Suppis on nyt tänä kesänä kasvanut henkisesti paljon. Hän on jotenkin isomman oloinen, tajuaa jo paljon ja käyttää kieltä aika monimutkaisesti käyttäen jotain sanaa tai fraasia, minkä on kuullut muussa yhteydessä uuteen tilanteeseen johon se myös sopii.
Hänen kanssaan pystyy jo käymään kaupassa ilman rattaita jopa isossa marketissa. Voi ihan 100 % luottaa, että hän pysyy siinä vieressä eikä säntäile mihinkään. Hän auttaa ostoksissa (tunnistaa meidän vakiomaitopurkit ym.). Hän ei ole oikeastaan kuin kerran saanut kunnon raivaria kaupassa. Se oli joskus viime keväänä. Silloinkin se oli äidin vika (opetus nro 1: älä poikkea nälkäisen lapsen kanssa kotiin mennessä kauppaan edes yhtä maitopurkkia ostamaan....)
Suppis ei pidä kovinkaan paljon muutoksista tai matkailusta. Hänellä kestää esim. mummolareissujen jälkeen vähintään viikon päästä takaisin omaan rytmiinsä. Hän tykkää kyllä matkustaa paikallisbussilla (koska se tietää yleensä jotain hauskaa kuten vaikka uimahallireissun tai jonkun muun kivan retken). Junassakin hän viihtyy muutaman tunnin leikkivaunussa. Mutta pidemmät matkat ei oo kovin hauskoja.
Suppis huutaa autossa ja muutenkaan ei nauti siitä pitkään. Hän mm. oksensi mummolasta autolla lähtiessä totaalisesti sekä itsensä että takapenkillä olleen isin päälle (opetus nro 2: kun lapsi matkustaa, valitse kaikki matkustusvaatteet sen mukaan, että ne voi oksennuksen jälkeen heittää samaan lämpötilaan ja ohjelmaan pesukoneeseen...).
Oksennus johtui ylensyöttämisestä. Juuri ennen lähtöä Suppis sai ison annoksen jäätelöä mummolasta ja oli muutenkin vetänyt viikon aikana enemmän makeaa pullaa ym. kuin varmaan monen kuukauden aikana yhteensä. Sen oksennuksen jälkeen piti vielä matkustaa yli 3 tuntia ennen kuin oltiin kotonsa väsyneenä.
Suppiksella alkoi tiistaina päiväkodin päiväkerho (2 x viikossa 3 h kerrallaan eli tulee kotiin syömään & nukkumaan päiväunet). Hän aikoi etukäteen kysyttynä oppia siellä lukemaan :-). Saattaa jäädä haaveeksi kohta 3-vuotiaalla neidillä, vaikka hän tunnistaakin pari kirjainta (S niin kuin Suppis ja I niin kuin isi). Paremmin tämä alku on mennyt kuin pelkäsin. Toisaalta rupesin tuossa kesällä miettimään, että ehkäpä hän on kypsynyt tässäkin mielessä (hän ei oo hirveästi tykännyt olla hoidossa).
Ekana aamuna hän itki ja vähän tarrautui. Oltiin sielä mukana alkuun, kuten muutkin vanhemmat. Kun tultiin hakemaan, niin ohjaaja sanoi, että omapäinen tyttö (eli ei ollut totellut kaikessa :-)). Oli kumminkin käynyt pissallakin siellä. Hän ilahtui kovasti, kun näki meidät. Keskiviikkona ja tänä aamuna hän esitti, että jompi kumpi meistä tulisi myös kerhoon. Mutta sanoimme, että se on lasten kerho. Hän jäi itkutta, mutta jäi surullisena katsomaan ikkunaan poismenoamme. Ja ilahtui taas kovasti kun tultiin hakemaan. Mutta periaatteessa hän tykkää käydä siellä (ei ainakaan ole sanonut, ettei tahdo sinne). Hän oppi ekana päivänä kirosanan (perisuomalaisen perkeleen).
Mulla oli aika vaikeaa olla tiistaina kotona ja odottaa että kerho päättyy, kun Suppis itki ja oli kova huoli. En tiedä kumpaa jännitti enemmän, Suppista vai äitiä. En osannut tehdä mitään niinä tunteina. Mutta tänään olin jo luottavaisempi ja luotin että hyvin se menee. Toki illallakin on sitten ollut itku herkässä ja on halunnut leikkiä vauvaa. Se kuuluu kai asiaan, kun aloittaa päivähoidon, vaikka meillä se alku onkin hyvin lempeä ja totutteleva (ja hyvä niin).
torstaina, elokuuta 14, 2008
tiistaina, elokuuta 12, 2008
Pottatreenit
Kirjoitan tästä aiheesta nyt siksi, että itse en oikein löytänyt aiheesta hyviä juttuja, kun niitä hain. Joku saattaa tarvita tätä säilyttääkseen toivon. Ja itsekin on hyvä muistaa asioita. Tämä kuivaksioppiminen oli Suppikselle vaikein tähän asti opittu taito. Muut kuten itse syömiset ym. ei ole tarvinut edes opettaa, on vaan omaksunut ne kuin ajatus.
