30-10 % epäonnistuneita adoptioita?

Luen nyt erityispedagogiikan perusopintojen Yhteiset lapsemme-opintojakson tenttiin. (Niille, jotka ihmettelevät outoa jakson nimeä: tämä samannimiseen Ylen avoimen yliopiston tuottamaan tv-sarjaan liittyvä jakso korvaa perinteisen Oppimisen haasteet-opintojakson.) Tenttikirjoina on eri asiantuntijoiden kirjoittama Lasten- ja nuorisopsykiatria ja Saloviita T.: Kaikille avoimeen kouluun- Erilaiset oppilaat tavallisella luokalla.

Teoksessa Lasten- ja nuorten psykiatria on osio "Ottolapsen perhe", jonka on kirjoittanut lastenpsykiatrian professori Jorma Piha. Se herätti aika paljon ajatuksia. Välillä hyväksyviä ja välillä epätoivoisiakin, koska jotkut asiat olivat aika kummallisesti esitetty. Tämä kirja on tietääkseni myös lääkäreiden tenttikirja. Eli neuvoloissa ja terveyskeskuksissa meitä hoitavat ihmiset, joiden totuus ja tietämys adoptiosta voi olla pelkästään tämä osion varassa.

Kirjoitan osion tähän nyt kokonaisuudessaan ja kommentoin väliin. Adoptioperheet ovat kirjassa osa kokonaisuutta, jonka nimi on Monimuotoinen perhe, ja siinä käsitellään yksinhuoltajan perhettä, uusperhettä ja ottolapsen perhettä. Itse muuten inhoan ottolapsi-sanaa, koska ottaminen tuntuu aika vieraalta tässä yhteydessä. Tulee mielleyhtymiä, että me nyt oikein ottamalla otamme lapsen. Saaminen tuntuu todemmalta ja adoptiolapsi & adoptioperhe neutraalimmilta sanoilta.

"Tulevassa ottolapsiperheeessa puolisoiden parisuhde syntyy samalla tavalla kuin muissakin avioparisuhteissa, koska lapsettomuus tulee ilmi yleensä vasta av(i)oliiton aikana. Käytännössä kuitenkin ottolapsen perhe on biologisesti, psykologisesti ja sosiaalisesti hyvin toisenlaisessa tilanteessa kuin perhe, jossa on biologisia lapsia."

Yllätys yllätys, että parisuhteemme alkaa tavalliseen tapaan. Ei siis aleta olemaan yhdessäkin jotenkin kieroutuneesti heti alusta alkaen. Minkähänlainen se muunlainen tapa muodostaa parisuhde on?

Tuosta lapsettomuudesta miinuspisteitä, koska lapsettomuus ei ole edellytys adoptiolle. Nykyään yhä enemmän on perheitä, joilla ei ole edes sekundääristä lapsettomuutta (eli että perhe on saanut yhden tai useamman biologisen lapsen ilman erityistä vaikeutta, mutta eivät halustaan ja yrityksestään huolimatta enempää).

Toki olemme erilaisia perheitä, ja sen tunnustamisesta plussaa. Koska minusta on selvää, että adoptioon liittyy aina erityispiirteitä.

"Lapsettomuus on vanhemmille narsistinen trauma, joka edellyttää lapsettomuuden tai syntymättömän lapsen suremista. Riittävää psyykkistä työstämistä edellyttävät myös mahdolliset adoptiota edeltävät keskenmenot. Lapsettomuuden syiden selvittäminen ja kypsyminen adoptiopäätökseen vie tavallisesti paljon aikaa. Siksi ottovanhemmat ovatkin yleensä biologisia vanhempia iäkkäämpiä saadessaan ensimmäisen lapsensa. Äitiyteen ja isyyteen valmistautuminen on erilaista, koska biologinen odotusaika puuttuu. Ottolapsen hankkiminen tarkoittaa muunlaista odottamista, johon liittyy monenlaisia epävarmuustekijöitä. Näistä vähäisempiä eivät ole kysymykset omasta kelpaavuudesta ja omien vanhempien ja sukulaisten reaktiot."

