Suppiksen eka kesä kotona sujui mukavasti aina ei-niin-hyvistä säistä huolimatta. Suppis ui mielellään luonnovesissä, ulkoili kovasti ja kävi sukujuhlissa. Hän on ruvennut nyt oikeasti nauttimaan ikäisestään lapsiseurasta, leikkimään muiden kanssa edes rinnakkain ja selkeästi ilahtuu, jos emme ole ainoat leikkipuistossa.Suppis on kasvanut kovasti, 2-v neuvolassa pituutta oli 85 cm ja painoa vajaat 11 kg. Eli 13 kk:ssa 17 cm ja noin 3,5 kg. Taitojakin on tullut, puhetaidot kasvavat ja sellaista oveluutta on tullut, mitä ei ennen ollut (tekee salassa juttuja). Ja uhman ensioireita, ei ei ei ei EI!
Nykyään Suppiksen lempiharrastuksia ovat ulkoilun lisäksi piirustus ja rumpujen soitto. Käymme muskarissa, jossa soitetaan rumpuja ja nyt olemme käyneet myös pari kertaa afrotanssissa, jossa tanssitaan ja soitetaan erilaisia rytmisoittimia. Tänään Suppis haki itse itselleen pikkutuolin, asettui rumpujen eteen ja rummutteli koko soitto-osuuden käsillään tahtia kuin kunnon muusikko :-).
Tietyllä tavalla olen kyllä 100 kertaa rennompi äiti kuin vuosi sitten. Lapsi ja äitinä oleminen on arkipäiväistynyt, mutta minusta hyvällä tavalla. Aluksi ehkä ihastelin ja ihmettelin enemmän häntä, mutta nykyään näen hänet kokonaisuutena, jolla on huonoja hetkiä ja hyviä hetkiä, omana persoonanaan, jolla on hellyyttä ja huumorintajua, omaa tahtoa ja omia kiinnostuksen kohteita. Esim. Suppis lukee mitä hartaimmin meille automerkin takia tulevaa autolehteä, innostuu kaikista autojen kuvista ja oikeita autoja hän kokeilee käsin ja saattaa jopa potkaista rengasta :-). Ja emme tosiaan ole mitään autoliikkeissä huvikseen kävijöitä itse, miehellä ei ole edes korttia ja mullekin auto on vain liikumisväline, jonka hankin aikoinaan vasta käytännön pakon edessä. Enkä käsitä, mistä Suppis on tuon renkaanpotkaisemisen keksinyt. Pappakaan ei ole tunnustanut opettaneensa.
Stressaan myös vähemmän kuin ennen. Lapsi jää henkiin, kehittyy ja kukoistaa, vaikka olenkin hyvin epätäydellinen äiti. Minä joka luulin, että olen kärsivällinen luonne (ja töissä & muualla elämässä olenkin ollut muidenkin mielestä), olen menettänyt hermot ja tiuskaissut, enkä tosiaan vain kerran. Olen suuttunutkin. Joskus hermostun ainaiseen kiinni minussa nyhjäämiseen ja jalassa roikkumiseen, mutta nykyään laulan mielessäni yhtä lastenlaulua, jossa lauletaan suurinpiirtein jotain että "äidin kylkeen pienen hylkeen tekee mieli tulla" ja lepyn heti.
Joskus kun joku kysyy mikä yllätti eniten äitiydessä, mietin mielessäni, että oma huonouteni, ei mikään yövalvominen, vastuun tuntuminen, hellyyden määrä tai muu klisee. Nyt olen jo sinut sen kanssa, että oli ihan turhaa kuvitella olevansa sen kärsivällisempi tai kummempi äiti kuin kukaan muukaan. Ja tällaisen epätäydellisenkin äidin hoivissa pikku puutarhuri kasvaa ja kehittyy ja vaikuttaa ihan onnelliselta pikku mukelolta.
6 kommenttia:
Kivaa! Olet palannut linjoille. Olen kovasti odotellutkin uutisia teidän arjestanne. On innostavaa lukea adoptioperheen "ihan normaalista arjesta"! Odotamme hartaasti, että jo vihdoin pääsisimme kokemaan samaa.
On hyvä myös kuulla, että löydät itsestäsi "ihan normaalin äidin" piirteitä nyt, kun Suppis on ollut kotona vähän pitempään. Ihanaa, että me olevat tai tulevat adoptioäidit saamme ja voimme olla ihka tavallisia äitejä ja hyviä sellaisina. Ei siis tarvitse olla mikään superhyvä tai muistaa päivittäin, miten ihanaa äitiys onkaan. Ehkä kaikkein paras juttu onkin huomata, että te olette ihan normaali perhe ja sellaisena tosi onnekkaita.
Toivottavasti jaksat kirjoitella tätä blogia edelleen. Käyn usein tarkistamassa, josko olisit päivittänyt. Aina sitä toivoo, että jonain päivänä tämä kaikki voisi olla mahdollista meillekin.
Iloista syksyn jatkoa!
Olen lukenut blogiasi tosi kauan. Muistan kun aikanaan laitoit profiiliisi tuon kuvan teistä kolmesta vaikka kolmatta ei vielä ollut. Joka kerta tänne tullessa huomaan sen ja oikein sydämessä tuntuu. Miten hienoa, että se kolmas aikanaan tuli. :)
Hei! Minäkin olen seurannut blogiasi ja odotellut juttua siitä mitä kuuluu... Ja hakumatkasta yms. Onpa kiva kuulla että kaikki on hyvin ja nähdä miten neitokainen kasvaa jotta kohina käy! Tervehdys sinne arjen ihanuuteen *
Kirjoituksesi ovat joka kerta piristäviä. Ihana kuva tytöstä!
Oikeastaan kirjoittelin tuon "huono äiti"-jutun siksi, että jos tätä lukee joku odottelija, niin hän ainakin hetken miettisi sitä, että se epätäydellisyyden ja huonouden tunne on oikeasti aika tavanomainen kaikkkien äitien tunne. Koska mulla onnekseni on vanhoja ystäviä samassa tilanteessa eli pikkulasten kanssa kotona eikä äitiyttä niin monta vuotta takana, olen näitä pahojakin tunteita päässyt purkamaan, ja huomannut, että ne ovat hyvin tavallisia.
Adoptioäidillä saattaa olla keskimääräistä enemmän sellaista pitkän ja hartaan odotuksen aiheuttamaa täydellisyyden tavoittelua, tai ainakin niillä adoptioäideillä, jotka ovat itseni kaltaisia muutenkin liikaa täydellisyyttä hakevia :-).
Ja sitten kun mietit, että jos olisit täydellinen äiti, niin aiheuttaisit kamalat paineet lapselle, josta pitäisi tulla äitiään parempi (eikös kehityksen niin pidä mennä?). Riittävän hyvä äiti on mielestäni paras. Vaikka siinä sitten välillä äitinä joutuukin kokemaan syyllisyyttä, mutta ehkä se tekee hyvää välillä. :)
Lähetä kommentti