Suppis oppi päiväkuivaksi tänä kesänä. Se oli aika pitkä prosessi. Pottahan meille hankittiin jo toukokuussa 2007. Tammikuussa hän alkoi vihdoin kakata pöntölle supistajan kanssa (ei ole vieläkään koskaan kakannut pottaan ja tuota tamikuuta ennen ei ollut kuin lähinnä istunut potalla). Se onnistui pitkään hyvin. Suppis kakkasi säännöllisesti joko aamiaisen tai lounaan jälkeen ja sai palkkioksi tarroja tarratauluun.
Kun pissatin säännöllisesti, niin pissatkin sain pottaan tai siihen pönttöön. Mutta oma-aloitteisesti hän ei sanonut haluavansa potalle pissalle, ei vaikka lupailin mitä hyvänsä etujatai tavaroita, mikä kuuluu isolle tytölle (esim. 3-pyöräisen potkulaudan, jota Suppis himoitsi).
Maalis-huhtikuussa Suppis meni kakkalakkoon. Ei ollut mitään muutoksia elämässä. Hän vaan yhtäkkiä alkoi menemään piiloon (toiseen huoneeseen), jossa kakkasi vaippaan. Kun yritin vähän kannustaa takaisin pöntölle, hän alkoi ummettaa. Jätin rauhaan, ja entinen hyvä kakkarytmi palasi vasta touko-kesäkuun vaihteessa.
Kesällä yritin opettaa kertomaan pissastaan. Koetin kaikki löytämäni tavat. Mikään ei tuntunut auttavan. Ostin isojen tyttöjen pikkuhousuja, koetin lahjontaa (lupasin hienon muovailuvahasetin). Hän saattoi muistaa sanoa sen kotona, mutta hyvin satunnaisesti. Hän rupesi pikkuhiljaa oppimaan sanomaan, kun oli alasti, mutta kun oli pikkuhousut tai vaippa, niin pissa tuli housuun. Ilmeisesti pikkuhousut tuntui samalta kuin vaippa (vaikka käytimme kertakäyttövaippoja) vielä kesäkuun viimeisellä viikolla hän saattoi pissata 3 puistotunnin aikana 4 pikkuhousut ja housut. Alkoi tuntua, että tämä ei onnistukaan tänä kesänä.
Yrittelin sitten noin kerran viikossa, koska en halunnut että Suppis kokee koko ajan, että on huono tai ei onnistu, kun on aina märät housut.
Ja kumma homma tapahtui 3 viikkoa sitten. Kokeilin taas, ja pikkuhousut päälläkin Suppis muisti sanoa pissan. Tokana päivänä tapahtui yksi vahinko, kun muovailuvahalla muovaileminen oli niin jännässä vaiheessa (kun hän siis sai sen setin). Sitten jotain 2 viikkoa sen jälkeen oli sanonut isin kanssa ulkoillessa liian myöhään pissahädän (eli pissa tuli heti kun sanoi). Mutta muuten sanoisin että 2 v 9 kk hän sisäisti sen, niin että siihen voi nyt luottaa kauppareissuilla ja jopa päiväkerhossa (jonka aloitti tänään) oli sanonut tädille hädän.
Kakka on Suppikselle sellainen herkempi juttu, olen huomannut. Eli esim. mummolassa kesällä ummetti itsensä (3 päivää kakatta ja sain sitten luumulla kakkaamaan). Ja kun oppi kuivaksi, kakkarytmi palautui noin viikko sen jälkeen. Odotan mitä tää päiväkerholaisuus tekee, vai tekeekö mitään.
Tämöinen aika eritekeskeinen postaus tällä kertaa. Palaan piakkoin kertomaan mitä muuta kuin nöyryyttä opin tänä kesänä ja miten on sopeuduttu päiväkerhoon.
Suppis oppi päiväkuivaksi tänä kesänä. Se oli aika pitkä prosessi. Pottahan meille hankittiin jo toukokuussa 2007. Tammikuussa hän alkoi vihdoin kakata pöntölle supistajan kanssa (ei ole vieläkään koskaan kakannut pottaan ja tuota tamikuuta ennen ei ollut kuin lähinnä istunut potalla). Se onnistui pitkään hyvin. Suppis kakkasi säännöllisesti joko aamiaisen tai lounaan jälkeen ja sai palkkioksi tarroja tarratauluun.
Kun pissatin säännöllisesti, niin pissatkin sain pottaan tai siihen pönttöön. Mutta oma-aloitteisesti hän ei sanonut haluavansa potalle pissalle, ei vaikka lupailin mitä hyvänsä etujatai tavaroita, mikä kuuluu isolle tytölle (esim. 3-pyöräisen potkulaudan, jota Suppis himoitsi).
Maalis-huhtikuussa Suppis meni kakkalakkoon. Ei ollut mitään muutoksia elämässä. Hän vaan yhtäkkiä alkoi menemään piiloon (toiseen huoneeseen), jossa kakkasi vaippaan. Kun yritin vähän kannustaa takaisin pöntölle, hän alkoi ummettaa. Jätin rauhaan, ja entinen hyvä kakkarytmi palasi vasta touko-kesäkuun vaihteessa.
Kesällä yritin opettaa kertomaan pissastaan. Koetin kaikki löytämäni tavat. Mikään ei tuntunut auttavan. Ostin isojen tyttöjen pikkuhousuja, koetin lahjontaa (lupasin hienon muovailuvahasetin). Hän saattoi muistaa sanoa sen kotona, mutta hyvin satunnaisesti. Hän rupesi pikkuhiljaa oppimaan sanomaan, kun oli alasti, mutta kun oli pikkuhousut tai vaippa, niin pissa tuli housuun. Ilmeisesti pikkuhousut tuntui samalta kuin vaippa (vaikka käytimme kertakäyttövaippoja) vielä kesäkuun viimeisellä viikolla hän saattoi pissata 3 puistotunnin aikana 4 pikkuhousut ja housut. Alkoi tuntua, että tämä ei onnistukaan tänä kesänä.
