Pikku piisessa tutuu pankakotiin

Suppiskieleltä normaalikielelle tulkattuna otsikko kuuluu Pikku prinsessa tutustuu päiväkotiin.

Olemme tällä viikolla käyneet tutustuneet kahteen päiväkotiin, vaikka päiväkotiin Suppis todenteolla menee vasta ensi syksynä. Täällä on kumminkin kova tunku alueen päiväkoteihin, joten laitamme paperit sisään jo ensi viikolla. Laitamme erityisperusteiksi alueelle ja tiettyyn päiväkotiin pääsyyn adoption ts. sen että adoptiolapsen olisi erityisen tärkeää juurtua asuinalueelleen, saada ystäviä täältä ja että ko. päiväkodin kanssa samassa rakennuksessa on myös yhtenäiskoulu, joten adoptiolapselle vaikea siirtymävaihe voisi siitä helpottua, kun koulu on ihan samassa rakennuksessa. Myös ystäviä voi hyvässä lykyssä siirtyä päiväkodista samaan luokkaan.

Pankakoti teki suuren vaikutuksen Suppikseen. Se vaikutti varmaan pikkuisen mielestä superhyperhienolta kerholta, jossa on monta leikkihuonetta, paljon lapsia & leluja ja ihana piha. Pankakoti on ollut puheissa kovasti esillä ja sinne mentäisiin mielellään uudestaankin. Olen tyytyväinen, kun ainakin alkuasenne on niin hyvä. Totuushan valkenee sitten myöhemmin, eli että pankakodissa äitiä ei ole, vaan äiti on jossain kummassa paikassa *töissä* ja että sinne on todellakin mentävä joka arkiaamu, halusi tai ei. Mutta kyllä se innostus antoi uskoa, että pankakoti voisi olla kiva juttu kolmevuotiaalle Suppikselle ensi syksynä. Jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia tullee varmasti, kuten kaikille lapsille, ikävä ja aluksi illat voivat olla itkuisia ja takertuvia, mutta kun innostus on noin suurta, niin ei kai se pankakodin lumo heti katoa?

Itse en uskalla edes ajatella, miltä ne ekat päivät töissä sitten tuntuvat. Pystynkö ajattelemaan muuta kuin Suppista? Itkettääkö vai mitä tunteita tulee pintaan silloin, onneksi vasta ensi syksynä...

Ihania ohikiitäviä hetkiä

kun Suppis katsoo minuun, nypertää nenäänsä hiukan ylöspäin ja virnistää ilkikurisesti kuin meillä olisi yhteinen salaisuus, ja sadasosasekunnissa aistin heti, mikä se salaisuus on
tajuan samalla, että tuossa on minun kasvonilmeeni siirtyneenä tyttäreni kasvoihin osoittamaan tätä läheisyyttä :-)

vaikkei hän ole minusta syntynyt, on hän minun tyttäreni enemmän kuin ikinä uskalsin kuvitellakaan
kun hän matkii joka elettänikin, viittoo bussille rattaissaan sormet harallaan, haroo tukkaansa kuin minä, seisoo pää kallellaan
äitiydessä saa kyllä totisesti peilin kasvojensa eteen

kun hän on niin iloinen kun lähdetään aamuisin ulos, että halaa äidin sukat, kengät ja hanskatkin :-)

kun hän heittää huumoria ja näyttää juuri taltutetun kiukun hymysuin eleellään pikkuiset nyrkit edessä ravistellen ja kiukkuärinää päästellen ja nauraa päälle

kun hän on ovela ja piilottaa ruuan lopun lautasen alle että saisi jo jälkiruokaa :-)

Takertuu ja tankkaa

Suppis nukkui nukuttamatta alkukesään asti sekä päiväunet että yöunet. Sitten hän rupesi kiikkumaan pois sängystä ja nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Kesällä Suppis siirtyikin lastensänkyyn, joka on nyt lyhyimmillään. Sänky on samassa huoneessa kuin ennen eli nukumme kaikki samassa huoneessa. Mutta nukuttamatta ei meillä nukuta kuin silloin, kun tyttö on ihan poikki ja jää nukkumaan ihan ekalla kerralla kun hänet sänkyyn vie ja peittelee.

Vasta loppukesästä, noin 10-11 kuukauden yhdessäolon jälkeen Suppis pystyi nukkumaan kunnolla vieressä/kainalossa. Sitä ennen hän on nukahtanut joskus mun päälle (kun olen itse ollut sohvalla siis) ja tykännyt maata vieressä, mutta nukahtaminen siihen on ollut liian jännää ja erilaista. Eihän hän ole tottunut siihen. Mutta kun se lukko aukesi, alkoi myös kova takertuminen ja läheisyyden tankkaus ennen nukahtamista. Hän haluaa olla niin kiinni kun vain voi, poski poskea vasten, molemmat kädet hänen ympärillään. Näin on oltava, kunnes hän nukahtaa. Joskus siihen kyllä nukahtaa itsekin.

