Hei taas!

Olen siis vielä elossa :-). Äitiys vaan näemmä ainakin mulla verottaa nettiaikaa huomattavasti. Sekä itse päivittäiset aktiviteetit että asian prosessointi. Sinänsä tällainen nettipaasto teki kyllä hyvääkin. Välillä hoidin monen kuukauden ajan netin kautta vain välttämättömät asiat kuten pankkiasiat, mutta muuten jätin väliin. Aika suuri syy oli väsymys ja vähäinen vapaa-aika (siis että mielummin menin nukkumaan lapsen päiväunien aikaan ja illatkin mielummin vietin miehen seurassa). Sinänsä Suppis kyllä nukkuu pitkät ja useimmiten yhtenäisetkin yöunet, mutta siksi se väsyttää enemmän kuin työssäkäynti. Ja nyt monta viikkoa valoisuuden ansiosta Suppis on herännyt siinä 5-6 aikaan... tänäänkin 5.30. Nukkumaan hän laittaa siinä 20 aikaan, mutta usein varhaisten aamujen takia nukkuu 2 päiväunet (ekat noin 10-12 aikaan ja toiset 16-17 aikaan). Nyt koetan saada ne toiset pois ja aamut pidemmäksi ja laitoin Suppiksen nukkumaan ekan kerran tuossa 12 aikaan.

Mitä meille nyt sitten kuuluu, noin 8-9 kk yhdesäolon jälkeen? Hyvää, Suppis on kasvanut valtavasti, nyt noin 12 cm viime elokuusta ja kiloja on tullut 3. Suppis on siis nyt 1 v 7 kk, edelleen piskuista mallia silti (80 cm ja yli 10 kg). Hän oppii joka päivä kaikkea, osaa juosta, kiikkua, vitsailla, toistelee puhetta ja ymmärtää paljon. Tyyppinä hän on paljastunut huumorintajuiseksi rämäpääksi, mutta on myös aika herkkä loukkaantumaan ja temperamenttia on enemmän kuin koko Hämeen läänissä yhteensä. Hän on hellä, suukottelee ja halailee, laulelee omia laulujaan, tykkää järjestellä tavaroita, käydä muskarissa ja juosta vapaana metsässä.

Kauheasti ei ole ongelmia, raivareita on, mutta se kai kuuluu ikäänkin. Adoptioon ja aiempaan turvattomuuteen liittyviä juttuja on muutama. Hän ei pysty nukkumaan kenenkään lähellä. Hän ei kestä jos hänelle ollaan vihaisia ja torutaan, vaan käy äkkiä lepyttelemään ja tosi paljon varmistelemaan, että on edelleen suosiossa. Aluksi hän kiitteli todella ylenpalttisesti ruuasta (ei siis sanoin, mutta elein ja halauksin), se on onneksi nyt jäänyt jo melkein kokonaan pois.

Katselin eilen ihan ekojen aikojen kuvia Suppiksesta ja suorastaan kauhistuin, miten selvästi sen eron näkee. En tarkoita kasvua, tai että Suppiksen tukkaa on jo niin paljon, että ponnarikin onnistuu, vaan sitä, että lähes kaikissa ihan alun kuvissa Suppis on jotenkin hämmentyneen ja eksyneen oloinen. Verrattuna nykyiseen iloiseen ja itsetyytyväiseen pikku olemukseen verrattuna ero on valtava.

Alussa Suppis ei myöskään pystynyt katsomaan kuvia tai videota hakumatkastaan, itki kun näki vilauksenkaan. Se meni ohi, kun hän yhtäkkiä tajusi, että sänkyni vieressä on yksi nimeämiskuva suurena, lastenkodissa otettu. Hän osoitteli sitä äännellen kysyvästi ja kerroin sitten siinä vaippaa vaihdettaessa, että siinä on Suppis-vauva, ja äiti ja isä saivat tämän kuvan Kiinasta ja tulivat sitten hakemaan oman rakkaan tyttönsä omaan kotiin. Lähes joka kerta maatessaan mun puolella sänkyä Suppis haluaa kuulla tämän häntä ilahduttavan jutun. Ja tätä alkeellista adoptiokertomusta noin kuukauden verran kuunneltuaan ei enää hakumatkakuvat itkettäneet.

Hän ei myöskään kestä olla erossa musta kovinkaan pitkään, vaan jos esim. meen tänne työhuoneeseen naputtelemaan ja hän jää sinänsä hänelle hyvin rakkaan isänsä kanssa olkkariin, niin hän lietsoo itsensä niin hysteeriseen kuntoon, että henki ei kulje eikä sitä kukaan voi oven takaa kylmänä kuunnella. Jos ja kun lähden ihan koko kodista pois, niin hän itkee joskus kauemmin, joskus vähemmän aikaa, mutta tyytyy siihen paremmin kuin siihen että nukun makkarissa univelkaa tai olen työhuoneessa.

Äitinä sinänsä on musta erilaista kuin etukäteen kuvittelin. Luulin olevani boheemi kasvattaja, salliva ja ei niin sotkuista välittävä ym. Sellainen millainen täti/kummitäti ym. olen ollut. Paskat. Olenkin aivan samanlainen sotkuun hermostuva ja tiukkaa jöötä pitävä vääpeli kuin "ne kaikki tiukkisäidit" joita ennen kauhistelin. Toki hassuttelen, ja annan maalata sormiväreillä ym. mutta silti olen todella paljon huomannut, että yhtäkkiä hermostuneena omasta suusta kuuluukin mun äidin sanoja ja mikä vielä pahempaa asenteita. Olen oppinut tajuamaan, miksi sitä jöötä on pidettävä ja miksi siihen sotkuun hermostuu, kun tuhannetta kertaa korjaa samaa puurosotkua ympäri keittiötä...

Hyviäkin puolia omasta äidin roolistani olen löytänyt, osaan olla tartuttamatta omaa pelkoani lapseen esim. rokotustilanteessa ja olen yllättävän jämäkkä päätöksentekijä (en taivu esim. tarjoilemaan uutta ruokaa, jos jostain syystä tarjottu ruoka ei kelpaakaan, näin vaikka neuvolassa Suppista moititaan liian hoikaksi... muuten kiinnostuneille, näilläkin mitoilla ollaan käyty Suomen kasvukäyrillä -1-käyrällä, nyt ollaan juuri ja juuri -2-alueella).

Jonkun verran huomaan, että omasta lapsettomuudesta on jäänyt muhun jälkiä, esim. vieläkin pelkään irrationaalisesti, että Suppis jostain syystä kuolee. Esim. jos hän nukkuu liian sikeästi, pelkään ettei hengitä, joka putoamisesta pelkään, että meni niskat nurin jne. Tämmöinen menettämisen pelko on kuulemma hyvin tyypillistä, jos on odottanut lasta pitkään. Se helpotti jo vähäsen, mutta hyvän ystäväni siskon lapsi kuoli tammikuussa ja mulle tuli siitäkin takapakkia luottamisessa siihen, että saamme todella pitää tuon ihanan pikku olennon omanamme ikuisesti.

Sellaista nyt. Koetan tässä palailla taas muuhunkin elämään, vaikka olenkin kotiäitinä vielä syyskuulle 2008, kunnes Suppis on 3 v.