Kiitos Nannelle haastamisesta! Tällä hetkellä olen uponnut viikonloppuisten Educa-messujen sulatteluun ja tutkimusmetodien opiskeluun, joten ihan hyvä keventää vähän.
Vastaan haasteeseen esittämällä omia neljän suoriani.
Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana (näitä on ollut paljon! laitan menneisyyden paikkoja)
opettajan sijainen
Hakaniemen torikahvilan kahvila-apulainen
postineiti (siis luukulla)
tv-uutisten leikkaaja
Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan
Korppi sylissä
Breaking the waves
Jules & Jim
Miehuuskoe
Neljä paikkaa, joissa olen asunut (näitäkin on paljon)
pienen tehdaspaikkakunnan pieni kerrostalo, II kerros, kolmio (eka jonka muistan, muttei faktisesti eka)
hippikommuuni Espoossa rintamamiestalossa
Pispalassa eräässä nykyään puretussa puutalossa
Torkkelinmäen sinkkuasunto 8. kerroksessa hulppeine näkymine
Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän
Sopranos
Amyn lailla
Oz
Strömsö
Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla
Auschwitzissä
Barcelonassa
Pariisissa
Prahassa
Neljä suosikkiruokaani
poronkäristys ja perunamuusi
kaikki thaimaalainen ja intialainen ruoka
lammas missä muodossa tahansa
lohimedaldongit ja puikulaperunamuusi
Neljä saittia, joilla käyn päivittäin (tai lähes päivittäin...)
Blogilista
useammalla suljetulla adoptioaiheisella keskusteluryhmällä
hs.fi
Verkkiksen adoptiopalsta
Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt
Kiinassa lasta hakemassa
Lomalla jossain missä on jo kevät tai kylpylässä
Äidin ja isän luona rauhoittumassa luonnon keskellä
lampaita rapsuttamassa tuossa kilsan parin päässä
Neljä blogia, joita mainostaa
En viitsi mainostaa muutenkin kovin tunnettuja kuten Viistoa pintaa tai Ryytimaata, ja ajattelin nostaa esiin muutenkin niitä, joita en oo vielä saanut aikaiseksi tuohon sivupalkkiin kirjata, joten mainostan nyt seuraavia (suluissa miksi):
Kirjaksi?: Tarinoita siitä, mitä tapahtuu, kun harrastajakirjoittajan toive saada käsikirjoitus julkaistuksi alkaa saada hentoa pohjaa (mielenkiinnosta, omien haaveiden takia)
Kotimiestä: Koti-isä, poika n.2-vuotias Abduktoitu Locombiasta. Ajatuksia ja tapahtumia joita voi tapahtua vain kotimiehille ja niiden jälkikasvulle. (humoristinen miesnäkökulma adoptioon)
Käkkijän kertomaa: Geokätkentä on harrastus, jossa toiset harrastajat piilottavat jonnekin pakastepurkin eli kätkön ja ottavat siitä satelliittipaikantimella eli GPSr:llä koordinaatit ja ilmoittavat ne Internetissä. Toiset harrastajat syöttävät kätkön koodinaatit omaan paikantimeensa ja menevät etsimään purkkia. Löytönsä he kirjaavat sekä purkissa olevaan vihkoon, että kätkön sivulle Internetiin. Tämä blogi kertoo geokätkennästä ja samalla vähän muustakin. (vaikuttaa kivalta uudelta harrastukselta)
Salanimi & salanimeä Mitähän sillä tädillä tänään juolahtaa mieleen? (usein jotain kiinnostavaa, olen huomannut)
Haasteen heitän eteenpäin Kauralle! Ja hyvää kiinalaista uutta vuotta (vuosi vaihtui sunnuntaina)!
maanantaina, tammikuuta 30, 2006
maanantaina, tammikuuta 23, 2006
Sauli ei ymmärrä adoptiota
Sauli Niinistö on esittänyt aika erikoisen mielipiteensä adoptiovanhempien etuisuuksista Interpedian lehdessä 4/05. Siinä kysyttiin, millä ehdokkaat perustelevat eroavaisuudet sosiaalisissa etuuksissa. Johdannossa oli mainittu eroavaisuuksina lyhyempi vanhempainvapaakausi verrattuna biologisiin perheisiin ja se, että yli 7-vuotiaan adoptoidessa ei ole vanhempainrahakautta ollenkaan. Muut vastanneet (Lax, Kallis, Hautala) eivät hyväksyneet eroavaisuuksia.
Niinistön mielestä "Adoptiolapsen vaikutus perheen talouteen on kuitenkin pienempi niin odotusaikana kuin vauvavarusteiden osalta. Isompien lapsien kohdalla lapsilisä yhtenäistää etuja. Lakia säätävän eduskunnan pitäisi tarkastella tuen tarvetta määräajoin."
