Iso pieni minä itte

Meillä ei totisesti ole enää vauvaa tai edes vauvamaista taaperoa. Meillä asuu nykyään hyvin itsetietoinen tyyppi, jota ei saa mitenkään auttaa syömisessä (ei edes pitää lautasesta kiinni, jos se on vaarassa lentää yli laidan) ja jota komennettaessa saa vasta-argumentteja. Eli jos minä sanon jotain tyyliin "älä rupea repimään verhoja" niin sadasosasekunnin jälkeen tulee vastaus "en rupeakaan" (+ jotain tavumölinää josta en saa selvää) tulee erittäin kiivaalla ja murrosikäisen kiekaisua muistuttavalla äänellä. Eka kerran sen kiekaisun jälkeen äiti jäi kyllä ihan sanattomaksi.

Muutenkin sanavarasto kasvaa koko ajan, Suppis osaa jo paljon sanoja ja osaa yhdistellä niitä lauseiksi. "Äiti tiskaa" saattaa tosin tarkoittaa mitä tahansa pesua, pyykkikoneen täytöstä Suppiksen käsien pesuun tai sitten ihan oikeaa tiskaamista.

Hänessä näkyy jo uhmaiän tahtomista, mutta vielä hän uskoo aika hyvin puhetta. Eikä ole äreä. Kaikki on kauhean ihanan hauskaa. Se, että oppii että mikä kuvio on "tähti" ja osaa sen sanoa ja bongaa sitä ihan joka paikasta, seinävaatteista, mainoksista ym. ja joka kerran se on niin ihanaa, että kajautetaan ilmoille "tähhtti!!!!!" niin suurella elämänriemulla, että jos sitä saisi purkkiin, Suomessa ei olisi enää yhtään masentunutta ihmistä.

Omasta osaamisestaan Suppis on valtavan ylpeä. Itte laitetaan kenkää jalkaan ja otetaan vaatetta pois, itte mennään juosten pitkospuut. Toisaalta olen itsekin ylpeä, kun hän tahtoo ja osaa jo niin itte, mutta toisaalta on ikävä sitä pientä kuumaa taakkaa vartaloa vasten. jota piti kanniskella koko ajan vielä hetki sitten, niin pieni hetki sitten... Mihin se vauva meni? Hetkittäin hän palaa ja halaa pitkään, on tuttu lämmin hengitys poskea vasten ja ihana hellyys rauhallisessa turvapaikassa, sitten se iso tyttö herää ja viilettää omaa polkuaan eteenpäin.

Tämä äitiys on totisesti luopumista, vaikka luopuessaan saakin paljon.