Vantaan Lauri kertoo uusimmasta lehdessään Keski-Vantaan vauvabuumista. Keski-Vantaan uusille alueille Kartanonkoskelle eli meidän kotialueelle ja kasvavaan Tammistoon syntyy kuulemma koululuokallinen lapsia kuukaudessa, 20-22 kpl. Vähän tuntuu uskomattomalta määrältä. Vaikka siellä paljon lapsia onkin, meidänkin taloyhtiössä, jossa on n. 45 asuntoa, on n. 10 kpl vaunukäistä + isosisaruksia, niin silti se tuntuu virheeltä.
Jos tuo tahti jatkuu, niin loppuvuonna v. 2005 syntyneitä on 12 kertaa 20 eli 240 kpl. On siinä meidän lapsella ikätovereita, hän kun todennäköisesti on tämän vuoden tai viime vuoden lapsia. Taitaa joutua vuorossa käymään kouluakin, kun rinnakkaisluokkia tulee aasta ällään. No, onhan siellä 3 koulua, Veromiehen koulu, kansainvälinen koulu oppimis- ja informaatiotalo Pointissa ja uusi, syksyllä valmistuva Kartanonkosken yhtenäiskoulu, ja osa noista syntyy Tammistoon ja menee Tammiston kouluun.
Noista 2 koulua ei sovi meille. Veromiehen koulu ei käy vaarallisen risteyksen takia. En vain uskaltaisi päästää ekaluokkalaista ylittämään Ylästöntietä, niin hurjaa menoa olen siinä nähnyt. Siinä on sattunut onnettomuuksiakin.
Kansainvälisessa koulussa taas voi olla liikaa vaihtuvuutta adoptiolapselle. Luokkatoverit kuulemma vaihtuvat tiuhaan noissa kouluissa, kun vanhemmat saavat työkomennuksia ulkomaille. Lisäksi en välttämättä halua, että koulussa on vielä se lisävaikeus, että opetus on englanniksi. Adoptiolapselle se voi olla liikaa. Voihan myös olla että se ei olisi mikään ongelma, mutta haluan kyllä, että lapsi oppii kunnolla suomen peruskäsitteet ja rakentaa muuta mahdollista kielitaitoaan sen päälle. Eli menee tavalliseen, suomenkieliseen kouluun.
No nyt sitten aika moni tuttu jo vilkuttaa tunnistettuaan mut asuinpaikan perusteella :-). Heipä hei, hyvästi anonyymiys!
torstaina, huhtikuuta 28, 2005
keskiviikkona, huhtikuuta 27, 2005
Vappu tulee, enkä ole valmis maksamaan siitä
Vappu ja muut "pakko olla hauskaa"-päivät yleensä epäonnistuvat minulta surkeasti, varsinkin nuoruudessa. Yleensä tuli aina riitaa tai muuta porua. Nyt kun juhlinta ei ole vuosikausiin painottunut mihinkään roskan ja joka paikkaan virtsaavien humalaisten seassa vaeltamiseen, on vappufiilis vähän parantunut.
Vapun jälkien siivouksen kustannukset Helsingin kaupungille ovat yli 100 000 euroa. Samaan aikaan Helsingin sosiaalilautakunta käsittelee sosiaalitoimen menojen sopeuttamista ja leikkaamista sellaisista toiminnoista, joihin ei ole lakisääteistä velvoitetta. Mm. vanhusten palvelukeskusten toiminta ja päivätoiminta, leikkipuistotoiminta, kansainvälinen adoptiopalvelu, pari- ja perheterapia ovat olleet keskustelun alla leikkausten kohteena. Mutta toistaiseksi päättäjät eivät ole pitäneet näitä hyväksyttävinä karsimiskohteina.
Mutta karsintaa kyllä tulee. On väläytetelty mm. kuntalisän leikkaamisella sen 42 euron verran, mitä Kela nosti kotihoidon tukea, päiväkotiryhmien suurentamista, erityistukea tarvitsevien lasten avustajista leikkaamista jne.
Tietenkään asiat eivät ole verrannollisia, mutta panee miettimään, että mikä on tuon ylimääräisen sotkemisen hinta.