Häh? Tuntuu, että Niinistö ei oikein ymmärtänyt, mitä kysyttiin. Saatava summahan perustuu etuutta käyttävän vanhemman tuloihin, eikä laskentasysteemi päivärahan suuruuden kohdalla ole sen kummemmin erilainen kuin biologisilla perheilläkään. Aika sen sijaan on huomattavasti lyhyempi (tällä hetkellä biologiset perheet saavat perhevapaita 263 arkipäivää ja adoptioperheet 180 arkipäivää).
Ja miten niin adoptiolapsi on halvempi ja vaikuttaa vähemmän perheen talouteen? Adoptiolapsi käyttää vähemmän aikaa vaippoja, kun on isompi? Aika paljon niitä vaippoja saa kulua verrattuna siihen, kun me laillistamme ja käännätämme asiakirjoja, lähetämme niitä toiselle puolen maapalloa, ja käymme hakemassa lapsen... Meillä menee omaa rahaa n. 6000 euroa tähän adoptioon. Adoptiotukea saamme 4500. Tuki on maasta riippuvainen, n. 1/3 adoption kustannuksista. Sen saa kun lapsi on nimetty ja hyväksytty, eli aika usein se menee hakumatkaan.
Minulle on myös jäänyt epäselväksi, että mitä kustannuksia biologista lasta odottavalle perheelle on lapsen odotusaikana verrattuna adoptio-odotukseen? Äitiysvaatteet?
Tarkemmin asiaa tivattaessa Niinistö on kommentoinut, että nykyinen adoptiotuki tukee hänen mielestään vain matkayhtiöitä ja hotelleja ja sinällään annetaan väärässä paikassa. Hakumatka on kuitenkin tarpeellinen lapsen saamiseksi. Luuleeko Niinistö, että me lomailemme hakumatkalla?
Hän oli myös kommentoinut, että tarveharkintaa tarvitaan edelleen sosiaalisia etuuksia myönnettäessä, sillä adoptiot ovat erilaisia. Eli siis tarpeeksi "rikkaat" adoptiovanhemmat eivät saisi tukea ollenkaan. No, onkohan hän valmis pudottamaan myös saman tulotason omaavilta biologisilta vanhemmilta vaikka puolet vanhempainrahasta tai lapsilisät pois? Tai käyköön tarpeeksi hyvin toimeentulevat neuvolassa omin rahoin, yksityisellä?
En ollut muutenkaan mikään Sale-fanittaja, mutta tässä lisäsyy äänestää sitä toista.
Niinistön mielestä "Adoptiolapsen vaikutus perheen talouteen on kuitenkin pienempi niin odotusaikana kuin vauvavarusteiden osalta. Isompien lapsien kohdalla lapsilisä yhtenäistää etuja. Lakia säätävän eduskunnan pitäisi tarkastella tuen tarvetta määräajoin."
Häh? Tuntuu, että Niinistö ei oikein ymmärtänyt, mitä kysyttiin. Saatava summahan perustuu etuutta käyttävän vanhemman tuloihin, eikä laskentasysteemi päivärahan suuruuden kohdalla ole sen kummemmin erilainen kuin biologisilla perheilläkään. Aika sen sijaan on huomattavasti lyhyempi (tällä hetkellä biologiset perheet saavat perhevapaita 263 arkipäivää ja adoptioperheet 180 arkipäivää).
Ja miten niin adoptiolapsi on halvempi ja vaikuttaa vähemmän perheen talouteen? Adoptiolapsi käyttää vähemmän aikaa vaippoja, kun on isompi? Aika paljon niitä vaippoja saa kulua verrattuna siihen, kun me laillistamme ja käännätämme asiakirjoja, lähetämme niitä toiselle puolen maapalloa, ja käymme hakemassa lapsen... Meillä menee omaa rahaa n. 6000 euroa tähän adoptioon. Adoptiotukea saamme 4500. Tuki on maasta riippuvainen, n. 1/3 adoption kustannuksista. Sen saa kun lapsi on nimetty ja hyväksytty, eli aika usein se menee hakumatkaan.
Minulle on myös jäänyt epäselväksi, että mitä kustannuksia biologista lasta odottavalle perheelle on lapsen odotusaikana verrattuna adoptio-odotukseen? Äitiysvaatteet?
Tarkemmin asiaa tivattaessa Niinistö on kommentoinut, että nykyinen adoptiotuki tukee hänen mielestään vain matkayhtiöitä ja hotelleja ja sinällään annetaan väärässä paikassa. Hakumatka on kuitenkin tarpeellinen lapsen saamiseksi. Luuleeko Niinistö, että me lomailemme hakumatkalla?
