tiistaina, lokakuuta 10, 2006

Kiintymisen alkeita

Etukäteen eniten mietityttänyt asia eli kiintymyssuhde on lähtenyt hyvin käyntiin. Välillä ei meinaa itse uskoakaan, että menikö tämä näin hyvin vai onko tämä vain jotain alun kuherruskuukausiharhaa ja jotain pahoja vaikeuksia on vielä tulossa.

Suppis hakee turvaa musta oudoissa tilanteissa ja muutenkin haluaa halia ja katselee mua kotona useasti kesken leikkien ja seuraa keittiöön perässä. Hän hakee mua nimellä huudellen (useimmiten äitä - oikeaoppisempi muoto äiti on kuultu harvemmin) eri huoneista, kun "katoan" esim. pyykkitupaan. Hän ei todellakaan ole saamansa ihailun ja ihmisten shoppaaja, vaan ei halua muiden kuin isänsä ja mun syliin myöskään ryhmätilanteissa, missä ottajia ja lääppijiä olisi (esim. sukulaislasten synttäreillä). Tämä on adoptiolapselle erittäin hyvä juttu, että hän osaa pitää meitä erityisinä ihmisinään eikä ole lähdössä jokaisen "kivan tädin tai sedän" mukaan.

Kun oltiin ensimmäistä kertaa tilanteessa, missä oli muita syliinottajia kuin me vanhemmat, minua pelotti kahdesta syystä. Toinen syy oli Suppiksen puolesta, jos hän pelästyy tai luulee, että hän vaihtaa perhettä nyt.

Toinen syy oli oma itsekäs pelko siitä, että miltä minusta tuntuu, jos hän ottaakin tuosta vain kenet tahansa muun sylittelijäkseen ja hoitajakseen. Se oli ihan selkeää mustasukkaisuutta ja pelkoa, jos en olekaan hänelle mitenkään erityinen ihminen, vaan kuka tahansa muu sattuman tuoma ihminen kelpaisi yhtä hyvin.

Isälle en ole mustasukkainen, vaan iloinen että Suppis nauttii isänkin seurasta. Mutta jos joku muu Suppikselle tuntematon ihminen saisi heti yhtä paljon hellyyttä ja läheisyyttä kuin me nyt saamme, se tuntuisi pahalta. En tarkoita, että kukaan ei saa päästä häntä lähelle, esim. toivon hänelle hyviä suhteita isovanhempiin. Mutta esim. sukulaislasten synttäreillä on myös ihmisiä, keitä emme tapaa ikinä muulloin, esim. lapsen kummeja tai toisen vanhemman sukulaisia.

Tuoreen äidin hatara sydän ei sitten särkynyt, koska Suppis selkeästi osoitti, että tukeutuu muhun ja piti koko ajan musta kiinni vähintään jalasta, mutta mieluiten halusi olla sylissä turvassa.

7 kommenttia:

sea kirjoitti...

Tuo Suppis nimi on niiiiin hellyyttävä! :)

Nanne kirjoitti...

Tosi hyvältä kuulostaa. Ihanaa, että kiintyminen ja kiinnittyminen on lähtenyt noin hyvin käyntiin.

Minna Wilhelmiina kirjoitti...

Olen kyllä todella iloinen, että teillä on näin ihanasti lähtenyt perhe-elämä käyntiin. Tämä blogisi antaa monille odottajille ja kaikille muillekin uskoa siihen, että elämässä voi sittenkin käydä hyvin. Lapsenne on sitäpaitsi todella suloinen mukelo.

Teidän tarinanne voisi muuten saavuttaa vieläkin enemmän lukijoita ja samalla auttaa muita: ehkä jo tiesitkin, että Pelastakaa Lapset pyytää tarinoita adoptiolapsen hakumatkasta käytettäväksi esim. hakumatkalle lähtevien valmennuksessa ja opinnäytetöihin aiheesta. Oletko harkinnut?