Tämä kappale oli ihan asiaa, ja siinä osittain sitä, mitä koetin joku aika sitten Sekä-Että-nimisessä blogissa kertoa lapsettomuuden surusta.

Tuohon iäkkyyteen lisäisin vielä kyllä senkin, että adoptioprosessi kestää monta kertaa kauemmin kuin raskaus, joten sekin lisää meidän adoptiovanhempien ikää. Meillä prosessi on helmikuussa kestänyt 3 vuotta. Jos meillä olisi kohdemaana esimerkiksi Filippiinit, niin luultavasti ainakin 4, ehkä jopa 5 vuotta tulisi täyteen prosessin alusta lapsen saamiseen, ainakin jos meillä olisi sukupuolitoiveena tyttö. Meillä siis ensimmäinen vuosi meni odottaessa neuvontaan pääsyä, toinen neuvonnassa, ja tämä kolmas sitten paperisodassa ja lapsiesitystä odottaessa. Ja kun adoptiovanhemmaksi päästäkseen täytyy olla vähintään 25 vuotta, mutta esimerkiksi Kiinan kohdalla 30 vuotta, niin sekään ei meitä nuorenna.

Hyvä, että myös ympäristö otettiin mukaan. On tärkeää huomata, että lähisuku voi aiheuttaa paineita.

Nyt tulee sitten sitä epätoivoa herättävää osuutta:

"Ottolapsi on useimmiten perheen ainoa lapsi. Tytöt ovat ottolapsina halutumpia kuin pojat. Lapsen alkuperään liittyvät avoimet kysymykset ovat ottolapsille merkittäviä epävarmuuden aiheuttajia. Ottovanhempia huolestuttaa monesti myös se, että lapsi vartuttuaan haluaisikin palata biologisten vanhempiensa luokse. Nämä huolet aktivoituvat nimenomaan ottolapsen tullessa nuoruusikään, jolloin kysymykset omista biologisista juurista ja omasta identiteetistä tulevat ajankohtaisiksi."

Häh? Haluaisinpa nähdä sen tilaston, jossa on tuo yksilapsisuus. Nyt äkkiseltään en muista kuin pari perhettä, jossa on ainoana lapsena 1 adoptiolapsi, ja heilläkin ikä on tullut vastaan toisen adoption kanssa. Yhdistelmiä, joissa on yksi tai useampi biologinen lapsi ja yksi adoptiolapsi tiedän toki enemmän kuin yhden. Mutta silloinhan adoptiolapsi ei ole perheen ainoa lapsi. Ja toki tunnen niitä perheitä, joilla on nyt yksi lapsi, mutta toinen prosessi meneillään tai ainakin ajatuksissa. Tunnen kuitenkin satoja perheitä eri postituslistoilta ja muista adoptiotilaisuuksista. Minusta tuntuu, että se, että perheessä on useampi kuin yksi lapsi, on kyllä ihan ylivoimaisesti yleisempää tilastoissakin.

Tytöt saattavat olla halutumpia, tai sitten tilastoja vääristää se, että tyttöjä tulee ainakin nyt kun Kiina on suuri luovuttajamaa enemmän adoptioon kuin poikia.

Jos nuo "avoimet kysymykset" ovat puuttuvia tietoja vanhempien perinnöllisistä sairauksista ym., niin toki ne mietityttää. Sen sijaan vielä ei pelota yhtään, että lapsi haluaisi palata biovanhempiensa luo. Hän varmaan haluaa tietää heistä kaiken, mitä on mahdollista, mutta se on minusta aika luonnollista. Niin haluaisin minäkin, jos olisin adoptoitu.