Hän oli myös kommentoinut, että tarveharkintaa tarvitaan edelleen sosiaalisia etuuksia myönnettäessä, sillä adoptiot ovat erilaisia. Eli siis tarpeeksi "rikkaat" adoptiovanhemmat eivät saisi tukea ollenkaan. No, onkohan hän valmis pudottamaan myös saman tulotason omaavilta biologisilta vanhemmilta vaikka puolet vanhempainrahasta tai lapsilisät pois? Tai käyköön tarpeeksi hyvin toimeentulevat neuvolassa omin rahoin, yksityisellä?
En ollut muutenkaan mikään Sale-fanittaja, mutta tässä lisäsyy äänestää sitä toista.
Lämpenee, kuumenee...ja pelottaa
Nyt siellä samaisella CCAA:n sivustolla lukee, että CCAA on matchannut lapset niille perheille, joiden paperit on rekisteröity 13.5. 2005. Meillähän tuo päivä on 28.6. 2005. Ollaan siis jo tosi lähellä.Samaan aikaan surettaa, ahdistaa ja pelottaa kauheasti. En voi tähän pelkoon johtavista syistä kirjoittaa kovin tarkkaan edes näin nimettömänä, mutta sattuneista syistä johtuen olen viime aikoina miettinyt hyvin paljon lapsiesityksen hylkäämistilannetta. Ja ruvennut pelkäämään sitä omalle kohdalle.
Mehän emme ole adoptoimassa ns. erityistarpeista lasta. Emme ole luetteloineet hakukirjeeseen niitä erityistarpeita, mitä voimme hyväksyä. Kotiselvityksessä lukee, että olemme keskustelleet mahdollisista erityistarpeista, ja olemme valmiit adoptoimaan lapsen, jolla on sellaisia erityistarpeita, mitä voi täällä Suomessa korjata helposti. Emme ole kuitenkaan vaatimassa mitään ns. täydellistä lasta, ja monet esimerkkinä käytettävät erityistarpeet kuten vaikka sormen puuttuminen tai likinäköisyys tuntuvat aika helpoltakin hyväksyä.
En ole kauhean tosissani edes pohtinut lapsiesityksen hylkäämistä ennen tätä. Mutta nyt kun se on konkretisoitunut, olen miettinyt joka päivä, mikä johtaisi meillä sellaiseen päätökseen. Fas on sellainen. Se vaikutti meillä ihan maavalintoihinkin. Samoin tosi syvä kehitysvamma. Miehellä rajat ovat vähän tiukemmat, mutta silti hän esim. mieltää siskonpoikansa aspergereineen kaikkineen normaaliksi lapseksi. Ja molemmat ymmärrämme, että adoptioon liittyy aina jotain taustan aiheuttamaa kiintymyssuhdeongelmaa. Ja että koskaan ei tiedä, mihin itse kukin myöhemmin sairastuu.
Nyt tajuan senkin, että tässä Kiinan kronologisessa systeemissä on vaaransakin. Jos kaikki läheiset osaavat odottaa nimeämistä tiettyyn aikaan, ja jos meillä on edessä hyvin vaikea ja surullinen päätös, niin en haluaisi, että kaikki sen tietävät. Tässä nettijulkisuudessakin on vaaransa, koska hyvin monet tunnistavat näissä pienissä piireissä toisensa.
Siksi olemme päättäneet, että sukulaisille ja tuttaville ei kerrota, kuinka lähellä nimeämistä olemme. Kerromme vasta, kun olemme saaneet nimeämisen, ja nähneet terveystiedot. En halua ruveta puimaan tuollaista valintaa kaikkien kanssa.
torstaina, tammikuuta 19, 2006
Askel lähempänä häntä...
CCAA:n eli Kiinan adoptio-viranomaisten sivuilla lukee, että nyt on kesäkuussa tulleet asiakirjat olleet review-huoneessa. Siellä asiakirjat käydään läpi ja hakijoista pyydetään lisäselvityksiä, jos se on tarpeen. Se tarkoittaa, että kohta meidän asiakirjat pääsevät matching-huoneeseen, eli siihen tilanteeseen, missä joku lapsi katsotaan meille sopivaksi ja nimetään meille. Se voi kestää n. 2 kk. Eli ehkä maaliskuussa? Tai huhtikuussa?
Noissa kuvissa näkyy niitä hakijoiden asiakirjoja matching-huoneessa ja yhden lapsen nimeämiseen tarkoitettu dokumentti tarkemmin. Jossain tuollaisessa pinossa ovat kohta meidänkin asiakirjat. Ja kohta joku katsoo, että olisimme sopivat vanhemmat juuri tälle lapselle.
