Oikea perhe

Olen viime päivinä joutunut kinaamaan siitä, onko minulla perhe vai ei, kun emme ole lapsiperhe. On käynyt ilmi, että joillekin perhe on niin ahdas käsite, että siihen mahtuu vain perinteinen malli isä, äiti, poika, tyttö ja kultainen noutaja. Esim. jopa yh-äidin tai -isän perheellisyys voidaan näemmä kiistää. Ja joidenkin mielestä perhe hajoaa, eikä perhettä enää ole, kun aikuiset lapset muuttavat pois. Tai jos ainut lapsi kuolee.

Näin se kuulemma vain on, kaikkien mielestä. Minä vain luulen, että minulla on perhe. Tiedän sitten paremmin, kun on minulla lapsia, ettei minulla mitään perhettä ollutkaan ennen sitä. Ja sain osakseni myös ivaa, että voithan itse määritellä muodostavasi perheen vaikka kännykän tai tv:stä tutun julkkiksen kanssa, mutta Suomessa perhe on vain ja ainoastaan lapsiperhe. Piste.

Eipä ole muuten aiemmin tullut mieleeni, että vanhemmillani ei sitten ole enää perhettä, kun me lapset olemme jo aikuisia, ja asumme muualla, omien perheidemme kanssa.

Minusta meillä on jo perhe. Lapsihan on perheenlisäys. Meillä on hyvin tiivis yksikkö jo nyt. Monella tapaa tiiviys ja yhteenkuuluvuus on hyvin erilaista kuin ennen, esim. aiemmissa parisuhteissani (olen ollut 2 kertaa avoliitossa ennen nykyistä suhdetta). Meillä on esim. perhetraditioita. Vietämme pyhät yleensä oman perheen kesken, eli kahdenkesken ja omien traditioidemme mukaan, tosin suht perinteisesti. Osin jopa perinteisemmin kuin mitä lapsuudenkodeissamme.

Monet ihmettelevät tätäkin. Toinen siskoni sanoi, että joululla ei ollut heille aikuisena juuri mitään merkitystä ennen kuin heillä oli lapsia. Meille joululla on merkitystä.

Voihan olla, että yhteenkuuluvuuden tunteemme vain lisääntyy, kun saamme yhteisen kasvatettavan, mutta emme me nytkään ole kovin irrallisia. Adoptioneuvonnasssa muuten puhutaan perheistä jo ennen lasta, eli että perheen paperit lähtivät, perheelle annetaan neuvontaa jne. Yksinhakija on se toinen vaihtoehto.

Kiinnosti niin tämä asian yksiselitteisyys, että hain määritelmiä. Ihanin löytyi Veijo Mereltä, Sanojen synnystä: "Perhe: samaa juurta kuin perehtyä, peru ja perikunta. Perehtyä on tottua, kesyyntyä, jäädä jonnekin pitkäksi aikaa olemaan tai juttelemaan, jäädä asumaan. Nämä merkitykset olivat karjalan kielen sanalla perehtyä. Samassa kielessä nimisana on pereh. Kerake hyppää mielellään toiseen paikkaan sanassa. Tuosta sanasta tuli helposti perhe. Ihan itsestään. Alkusana voi olla perä. Perehtyä oli alkuun tulla perille. Avioliittoa pidettiin satamana, johon pyrittiin."

Tästä määritelmästä minä pidän. Toisilleen kesyyntyneet, pitkän ajan kumppanit, jotka tulivat perille löytäessään toisensa. Tosin yksinhuoltajaperheet voivat vastustaa tätä.

Seuraavaksi katsoin lakitekstiä. "Suomen lainsäädäntö ei tunne yhtenäistä perheen määritelmää, vaan perhe- ja läheissuhde on asiayhteydestä riippuen määritelty eri tavoin. Osa lainsäädännöstä koskee ainoastaan aviopuolisoita, kuten avioliittolain (234/1929) säännökset puolisoiden omaisuudesta ja elatusvelvollisuudesta sekä perintökaaren (40/1965) säännökset lesken perintöoikeudesta ja nimilain (694/1985) säännökset oikeudesta ottaa toisen puolison sukunimi." Eli lainkaan mukaan perheen edellytys ei ole lapsi.

Mikkelin kaupungin sivuilla oleva sanasto kuvaa samansuuntaisesti: "Perhe: Perheen muodostavat yhdessä asuvat avio- tai avoliitossa olevat henkilöt ja heidän lapsensa, jompikumpi vanhemmista lapsineen sekä avio- ja avopuolisot, joilla ei ole lapsia."