Vapun jälkien siivouksen kustannukset Helsingin kaupungille ovat yli 100 000 euroa. Samaan aikaan Helsingin sosiaalilautakunta käsittelee sosiaalitoimen menojen sopeuttamista ja leikkaamista sellaisista toiminnoista, joihin ei ole lakisääteistä velvoitetta. Mm. vanhusten palvelukeskusten toiminta ja päivätoiminta, leikkipuistotoiminta, kansainvälinen adoptiopalvelu, pari- ja perheterapia ovat olleet keskustelun alla leikkausten kohteena. Mutta toistaiseksi päättäjät eivät ole pitäneet näitä hyväksyttävinä karsimiskohteina.
Mutta karsintaa kyllä tulee. On väläytetelty mm. kuntalisän leikkaamisella sen 42 euron verran, mitä Kela nosti kotihoidon tukea, päiväkotiryhmien suurentamista, erityistukea tarvitsevien lasten avustajista leikkaamista jne.
Tietenkään asiat eivät ole verrannollisia, mutta panee miettimään, että mikä on tuon ylimääräisen sotkemisen hinta.
tiistaina, huhtikuuta 26, 2005
Älkää vaan herranjumala adoptoiko!!!! Eikä ainakaan sieltä tai täältä!
Lueskelin parilta eri adoptiopalstalta aika järkyttäviä lähipiirien, lähinnä tulevien isovanhempien suhtautumisia adoptioon. Olivat aika karua luettavaa.
Meidän läheiset onneksi ovat nielleet suunnitelmamme suht nikottelematta. Anoppi odottaa todella innoissaan, ja oma isäni on varauksettoman iloinen päästessään taas pikkulapsen papaksi. Nuorin mun suvun olemassaoleva lapsenlapsi on nyt 7 v ja ehtii täyttää 8 v, ennen kuin meidän lapsi tulee.
Äidistä en tiedä, on kai hänkin ihan tyytyväinen, mutta ainoat lievästi oudot jutut on tulleet häneltä. Esimerkiksi kun pari viikkoa sitten kummitätini oli kysynyt isältä, joko meille odotetaan perheenlisäystä ja isäni oli iloissaan kertonut, että odotetaan kyllä, muttei siten kun luulet ja kertonut jutun, niin äiti oli hyvin närkästynyt, kun isä oli paljastanut asian kummilleni. Itse en ole kieltänyt kertomasta asiaa eteenpäin. Päinvastoin, olen sanonut, että saa sanoa, jos joku kysyy asiasta. Että jotain pettymystä siinä on äidillä käsiteltävänä kuitenkin.
Lisäksi pari kuukautta sitten, kun mulla oli jälleen kerran todella tuskaiset kuukautiset, niin äiti sanoi, että jospa olin kuitenkin raskaana ja se oli keskenmeno. Kuukautiset tulivat ihan ajallaan, koko vauvanyritysaikana en ollut kertaakaan raskaana, joten tulkitsen, ettei äiti ole vielä yli mun lapsettomuudesta ja toivoo kuitenkin ensisijaisesti vielä sitä biolapsenlasta.
Äiti ei myöskään ottanut kuuleviin korviini, kun valmistelin häntä, ettemme aio antaa kenenkään muun hoitaa lasta ennen kuin lapsi on valmis siihen kiintymyssuhteen takia. Kun jatkoin aiheesta puhumista, hän kysyi loukkaantuneena, luulenko, että hän ei osaa hoitaa pikkulasta. Selitin, etten luule ja että tiedän, että osaa, mutta tässä adoptiolapsen tulossa on tärkeää, että hän todella ymmärtää, että me olemme hänen perheensä. Liian aikainen hoitaminen toisten taholta voi laukaista pelon, että hänet taas siirrettiin toiselle hoitajalle. Äiti ei sanonut mitään, mutta ilmeestä näin, ettei uskonut.
Lähetän nyt sitten Adoptioperheet ry:n uusimmasta lehdestä 1/2005 kopioidun artikkelin adoptioisovanhemmuudesta luettavaksi. Siinäkin mummo oli pettynyt, kun ei saanutkaan hoitaa pientä tulijaa. Lähetin sen ihan siksi, ettei äiti luule, että olen keksinyt koko jutun ihan itse.
Meillä ei ole puututtu lapsen etniseen alkuperään tai meidän valitsemaan kohdemaahan, mutta niitäkin tarinoita kuulee, joissa afrikkalaisperäinen on liian pelottava ja vieraan näköinen tai Venäjä adoptiomaana muuten vaan todella kauhea vaihtoehto, kun Suomen viime sota sattui olemaan heitä vastaan.... Näitä saatetaan verhoja piilotetusti sivistyneeseen muotoon, esim. pelätään kiusaamista, mutta omat ennakkoluulot siellä kuitenkin piilevät takana.