Tämä tulee koko ajan konkreettisemmaksi. Pitäisikö kohta jo hankkia jotain varmasti tarvittavaa, esim. Stokken Tripp Trapp-syöttötuoli?
keskiviikkona, tammikuuta 18, 2006
Opinnot etenee
Sain siitä jättämästäni esseestä myös 5. Tämä opiskeluhan sujuu hyvin, paremmin kuin odotin. En odottanut, että olisin kaikkein huonoinkaan, mutta pidin numeroita 3-4 tavoitteena. Kohtahan voi ylpistyä niin, että alkaa suorastaa harmittaa, jos saa arvosanan 4 :-). Ehkä motivaatio vaikuttaa näin paljon arvosanoihin.
Kirjoitin siis aiheesta "Miten voisimme luoda tarkkaavaisuuden ongelmista kärsivälle oppilaalle tehokkaan ja mielekkään oppimisympäristön ns. tavalliselle luokalle? Mitä asioita opetuksen järjestämisessä tulisi ottaa huomioon? Miten voitaisiin ehkäistä mahdollisia ongelmia (esim. koulukiusaaminen)?"
Täytyy tunnustaa, että vaikka kirjoitin tuon esseen kaikille avoimen koulun puolesta, en ole 100 % vakuuttunut, että kaikkien oppilaiden olisi syytä olla samalla luokalla. Se voi olla todella hankalaa koko luokalle, eikä välttämättä palvele sitä erityistä tukea tarvitsevaa oppilasta, esim. ääniyliherkkää autistia. Mutta opin tuota tehtävää tehdessä paljon siitä, miten edistää oppilaiden/ryhmän yhteistoimintaa ja keskinäistä ystävystymistä. Ja miten sitä kautta voi vähentää kiusaamisen ja eristämisen riskiä.
Kirjoitin siis aiheesta "Miten voisimme luoda tarkkaavaisuuden ongelmista kärsivälle oppilaalle tehokkaan ja mielekkään oppimisympäristön ns. tavalliselle luokalle? Mitä asioita opetuksen järjestämisessä tulisi ottaa huomioon? Miten voitaisiin ehkäistä mahdollisia ongelmia (esim. koulukiusaaminen)?"
Täytyy tunnustaa, että vaikka kirjoitin tuon esseen kaikille avoimen koulun puolesta, en ole 100 % vakuuttunut, että kaikkien oppilaiden olisi syytä olla samalla luokalla. Se voi olla todella hankalaa koko luokalle, eikä välttämättä palvele sitä erityistä tukea tarvitsevaa oppilasta, esim. ääniyliherkkää autistia. Mutta opin tuota tehtävää tehdessä paljon siitä, miten edistää oppilaiden/ryhmän yhteistoimintaa ja keskinäistä ystävystymistä. Ja miten sitä kautta voi vähentää kiusaamisen ja eristämisen riskiä.
maanantaina, tammikuuta 16, 2006
Outojen tapojen meemi
Salanimi & Salanimen haastamana kerron nyt viidestä omituisesta tavastani Weird Habits - meemiin. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.
1. Lapsena kävin päivittäin itseni kanssa keskusteluja (päänsisäisesti, en ääneen). Kun koulussa opin uusia kieliä, niin keskustelin niillä kielillä, vaikka "Jack is a boy and Spot is a dog"-tason kielitaidolla. Katsoin sitten myöhemmin sanakirjasta puuttuvat sanat. Vieläkin teen tätä joskus, kun opettelen uutta kieltä tai on muuten tylsää esim. bussissa istuessa. Usein toinen hahmo on ns. mielikuvitushahmo ja toinen minä oikeasti.
2. Kun pelästyn tai mua ahdistaa tai ei huvita, minua käy nukuttamaan vastustamattomasti. Jos on mahdollista, menen noissa tunnetiloissa nukkumaan. Olen esimerkiksi nukkunut pienellä nurmikentällä moottoritien vieressä, kun olin liftaamassa Amsterdamista Kööpenhaminaan ja sieltä kotiin ja ei huvittanut jutella kenenkään kanssa. Piiloudun siis nukkumalla pahalta.
3. Pelkään kauhuelokuvia ihan oikeasti. Eikä sen kauhun tarvitse olla kovin väkivaltaista kauhua edes. Esim. Signsin näkemisen seuraavana aamuna näin sen häilyvän ufo-hahmon meidän suihkuverhon takana. Ja olin päälle 30, kun tämä tapahtui. Huudan lujaa ääneen, jos on jotain sellaista kauhua, jossa joku vaanii toista tai peiliin ilmestyy joku muu. Joten aina, kun televisiosta tulee elokuva, josta sanotaan alussa "ei suositella alle 15-vuotiaille", mies lisää "eikä Piikkikselle". Katson silti niitä elokuvia ja tykkäänkin.