Tulipa muuten mieleeni, että miksipä ihmeessä he eivät mainosta sinun ja monien muiden adoptioasioista bloggaavien ihmisten blogeja - mikäpä sen parempaa valmennusta ja vertaistukea? Blogien käyttöä opetuksessa suunnitellaan muutenkin nykyään jo aika tavalla, eli siinä mielessä te olette oikeastaan etulinjassa näissä asioissa.

Se, että tärkeät teemat kuten esim. juuri adoptioasiat esiintyvät blogeissa niin paljon nykyään on hyvä asia, se nostaa asioita pinnalle ja hyödyttää pitkällä(kin) tähtäimellä koko yhteiskuntaa. Oletko ajatellut, että olet omalta osaltasi yhteiskunnallinen vaikuttaja? :) Eikä tämä ollut siis vitsi, vaikka sen hymysuin kirjoitinkin.

No, minä aina eksyn teorian sokkeloihin, anteeksi. :) Halusin kuitenkin kiittää itsekin siitä, että olette päästäneet minutkin näin avoimella tavalla kurkistamaan sellaiseen puoleen arkielämästä, josta minulla ei ole aikaisemmin ollut juuri mitään käsitystä. Tuntuu, että ymmärrän ehkä taas elämästä hiukan enemmän. Niin että kiitos.

Piikkis kirjoitti...

Suppis tulee siis suppusuusta, mikä meidän Suppiksella todellakin on :-).

Wilhelmiina: ikävä sanoa, mutta tämä nettailu tai mikään vertaisnettituki ei ole kaikkien virallisten adoptiotahojen mieleen. Heitä ärsyttää suljetut keskusteluryhmät, joissa toiset saman kokeneet vaihtavat tietoja ja joskus tietävät liikaa. Meitä on kuulemma vaikeampi hallita näin...

Ja olen aloittanut tämän ihan tietoisesti siksi, että normalisoisin meidän "hyväntekijöiden" tai "luusereiden, joiden piti tyytyä tuohon mutiaiseen" perhe-elämää, joka on toisaalta niin tavallista, mutta toisaalta erityistä. (Nuo lainaukset edustavat siis kahta äärimmäistä ja vastakkaista kantaa adoptioperheistä.)

Minna Wilhelmiina kirjoitti...

Luin nyt uudestaan kommenttini ja tajusin että sen voi käsittää (tarkoittamattani) erheellisestikin, siinä mielessä että ihailisin juuri adoptoivia vanhempia. Ei minusta adoptointi ole mitään hyväntekeväisyyttä eikä myöskään "säälittävää", vaan keino siinä missä muutkin hankkia lapsia. Siis minusta se tuntuu ihan normaalilta asialta. Anteeksi jos jotenkin annoin väärän käsityksen hajamielisyyksissäni.

Tarkoitin siis tuolla yhteiskunnallinen vaikuttaminen -kommentilla lähinnä sitä, että koska adoptointi kuitenkin on (poliittisessakin mielessä) yhteiskunnallinen asia, ja ei siis mikään ohimenevä juttu vaan pysyvä osa suomalaista lastenhankintaa siinä missä hedelmöityshoidot, "luomutyyli" ja vielä vahingotkin, niin sen asian tuomisessa kartalle olet muiden asiasta bloggaajien kanssa yhteiskunnallinen vaikuttaja. Siis tuomalla sen arkielämään muillakin kuin itse kokijoilla.

Blogisi, niin kuin sanoitkin, minustakin normalisoi asenteita, kuten mikä tahansa julkinen keskustelu asioista joita "suuri yleisö" ei kenties ole lähipiirinsä kautta tuntenut ja mitä pitää "vieraana" ja tuntee siksi ihmeellisiä ennakkoluuloja. Tällainen avoin areena tuo sen siis aamiaispöytään kaurapuuron ja kahvin kera, tekee siitä tutun tuntuisen. Tiedäthän?

