Adoptiomatkassa mietitään, miten adoptioprosessi on muuttanut kirjoittajaa, joka kokee olevansa ujo ja syrjäänvetäytyvä ja auktoriteetteja kammoava. Ja että hän on tullut rohkeammaksi.
Itse en ole ujo enkä syrjäänvetäytyvä, pikemminkin päinvastoin. Ja olen aina ollut auktoriteetteja kyseenalaistava. Rohkeuden puutetta ei ole ollut. Onneksi tyhmänrohkeus loppui aikuistumisen aikaan n. 26-27-vuotiaana.
Juttelin lauantaina kahden muun adoptoivan kanssa neuvonnasta, prosessista ja miltä se on tuntunut. Yllätin itsenkin, kun löysin itsestäni aika kovia aggressioita. Käytin jopa keskustelun viiletyksessä sanontaa, että "piti nöyristellä sossun edessä". Se on aika kovasti sanottu, mutta osittain se on totta kohdallani, vaikka sossumme ei ollut yhtään valtaansa korostava tai inhottava, vaan aika leppoisa tapaus.
Yhtäkkiä tajusin, että miten olen pelännyt ja jännittänyt tämän prosessin aikana. Minä, joka en pelkää mitään! Minä, joka en välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat!
Mutta neuvonnassa pelkäsin tosi paljon. En uskaltanut olla 100 % oma itseni. Jännitin että sosiaalityöntekijä ei saakaan meistä hyvää kuvaa, että ärsytän häntä, että emme saa puoltoa... Hänellä oli niin paljon valtaa meidän elämäämme. Mietin joka sanaa etukäteen. Ihmeellistä, että kotiselvityksessä silti lukee, että olisin avoin ja ulospäinsuuntautunut, siksi paljon sordiino hiljeni neuvonnan aikana. Ehkä se tuntui siksi niin raskaalta. Tai ehkä se on aina raskas prosessi.
Minulle prosessi on tuonut esiin paljon haavoittuvuutta, enkä ole läheskään niin iloisen itseriittoinen kuin ennen tätä. Olen ollut eka kerran pitkän ajanjakson ajan todella riippuvainen toisesta ihmisestä, jolla ei ole mitään tunnesidettä minuun. Itse adoptointi on kyllä muuttanut mua rauhallisemmaksi ja kärsivällisemmäksi, mutta neuvontakerroilla olin kyllä aika jäissä.
Itse toivon, että mitään siitä arkuudesta ja epävarmuudesta ei jää muhun muuta kuin muistoja.
Tuleeko siis ujoista ja hiljaisista rohkeita ja rohkeista ja puheliaista arkoja?
PS. Olen tavannut pari muutakin, jotka olivat tosi ärtyneitä puhuessaan neuvonnasta. Silloin adoption alkuvaiheessa ihmettelin sitä. Mutta ehkä on niin, että tietyllä ihmistyypillä rasittaa todella paljon olla näin tärkeässä asiassa niin riippuvainen jostain toisesta tahosta, joka tekee vain työtään. Varmaan me olemme jotenkin liian tottuneita siihen, että hallitsemme kaikkea elämässämme ja muut ei siihen puutu.
Olen iloinen, että tajusin tämän nyt näin selkeästi, niin pystyn ehkä purkamaan tuon ärtyneisyyden vaikka hakkaamalla halkoja tai pesemällä mattoja... Haluan ehdottomasti saada tuon aggression pois ennen hakumatkaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Eipä tuo jännitys minultakaan virkailijan edessä mihinkään ole kadonnut - lähinnä iloitsen sellaisesta rohkeudesta vaikeiden asioiden edessä, jota en uskonut itsestäni löytyvän. On äärimmäisen hermostuttavaa miettiä neuvonnassa, mitä voi ja kannattaa sanoa, kun samalla pitäisi kuitenkin olla rehellinen ja kyetä kuvaamaan oikeaa minäänsä eikä ihanneminäänsä...
Miltä sinusta muuten tuntui lukea kotiselvitystänne? Tuntuiko, että se kuvaa teitä, yllätyitkö iloisesti, vai vaikuttiko se ehkä jotenkin aivan vieraalta? Voisin kuvitella, että se hetki, jolloin selvityksen ensi kertaa saa nokkansa eteen, on aikas outo.
Rehellinen kannattaa olla, koska jos käy kovin itseään kiillottelemaan, niin kuva ei ole varmaan ihan uskottava. Mutta voi korostaa hyviä puolia ja jättää vähän vähemmälle huonot puolensa :-).
Meidän kotiselvitys oli pitkälti koostettu meidän kotitehtävistä, siis omista teksteistämme. Sikäli se oli sisällöltään tuttua. Outoa oli se muoto, siinä on selvästi tietty kaava. Ja se tuntui aika kankealta kielelellisesti.
Olihan siellä sitten sossun omat arviot meistä ja parisuhteestamme, ja ne tuntuivat kivalta lukea, koska huolimatta kaikesta jännityksestä oltiin kuitenkin onnistuttu välittämään se lämpö ja ilo, mitä meillä on yhdessäolostamme. Siinä luki jotain tosi kivaa tästä :-) (en muista nyt sanasta sanaan, mutta tosi kivasti oli kirjoittanut meidän keskinäisestä kemiasta).
Lähetä kommentti