Yrittelin sitten noin kerran viikossa, koska en halunnut että Suppis kokee koko ajan, että on huono tai ei onnistu, kun on aina märät housut.
Ja kumma homma tapahtui 3 viikkoa sitten. Kokeilin taas, ja pikkuhousut päälläkin Suppis muisti sanoa pissan. Tokana päivänä tapahtui yksi vahinko, kun muovailuvahalla muovaileminen oli niin jännässä vaiheessa (kun hän siis sai sen setin). Sitten jotain 2 viikkoa sen jälkeen oli sanonut isin kanssa ulkoillessa liian myöhään pissahädän (eli pissa tuli heti kun sanoi). Mutta muuten sanoisin että 2 v 9 kk hän sisäisti sen, niin että siihen voi nyt luottaa kauppareissuilla ja jopa päiväkerhossa (jonka aloitti tänään) oli sanonut tädille hädän.
Kakka on Suppikselle sellainen herkempi juttu, olen huomannut. Eli esim. mummolassa kesällä ummetti itsensä (3 päivää kakatta ja sain sitten luumulla kakkaamaan). Ja kun oppi kuivaksi, kakkarytmi palautui noin viikko sen jälkeen. Odotan mitä tää päiväkerholaisuus tekee, vai tekeekö mitään.
Tämöinen aika eritekeskeinen postaus tällä kertaa. Palaan piakkoin kertomaan mitä muuta kuin nöyryyttä opin tänä kesänä ja miten on sopeuduttu päiväkerhoon.
tiistaina, kesäkuuta 24, 2008
Adoptioäitinä olemisesta
Olen tätä käsitellyt jonkun verran aiemminkin, mutta tätä äitinä olemisesta jonkun verran kysellään tässä live-elämässä, siis että miltä tuntuu (tuntuuko erityiseltä kun olen adoptioäiti), mitä nyt ajattelet äitiydestä ylipäätään jne.
Adoptiolapsen äitinä olo on sanoisin 97 % ihan normaalia äitiyttä, johon kuuluu tavallista arkea ruuan laittoineen ja rutiinin pyörittämisineen. On tullut aika harvinaisen selväksi, että noin samanikäisten lasten vanhemmilla on noin samanlaiset vaiheet lapsilla, ja samat ongelmat (nukahtamiset, nirsoilut, pottailujen takapakit jne.).
On paljon iloja, kuten lapsen hupsutukset ja hellyyden osoitukset, ja kun hän oppii ja onnistuu jossain, jota on yrittänyt kauemmin. Ja on pieniä suruja, kun lapsi on kuumeinen ja yskäinen, eikä voi auttaa oikein mitenkään tai hetkiä, kun ärsyttää suunnattomasti noin tuhannes uhmakohtaus samana päivänä.
Se miten iso prosentti on sitä erityisäitiyttä on, riippuu varmaan lapsen iästäkin. Nyt pienen lapsen äitinä se prosentti on pieni. Ainakin meillä, joilla kumminkin on mennyt kovin hyvin, koska lapsi on hyväksynyt meidät ja kiintynyt meihin. Isomman lapsen äitinä prosentti voi isota, kun lapsi miettii taustaansa ja käsittelee sitä. Voi vain toivoa, että se menee hyvin ja että pystymme antamaan ilmapiirin, jossa hän uskaltaa pohtia niitä asioita meidänkin kanssa, ja saa sen verran hyvän itsetunnon, että kestää sen kun ymmärtää, että hänet on hylätty kerran (vaikkakin siinä toivossa että hän saa paremman elämän). Sitten voi ilmetä muuta vaikeutta, mikä saattaa johtua adoptiotaustasta (esim. koulussa oppimisvaikeudet tai vaikeudet toimia ryhmässä). Ja sitten kun lapsi kulkee jo yksin, niin rasismin pelkokin nostaa päätään. Tunne on vähän kuin siinä sanonnassa, että pienen lapsen äidillä on pienet murheet ja ison lapsen äidillä isot.
Mutta kun tapahtuu jotain, pientäkin, niin se erityisyys nousee nopeasti pintaan. Se on kuin palohälytys, joka vaatii tarkastamaan onko kyseessä väärä hälytys, harjoitus vai todellinen adoptiotaustaan liittyvä asia, joka pitää ottaa vakavasti.
Esimerkiksi kun Suppis ei 2-vuotiaana puhunut kovin hyvin (yhdisteli kyllä useimmiten 2 sanaa, joskus 3-4, mutta suht paljon oli vielä äännähdyksiä, joilla osoitti mitä halusi. Kun neuvolassa tarjottiin puheterapiaa, tartuimme tarjoukseen. Jos Suppis olisi biologinen lapsemme, olisimme varmaankin surutta odotellut 3-vuotisneuvolaan, ja katsoneet asiaa silloin. Ja lopputulos olisi sama kuin nyt, eli Suppis on talven mittaan ruvennut puhumaan yhä monimutkaisemmin, käyttää aika monimutkaisiakin taivutettuja sanoja (esim. leikitkö äiti kanssani pallolla). Esimerkiksi puheen kehitys on siis yksi asia, jossa kv. adoptiovanhemman täytyy olla tarkempana kuin biovanhemman. Sen moni ymmärtää ja hyväksyy ihan suit sait.
