Kateus syö ihmistä

Olipa rento joulunaika. Sen huomasi siitä, että mulla ei ole työkännykkää tänään mukana (unohtui kotiin) ja meinasin aiheuttaa hälytyksen töihin tullessa (unohdin koodin). Että näemmä myös näin lyhyt loma voi rentouttaa.

Pukki oli antelias ja sain kivoja lahjoja, mm. leffalippuja, uuden iltalaukun Indiskasta, sisustustavaraa, uudet tyynyt, rikkaimurin (oma toive) ja teflonkattilan puuron keittoon. Luntakin satoi idylliksi asti, eikä ollut liian kova stressi.

Seuraava joulu on varmaan vielä kivempi, (toivottavasti) ensimmäinen lapsiperhejoulumme. Monet kyselivät tavatessa, miten jaksan odottaa epämääräisen ajan sitä lapsitietoa. Hyvin. Itse asiassa tämä papereiden lähettämisen jälkeinen aika on ollut ihan leppoisaa odotusta. Enää ei tarvitse jännittää, kelpaako. Emme voi tässä vaiheessa edistää adoptiotamme millään, joten ei voi muuta kuin elää sitä omaa elämäänsä, mitä eli ennenkin. Ehkä asiaa auttaa, että pidin ja pidän siitä elämästä, myös ilman lasta. Jotenkin hassua kaivata lasta tosi paljon, mutta samaan aikaan kuitenkin tajuta, että minulla on oikeasti hyvä ja onnellinen olla myös ilman häntä. Ehkä on vain hyväksi, että sen meidän tulevan lapsen ei tarvitse tehdä minusta onnellista, koska olen sitä jo nyt.

Sain kuulla joulun aikaan kivoja uutisia, eli kaksi ystävääni saa vauvan ensi loppukeväällä ja juhannuksena. Olin tosi iloinen ihan heidänkin puolestaan, mutta myös itsekkäistä syistä. On kivaa, että joku oikea ystäväkin on samaan aikaan kotona lapsen kanssa kuin minä. Saanhan varmaan tuttavia hiekkalaatikolta, mutta omien ystävien kanssa on varmaan helpompaa jutella aroistakin asioista myös siinä uudessa elämäntilanteessa. Tosin toinen näistä asuu sen verran kaukana, että kovin usein emme pääse tapaamaan. Mutta onhan se mahtavaa, että meillä on yllättäen sama elämäntilanne, ja voi soitella ja tajuta heti, missä toinen menee. Hän on kärsinyt 10 v endometrioosista ja on yrittänyt lasta pitkään, joten olin erityisen iloinen hänen puolestaan.
Niin se maailma muuttuu. Vielä joskus 3 v sitten en olisi pystynyt ihan oikeasti olemaan pelkästään iloinen, ilman pientäkään kateuden pistoa. Nyt pystyn.

Se noista ystävistäni, joka asuu muutaman kilometrin päässä, kertoi, että miehensä sisko oli käynyt itkemään kuullessaan uutisen, että he odottavat toista lasta. Käly oli juuri saanut tietää, että ilman lääkäreiden apua he aivät lasta saa. Ymmärrän senkin puolen asiasta hyvin, enkä ehkä koskaan unohda sitä, miltä tuo tuntuu.

Kun aloin ymmärtää, että meille ei tule helposti lasta, uskouduin eräälle työn kautta tutuksi tulleelle minua n. 10 v vanhemmalle naiselle. Hän kertoi omasta lapsettomuudestaan, että hänessä on luultavasti jotain vikaa, koska ei edellisen suhteen aikana joskus 25-30-vuotiaana sitten tullut raskaaksi yrityksestä huolimatta. Nyt hänen miehensä, jonka hän tapasi joskus 33-vuotiaana, ei missään nimessä halua lasta. Hän sanoi tyytyneensä siihen. Heille adoptio ei ole mahdollinen monestakaan syystä.

Nämä jo aiemmin kerrotut jutut ovat nyt sitten muuttuneet monta kertaa viimeisen vuoden aikana. Joka viikko hän kertoo mitä ihmeellisempiä juttuja, joista tiedän, etteivät ole tosia. Olenhan itsekin käynyt lapsettomuusklinikalla tutkimuksissa ja tajuan, mikä voi olla totta ja mikä ei. Ensimmäisen kerran kysyin, että eikö se asia ollutkin näin, mutta hän kieltää, vaikka niistä aiemmista jutuista on esim. sähköpostejakin. Hän ei tajua, että ne valeet ovat niin läpinäkyviä.

Olen ajatellut, että hän ei pääse yli siitä, että minä pääsen kun pääsenkin äidiksi. Se on iskenyt hänen tajuntaansa kunnolla nyt, kun olemme saaneet luvan. Sitä ennen se ei ollut hänelle konkreettinen uhka, koska prosessi on ollut pitkä ja se lapsen tulo on aina ollut vuosien päässä. Mutta varsinkin nyt ihan loppuvuonna jutut ovat menneet suorastaan kummallisiksi. Hän on niin valtavan kateellinen siitä, että saamme lapsen, että hänen on pakko puolustautua noin. Tai sitten häntä kismittää se, että meillä mies on ihan yhtä innokas saamaan meille lasta kuin minäkin. (Tosin heillä pelkkä miehen haluttomuus ei ole ainut este esim. adoptioon). Jotenkin se on aivan valtavan surullista, kun lapseton kadehtii toista lapsetonta, joka saakin lapsen, eikä edes kovin yllättäen tai minkään *ihmeen* kautta.

PS. Itse siis inhoan niitä *ihme*raskaustarinoita, varsinkin kun ne kerrotaan tyyliin, josta selvästi tajuaa, että kertojan mielestä adoptio on joku rapavaihtoehto, johon tartutaan, kun muuta ei saada.