Sitäkään, miksi tämä kosketti minua niin, että kinasin, ei ymmärretty. Sitä vaan ehkä ei sitten voi oikeasti ymmärtää, jos ei ole joutunut kokemaan niin syviä pettymyksiä niin ihmisyyttä lähellä olevassa asiassa. Se on niin suuri pettymys jokaiselle sen kokeneelle. Se aiheuttaa häpeää, huonommuuden tunnetta jne. Ihan oikeassa elämässä ihmisten arvoa määritellään tämän yhden asian kautta aika usein.

Tajusin taas kerran, että olen peruuttamattomasti ravisteltu ja siinä lopullisesti muuttunut ihminen.

Kirja-arvosteluja, osa 3: Lapsi suoraan sydämeeni

Karhumäki, Heli: Lapsi suoraan sydämeeni- kokemuksia adoptiosta

Kirja on ensimmäinen suomalaisista adoptioperheistä kertova kirja. Se rakentuu tieto-osioon ja 10 eri henkilökohtaiseen kokemukseen. Muutama kirjan henkilö on julkisuudesta tuttu, kuten Eva Biaudet. Mutta tavallisia ihmisiäkin on mukana. Muut ovat mukana omalla nimellään, mutta yksi on nimimerkillä.

Sivulla 12 on asiavirhe, joka vielä sattuu olemaan tyypillinen aloittelijan virhe. Siinä menevät puurot ja vellit sekaisin, ja sekoitetaan iloisesti adoptioneuvonnan antajat (oman kotikunnan sosiaalitoimisto tai Pelastakaa Lapset ry.) adoptiopalvelunantajiin, jotka vastaavat varsinaisesta kv. adoptiotoiminnasta. Palvelunantajilta voi esimerkiksi kysellä kohdemaista tietoa, heidän kautta valitaan kontakti ja lähetetään paperit kohdemaihin. Eli kirjan mukaan adoptioneuvontaa antavat Interpedia, Pelastakaa Lapset ja Helsingin kaupunki... Itse adoption kuvauksessa asia kuitenkin etenee oikein.

Haluan korostaa, että on erittäin mukavaa, että tällainen kirja on ilmestynyt. Tällaista olisi ollut kiva lukea silloin adoptioprosessin alkaessa. Tämän voisi vaikka antaa lahjaksi läheisille, joilla on tiedonhalua. Ostin itsekin kirjan, koska näitä adoptioaiheisia kirjoja ei todellakaan ole liikaa suomeksi.

Mutta ikävä kyllä minusta kirja tökkii jossain määrin. Kun luin kirjaa, minusta se ei ollut hirveän sujuvasti kirjoitettu. Välillä tuli mieleen oman kotiselvityksen kankea kieli. En tiedä, johtuuko sen kieli kotiselvityksen määrätystä muodosta vai sen kirjoittajan omasta tyylistä. Siitä kirjoitustyylistä pääsee kuitenkin yli, koska luin kirjan loppuun.

Se, mikä minua oikeasti ärsytti, oli se, että niin moni adoptio oli tässä kirjassa hyvin erikoinen tapaus. Mukana on tapaus, jossa ollaan lähetetty yhteen maahan paperit ja lapsi tuleekin toisesta maasta, jossa ollaan "varalla". Häh, miten niin varalla? Ei meille kukaan ole puhunut yhtään mitään, että kohdemaata ei tarvitsisi selkeästi valita, vaan että voisi lähettää paperit yhteen maahan ja olla varalla toisessa... Samat adoptiovalmennuskurssit on kuitenkin meilläkin käytynä kuin senkin tarinan henkilöillä.

Sitten oli tapaus, jossa kv. kohdemaahan paperinsa lähettäneille nimetäänkin yhtäkkiä suomalaiset kaksostytöt, mutta vaikka kv. adoptioprosessi keskeyttiin kotimaan adoption vuoksi, tieto ei mennytkään perille. Hyvin pian uuteen adoptioon ryhtymisen jälkeen perheelle tuli nimeäminen siitä maasta, mihin paperit oli alunperin lähetetty.

Toisessa tarinassa adoptoidaan juuri tietty lapsi, joka on tavattu sattumalta työmatkalla lastenkodissa, joka sekin lienee aika harvinaista ja hyvin vaikeaa käytännössä.

Kuitenkin suurin osa adoptioista menee ihan tavallisesti. Suurimmalle osalle yllätyksiä taitaa sattua enemmän niin päin, että odotus venyykin paljon oletettua pidemmäksi, maa meneekin kiinni, kun paperit ovat jo siellä jne. Kummasti tällaisia, ihan realistisia yllätyksiä ei kirjassa ollut yhtään.