Meidän läheiset onneksi ovat nielleet suunnitelmamme suht nikottelematta. Anoppi odottaa todella innoissaan, ja oma isäni on varauksettoman iloinen päästessään taas pikkulapsen papaksi. Nuorin mun suvun olemassaoleva lapsenlapsi on nyt 7 v ja ehtii täyttää 8 v, ennen kuin meidän lapsi tulee.
Äidistä en tiedä, on kai hänkin ihan tyytyväinen, mutta ainoat lievästi oudot jutut on tulleet häneltä. Esimerkiksi kun pari viikkoa sitten kummitätini oli kysynyt isältä, joko meille odotetaan perheenlisäystä ja isäni oli iloissaan kertonut, että odotetaan kyllä, muttei siten kun luulet ja kertonut jutun, niin äiti oli hyvin närkästynyt, kun isä oli paljastanut asian kummilleni. Itse en ole kieltänyt kertomasta asiaa eteenpäin. Päinvastoin, olen sanonut, että saa sanoa, jos joku kysyy asiasta. Että jotain pettymystä siinä on äidillä käsiteltävänä kuitenkin.
Lisäksi pari kuukautta sitten, kun mulla oli jälleen kerran todella tuskaiset kuukautiset, niin äiti sanoi, että jospa olin kuitenkin raskaana ja se oli keskenmeno. Kuukautiset tulivat ihan ajallaan, koko vauvanyritysaikana en ollut kertaakaan raskaana, joten tulkitsen, ettei äiti ole vielä yli mun lapsettomuudesta ja toivoo kuitenkin ensisijaisesti vielä sitä biolapsenlasta.
Äiti ei myöskään ottanut kuuleviin korviini, kun valmistelin häntä, ettemme aio antaa kenenkään muun hoitaa lasta ennen kuin lapsi on valmis siihen kiintymyssuhteen takia. Kun jatkoin aiheesta puhumista, hän kysyi loukkaantuneena, luulenko, että hän ei osaa hoitaa pikkulasta. Selitin, etten luule ja että tiedän, että osaa, mutta tässä adoptiolapsen tulossa on tärkeää, että hän todella ymmärtää, että me olemme hänen perheensä. Liian aikainen hoitaminen toisten taholta voi laukaista pelon, että hänet taas siirrettiin toiselle hoitajalle. Äiti ei sanonut mitään, mutta ilmeestä näin, ettei uskonut.
Lähetän nyt sitten Adoptioperheet ry:n uusimmasta lehdestä 1/2005 kopioidun artikkelin adoptioisovanhemmuudesta luettavaksi. Siinäkin mummo oli pettynyt, kun ei saanutkaan hoitaa pientä tulijaa. Lähetin sen ihan siksi, ettei äiti luule, että olen keksinyt koko jutun ihan itse.
Meillä ei ole puututtu lapsen etniseen alkuperään tai meidän valitsemaan kohdemaahan, mutta niitäkin tarinoita kuulee, joissa afrikkalaisperäinen on liian pelottava ja vieraan näköinen tai Venäjä adoptiomaana muuten vaan todella kauhea vaihtoehto, kun Suomen viime sota sattui olemaan heitä vastaan.... Näitä saatetaan verhoja piilotetusti sivistyneeseen muotoon, esim. pelätään kiusaamista, mutta omat ennakkoluulot siellä kuitenkin piilevät takana.
maanantaina, huhtikuuta 25, 2005
Mainostajan kuva La Petite Maisonista (sivuilta http://www.babycare-direct.co.uk/bedding_offers_1.html)
Posted by Hello
Teknisiä korjauksia + lastenhuoneen sisustuksesta
Kuvat siis jostain syystä menevätkin kirjoituksen päälle, eikä alle, koskapa tuo Hello elää jossain eri aikavyöhykkeessä... Oppia ikä kaikki.