Toinen asia on sitten erot ja eroahdistus. Tätä ei ymmärretä niinkään hyvin. Ajatellaan, että kaikki lapset saattavat itkeä hoitajalle tai päiväkotiin jäädessään, se ikään kuin kuuluu asiaan. Totta kai lapsi kaipaa vanhempaa, mutta tottuu pian. Jos Suppis reagoi muiden kuin äidin ja isän hoitamisiin huonosti itkien lyhyenkin (muutaman tunnin) jonkun (tutun ihmisen) hoidossa olon jälkeen tuntikausia takertuen sylissä, itkien, heräillen ja varmistaen läsnäoloani koko yön ja alkaen taas seurata minua joka paikkaan kuin hai laivaa (vaikka jo hetken pääsinkin vessaan ihan yksin), ja kerromme ongelmista lähipiiriin ja päätämme lykätä hoitoonmenoa vielä vuodella, niin moni ajattelee ja sanookin, että me olemme ylihuolehtivia, liiottelemme ja itse takerrumme lapseen, joka pärjäisi ikänsä puolesta ihan hyvin vaikka kokopäivähoidossa täysin vieraiden hoitajien kanssa. Kuin kuka tahansa lapsi siis.
Samoin naureskellaan, kun Suppis pyrkii vauvaksi (siis hän on ruvennut viimeisen vuoden aikana haluamaan tulla syliin kuin vauva ja haluaa että hänelle juotetaan vaikka maitoa taikamukista siinä). Tämä on oikeastaan vain lissäntynyt, mitä vanhemmaksi hän tulee. Nyt 2 v 9 kk iässä se on päivittäistä tai lähes päivittäistä. Jokainen adoptioon vihkiytynyt tietää, että Suppis ottaa siinä itselleen korvaavia kokemuksia ajasta, jolloin ei saanut sellaista vauvan hoitoa, mitä vauvalle kuuluu, niin paljon kiiretöntä sylittelyä kun tahtoo, huolenpitoa, ihan tavallista perushoitoa (Suppis hakee itse hoitovoiteet ja haluaa että häntä rasvataan kuin vauvaa). Mutta jotkut tavallisten lapsien vanhemmat kummastelevat tätäkin. Ja voin melkein kuulla ajatukset, joissa pidämme omien tarpeittemme takia, ehkä lapsettomuuden trauman vuoksi, näin isoa lasta liian vauvana, eikä ne jää aina ajatuksiksi, vaan ne sanat voi kuulla ihan ilman vainoharhoja ihan normalilla kuulolla.
Näissä asioissa ei kannata kumminkaan liikaa kuunnella muita tai vähättelyjä, jos itse kokee, että on joku ongelma. Onneksi kumminkin ihan tavalliset (eli ilmeisesti sen kummemmin adoptioon perehtymättömät) kaupungin lapsipsykologitkin ymmärtävät, että adoptiotaustan takia lapsen voi olla vaikeaa olla erossa vanhemmista, jotka vihdoin sai. Hän on kokenut jo niin suuria eroja ja muutoksia elämässään, että ei se pelko menettämisestä ole hänen näkökulmastaan liiottelua. Suppis ainakin on kovin mustasukkainen, kukaan muu lapsi ei saa koskeakaan minuun vaan olen vain hänen.
Omaa äitiyttäni ei ole sen kummemmin kyseenalaistettu (siis että onko minulla oikeus olla Suppiksen äiti, kun en ole häntä synnyttänyt tai olenko hänen ns. oikea äitinsä), mutta on pyritty neuvomaan asioissa, joissa tavallisten biolasten vanhempana harvemmin tulee omaa kokemusta. Toki biologisissakin perheissä tulee lasten ja vanhempien välille epävarmoja kiintymyssuhteita, joissa lapsile tulee on samoja käytöspiirteitä kuin adoptoiduille lapsille. Mutta Suppis on 2 kertaa jättänyt taakseen kaiken tutun. Kerran kun hänet jätettiin löydettäväksi ja toisella kerralla hän joutui jättämään kaiken muunkin taakseen, kielen, hajut, maut, ympäristön missä eli, kulttuurin, maan... voitte vain jatkaa listaa.
Adoptiolapsen äitinä olo on sanoisin 97 % ihan normaalia äitiyttä, johon kuuluu tavallista arkea ruuan laittoineen ja rutiinin pyörittämisineen. On tullut aika harvinaisen selväksi, että noin samanikäisten lasten vanhemmilla on noin samanlaiset vaiheet lapsilla, ja samat ongelmat (nukahtamiset, nirsoilut, pottailujen takapakit jne.).
On paljon iloja, kuten lapsen hupsutukset ja hellyyden osoitukset, ja kun hän oppii ja onnistuu jossain, jota on yrittänyt kauemmin. Ja on pieniä suruja, kun lapsi on kuumeinen ja yskäinen, eikä voi auttaa oikein mitenkään tai hetkiä, kun ärsyttää suunnattomasti noin tuhannes uhmakohtaus samana päivänä.
