keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2005

Päivä se on ensimmäinenkin

Ajattelin aloittaa oman blogin. Monilla tutuilla tuntuu näitä olevan. Ehkäpä tämä ajaa asiansa, kun en enää kiinalaiskuvioisella kankaalla päällystettyjen päiväkirjojen sivuille elämääni vuodata kuten vielä 80- ja 90-luvuilla.

Oli yllättävän vaikeaa valita blogin otsikkoa, ja tuli tuollainen latteus sitten valittua. Halusin siinä ikään kuin painottaa, että en tule kirjoittamaan esimerkiksi pelkästään adoptiostamme, vaan ajattelin kommentoida yleisesti elämää myös lapsen tulon jälkeen ja myös lapsikuvion ulkopuolelta.

Pohdiskelin tänään työmatkalla sitä, miten tämä lapsi- ja adoptioprosessi on muuttanut minua. Ainakin sen olen huomannut, että olen varovaisempi ja turvallisuushakuisempi kuin ennen. Ehkä se on tullut siitä, kun on ollut vuosikausia ensin toivon ja epätoivon vuoristoradalla ja muiden arvioitavana. Toivon, että tämä piirre minusta häviää äitinä.

Jotenkin se aika, kun ei vielä tiennyt, että tästä tulee näin pitkä projekti, tuntuu todella kaukaiselta. Se minä jotenkin niin lapsenomaiselta, joka eli elämää vailla kokemuksia suurista suruista.

Joskus harmittelin omaa nuorempaa itseäni, kun silloin ajattelin, että en missään nimessä halua yksin lasta. Se mies, kenen kanssa halusin lapsia, löytyi sitten niin myöhään. Ja sittenkin tuhlasin aikaa monta vuotta. Silloin "järkiperustein". Näin jälkeenpäin ajateltuna ihan turhaan odottelimme, että olosuhteet olisivat parhaat mahdolliset, vakituiset työpaikat saatu ja avioliitto solmittu, koti tarpeeksi iso vauvalle. Jos olisin tiennyt aiemmin, että tämä ei tule olemaan helppoa minulle, niin olisin heittänyt ehkäisyn pois heti kun tavattiin. Mies houkutteli silloin siihen, minä olin kerrankin järkevä. Olisin myöskin adoptoinut yksin ennen Miehen löytymistä.

Mutta turha sitä on kitistä. Se on eilisen päätöksiä. Nyt olen saanut itseni moodiin, että turha on surra niitä menneitä vuosia, turhaa odottelua, sitku-elämää kun yritimme biolasta. Onneksi kuitenkin tajusimme lopettaa sen ajoissa ja ryhtyä adoptioon. Sen päätöksen jälkeen elämää on kuitenkin ollut muutenkin kuin kahden viikon sykleissä. Olemme piristyneet huomattavasti esim. kulttuuririentojen suhteen. Elämä on ruvennut maistumaan ihan eri tavalla kuin niinä synkkinä vuosina.

2 kommenttia:

Nanne kirjoitti...

Hei, eksyin tänne blogiisi ja jäin heti koukkuun :)

Vaikka kirjoititkin, että et aio kirjoittaa pelkästään adoptioprosessistanne, niin jään odottamaan lisätietoja sen tiimoilta. :)

Itselläni kun on kokemusta myös adoptioprosessista, niin siksi se kiinnostaa erityisesti. Nyttemmin meillä on lapsi jo kotona, joten nuo pitkät odotuksen vuodet ovat meidän osaltamme ohi. Mielestä ne kuitenkaan eivät koskaan häviä.

Kaikkea hyvää sinulle ja onnea blogillesi, jonka muuten olet aloittanut samaan aikaan omani kanssa ;)

Piikkis kirjoitti...

Meilläkin on jo neuvonta ohi, joten niitä neuvonta-ajan tuskailuja ja kivojakin muistoja tulee vain muisteluina. Välillä niitä varmasti silti tulee, eikä ole varmaa, jääkö tämä prosessi ainokaiseksi.