Pitäisi muuten käydä Ikeassa hakemassa värikkäitä irtokehyksiä, koska mulla on pari julistetta lastenhuoneeseen, aakkosjuliste + lilasävyinen juliste, jossa 2 karhua kelkkailee talvella. Muuten meillä on jo (käytettynä ostettu) pinnasänky, 2 lack-hyllyä (vihreä ja sininen), parit erilaiset verhot, vuodevaatteita... Ja ostin loppuunmyynnistä Zorbit Babycaren La Petite Maison-tekstiilejä ja boordin. Kuvista voi nähdä, miksi innostuin tuosta Lilliputtien kodista :-). Kaikki on vielä varastossa, kaappien pohjalla, kasassa, odottelemassa käyttäjäänsä...
Pitäisi muuten käydä Ikeassa hakemassa värikkäitä irtokehyksiä, koska mulla on pari julistetta lastenhuoneeseen, aakkosjuliste + lilasävyinen juliste, jossa 2 karhua kelkkailee talvella. Muuten meillä on jo (käytettynä ostettu) pinnasänky, 2 lack-hyllyä (vihreä ja sininen), parit erilaiset verhot, vuodevaatteita... Ja ostin loppuunmyynnistä Zorbit Babycaren La Petite Maison-tekstiilejä ja boordin. Kuvista voi nähdä, miksi innostuin tuosta Lilliputtien kodista :-). Kaikki on vielä varastossa, kaappien pohjalla, kasassa, odottelemassa käyttäjäänsä...
Viikonlopun menoja: messut, lelukauppoja ja tanssia
Olipas kiireinen viikonloppu. Perjantaina olin Kuva2005 -messuilla Wanhassa Satamassa. Messut tuntuivat jotenkin heikomman tasoisilta kuin viimevuotiset. Oli vähemmän kiinnostavia esityksiä ja vähemmän näytteilleasettelijoita. Sain kuitenkin jotain irti messuista, mutta odotukset oli viime vuoden perusteella kovemmat. On kuitenkin ihan kiinnostavaa käydä näissä kuulemassa uutuuksista.
Messujen jälkeen kävelin kauppatorille ja kävin ostoksilla. Kohta on useammat synttärikutsut edessä ja kävin kahdessa erittäin hyvässä lelukaupassa: Virike-Aitassa (Eteläesplanadi 4) ja Ombrellinossa (Pohjoisesplanadi 37). Mukaan tarttui haettujen synttärilahjojen lisäksi muutama ihanuus tulevallekin lapselle.
Varsinkin liikuttava pehmyt ensipallo oli pakko saada hakumatkaa ajatellen. Pallossa on värikkään Elmeri-norsun kuvia. Olen hankkinut tuon saman Elmeri-sarjan kuvakirjojakin. Pallo on tarpeeksi pieni, että sen viitsii ottaa mukaan. Laitoin kuvan pallosta tuohon alle.
Laitoin kuvan myös toisesta lelusta, minkä ostin lapselle, eli Lilliputtien talosta, joka avautuu vetoketjulla, ja jossa on äiti, isä ja tyttö (ilmeisesti prinsessa Lilli, prinssi Lolly ja heidän tyttönsä Lucy). Se oli niin ihanan värinen, etten voinut vastustaa. Olen hankkinut lastenhuoneeseen tuon talon värimaailman värisiä tekstiileitä ja lack-hyllyjä. Ajattelin, että tuo on juuri sopiva ensinukkekoti meille. Noita Lilliputtimaailman taloja oli enemmänkin: täällä näytteitä: sirkusteltta, linna, Nooan arkki, maatila... Aika ihania ovat. Ja tuntuu, että ovat tehty juuri näille pienille, ei liikaa irtoavia osia, esim. noiden lipastonlaatikkosänkyjen peitot ovat ommeltu kiinni, eivätkä siis huku.
Adoptioprosessistamme sen verran, että meillä siis on jo lupa, joten uskallan toivoa, että joskus on lapsikin, joka näitä ihanuuksia käyttää. Paperimme ovat viittä vaille valmiit lähtemään laillistuskierrokselle ja sitten Kiinaan.
Lauantaina menimme tanssiesitykseen Gri Gus Kit- sooloja ja muunnelmia Stoaan. Tanssijoina olivat Sinikka Gripenberg, Tommi Kitti ja Leena Gustavsson. Musiikkia soitti Jukka Gustavsson ja Rody van Gemert. Mies oli pyytänyt kaverinsakin mukaan, koska molemmat tykkäävät Jukka Gustavssonin musiikista. Tanssiesitys oli vaikuttava, ja jopa se Miehen kaveri, joka oli ensi kertaa modernia tanssia katsomassa, piti siitä. Kävimme sitten Sävelessä puimassa iltaa. Enpä äkkiseltään edes muista, koska ollaan edellisen kerran istuttu iltaa baarissa, voi olla viime kesänä? Eipä sillä, että edes tekisi mieli useammin. Kaikki vaatteet ja hiukset ym. haisivat tupakalle sunnuntaina. Näin harvakseltaan se on ehkä kivempaakin.