4. Himoitsen maissia purkista. Se on ihan oikea himo eikä vaan laimea pitäminen. Olen miettinyt, mitä ainetta siinä on, että saivat mut näin koukkuun.
5. Itken sopivassa mielentilassa mitä tahansa. Esim. itken, kun kuulen surullisen laulun (esim. viime aikoina James Bluntin Goodbye my lover) tai näen surullisia asioita tv:sta, esim. lapsien kärsimystä tai jonkun kuolemaa, vaikka se olisi fiktiotakin. Hassua tässä on se, että olen ollut uutistoimituksessa töissä ja käsitellyt todella rankkoja ihan todellisia uutiskuvia itkemättä…
Ja haastan seuraavaksi Onnelan Nannen, Kauran, Adoptiomatkan, SekäEttän Tuazophian ja Kevätsipulikukkien Scillan.
1. Lapsena kävin päivittäin itseni kanssa keskusteluja (päänsisäisesti, en ääneen). Kun koulussa opin uusia kieliä, niin keskustelin niillä kielillä, vaikka "Jack is a boy and Spot is a dog"-tason kielitaidolla. Katsoin sitten myöhemmin sanakirjasta puuttuvat sanat. Vieläkin teen tätä joskus, kun opettelen uutta kieltä tai on muuten tylsää esim. bussissa istuessa. Usein toinen hahmo on ns. mielikuvitushahmo ja toinen minä oikeasti.
2. Kun pelästyn tai mua ahdistaa tai ei huvita, minua käy nukuttamaan vastustamattomasti. Jos on mahdollista, menen noissa tunnetiloissa nukkumaan. Olen esimerkiksi nukkunut pienellä nurmikentällä moottoritien vieressä, kun olin liftaamassa Amsterdamista Kööpenhaminaan ja sieltä kotiin ja ei huvittanut jutella kenenkään kanssa. Piiloudun siis nukkumalla pahalta.
3. Pelkään kauhuelokuvia ihan oikeasti. Eikä sen kauhun tarvitse olla kovin väkivaltaista kauhua edes. Esim. Signsin näkemisen seuraavana aamuna näin sen häilyvän ufo-hahmon meidän suihkuverhon takana. Ja olin päälle 30, kun tämä tapahtui. Huudan lujaa ääneen, jos on jotain sellaista kauhua, jossa joku vaanii toista tai peiliin ilmestyy joku muu. Joten aina, kun televisiosta tulee elokuva, josta sanotaan alussa "ei suositella alle 15-vuotiaille", mies lisää "eikä Piikkikselle". Katson silti niitä elokuvia ja tykkäänkin.
4. Himoitsen maissia purkista. Se on ihan oikea himo eikä vaan laimea pitäminen. Olen miettinyt, mitä ainetta siinä on, että saivat mut näin koukkuun.
5. Itken sopivassa mielentilassa mitä tahansa. Esim. itken, kun kuulen surullisen laulun (esim. viime aikoina James Bluntin Goodbye my lover) tai näen surullisia asioita tv:sta, esim. lapsien kärsimystä tai jonkun kuolemaa, vaikka se olisi fiktiotakin. Hassua tässä on se, että olen ollut uutistoimituksessa töissä ja käsitellyt todella rankkoja ihan todellisia uutiskuvia itkemättä…
Ja haastan seuraavaksi Onnelan Nannen, Kauran, Adoptiomatkan, SekäEttän Tuazophian ja Kevätsipulikukkien Scillan.
torstaina, tammikuuta 12, 2006
Esseen on pakko painaa
Nyt olen saanut väännettyä sen esseen, josta oli jo aiemmin puhe. Aiheena oli "Miten voisimme luoda tarkkaavaisuuden ongelmista kärsivälle oppilaalle tehokkaan ja mielekkään oppimisympäristön ns. tavalliselle luokalle? Mitä asioita opetuksen järjestämisessä tulisi ottaa huomioon? Miten voitaisiin ehkäistä mahdollisia ongelmia (esim. koulukiusaaminen)?"Oli yllättävän vaikea kirjoittaa tuosta, vaikka kirjat ovat helpot luettavat (Saloviita T. Kaikille avoimeen kouluun- Erilaiset oppilaat tavallisella luokalla & Salmivalli, C. Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä). Oli niin soveltava tehtävä ja Saloviidan kirja niin yksityiskohtainen, että on vaikeaa kirjoittaa omia soveltamisia sen jälkeen. En tiedä, onko siinä esseessä nyt sitten vieläkään tarpeeksi omaa pohdiskelua. *Huokaus* Pääasia, että sain tehtyä ja kehtaan lähettää arvosteltavaksi.