Se miten iso prosentti on sitä erityisäitiyttä on, riippuu varmaan lapsen iästäkin. Nyt pienen lapsen äitinä se prosentti on pieni. Ainakin meillä, joilla kumminkin on mennyt kovin hyvin, koska lapsi on hyväksynyt meidät ja kiintynyt meihin. Isomman lapsen äitinä prosentti voi isota, kun lapsi miettii taustaansa ja käsittelee sitä. Voi vain toivoa, että se menee hyvin ja että pystymme antamaan ilmapiirin, jossa hän uskaltaa pohtia niitä asioita meidänkin kanssa, ja saa sen verran hyvän itsetunnon, että kestää sen kun ymmärtää, että hänet on hylätty kerran (vaikkakin siinä toivossa että hän saa paremman elämän). Sitten voi ilmetä muuta vaikeutta, mikä saattaa johtua adoptiotaustasta (esim. koulussa oppimisvaikeudet tai vaikeudet toimia ryhmässä). Ja sitten kun lapsi kulkee jo yksin, niin rasismin pelkokin nostaa päätään. Tunne on vähän kuin siinä sanonnassa, että pienen lapsen äidillä on pienet murheet ja ison lapsen äidillä isot.
Mutta kun tapahtuu jotain, pientäkin, niin se erityisyys nousee nopeasti pintaan. Se on kuin palohälytys, joka vaatii tarkastamaan onko kyseessä väärä hälytys, harjoitus vai todellinen adoptiotaustaan liittyvä asia, joka pitää ottaa vakavasti.
Esimerkiksi kun Suppis ei 2-vuotiaana puhunut kovin hyvin (yhdisteli kyllä useimmiten 2 sanaa, joskus 3-4, mutta suht paljon oli vielä äännähdyksiä, joilla osoitti mitä halusi. Kun neuvolassa tarjottiin puheterapiaa, tartuimme tarjoukseen. Jos Suppis olisi biologinen lapsemme, olisimme varmaankin surutta odotellut 3-vuotisneuvolaan, ja katsoneet asiaa silloin. Ja lopputulos olisi sama kuin nyt, eli Suppis on talven mittaan ruvennut puhumaan yhä monimutkaisemmin, käyttää aika monimutkaisiakin taivutettuja sanoja (esim. leikitkö äiti kanssani pallolla). Esimerkiksi puheen kehitys on siis yksi asia, jossa kv. adoptiovanhemman täytyy olla tarkempana kuin biovanhemman. Sen moni ymmärtää ja hyväksyy ihan suit sait.
Toinen asia on sitten erot ja eroahdistus. Tätä ei ymmärretä niinkään hyvin. Ajatellaan, että kaikki lapset saattavat itkeä hoitajalle tai päiväkotiin jäädessään, se ikään kuin kuuluu asiaan. Totta kai lapsi kaipaa vanhempaa, mutta tottuu pian. Jos Suppis reagoi muiden kuin äidin ja isän hoitamisiin huonosti itkien lyhyenkin (muutaman tunnin) jonkun (tutun ihmisen) hoidossa olon jälkeen tuntikausia takertuen sylissä, itkien, heräillen ja varmistaen läsnäoloani koko yön ja alkaen taas seurata minua joka paikkaan kuin hai laivaa (vaikka jo hetken pääsinkin vessaan ihan yksin), ja kerromme ongelmista lähipiiriin ja päätämme lykätä hoitoonmenoa vielä vuodella, niin moni ajattelee ja sanookin, että me olemme ylihuolehtivia, liiottelemme ja itse takerrumme lapseen, joka pärjäisi ikänsä puolesta ihan hyvin vaikka kokopäivähoidossa täysin vieraiden hoitajien kanssa. Kuin kuka tahansa lapsi siis.
Samoin naureskellaan, kun Suppis pyrkii vauvaksi (siis hän on ruvennut viimeisen vuoden aikana haluamaan tulla syliin kuin vauva ja haluaa että hänelle juotetaan vaikka maitoa taikamukista siinä). Tämä on oikeastaan vain lissäntynyt, mitä vanhemmaksi hän tulee. Nyt 2 v 9 kk iässä se on päivittäistä tai lähes päivittäistä. Jokainen adoptioon vihkiytynyt tietää, että Suppis ottaa siinä itselleen korvaavia kokemuksia ajasta, jolloin ei saanut sellaista vauvan hoitoa, mitä vauvalle kuuluu, niin paljon kiiretöntä sylittelyä kun tahtoo, huolenpitoa, ihan tavallista perushoitoa (Suppis hakee itse hoitovoiteet ja haluaa että häntä rasvataan kuin vauvaa). Mutta jotkut tavallisten lapsien vanhemmat kummastelevat tätäkin. Ja voin melkein kuulla ajatukset, joissa pidämme omien tarpeittemme takia, ehkä lapsettomuuden trauman vuoksi, näin isoa lasta liian vauvana, eikä ne jää aina ajatuksiksi, vaan ne sanat voi kuulla ihan ilman vainoharhoja ihan normalilla kuulolla.
Näissä asioissa ei kannata kumminkaan liikaa kuunnella muita tai vähättelyjä, jos itse kokee, että on joku ongelma. Onneksi kumminkin ihan tavalliset (eli ilmeisesti sen kummemmin adoptioon perehtymättömät) kaupungin lapsipsykologitkin ymmärtävät, että adoptiotaustan takia lapsen voi olla vaikeaa olla erossa vanhemmista, jotka vihdoin sai. Hän on kokenut jo niin suuria eroja ja muutoksia elämässään, että ei se pelko menettämisestä ole hänen näkökulmastaan liiottelua. Suppis ainakin on kovin mustasukkainen, kukaan muu lapsi ei saa koskeakaan minuun vaan olen vain hänen.