Messujen jälkeen kävelin kauppatorille ja kävin ostoksilla. Kohta on useammat synttärikutsut edessä ja kävin kahdessa erittäin hyvässä lelukaupassa: Virike-Aitassa (Eteläesplanadi 4) ja Ombrellinossa (Pohjoisesplanadi 37). Mukaan tarttui haettujen synttärilahjojen lisäksi muutama ihanuus tulevallekin lapselle.
Varsinkin liikuttava pehmyt ensipallo oli pakko saada hakumatkaa ajatellen. Pallossa on värikkään Elmeri-norsun kuvia. Olen hankkinut tuon saman Elmeri-sarjan kuvakirjojakin. Pallo on tarpeeksi pieni, että sen viitsii ottaa mukaan. Laitoin kuvan pallosta tuohon alle.
Laitoin kuvan myös toisesta lelusta, minkä ostin lapselle, eli Lilliputtien talosta, joka avautuu vetoketjulla, ja jossa on äiti, isä ja tyttö (ilmeisesti prinsessa Lilli, prinssi Lolly ja heidän tyttönsä Lucy). Se oli niin ihanan värinen, etten voinut vastustaa. Olen hankkinut lastenhuoneeseen tuon talon värimaailman värisiä tekstiileitä ja lack-hyllyjä. Ajattelin, että tuo on juuri sopiva ensinukkekoti meille. Noita Lilliputtimaailman taloja oli enemmänkin: täällä näytteitä: sirkusteltta, linna, Nooan arkki, maatila... Aika ihania ovat. Ja tuntuu, että ovat tehty juuri näille pienille, ei liikaa irtoavia osia, esim. noiden lipastonlaatikkosänkyjen peitot ovat ommeltu kiinni, eivätkä siis huku.
Adoptioprosessistamme sen verran, että meillä siis on jo lupa, joten uskallan toivoa, että joskus on lapsikin, joka näitä ihanuuksia käyttää. Paperimme ovat viittä vaille valmiit lähtemään laillistuskierrokselle ja sitten Kiinaan.
Lauantaina menimme tanssiesitykseen Gri Gus Kit- sooloja ja muunnelmia Stoaan. Tanssijoina olivat Sinikka Gripenberg, Tommi Kitti ja Leena Gustavsson. Musiikkia soitti Jukka Gustavsson ja Rody van Gemert. Mies oli pyytänyt kaverinsakin mukaan, koska molemmat tykkäävät Jukka Gustavssonin musiikista. Tanssiesitys oli vaikuttava, ja jopa se Miehen kaveri, joka oli ensi kertaa modernia tanssia katsomassa, piti siitä. Kävimme sitten Sävelessä puimassa iltaa. Enpä äkkiseltään edes muista, koska ollaan edellisen kerran istuttu iltaa baarissa, voi olla viime kesänä? Eipä sillä, että edes tekisi mieli useammin. Kaikki vaatteet ja hiukset ym. haisivat tupakalle sunnuntaina. Näin harvakseltaan se on ehkä kivempaakin.
torstaina, huhtikuuta 21, 2005
12-vuotiaat kelpaamisen asennemittareina
Olen ollut apuna 12-vuotiaiden videoprojektissa tänä keväänä, kuten monina muinakin vuosina eri ikäisten koululaisten kanssa. Kaksi ryhmää kolmesta projisoi tv-ohjelmia suoraan, kolmaskin osittain asennetasolla.
Poikaryhmä teki jackass-tyyppisen sekoilu- ja temppujen teko-videon. Tämä tyylilaji on ollut äärimmäisen suosittu poikien videoissa viime vuosina. Sinänsä harmitonta, jos fyysisiä vammoja ei oteta lukuun, mutta suhteellisen mielikuvituksetonta kohellusta.