Mikähän siinäkin on, että tarvin noihin aina tietyn määrän ahdistusta, ns. deadline-ahdistuksen? Olen muuten tyyppinä ihminen, josta monet luulevat, että olen hyvinkin lapsellinen ja sinisilmäisen naiivi, kun olen niin optimistinen ja onnellinen lapsen lailla, pelkästä olemassaolosta. Mutta oikein hakemalla haen noita ahdistushetkiä, että saan suoritettua jotain. Muuten en saa puserrettua itsestäni kaikkea irti.
Nyt on alkanut Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteet 3 op -kurssi, ja siinä pitää tehdä lähes 300 sivuisesta pdf-muotoisesta väitöskirjasta (Juha-Pekka Heinonen - Opetussuunnitelmat vai oppimateriaalit) ennakkotehtävä, jota ei ole vielä annettu. Tämä jakso on muutenkin aika kuiva tarkoituksena tutustua erilaisiin kasvatustieteellisen tutkimuksen lähestymistapoihin, tutkimuksen teon perusteisiin ja vaiheisiin sekä tutkimusraportin rakenteeseen. Kirjana on Metsämuuronen, J.: Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä. Niin että sitä ahdistusta ei tarvitse nyt hirveästi etsimällä etsiä.
torstaina, tammikuuta 05, 2006
Muistelua
Salanimi & Salanimen mukaista muistelua peruskoulusta ja muutoksesta lapsesta nuoreksi:
Luokka 1.
Kauhea pettymys, kun lukemaan jo oppinut pikku-Piikkis joutui muiden tahtiin opettelemaan jo osaamiaan kirjaimia. Rinnakkaisluokalla oleva myös lukutaitoinen kaverini sai lukea kirjoja muiden opetellessa kirjaimia. Tylsistyessäni tein matematiikan tehtäväkirjan loppuun asti syyskuun loppuun mennessä. Seuraus: opettaja otti multa kirjat pois. Sain pitää itselläni vain sitä kirjaa, mitä silloin käsiteltiin.
Luokka 2.
Sama opettaja soitti äidille, kun oksensin veripaltun päälle, kun jouduin istumaan sen kanssa koko välitunnin. Se oli tarhassa opittu selviytymiskeino pahoista ruuista. Nykyään varmaan joutuisin psykologille tuosta tavasta.
Luokka 3.
Sain silmälasit. Uusi opettaja teki kompakysymyksen meidän elämänkatsomuksesta. Vaihtoehdot olivat: Uskon Jumalaan ja Jeesukseen, Uskon kohtaloon tai Uskon, että itse pystyn määräämään elämästäni. Arvoin kahden viimeisen vaihtoehdon välillä. Valitsin Kohtalon, kun olin niin pieni, että en pystynyt itse määräämään omasta elämästäni kovinkaan hyvin.
Olisi pitänyt uskoa vieressä istuvaa eläinlääkärin poikaa, joka kuiskasi, että rastita Jeesus. Kaikki muulla lailla vastanneet nostettiin seisomaan ja piti perustella, miksi ei uskonut Jumalaan. Sanoin hätäpäissäni jotain, etten ole uskonnollisesta perheestä. Opettaja naurahti pilkallisesti ja sanoi, että jos ei ole kuin lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa.
Tämän jälkeen pelkäsin tätä opettajaa niin paljon, että en seuravalla viikolla uskaltanut pyytää vessaan kesken koetuntia ja pissasin housuun. Kyllä. Se on häpeällisin hetki kouluajoilta, minkä muistan.
Luokka 4.
Se edellisessäkin tarinassa esiintynyt opettaja sanoi, että jos olen kunnolla, pääsen enkeliksi joulukuvaelmaan. Olin niin kiltisti kuin ikinä osasin. Enkelien valinnan kohdalla opettaja sanoi minulle, että tummatukkaiset eivät voi olla enkeleitä.
Keväällä opettaja soitti kotiin, että pelaan "uhkapelejä", kun pelattiin kovalla pakkasella kolikkopeliä, jossa heitettiin pennejä ja viisipennisiä seinää vasten ja ne sai itselleen, jos ulottui peukalolla ja etusormella koskemaan kumpaankin yhtäaikaa. Lintsasin eka kerran, läheiseen baariin kuuntelemaan levyautomaatista levyjä.
Luokka 5.
Minusta tuli punkkari. Muut luokalla olivat diinareita. Minulla oli Pelle Miljoona-collegepaita ja hakaneuloja farkuissa. Värjäsin eka kerran hiukset.
Silti olin pikkutyttö, joka ei uskaltanut alkaa olemaan kenenkään kaa ja joka leikki daisyilla, teki luontolehteä, ratsasti, hiihti ja soitti huilua.