Omaa äitiyttäni ei ole sen kummemmin kyseenalaistettu (siis että onko minulla oikeus olla Suppiksen äiti, kun en ole häntä synnyttänyt tai olenko hänen ns. oikea äitinsä), mutta on pyritty neuvomaan asioissa, joissa tavallisten biolasten vanhempana harvemmin tulee omaa kokemusta. Toki biologisissakin perheissä tulee lasten ja vanhempien välille epävarmoja kiintymyssuhteita, joissa lapsile tulee on samoja käytöspiirteitä kuin adoptoiduille lapsille. Mutta Suppis on 2 kertaa jättänyt taakseen kaiken tutun. Kerran kun hänet jätettiin löydettäväksi ja toisella kerralla hän joutui jättämään kaiken muunkin taakseen, kielen, hajut, maut, ympäristön missä eli, kulttuurin, maan... voitte vain jatkaa listaa.
tiistaina, helmikuuta 26, 2008
Kuvat ja muisti
Suppis on nyt kiinnostunut päivittäin katselemaan muistokirjaansa "Sydämessä kasvanut". Koska otteet on välillä aika kovat tällä 2 v 4 kk vanhalla neidillä, niin tein hänelle oman version, samoja kuvia ja tekstejä, mutta hänen kappale, kohdelkoon sitä miten tahtoo.
Hän muistaa tosi paljon ja kaukaa. Hän muistaa ekan yhteisen syksyn kuvien ulkopuolelta, että kuvan reissulla haettiin marjoja puista (pihlajanmarjoja) ja viime kesän kuvasta mitä pappa teki samana päivänä kun kuva otettiin (leikkasi nurmikon). Ja hän muisti kahluuallaskuvastaan, missä ko. allas on piilotettu ja haki sen sieltä ja halusi heti uimaan.
Mutta vaikka hän katselee aina pitkään myös lastenkotikuvia, hän ei puhu niistä mitään, ei hoitajatädeistä tai toisista lapsista kuvissa (joista Suppiksen lisäksi 3 tuli Suomeen). Ei sängystään, ei leluista lattialla. Ajallisesti ne kuvat on otettu kesällä, kun Suppis nimettiin meille, muutama kuukausi ennen kun saimme hänet.
Joko hän ei muista tai ei halua käsitellä asiaa.
Suppis on nyt muuten ruvennut tykkäämään ensimmäisestä perheen ja suvun ulkopuolisesta ihmisestä oikein kovasti, nimittäin muskariope Tiinastamme, joka sai kunnian olla eka perheen ulkopuolinen, josta Suppis sanoi, että Tiina-täti on kiva täti. Olemme käyneet Tiinan muskaritunnilla nyt syksystä lähtien. Olen tosi iloinen, että hän pystyy nyt laajentamaan tykkäämistään noin.
Hän muistaa tosi paljon ja kaukaa. Hän muistaa ekan yhteisen syksyn kuvien ulkopuolelta, että kuvan reissulla haettiin marjoja puista (pihlajanmarjoja) ja viime kesän kuvasta mitä pappa teki samana päivänä kun kuva otettiin (leikkasi nurmikon). Ja hän muisti kahluuallaskuvastaan, missä ko. allas on piilotettu ja haki sen sieltä ja halusi heti uimaan.
Mutta vaikka hän katselee aina pitkään myös lastenkotikuvia, hän ei puhu niistä mitään, ei hoitajatädeistä tai toisista lapsista kuvissa (joista Suppiksen lisäksi 3 tuli Suomeen). Ei sängystään, ei leluista lattialla. Ajallisesti ne kuvat on otettu kesällä, kun Suppis nimettiin meille, muutama kuukausi ennen kun saimme hänet.
Joko hän ei muista tai ei halua käsitellä asiaa.
Suppis on nyt muuten ruvennut tykkäämään ensimmäisestä perheen ja suvun ulkopuolisesta ihmisestä oikein kovasti, nimittäin muskariope Tiinastamme, joka sai kunnian olla eka perheen ulkopuolinen, josta Suppis sanoi, että Tiina-täti on kiva täti. Olemme käyneet Tiinan muskaritunnilla nyt syksystä lähtien. Olen tosi iloinen, että hän pystyy nyt laajentamaan tykkäämistään noin.
keskiviikkona, helmikuuta 13, 2008
Suppis tykkää piirtää
Suppis piirsi eilen ekan kerran meidän perheen selostaen. Siinä oli isi, isompi soikio. Yksi viiva lähti isistä ihan oikein kädeksi, mutta toinen käsi lähti siitä ekasta kädestä. Sitten tuli Suppis itse, pieni soikio. Ja heti viereen äiti, keskikokoinen soikio, ja äidille tärkeintä oli piirtää tukka. Kaikki olimme eri värisellä vahaliidulla piirretyt, mutta kumminkin yhdessä paperin yhdessä nurkassa. Oli ihanaa, kun Suppis niin antaumuksella selosti ja piirsi vielä sydämiäkin.