Toinen tyttöryhmä teki oman version Sillä silmällä-ohjelmasta, jossa yksi tytöistä esitti nörttiä, jolla ei ollut tyylitajua, poikaystäviä ja joka oli lähinnä ilmapalloa muistuttava (tyynyjä paidan alla). Tyylitaiturit opettivat juttunsa, nörtti laihtui (tyynyt pois), oppi meikkaamaan ja laittamaan hiuksia, asunto muuttui kopiokopista hienoon kotiin, ja 3 poikaa pyysi treffeille. Nörtti oppi myös diskoilemaan. Sinänsä huvittavaa, mutta aika surullistakin, kun ajattelee kuinka paljon nämä tytöt muutenkin miettivät kelpaamista ja ulkonäkökomplekseja.
Kolmas tyttöryhmä näki eniten vaivaa käsikirjottamisen kanssa ja teki klassisen dekkaritarinan. Siinä vaan oli valittu koko joukkion 2 pyöreintä tyttöä roistoksi, jotka jäivät kiinni ahneuden ja syömisen takia (jättivät suklaapapereita jälkeensä). Repliikit tukivat tätä koko videon ajan "miksette menneet pakoon?- meillä tuli niin nälkä ja jäätiin syömään lisää patukoita. - olette niin tyhmiä ja ahneita."
Miten ihmeessä nuo tytöt suostuivat tuohon julkiseen nöyryytykseen vai eikö heillä ollut vaihtoehtoja ryhmän paineessa? Tuli todella paha mieli heidän puolestaan. Ei ihme, jos syömishäiriöitä on jo todella nuorilla.
Poikaryhmä teki jackass-tyyppisen sekoilu- ja temppujen teko-videon. Tämä tyylilaji on ollut äärimmäisen suosittu poikien videoissa viime vuosina. Sinänsä harmitonta, jos fyysisiä vammoja ei oteta lukuun, mutta suhteellisen mielikuvituksetonta kohellusta.
Toinen tyttöryhmä teki oman version Sillä silmällä-ohjelmasta, jossa yksi tytöistä esitti nörttiä, jolla ei ollut tyylitajua, poikaystäviä ja joka oli lähinnä ilmapalloa muistuttava (tyynyjä paidan alla). Tyylitaiturit opettivat juttunsa, nörtti laihtui (tyynyt pois), oppi meikkaamaan ja laittamaan hiuksia, asunto muuttui kopiokopista hienoon kotiin, ja 3 poikaa pyysi treffeille. Nörtti oppi myös diskoilemaan. Sinänsä huvittavaa, mutta aika surullistakin, kun ajattelee kuinka paljon nämä tytöt muutenkin miettivät kelpaamista ja ulkonäkökomplekseja.
Kolmas tyttöryhmä näki eniten vaivaa käsikirjottamisen kanssa ja teki klassisen dekkaritarinan. Siinä vaan oli valittu koko joukkion 2 pyöreintä tyttöä roistoksi, jotka jäivät kiinni ahneuden ja syömisen takia (jättivät suklaapapereita jälkeensä). Repliikit tukivat tätä koko videon ajan "miksette menneet pakoon?- meillä tuli niin nälkä ja jäätiin syömään lisää patukoita. - olette niin tyhmiä ja ahneita."
Miten ihmeessä nuo tytöt suostuivat tuohon julkiseen nöyryytykseen vai eikö heillä ollut vaihtoehtoja ryhmän paineessa? Tuli todella paha mieli heidän puolestaan. Ei ihme, jos syömishäiriöitä on jo todella nuorilla.
keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2005
Päivä se on ensimmäinenkin
Ajattelin aloittaa oman blogin. Monilla tutuilla tuntuu näitä olevan. Ehkäpä tämä ajaa asiansa, kun en enää kiinalaiskuvioisella kankaalla päällystettyjen päiväkirjojen sivuille elämääni vuodata kuten vielä 80- ja 90-luvuilla.
Oli yllättävän vaikeaa valita blogin otsikkoa, ja tuli tuollainen latteus sitten valittua. Halusin siinä ikään kuin painottaa, että en tule kirjoittamaan esimerkiksi pelkästään adoptiostamme, vaan ajattelin kommentoida yleisesti elämää myös lapsen tulon jälkeen ja myös lapsikuvion ulkopuolelta.
Pohdiskelin tänään työmatkalla sitä, miten tämä lapsi- ja adoptioprosessi on muuttanut minua. Ainakin sen olen huomannut, että olen varovaisempi ja turvallisuushakuisempi kuin ennen. Ehkä se on tullut siitä, kun on ollut vuosikausia ensin toivon ja epätoivon vuoristoradalla ja muiden arvioitavana. Toivon, että tämä piirre minusta häviää äitinä.