Kunnianhimo kasvoi uuden opettajan myötä. Voitin kirjoituskilpailuja ja koulun joulunäytelmäkilpailun. Esitin itse siinä joulupukin muoria, joka otti yliannostuksen unilääkkeitä annetuaan niitä sitä ennen myös joulupukille. Todistus nousi yli yhdeksän keskiarvoon (sitä ennen olin n. seiskan, kasin oppilas, paitsi äidinkielessä, musiikissa, kuvaamataidossa ja englannissa oli aina kiitettävä).
Luokka 6.
Voitin taas joulunäytelmäkilpailun. Ihastuin eka kerran. Se poika olisi halunnut olla mun kaa. Uskalsin pussata häntä koulun discon jälkeen muilta piilossa, mutta en julkisesti liikkua yhdessä. Kesän olin lammaspaimen ja hevostenhoitaja tallillani.
Luokka 7.
Ihastuin varmaan 10 kertaa, yleensä kaikkiin kovispoikiin. Hevoset ja huilu jäivät. Aloin valokuvata ja liityin kameraseuraan. Opin pimiötyöskentelyä. Punktyylini muuttui vähän gootahtavampaan suuntaan. Maistoin tupakkaa. Oli pahaa. Koulu meni yhä paremmin. Oli hyviä opettajia, eikä yhtään sadistia joukossa.
Luokka 8.
Join eka kerran viinaa. Ihastuin tosi monesti. Seurustelin pojan kanssa, joka soitti bändissä. Isoveljeni ei tykännyt tästä pojasta, vaikka viatontahan se vielä oli. Koulussa meillä oli hyvä porukka luokalla, ja tutustuin joihinkin nyt tämänkin hetken parhaimpiin ystäviini. Menin mukaan nuorisoteatteritoimintaan.
Luokka 9.
Käytiin teatteri- ja tanssiryhmän kanssa esiintymässä ulkomaita (Norjaa) myöten. Sijoituin valtakunnallisessa Kalevala-juhlavuoden kirjoituskilpailussa ja sain palkintomatkan. Sain myös läänin parhaan ja Suomen 4. parhaan tuloksen englannin valtakunnallisissa kokeissa. Kun koulu loppui, sain 2 stipendiä. Opettajat koettivat puhua mua valitsemaan pitkää matematiikkaa lukioon, mutta valitsin kielilinjan. Kesällä kävin eka kerran rockfestareilla ja ulkomailla ilman vanhempia tai bussilastillista muita lapsia tai nuoria.
Välillä meni siis paskemmin, loppua kohti parani.
Luokka 1.
Kauhea pettymys, kun lukemaan jo oppinut pikku-Piikkis joutui muiden tahtiin opettelemaan jo osaamiaan kirjaimia. Rinnakkaisluokalla oleva myös lukutaitoinen kaverini sai lukea kirjoja muiden opetellessa kirjaimia. Tylsistyessäni tein matematiikan tehtäväkirjan loppuun asti syyskuun loppuun mennessä. Seuraus: opettaja otti multa kirjat pois. Sain pitää itselläni vain sitä kirjaa, mitä silloin käsiteltiin.
Luokka 2.
Sama opettaja soitti äidille, kun oksensin veripaltun päälle, kun jouduin istumaan sen kanssa koko välitunnin. Se oli tarhassa opittu selviytymiskeino pahoista ruuista. Nykyään varmaan joutuisin psykologille tuosta tavasta.
Luokka 3.
Sain silmälasit. Uusi opettaja teki kompakysymyksen meidän elämänkatsomuksesta. Vaihtoehdot olivat: Uskon Jumalaan ja Jeesukseen, Uskon kohtaloon tai Uskon, että itse pystyn määräämään elämästäni. Arvoin kahden viimeisen vaihtoehdon välillä. Valitsin Kohtalon, kun olin niin pieni, että en pystynyt itse määräämään omasta elämästäni kovinkaan hyvin.
Olisi pitänyt uskoa vieressä istuvaa eläinlääkärin poikaa, joka kuiskasi, että rastita Jeesus. Kaikki muulla lailla vastanneet nostettiin seisomaan ja piti perustella, miksi ei uskonut Jumalaan. Sanoin hätäpäissäni jotain, etten ole uskonnollisesta perheestä. Opettaja naurahti pilkallisesti ja sanoi, että jos ei ole kuin lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa.
Tämän jälkeen pelkäsin tätä opettajaa niin paljon, että en seuravalla viikolla uskaltanut pyytää vessaan kesken koetuntia ja pissasin housuun. Kyllä. Se on häpeällisin hetki kouluajoilta, minkä muistan.
Luokka 4.
Se edellisessäkin tarinassa esiintynyt opettaja sanoi, että jos olen kunnolla, pääsen enkeliksi joulukuvaelmaan. Olin niin kiltisti kuin ikinä osasin. Enkelien valinnan kohdalla opettaja sanoi minulle, että tummatukkaiset eivät voi olla enkeleitä.