Suppis piirtää muutenkin paljon. Joka päivä, joskus monta tuntiakin. Hän tykkää väreistä, osaa nimetä niitä, tosin vähän omalla kielellään: punainen on punava ja sininen siniva, mutta keltainen on keltainen. Nyt muutaman viikon hän on selostanut kuviaan, että on kukkaa ja pupua ja kuusta ja tähteä (joulukuusi koristeineen teki Suppikseen aivan lähtemättömän vaikutuksen). En ole häneltä kysellyt, mitä ne viiva ja soikiot esittävät, joten hän on ihan itse keksinyt selostaa niitä.
Kaikki te odottavat, tällaiset ihanan arkiset hetket ovat teillekin tulossa. Jaksakaa vain.
Hyvää ystävänpäivää kaikille!
Suppis piirtää muutenkin paljon. Joka päivä, joskus monta tuntiakin. Hän tykkää väreistä, osaa nimetä niitä, tosin vähän omalla kielellään: punainen on punava ja sininen siniva, mutta keltainen on keltainen. Nyt muutaman viikon hän on selostanut kuviaan, että on kukkaa ja pupua ja kuusta ja tähteä (joulukuusi koristeineen teki Suppikseen aivan lähtemättömän vaikutuksen). En ole häneltä kysellyt, mitä ne viiva ja soikiot esittävät, joten hän on ihan itse keksinyt selostaa niitä.
Kaikki te odottavat, tällaiset ihanan arkiset hetket ovat teillekin tulossa. Jaksakaa vain.
Hyvää ystävänpäivää kaikille!
tiistaina, helmikuuta 05, 2008
Meillä on muuten nyt todellinen piisessa
Suppis näki tänään yhden Kiinasta ostetun mekkonsa naulakossaan (olin ottanut esille tätä uutta vuotta varten) ja hän ei sanonutkaan sitä Kiinamekoksi, vaan heti ihan hihkuen Piisessamekko!!!! Piisessamekko!!!! Ja äitikin myönsi, että kyllä se on Suppiksen prinsessamekko :-). Ja heti päälle tämä hopealle hohtava violetilla kirjailtu ihanuus. Ja kun isi tuli kotiin, niin heti Suppis meni ovelle esttelemään: "katso, piisessa!!!!"
Ja muutenkin, prinsessat on olleet kova sana esim. lelumainoksissa. Kai äidinkin on taivuttava (en aikonut ryhtyä prinsessamuotiin).
Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, niin meidän piisessa ihaili eilen leikkipuistossa Plaston 2-osaista aura-autoa (tai jotain sen tapaista, ykkösosassa oli työntökauha ja 2-osassa perävaunu). Se olisi myös niin kiva.
Ja muutenkin, prinsessat on olleet kova sana esim. lelumainoksissa. Kai äidinkin on taivuttava (en aikonut ryhtyä prinsessamuotiin).
Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, niin meidän piisessa ihaili eilen leikkipuistossa Plaston 2-osaista aura-autoa (tai jotain sen tapaista, ykkösosassa oli työntökauha ja 2-osassa perävaunu). Se olisi myös niin kiva.
Kiinatyttö, oma tyttö
Suppis on nyt joulukuusta lähtien ruvennut tajuamaan olevansa Kiinan tyttö tai kiinatyttö ja hän puhuu siitä. Luulen, että johtuu siitä, että olemme hänen nimeämiskuvansa kautta koettaneet pitää esillä tietoa adoptiosta, että hän oli Kiinassa ja äiti & isi saivat nämä kuvat ja tulivat hakemaan Suppiksen kotiin.
Hän myöskin tunnistaa ympäristöstä kiinalaiset, on kiinnostunut, mutta hyvin vakava ja jokseenkin jännittynyt havaitessaan jonkun kiinalaisen. Usein jollain bussipysäkillä huomaankin siitä katsoa, että joukossa on joku kiinalainen, kun Suppiksen ruumiinkieli jännittyy ja hän hiljenee. Jälkeenpäin kahden kesken hän sitten kysyy, oliko siinä kiinatyttö tai -poika tai -täti (kiinalaista miestä ei ole vielä nähty). Sanon aina että oli. Sitten Suppis sanoo, että "Suppis kiinatyttö myös." Sanon siihen, että niin, äidin oma kiinatyttö. Käytän Suppikselle aika paljon sanaa oma, koska ympäristö sitä kyseenalaistaa (onko oma lapsi-kyselyineen). Siihen Suppis yleensä tyytyy.
Kerran tammikuussa Suppis jatkoikin siitä, että äiti myös kiinatyttö. Ajattelin, että nytkö se jo tuli, näin pian. Sanoin toki heti, että ei. äiti ei ole kiinatyttö. Suppis tuli ja kosketti tummia hiuksiani ja sanoi, että on äidin tukka kiinatyttö. Sanoin vain, että äiti on Lapin tyttö ja siksi tumma.
Mietin sitä monta viikkoa. Koska se kysymys tulee, tai oletus, tai väite? Erään tutun tyttö, sanotaan vaikka Minna, esitti sen tuonikäisenä. Hän sanoi, että äiti meni Kiinaan ja synnytti Minnan ja tuli takaisin kotiin Minnan kanssa. Hän oli läheltä seurannut raskautta ja vauvan tuloa. Meillä ei tällä hetkellä kukaan läheinen ole raskaana. Mutta ilman sitäkin se tulee, ikävaiheen mukaan viimeistään ensi syksynä tai talvena.