"Kertominen ottolapsen asemasta on monivaiheinen prosessi, joka alkaa vanhempien vastauksina 3-6-vuotiaan "mistä minä olen tullut"-kysymyksiin ja joka jatkuu uusina vastauksina ja selvennyksinä lapsen ja nuoren käsityskyvyn lisääntymisen myötä."

Ikätason mukaan kertomisen ymmärrän, mutta nykyään neuvonnassakin painotetaan, että alkuperäasiaa pitäisi pitää esillä aina, niin että ei tarvita lapsen kysymyksiä. Tarkentavia kysymyksiä kyllä, mutta asiaa ei pitäisi jättää lapsen kysytyttäväksi. Hänen pitää siis ikään kuin muistaa tietäneensä aina sen, että on adoptoitu.

"Lapsen näkökulmasta ottolapseksi tuleminen on merkittävä lastenpsykiatrinen ehkäisevä toimi, koska se on yleensä myönteinen ratkaisu lapsen elämän olosuhteille. Tästä huolimatta ottolapsi on aina hylätty lapsi. Syntymän ja ottolapsiperheeseen tulon välinen aika on tärkeä tekijä samoin kuin ottovanhempien kasvattajaominaisuudet, heidän osoittamansa kiintymys sekä perheen tarjoama turvallisuus. 70-90 % adoptiosta on onnistuneita. Onnistumisen mahdollisuuksia yleensä lisää se, ettei perheessä ole biologisia lapsia."

Oho! Mikä määrittää onnistuneen adoption? Se, että lapsia ei oteta huostaan tai perhe ei joudu lastensuojelun piiriin? Mutta ei voi olla totta, että 30-10 % adoptiolapsista otettaisiin huostaan?? Tiedän toki, että sitäkin tapahtuu. Joskus tilanteet menevät niin vaikeaksi, että vanhempien on ollut pakko luopua lapsesta. Ja koskeehan perheitä myöhemmin ihan normaali lastensuojelu, eli jos olosuhteet perheessä menevät syystä tai toisesta niin hurjiksi, että perhe ei enää ole turvallinen kasvupaikka, adoptiolapsi voidaan huostaanottaa siinä kuin biologinenkin lapsi.

Onhan toki kaikilla vanhemmilla mahdollisuus epäonnistua kasvatustehtävässään. Adoptiolapsien kanssa epäonnistumisen mahdollisuuksia on enemmän, koska lapset itsessään voivat tehdä suhteesta lapseen haastavan esim. vaikean kiintymyssuhdehäiriön takia tai muun erityisen syyn takia, esim. sairauden? Onko se epäonnistuminen sitten se, että lapsi ei sopeudu perheeseen ja yhteiskuntaan? Ja miten sitä on voitu tilastoida tuolla tavalla, että adoptio on epäonnistunut?

Femmie Jufferin tutkimuksessa on tullut esiin, että itse asiassa vauvana ja taaperona adoptoiduitujen myöhemmissä vaikeuksissa ei ollut tehtävissä eroa sen suhteen, että isompana adoptoidut pärjäisivät huonommin kuin vauvana adoiptoidut. Siihenkin vaikuttaa niin moni asia, missä lapsi on ollut ennen adoptiota, kuinka pitkä laitostausta hänellä on takanaan jne.

Ja miten biologisten lasten puuttuminen lisää onnistumisen mahdollisuuksia? Viitataanko tässä vanhempien tekemään vertailuun adoptiolapsen (joka on jossain määrin aina erityistarvelapsi) ja ns. normaalin lapsen välillä? Mutta voihan se biologinenkin lapsi olla erityislapsi? Vai että biolasten vanhemmat luulevat usein selviävänsä adoptiolapsen kanssa samoin eväin kuin ovat selvinneet normaalitaustaisten lastensakin kanssa? Vaikeaa sanoa, mistä moinen heitto.

Tämän jälkeen on kyllä kohtalaisen vaikeaa ottaa kirjan muitakaan osioita ihan tosissaan.