Keväällä opettaja soitti kotiin, että pelaan "uhkapelejä", kun pelattiin kovalla pakkasella kolikkopeliä, jossa heitettiin pennejä ja viisipennisiä seinää vasten ja ne sai itselleen, jos ulottui peukalolla ja etusormella koskemaan kumpaankin yhtäaikaa. Lintsasin eka kerran, läheiseen baariin kuuntelemaan levyautomaatista levyjä.
Luokka 5.
Minusta tuli punkkari. Muut luokalla olivat diinareita. Minulla oli Pelle Miljoona-collegepaita ja hakaneuloja farkuissa. Värjäsin eka kerran hiukset.
Silti olin pikkutyttö, joka ei uskaltanut alkaa olemaan kenenkään kaa ja joka leikki daisyilla, teki luontolehteä, ratsasti, hiihti ja soitti huilua.
Kunnianhimo kasvoi uuden opettajan myötä. Voitin kirjoituskilpailuja ja koulun joulunäytelmäkilpailun. Esitin itse siinä joulupukin muoria, joka otti yliannostuksen unilääkkeitä annetuaan niitä sitä ennen myös joulupukille. Todistus nousi yli yhdeksän keskiarvoon (sitä ennen olin n. seiskan, kasin oppilas, paitsi äidinkielessä, musiikissa, kuvaamataidossa ja englannissa oli aina kiitettävä).
Luokka 6.
Voitin taas joulunäytelmäkilpailun. Ihastuin eka kerran. Se poika olisi halunnut olla mun kaa. Uskalsin pussata häntä koulun discon jälkeen muilta piilossa, mutta en julkisesti liikkua yhdessä. Kesän olin lammaspaimen ja hevostenhoitaja tallillani.
Luokka 7.
Ihastuin varmaan 10 kertaa, yleensä kaikkiin kovispoikiin. Hevoset ja huilu jäivät. Aloin valokuvata ja liityin kameraseuraan. Opin pimiötyöskentelyä. Punktyylini muuttui vähän gootahtavampaan suuntaan. Maistoin tupakkaa. Oli pahaa. Koulu meni yhä paremmin. Oli hyviä opettajia, eikä yhtään sadistia joukossa.
Luokka 8.
Join eka kerran viinaa. Ihastuin tosi monesti. Seurustelin pojan kanssa, joka soitti bändissä. Isoveljeni ei tykännyt tästä pojasta, vaikka viatontahan se vielä oli. Koulussa meillä oli hyvä porukka luokalla, ja tutustuin joihinkin nyt tämänkin hetken parhaimpiin ystäviini. Menin mukaan nuorisoteatteritoimintaan.
Luokka 9.
Käytiin teatteri- ja tanssiryhmän kanssa esiintymässä ulkomaita (Norjaa) myöten. Sijoituin valtakunnallisessa Kalevala-juhlavuoden kirjoituskilpailussa ja sain palkintomatkan. Sain myös läänin parhaan ja Suomen 4. parhaan tuloksen englannin valtakunnallisissa kokeissa. Kun koulu loppui, sain 2 stipendiä. Opettajat koettivat puhua mua valitsemaan pitkää matematiikkaa lukioon, mutta valitsin kielilinjan. Kesällä kävin eka kerran rockfestareilla ja ulkomailla ilman vanhempia tai bussilastillista muita lapsia tai nuoria.
Välillä meni siis paskemmin, loppua kohti parani.
Vielä yksi ryhmä ennen meitä
Nyt on sitten huhtikuussa paperinsa Kiinaan lähettäneet saaneet nimeämiset. Interpedialla oli 11 perhettä tai yksinhakijaa lähettänyt paperinsa huhtikuussa. Heistä peräti viidelle oli nimetty poika, joten poikia tulee yhä enemmän. Monille tutuille tämä on ollut yllätys. Jotkut kyselevät multakin suoraan, kuuluuko tytöstä mitään, johon aina korjaan "voi se olla poikakin". Silti sama saattaa kysyä seuraavan kerran tavatessa taas tytön kuulumisia. Nyt sitten olen kertonut lähipiiriin tätä uutista, ja valmistellut siihen, että ihan todella meille voi tulla poika.Edelliset nimeämiset tulivat 10.11., 1,5 kk sitten. Tämä tahti voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavaa: toukokuussa paperinsa lähettäneet voisivat saada nimeämisen helmikuun puolessavälissä tai loppupuolella ja me huhti-toukokuussa. Kohta on kiinalainen uusivuosi, joten silloin viikkoon pariin ei tapahdu mitään virastoissa.
Vielä olen ihan tyyni. Mies on jo ihan tulisilla hiilillä, luulee joka soittoani ja meiliä siksi tiedoksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