Miksi se, joka tuntui ennen Suppista ihan helpolta, tuntuukin nyt niin vaikealta? Koska vaikka olen ihan 100 % sujut sen kanssa, miten Suppis tytöksemme tuli, tiedän että Suppis ei sitä tule hyväksymään niin vain. Hän on herkkä tyttö ja hyvin herkkä loukkaantumaan ja pahastumaan ja hätääntymään.
Mietin sanavalintoja, joita ei saa ikinä enää takaisin. Sen mitä sanon, täytyy olla oikein. Kyllä vielä tämä osuus menee, että Suppiksella oli syntymä-äiti, Kiinan äiti, jonka oli luovuttava Suppiksesta ja sitten Suppis meni lastenkotiin, josta äiti ja isi sai Suppiksen omaan kotiin. Mutta miksi Kiinan äiti ei voinut pitää Suppista? En tiedä mitään varmasti. Voin vain arvata. Joko hänellä oli jo lapsi tai se pahempi, hän halusi pojan.
Aion näin pienelle kertoa sen, että siinä perheessä oli jo lapsi eikä Kiinassa saa olla kuin yksi lapsi perheessä. Tätä tukee Pikku Xingit ja muut adoptiosta kertovat lastenkirjat, joita meillä kyllä jo katsellaan. Ja sitten kerron, että Kiinan äiti varmasti ajattelee Suppista, ja että hän tiesi että Suppis saa uuden perheen ja halusi Suppikselle hyvää. Ja nythän kaikki on hyvin, äiti & isi sai hyvän tytön ja Suppis oman äidin ja isin ja kodin. Ja voidaan sitten muistella, tehdä joku rituaali jonkun päivän yhteyteen.
Mutta miten se sitten oikeasti menee, jää nähtäväksi.
Hyvää kiinalaista uutta vuotta!
Hän myöskin tunnistaa ympäristöstä kiinalaiset, on kiinnostunut, mutta hyvin vakava ja jokseenkin jännittynyt havaitessaan jonkun kiinalaisen. Usein jollain bussipysäkillä huomaankin siitä katsoa, että joukossa on joku kiinalainen, kun Suppiksen ruumiinkieli jännittyy ja hän hiljenee. Jälkeenpäin kahden kesken hän sitten kysyy, oliko siinä kiinatyttö tai -poika tai -täti (kiinalaista miestä ei ole vielä nähty). Sanon aina että oli. Sitten Suppis sanoo, että "Suppis kiinatyttö myös." Sanon siihen, että niin, äidin oma kiinatyttö. Käytän Suppikselle aika paljon sanaa oma, koska ympäristö sitä kyseenalaistaa (onko oma lapsi-kyselyineen). Siihen Suppis yleensä tyytyy.
Kerran tammikuussa Suppis jatkoikin siitä, että äiti myös kiinatyttö. Ajattelin, että nytkö se jo tuli, näin pian. Sanoin toki heti, että ei. äiti ei ole kiinatyttö. Suppis tuli ja kosketti tummia hiuksiani ja sanoi, että on äidin tukka kiinatyttö. Sanoin vain, että äiti on Lapin tyttö ja siksi tumma.
Mietin sitä monta viikkoa. Koska se kysymys tulee, tai oletus, tai väite? Erään tutun tyttö, sanotaan vaikka Minna, esitti sen tuonikäisenä. Hän sanoi, että äiti meni Kiinaan ja synnytti Minnan ja tuli takaisin kotiin Minnan kanssa. Hän oli läheltä seurannut raskautta ja vauvan tuloa. Meillä ei tällä hetkellä kukaan läheinen ole raskaana. Mutta ilman sitäkin se tulee, ikävaiheen mukaan viimeistään ensi syksynä tai talvena.
Miksi se, joka tuntui ennen Suppista ihan helpolta, tuntuukin nyt niin vaikealta? Koska vaikka olen ihan 100 % sujut sen kanssa, miten Suppis tytöksemme tuli, tiedän että Suppis ei sitä tule hyväksymään niin vain. Hän on herkkä tyttö ja hyvin herkkä loukkaantumaan ja pahastumaan ja hätääntymään.
Mietin sanavalintoja, joita ei saa ikinä enää takaisin. Sen mitä sanon, täytyy olla oikein. Kyllä vielä tämä osuus menee, että Suppiksella oli syntymä-äiti, Kiinan äiti, jonka oli luovuttava Suppiksesta ja sitten Suppis meni lastenkotiin, josta äiti ja isi sai Suppiksen omaan kotiin. Mutta miksi Kiinan äiti ei voinut pitää Suppista? En tiedä mitään varmasti. Voin vain arvata. Joko hänellä oli jo lapsi tai se pahempi, hän halusi pojan.
Aion näin pienelle kertoa sen, että siinä perheessä oli jo lapsi eikä Kiinassa saa olla kuin yksi lapsi perheessä. Tätä tukee Pikku Xingit ja muut adoptiosta kertovat lastenkirjat, joita meillä kyllä jo katsellaan. Ja sitten kerron, että Kiinan äiti varmasti ajattelee Suppista, ja että hän tiesi että Suppis saa uuden perheen ja halusi Suppikselle hyvää. Ja nythän kaikki on hyvin, äiti & isi sai hyvän tytön ja Suppis oman äidin ja isin ja kodin. Ja voidaan sitten muistella, tehdä joku rituaali jonkun päivän yhteyteen.
Mutta miten se sitten oikeasti menee, jää nähtäväksi.
Hyvää kiinalaista uutta vuotta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