Eli siis siinä asiassa, niin kuin melko suurieleisesti ilmaisin, olet yhteiskunnallinen vaikuttaja. En nyt tarkoittanut tietenkään aiheuttaa sinulle vaivaannusta tällaisella julistuksella, myönnän että olen toisinaan hiukka ylidramaattinen. :D

Mutta on se ihan totta, että minusta kaikki semmoiset blogit, joissa kerrotaan jotain mitä lukija ei ennen tiennyt, lisäävät ymmärrystä elämästä yleensä, minun niin kuin muidenkin. Tätä minä blogeissa arvostan.

Se on kyllä ikävää että viralliset tahot suhtautuvat niin jähmeästi tällaiseen avoimuuteen. Tuntuu että heiltä on matkan varrella unohtunut se heidän olemassaolonsa pääperiaate: asiakkaan etu. Näinhän se taitaa olla melkein kaikissa virastoissa.

Toivotaan että "hallitsemattomuus" pakottaa heidätkin miettimään asioita uudelleen ja kasaamaan tärkeysjärjestyksen palikat uudelleen. Ehkä vielä joskus sinä luennoit heidän työpaikkakoulutuksessaan blogivertaistuen periaatteista. :)

Piikkis kirjoitti...

Nyt mun täytyy korjata. En siis todellakaan ajatellut, että sinä noin ajattelet, mutta kumpaakin aennetta on saatu jo osaksi. Toinen mummokin ei sitten millään meinaa luopua siitä, että hokee kuinka hyviä ihmisiä olemme kun annoimme orpolapselle perheen...

Pahin möläys minkä olen kuullut ihan lähisukulaiselta on "eikö olisi ollut halvempaa ja helpompaa tehdä ihan itse" ja toinen aika hyvin sijoittunut on myös lähisukulaiselta "kyllä mäkin voisin adoptoida jonkun 17-vuotiaan thaitytön".

Minna Wilhelmiina kirjoitti...

Aika, eh, käsittämättömiä kommentteja. Mikähän pakko sitä ihmisillä ylipäänsä on laukoa vähän mitä sattuu toistensa henkilökohtaisesta elämästä. Olen ällistyksen ja kauhistuksen vallassa lueskellut mm. Adoptiomatka-blogista kaikkia niitä ihme kommentteja joita tuntemattomat tai puolitutut ihmiset ovat hänen tilanteestaan laukoneet päin naamaa, ja en vaan ymmärrä. Että mitä näillä ihmisillä liikkuu pään sisällä. Onko empatia jokin sukupuuttoon kuoleva kyky?

Varmaan noissa ns. "vitseissä" oli ehkä myös sellaista puolivaivaantunutta yritystä käsitellä outoja asioita huumorintajun avulla, vaikka sitten kyllä todella huonoilla vitseillä, mutta usein varmaan ei tälle vitsailijalle tule (etukäteen) mieleen että se oma vitsi saattaa pahastikin loukata vastaanottajaa.

Ainakin meidän suvun kesken tuntuu ns. poliittinen korrektius olevan aika tuntematon käsite, mutta toisaalta ihan lähipiirissä meilläkin jo ehkä tunnistetaan ne asiat joista taas sitten ei heitetä herjaa. Yleisesti ottaen perheet ja suvut ylipäänsä ovat usein aika mielenkiintoinen setti kummallisia ja täysin erityyppisiä ihmisiä, joista osa ei tunnu koskaan ymmärtävän toisiaan. Ehkä siksi sellaisista kirjoitetaan niin paljon tarinoita. Tuleehan siitä hyvä tarina, mutta sellaisen keskellä ei ole kyllä aina helppo elää.

Olet sinä kyllä hyvin kärsivällinen ihminen jos useimmiten tyynesti jaksat taas kerran kuunnella joltakulta samat harhaluulot, kuvittelematta samaan aikaan puraisevasi sanojalta pään irti. Tai no, ainakaan tekemättä sitä. ;)

Voimia toivon sinulle. Ehkä suku sentään joskus vielä ymmärtää, kun näkee pienen kasvavan. Muista ei kai niin ole väliksikään, eiks niin. :)