Kun positiivisten erikoisten tapausten määrä tällaisessa kirjassa on iso, minulle heräsi pelko, että tämän lukevat adoptiotietä aloittelevat tai adoptoivan lähipiiri rupeavat olettamaan ja kuvittelemaan noita erikoisuuksia omallekin kohdalleen tai läheisensä adoptioon. Siksi mietin vielä muutaman kerran, ennen kuin ostan kirjan esim. anopille tai meidän lapsen tuleville kummeille joululahjaksi. Saattaa olla, että kuitenkin teen niin, vaikka tiedän, että joudun sitten vähän toppuuttelemaan.

Tämä uutuuskirjan on muuten kustantanut kristillinen kustantamo, joten jos kristillisyys häiritsee niin, että sitä ei voi sietää missään muodossa, tämän kirjan joitakin tarinoita voi olla vaikeaa lukea. Kaikissa ei ole uskonnollista sävyä mukana, mutta jos tarinan henkilöillä on ollut uskonnollinen vakaumus, sitä on korostettu. Minua se ei henkilökohtaisesti niin paljoa häiritse, mutta osalle kirjan lukijoista tämä on tullut yllätyksenä.

Reunahuomautuksistani huolimatta tässä kirjassa on paljon hyvää tietoa ja suosittelen sen hankkimista omaan hyllyyn. Itseäni liikutti varsinkin kiintymyssuhteen hauraasta syntymisestä kertova nimimerkillinen tarina ja kotimaan adoptoidun kertomus, mutta kaikissa kertomuksissa oli jotakin hyvää, jonka toivoisi adoptoivien ja lähipiirin tiedostavan.

Yhteiset lapsemme-tv-kurssi

Nyt on alkanut toinen jakso erityispedagogiikan opintojani. Suoritan jakson oppimisen haasteet tv-kurssina Yhteiset lapsemme. Minua vieläkin hämää tuo jakson nimi, kun se on myös monikulttuurisen lapsijärjestön nimi ja mulle paljon tutumpi niissä yhteyksissä.

Näin ensimmäisellä viikolla keskustelun aiheena on ensimmäinen jakso tv-sarjasta ja varhainen vuorovaikutus, kiintymyssuhde ja itsetunto sekä sen kehittyminen. Kiintymyssuhdehan on suorastaan lempiaiheeni, koska adoptioon tulevilla lapsilla on historiastaan johtuen hyvin usein kiintymyssuhteen häiriöitä.

Ensimmäinen vuosihan on niin kovin tärkeä kehityksen kannalta. Se varmasti mietityttää kaikkia, jotka ovat adoptoimassa. Suurinta osaa lapsista ei adoptoida ihan vauvana, mutta vaikka joku lapsi adoptoitaisiinkin muutaman viikon ikäisenä, niin lapsen käsitys omasta itsestä, kuulluksi tulemisesta ja omasta arvokkuudesta ei välttämättä pienelläkään ole mitenkään ihanteellinen. Joka tapauksessa pienikin adoptiolapsi kantaa menneisyyttä ja ainakin yhtä hylkäämisen kokemusta.

Mutta onko kaikki sitten menetetty? Ei todellakaan. Kiintymyssuhdetta voidaan koettaa paikata. Yksi sellainen korjaavaksi tarkoitettu terapia on Theraplay, joka lyhyesti kuvattuna ja yksinkertaistettuna perustuu sellaiseen varhaiseen vuorovaikutukseen, mitä hoitajan ja vauvan välillä on parhaimmillaan. Siinä isompaakin lasta hoivataan, kapaloidaan, kehutaan kuin pientä lasta, ja se on toiminut käyttäymishäiriöiden vähentäjänä ja perheen kiintymyssuhteen parantajana. On myös muita keinoja, mitä on eritelty aiemmin esittelemässäni Grayn kiintymyskirjassa. Siinä on askel askeleelta pieniä keinoja, joita voi käyttää ja merkkejä, mistä voi havaita, missä kiintymyssuhteessa mennään.

Mutta silti uskon, että adoptio on niin merkittävä asia ihmisen historiassa, että se jättää jonkinlaiset jäljet häneen. Ja vaikka kiintymyssuhde saataisiinkin hyväksi, niin silti adoptoidulle tietyt asiat voivat aina tuottaa epävarmuutta tai hylkäämisen pelkoa, esim. koulun vaihdokset, muutot, erot, kaikenlaiset katkokset ihmissuhteissa jne.