Jotenkin se aika, kun ei vielä tiennyt, että tästä tulee näin pitkä projekti, tuntuu todella kaukaiselta. Se minä jotenkin niin lapsenomaiselta, joka eli elämää vailla kokemuksia suurista suruista.
Joskus harmittelin omaa nuorempaa itseäni, kun silloin ajattelin, että en missään nimessä halua yksin lasta. Se mies, kenen kanssa halusin lapsia, löytyi sitten niin myöhään. Ja sittenkin tuhlasin aikaa monta vuotta. Silloin "järkiperustein". Näin jälkeenpäin ajateltuna ihan turhaan odottelimme, että olosuhteet olisivat parhaat mahdolliset, vakituiset työpaikat saatu ja avioliitto solmittu, koti tarpeeksi iso vauvalle. Jos olisin tiennyt aiemmin, että tämä ei tule olemaan helppoa minulle, niin olisin heittänyt ehkäisyn pois heti kun tavattiin. Mies houkutteli silloin siihen, minä olin kerrankin järkevä. Olisin myöskin adoptoinut yksin ennen Miehen löytymistä.
Mutta turha sitä on kitistä. Se on eilisen päätöksiä. Nyt olen saanut itseni moodiin, että turha on surra niitä menneitä vuosia, turhaa odottelua, sitku-elämää kun yritimme biolasta. Onneksi kuitenkin tajusimme lopettaa sen ajoissa ja ryhtyä adoptioon. Sen päätöksen jälkeen elämää on kuitenkin ollut muutenkin kuin kahden viikon sykleissä. Olemme piristyneet huomattavasti esim. kulttuuririentojen suhteen. Elämä on ruvennut maistumaan ihan eri tavalla kuin niinä synkkinä vuosina.
Oli yllättävän vaikeaa valita blogin otsikkoa, ja tuli tuollainen latteus sitten valittua. Halusin siinä ikään kuin painottaa, että en tule kirjoittamaan esimerkiksi pelkästään adoptiostamme, vaan ajattelin kommentoida yleisesti elämää myös lapsen tulon jälkeen ja myös lapsikuvion ulkopuolelta.
Pohdiskelin tänään työmatkalla sitä, miten tämä lapsi- ja adoptioprosessi on muuttanut minua. Ainakin sen olen huomannut, että olen varovaisempi ja turvallisuushakuisempi kuin ennen. Ehkä se on tullut siitä, kun on ollut vuosikausia ensin toivon ja epätoivon vuoristoradalla ja muiden arvioitavana. Toivon, että tämä piirre minusta häviää äitinä.
Jotenkin se aika, kun ei vielä tiennyt, että tästä tulee näin pitkä projekti, tuntuu todella kaukaiselta. Se minä jotenkin niin lapsenomaiselta, joka eli elämää vailla kokemuksia suurista suruista.
Joskus harmittelin omaa nuorempaa itseäni, kun silloin ajattelin, että en missään nimessä halua yksin lasta. Se mies, kenen kanssa halusin lapsia, löytyi sitten niin myöhään. Ja sittenkin tuhlasin aikaa monta vuotta. Silloin "järkiperustein". Näin jälkeenpäin ajateltuna ihan turhaan odottelimme, että olosuhteet olisivat parhaat mahdolliset, vakituiset työpaikat saatu ja avioliitto solmittu, koti tarpeeksi iso vauvalle. Jos olisin tiennyt aiemmin, että tämä ei tule olemaan helppoa minulle, niin olisin heittänyt ehkäisyn pois heti kun tavattiin. Mies houkutteli silloin siihen, minä olin kerrankin järkevä. Olisin myöskin adoptoinut yksin ennen Miehen löytymistä.
Mutta turha sitä on kitistä. Se on eilisen päätöksiä. Nyt olen saanut itseni moodiin, että turha on surra niitä menneitä vuosia, turhaa odottelua, sitku-elämää kun yritimme biolasta. Onneksi kuitenkin tajusimme lopettaa sen ajoissa ja ryhtyä adoptioon. Sen päätöksen jälkeen elämää on kuitenkin ollut muutenkin kuin kahden viikon sykleissä. Olemme piristyneet huomattavasti esim. kulttuuririentojen suhteen. Elämä on ruvennut maistumaan ihan eri tavalla kuin niinä synkkinä vuosina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