Ja nyt noin pari viikkoa vain minä olen kelvannut siihen nukutustilanteeseen. Olemme siis vuorotelleet ihan tarkoituksellisesti. Mutta isi oli yhden viikonlopun ylitöissä ja osottautui Suppiksen silmissä epäluotettavaksi. Tai sitten Suppis pelkää, että myös minä voin kadota johonkin epämääräiseen ikävään paikkaan, jonka nimi on "töissä". Tai muuten vaan tarvitsee nyt mun läheisyyttä enemmän. Joka tapauksessa, jos isi koettaa nyt viedä Suppista nukkumaan, hän huutaa kuin teuraalle vietäisiin, on selkeästi hädissään ja lähtee karkuun, kiipeää mun syliin ja takertuu kuin pieni apina. Mun kanssa nukahtaa huutamatta, mutta on hyvin kiinni mussa ja älähtää jos yritän edes vaihtaa asentoa.

Nyt viime aikoina hän on myös asettunut vapaaehtoisesti vauvoittelemaan mun syliin, haluaa että häntä heijataan kuin vauvaa. Tuttipulloa en ole vielä kaivanut takaisin, mutta olen miettinyt sitäkin. Koska tuntuu, että nyt hän ottaa takaisin sitä ensimmäistä 11 kuukautta, jolloin hän ei varmasti saanut koko ajan huomiota kuten kotona äidin kanssa olisi saanut. Kuitenkin hän on selkeästi saanut huomiota ja rakkauttakin ja oli kiintynyt hoitajaansa lastenkodissa, on osannut koko ajan ottaa hellyyttä vastaan ja on osannut kiintyä itsekin meihin.

Tämä vähän yllätti meidät, koska odotimme että tällaista olisi ollut viime syksynä tai talvena, eikä vasta nyt. Hyvä että vasta nytkin, kun kumminkin hän nyt selkeästi tarvitsee tällaista tankkausta.

Pikku puutarhuri kasvaa

Suppiksen eka kesä kotona sujui mukavasti aina ei-niin-hyvistä säistä huolimatta. Suppis ui mielellään luonnovesissä, ulkoili kovasti ja kävi sukujuhlissa. Hän on ruvennut nyt oikeasti nauttimaan ikäisestään lapsiseurasta, leikkimään muiden kanssa edes rinnakkain ja selkeästi ilahtuu, jos emme ole ainoat leikkipuistossa.

Suppis on kasvanut kovasti, 2-v neuvolassa pituutta oli 85 cm ja painoa vajaat 11 kg. Eli 13 kk:ssa 17 cm ja noin 3,5 kg. Taitojakin on tullut, puhetaidot kasvavat ja sellaista oveluutta on tullut, mitä ei ennen ollut (tekee salassa juttuja). Ja uhman ensioireita, ei ei ei ei EI!

Nykyään Suppiksen lempiharrastuksia ovat ulkoilun lisäksi piirustus ja rumpujen soitto. Käymme muskarissa, jossa soitetaan rumpuja ja nyt olemme käyneet myös pari kertaa afrotanssissa, jossa tanssitaan ja soitetaan erilaisia rytmisoittimia. Tänään Suppis haki itse itselleen pikkutuolin, asettui rumpujen eteen ja rummutteli koko soitto-osuuden käsillään tahtia kuin kunnon muusikko :-).

Tietyllä tavalla olen kyllä 100 kertaa rennompi äiti kuin vuosi sitten. Lapsi ja äitinä oleminen on arkipäiväistynyt, mutta minusta hyvällä tavalla. Aluksi ehkä ihastelin ja ihmettelin enemmän häntä, mutta nykyään näen hänet kokonaisuutena, jolla on huonoja hetkiä ja hyviä hetkiä, omana persoonanaan, jolla on hellyyttä ja huumorintajua, omaa tahtoa ja omia kiinnostuksen kohteita. Esim. Suppis lukee mitä hartaimmin meille automerkin takia tulevaa autolehteä, innostuu kaikista autojen kuvista ja oikeita autoja hän kokeilee käsin ja saattaa jopa potkaista rengasta :-). Ja emme tosiaan ole mitään autoliikkeissä huvikseen kävijöitä itse, miehellä ei ole edes korttia ja mullekin auto on vain liikumisväline, jonka hankin aikoinaan vasta käytännön pakon edessä. Enkä käsitä, mistä Suppis on tuon renkaanpotkaisemisen keksinyt. Pappakaan ei ole tunnustanut opettaneensa.

Stressaan myös vähemmän kuin ennen. Lapsi jää henkiin, kehittyy ja kukoistaa, vaikka olenkin hyvin epätäydellinen äiti. Minä joka luulin, että olen kärsivällinen luonne (ja töissä & muualla elämässä olenkin ollut muidenkin mielestä), olen menettänyt hermot ja tiuskaissut, enkä tosiaan vain kerran. Olen suuttunutkin. Joskus hermostun ainaiseen kiinni minussa nyhjäämiseen ja jalassa roikkumiseen, mutta nykyään laulan mielessäni yhtä lastenlaulua, jossa lauletaan suurinpiirtein jotain että "äidin kylkeen pienen hylkeen tekee mieli tulla" ja lepyn heti.

Joskus kun joku kysyy mikä yllätti eniten äitiydessä, mietin mielessäni, että oma huonouteni, ei mikään yövalvominen, vastuun tuntuminen, hellyyden määrä tai muu klisee. Nyt olen jo sinut sen kanssa, että oli ihan turhaa kuvitella olevansa sen kärsivällisempi tai kummempi äiti kuin kukaan muukaan. Ja tällaisen epätäydellisenkin äidin hoivissa pikku puutarhuri kasvaa ja kehittyy ja vaikuttaa ihan onnelliselta pikku mukelolta.