Nyt olen sopinut käynnit erityiskoulussa, päiväkodissa, missä on pienryhmä vaikeasti ja syvästi kehitysvammaisille lapsille sekä integroitu 3-6v. kehitysviivästymälasten ryhmä, ammatilliseen erityiskouluun (toivon mukaan, päivä on sopimatta) ja
TEACCH-menetelmää käyttävään autistien luokkaan.
Hyvä juttu! Asiat etenevät. Ja kyllä, tämä tuntuu omalta alalta. Ja hyödylliseltä. Adoptioonkin tämä antaa vähän varmuutta, koska jos käy niin, että lapsellamme on erityistarpeita, niin ainakin tiedän siitä kentästä jotain. Omaa lasta on toki vaikeaa auttaa täysin ammattimaisesti, ja usein aika mahdotontakin. Mutta tiedän, minkälaista tukea on tarjolla.
Tuli mieleen, että olenkohan kirjoittanut, miksi minä haluan erityisopettajaksi? Tietenkin se liittyy aika paljon arvoihin ja maailmankuvaan. En usko, että suorituskyvyllä on suurta merkitystä ihmisen arvossa. Yleensä ottaen en kovin äkkiä ajattele, että joku on huono, tai toivoton, vaan minusta ns. normaalioppilaatkin ovat erilaisia oppijoita kaikki tyynni. Joillakin se erilaisuus vaatii enemmän tukea kuin toisilla.
Tällaisen työn merkityksellisyyden tunne on yksi motiivi. Erityisopettajalla on todella jotain väliä. Aika monella on muistoja "tavallisestakin" opettajasta, joka oli tärkeä, ehkä jopa sysäsi oikeaan suuntaan, valoi uskoa. Toki opettaja voi myös murskata unelmia, mutta toivon, että en olisi sellainen opettaja.
Media-alalla työskennellessä mulla on ollut yksi kohtalokas heikkous, nimittäin minun pitää uskoa siihen mitä teen. En siis voi vaan tehdä mättöä, jota en arvosta ollenkaan. Ystäväni, jotka elättävät itseään freenä, tekevät milloin mitäkin. Joskus toki hyvinkin kiinnostavia ja hienoja projekteja, mutta toisinaan sellaisiakin, josta ottavat nimensä pois lopputeksteistä. Suurin osa lienee siltä väliltä, mutta minusta siinäkin joukossa on ollut sellaisia ohjelmia, joita mun olisi vaikeaa tehdä. Mutta jos meinaa elää, ei voi valita, vaan on tehtävä kaikenlaista. Ja myös ne, mistä ei itse pidä, on myös tehtävä hyvin, eikä ns. vasemmalla kädellä. Tällä alalla kontaktit merkitsevät paljon, ja jollain joka nyt tarjoaa sinulle tosi-tv-mättöä, voi olla ensi kuussa parempi keikka.
Olenhan minäkin ollut proggiksissa, joita en suurin surminkaan itse katsoisi tv:stä, ja aina tein parhaani. Mutta pidemmän päälle se rassasi mua. Ja nyt olen jo vaihtanut suuntaa niin kauas pois siitä maailmasta, että epäilen olisiko minulla edes menemistä takaisin. Olisin ainakin hyvin epäilyttävä olento, kun olen monen vuoden ajan tehnyt tällaista opetus-ohjaustyötä.
Minusta on mukavaa olla lasten ja nuorten kanssa. Siinä joutuu laittamaan itsensä kokonaan likoon. Ja saa käyttää luovuuttaan niin paljon kuin vain pystyy.
Työn luonne sopii mulle, eli tykkään opettaa, vetää ryhmää jne. Lisäksi tykkään työstä, jossa tapahtuu, ja joka on toiminnallista, ja jossa jokainen päivä päättyessään on mennyt ja sitä on enää murehtia. Opiksi voi ottaa, mutta uudestaan sitä ei voi enää tehdä. Kun olin uutisia tekemässä, huomasin miten vapauttavaa se on. Niinä vuosina opin myös paljon päätöksen teosta. Se on tehtävä nopeasti, ja siihen on uskottava, ja tehtävä sen mukaan. Aikaa ei ollut turhaan hieromiseen.
Joissakin asioissa vapaa-ajallani, kuten kirjoittamisessa, olen tyystin toisenlainen, eli hion loputtomiin eli niin kauan kun vaan on aikaa, pyrin täydellisyyteen jne. mahdottomuuksia. Kai pelkään sitä, että tulee valmista ja mun on pakko lähettää. Unelmien hautominen on turvallisempaa kuin niiden eteen tekeminen. Mutta toki, se myös rasittaa, että sitä esikoista olen hionut jo niin monta vuotta. Ja kuitenkin aina, lapsesta asti halunnut kirjoittaa, ja saanut kannustavaa palautetta ihan ammatti-ihmisiltäkin. Miksi se sitten niin pelottaa? Henkinen este, pelkään epäonnistumista? Todennäköisesti. Mutta miksi pelkään sitä niin paljon? Onko se sitä kirjoittapiireistä kuuluisaa "kirjoitan että saisin rakkautta"-motiivia? Mä saan nykyään rakkautta ihan muutenkin, onneksi. Aina en ole saanut. Mutta jotain aukkoa minussahan tuo kirjoittaminen täyttää. Jotain mikä on niin lohtua kaipaava, että jähmettymiseen asti pelottaa, että meneekin ihan metsään.
Kun työ on hetken lapsi, tuntuu, että se vapauttaa mua tuostakin, koska silloin on asioita, joita en voi hio hiomistani ja joissa olen itselleni osoittanut, että olen itse asiassa aika nopea, jos on pakko, ja pystyn tekemään ns. taiteellisen päätöksen ja pysymään siinä, olemaan tyytyväinen siihen.
Kun luin Aila Meriluodon Peter-Peteriä, tunnistin tästä vähän tätä itseni ongelmaa:
"Joka tapauksessa minulle on viime aikoina tullut yhä suurempi kirjoittamisen hiuka. Katsos, minähän olen koko ikäni ollut sellainen pöytälaatikkotyyppi, ihminen jonka unelmat kasvavat niin suuriksi, että hän oikeastaan pelkää ryhtyä niitä tosissaan toteuttamaan. Räpiköi vain jossakin kulttuurin laitamalla, imee itseensä "atmosfääriä" (minun tuttavapiirini on lähes koko elämäni ajan enimmäkseen ollut taiteilijoita) ja ajattelee että "kyllä minä vielä…" pystymättä kuitenkaan ikinä saamaan itsestään ulos muuta kuin periferistä, missä paine ei ole niin ahdistavan suuri. Niin, niin, minä kyllä tajuan tämän, ehkä tiedostajat ovatkin huonompia toteuttajia."
Mulle on kirjoittamisessa juuri tuo vaikeus. Joskus vielä senkin uskallan. Mitä siitä, vaikka saisinkin hylkäyskirjeitä. Olisinpa ainakin yrittänyt.
Viime yönä minulla oli ikävä sinua, vielä täällä olematon lapseni. Olet varmaan jo odottamassa, että sinun vuorosi tulee. Viime yönä makasit jossain kaukana pinnasängyssäsi. Tunsin unessa, että tuhisit jo vierelläni lämpimänä, mutta ei, ei vielä. Tunsin suunnatonta ikävää.