Ikävä

Viime yönä minulla oli ikävä sinua, vielä täällä olematon lapseni. Olet varmaan jo odottamassa, että sinun vuorosi tulee. Viime yönä makasit jossain kaukana pinnasängyssäsi. Tunsin unessa, että tuhisit jo vierelläni lämpimänä, mutta ei, ei vielä. Tunsin suunnatonta ikävää.

Puolet nimeämisen odotusajasta on ehkä jo ohi. Ensimmäinen puolisko meni helposti, sen kummemmin kärvistelemättä. Viikot kiisivät ohi. Äkkiä meni kuukausi, toinenkin. Nytkö alkaa tämä kokoaikainen ikävä, viikkojen laskenta?

Ja kuitenkin pitäisi olla odottamatta liikaa ja luomatta mitään ideaaleja, miten asiat ovat sitten kun olet täällä. Pitäisi vain elää ja koettaa olla ajattelematta odotustaan.

Laukaisiko tämän ikävän se, että viime aikoina useampi ystävä ja tuttava on kysellyt, missä nyt mennään? Eivät he ymmärrä, ettemme saa mitään väliaikatietoja. Kuulumisina kerroin, että viime viikolla saivat sellaiset perheet nimeämisen, joiden paperit lähtivät helmikuussa, eli 4 kuukautta ennen meitä. Asiat voivat silti venyä, ei pidä tuudittautua liikaa siihen, että 4 kk ja mekin saamme nimeämisen.

Vai tuliko ikävä siitä, että sunnuntaina näin 2 Kiinasta adoptoitua tyttöä leikeissään? Tytöistä nuorempi pysähtyi viereeni ja tuijotti pitkään vakavana minua. Kuinka halusinkaan koskea, ottaa syliin, helliä häntä, mutta tietenkään en tehnyt mitään sellaista. Adoptoitujen lasten kanssa vieraiden sylittely ei ole mitenkään toivottavaa, varsinkin jos ovat olleet vasta vähän aikaa perheessä. Se, että vain perheen jäsenet hoivaavat, hellittelevät ja hoitavat, antaa lapsen kiintyä rauhassa perheeseensä.

Kuva joka pysäytti

Jätetäänköhän minun tuleva lapseni tänä yönä laatikossa johonkin kadun kulmaan, kuten kuvan lapsi?

Kuva on otettu erittäin kiinnostavasta blogista, jota kannattaa seurata.

Joka tapauksessa tuo kuva on todennäköisesti osa lapseni historiaa. Tuo on se tapa, millä monet lapset löydetään Kiinassa. Sitten heidät viedään poliisille, sieltä lastenkotiin. Sieltä sitten joskus osa adoptoidaan.

Ja joku näistä löytölapsista on joskus lapseni.

Opinnot etenevät

Onpa ollut kiireistä viime aikoina. Torstaina olin Pelastakaa Lapset ry:n Tiukula-talossa kuuntelemassa hollantilaisen adoptiotutkijan Femmie Jufferin luentoa adoptiolasten sopeutumisesta ja adoptiosta elämänkulkuun puuttumisena. Hollantihan on adoptioasioissa perinteikäs maa, jossa on tehty paljon tutkimusta aiheesta. Oli hyvin kiinnostava luento, ja palaan siihen täällä blogissa.

Viikonloppuna opetin videoiden ja dvd:n tekoa. Samaan aikaan iltaisin tein erityispedagogiikan lakitehtävää. Se on nyt jätetty ja hyväksytytysti läpi, mutta ei ollut ihan helppoa pähkäillä niitä lakitekstejä.

Tänään aloitin toisen jakson opinnoista, eli korvaan Oppimisen haasteet-jakson Yhteiset Lapsemme-tv-kurssilla. Jo hankkimistani Oppimisen haasteet-kirjoista 2 on samaa, mutta uusia kirjoja on hankittava. Onneksi näytti, että saan ne suht kivutta kirjastosta.

Yhteiset lapsemme-tv-kurssin kirjat ovat:

Ahvenainen O. & Holopainen E., Lukemis- ja kirjoittamisvaikeudet: teoreettista taustaa ja opetuksen perusteita

Lasten- ja nuorisopsykiatria, toim. E. Räsänen & F. Almqvist

Saloviita T., Kaikille avoimeen kouluun. Erilaiset oppilaat tavallisella luokalla

Salmivalli, C., Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä

Tänään tulee yönäytöksenä klo klo 23:50 - 02:41 tv-sarja, jonka perusteella käydään keskusteluja. Siis videot nauhoittamaan, kaikki kiinnostuneet!