuin että yhtäkkiä kyörätään vieraaseen paikkaan. Paikkojen tuttuus tuottaa turvallisuuden tunnetta. Onnekkaita ovat myös ne, joilla on läheiset isovanhemmat. Heidän kotonaan voi hyvässä tapauksessa turvallisesti aikanaan harjoitella kodin ulkopuolista maailmaa myös ilman omia vanhempia.
Totta kai vanhempien oma aika on myös tärkeää. Mutta sehän on vanhempien itsensä puntaroitava, milloin ja miten sen oman ajan järjestää.
Varmaan tästä tekstistä huomaa, että olen itsekin saanut osalleni kritiikkiä liiallisesta lasten kanssa olemisesta ;-) En ole mikään ylisuojeleva, tukahduttava emotyyppi. Haluan kuitenkin kunnioittaa lapsen oikeutta perusturvallisuuden tunteeseen ja tarkkaan puntaroida, milloin hoidattamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Eikä lasten hoitoon jättäminen ole mikään taikakeino virkistäytyä, etenkään siinä vaiheessa, kun itselle on ilmeistä se, että lapsi kärsii hoidossa olosta. Kekkeles.
Itseäni harmittaa nykyinen muoti yökyläillä eskarikavereilla. Tyttö haluaisi yökylään, itse en halua päästää, ja tosi vaikea on tietää enkö halua päästää siksi että hän ei mielestäni ole siihen valmis vai siksi että minä en itse ole valmis - saimmehan lapset vasta vajaat 2 v sitten. Muotoilin sitten niin, että tyttö on ollut yötä muualla kuin meidän kanssa yli 1900 yötä, joten sitä määrää ei ole tarpeen yhtään enää kasvattaa.
Sitäpaitsi (nyt tämä alkaa..!) silloin kun minä olin pieni en koskaan ollut lapsena yökylässä kenelläkään kaverilla... enkä oikein näe miksi pitäisi. Sukulaiset on ihan eri juttu.
Oma lapseni oli kanssani 1v3kk ennen kuin oli kenenkään muun hoidossa, eikä vielä 3,5 v. iässä ole ollut vieraan nukutettavana saatika sitten yökylässä. Yökylään pääsee, kun itse sinne haluaa. Nyt kyllä haluaisi, jos äiti jäisi myös kylään...
Mikähän siinä on että aina joku muu tietää paremmin kuin lapsen omat vanhemmat. Ei meiltäkään oltu ennen yläastetta missään yökylässä ja ihan itsenäinen minusta tuli. Tuo Sannikan kommentti oli hyvä, pitää muistaakin laskea erillään vietetyt yöt, jos joskus lapsen saamme...
Minä olen vastaaville sanonut, että eiköhän tuo Toukka ole tottunut olemaan muiden hoidossa, antaa totutella nyt siihen että on meidän hoidossamme.
Törmäsin sattumalta blogiisi ja mielenkiinnolla jään kuvoitainne seuraamaan. Harvinaisen järkevältä äidiltä kuullostat :D Ihan oikeassa nimittäin olet, että mikä hinku teillä on (tai pitäisi olla) päästä lapsesta eroon!
Hei,
onhan kaikki hyvin? Pitkäaikainen lukija odottaa postausta!
Terv. Anna
Lähetä kommentti