Pikku piisessa tutuu pankakotiin

Suppiskieleltä normaalikielelle tulkattuna otsikko kuuluu Pikku prinsessa tutustuu päiväkotiin.

Olemme tällä viikolla käyneet tutustuneet kahteen päiväkotiin, vaikka päiväkotiin Suppis todenteolla menee vasta ensi syksynä. Täällä on kumminkin kova tunku alueen päiväkoteihin, joten laitamme paperit sisään jo ensi viikolla. Laitamme erityisperusteiksi alueelle ja tiettyyn päiväkotiin pääsyyn adoption ts. sen että adoptiolapsen olisi erityisen tärkeää juurtua asuinalueelleen, saada ystäviä täältä ja että ko. päiväkodin kanssa samassa rakennuksessa on myös yhtenäiskoulu, joten adoptiolapselle vaikea siirtymävaihe voisi siitä helpottua, kun koulu on ihan samassa rakennuksessa. Myös ystäviä voi hyvässä lykyssä siirtyä päiväkodista samaan luokkaan.

Pankakoti teki suuren vaikutuksen Suppikseen. Se vaikutti varmaan pikkuisen mielestä superhyperhienolta kerholta, jossa on monta leikkihuonetta, paljon lapsia & leluja ja ihana piha. Pankakoti on ollut puheissa kovasti esillä ja sinne mentäisiin mielellään uudestaankin. Olen tyytyväinen, kun ainakin alkuasenne on niin hyvä. Totuushan valkenee sitten myöhemmin, eli että pankakodissa äitiä ei ole, vaan äiti on jossain kummassa paikassa *töissä* ja että sinne on todellakin mentävä joka arkiaamu, halusi tai ei. Mutta kyllä se innostus antoi uskoa, että pankakoti voisi olla kiva juttu kolmevuotiaalle Suppikselle ensi syksynä. Jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia tullee varmasti, kuten kaikille lapsille, ikävä ja aluksi illat voivat olla itkuisia ja takertuvia, mutta kun innostus on noin suurta, niin ei kai se pankakodin lumo heti katoa?

Itse en uskalla edes ajatella, miltä ne ekat päivät töissä sitten tuntuvat. Pystynkö ajattelemaan muuta kuin Suppista? Itkettääkö vai mitä tunteita tulee pintaan silloin, onneksi vasta ensi syksynä...

Ihania ohikiitäviä hetkiä

kun Suppis katsoo minuun, nypertää nenäänsä hiukan ylöspäin ja virnistää ilkikurisesti kuin meillä olisi yhteinen salaisuus, ja sadasosasekunnissa aistin heti, mikä se salaisuus on
tajuan samalla, että tuossa on minun kasvonilmeeni siirtyneenä tyttäreni kasvoihin osoittamaan tätä läheisyyttä :-)

vaikkei hän ole minusta syntynyt, on hän minun tyttäreni enemmän kuin ikinä uskalsin kuvitellakaan
kun hän matkii joka elettänikin, viittoo bussille rattaissaan sormet harallaan, haroo tukkaansa kuin minä, seisoo pää kallellaan
äitiydessä saa kyllä totisesti peilin kasvojensa eteen

kun hän on niin iloinen kun lähdetään aamuisin ulos, että halaa äidin sukat, kengät ja hanskatkin :-)

kun hän heittää huumoria ja näyttää juuri taltutetun kiukun hymysuin eleellään pikkuiset nyrkit edessä ravistellen ja kiukkuärinää päästellen ja nauraa päälle

kun hän on ovela ja piilottaa ruuan lopun lautasen alle että saisi jo jälkiruokaa :-)

Takertuu ja tankkaa

Suppis nukkui nukuttamatta alkukesään asti sekä päiväunet että yöunet. Sitten hän rupesi kiikkumaan pois sängystä ja nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Kesällä Suppis siirtyikin lastensänkyyn, joka on nyt lyhyimmillään. Sänky on samassa huoneessa kuin ennen eli nukumme kaikki samassa huoneessa. Mutta nukuttamatta ei meillä nukuta kuin silloin, kun tyttö on ihan poikki ja jää nukkumaan ihan ekalla kerralla kun hänet sänkyyn vie ja peittelee.

Vasta loppukesästä, noin 10-11 kuukauden yhdessäolon jälkeen Suppis pystyi nukkumaan kunnolla vieressä/kainalossa. Sitä ennen hän on nukahtanut joskus mun päälle (kun olen itse ollut sohvalla siis) ja tykännyt maata vieressä, mutta nukahtaminen siihen on ollut liian jännää ja erilaista. Eihän hän ole tottunut siihen. Mutta kun se lukko aukesi, alkoi myös kova takertuminen ja läheisyyden tankkaus ennen nukahtamista. Hän haluaa olla niin kiinni kun vain voi, poski poskea vasten, molemmat kädet hänen ympärillään. Näin on oltava, kunnes hän nukahtaa. Joskus siihen kyllä nukahtaa itsekin.

Ja nyt noin pari viikkoa vain minä olen kelvannut siihen nukutustilanteeseen. Olemme siis vuorotelleet ihan tarkoituksellisesti. Mutta isi oli yhden viikonlopun ylitöissä ja osottautui Suppiksen silmissä epäluotettavaksi. Tai sitten Suppis pelkää, että myös minä voin kadota johonkin epämääräiseen ikävään paikkaan, jonka nimi on "töissä". Tai muuten vaan tarvitsee nyt mun läheisyyttä enemmän. Joka tapauksessa, jos isi koettaa nyt viedä Suppista nukkumaan, hän huutaa kuin teuraalle vietäisiin, on selkeästi hädissään ja lähtee karkuun, kiipeää mun syliin ja takertuu kuin pieni apina. Mun kanssa nukahtaa huutamatta, mutta on hyvin kiinni mussa ja älähtää jos yritän edes vaihtaa asentoa.

Nyt viime aikoina hän on myös asettunut vapaaehtoisesti vauvoittelemaan mun syliin, haluaa että häntä heijataan kuin vauvaa. Tuttipulloa en ole vielä kaivanut takaisin, mutta olen miettinyt sitäkin. Koska tuntuu, että nyt hän ottaa takaisin sitä ensimmäistä 11 kuukautta, jolloin hän ei varmasti saanut koko ajan huomiota kuten kotona äidin kanssa olisi saanut. Kuitenkin hän on selkeästi saanut huomiota ja rakkauttakin ja oli kiintynyt hoitajaansa lastenkodissa, on osannut koko ajan ottaa hellyyttä vastaan ja on osannut kiintyä itsekin meihin.

Tämä vähän yllätti meidät, koska odotimme että tällaista olisi ollut viime syksynä tai talvena, eikä vasta nyt. Hyvä että vasta nytkin, kun kumminkin hän nyt selkeästi tarvitsee tällaista tankkausta.

Pikku puutarhuri kasvaa

Suppiksen eka kesä kotona sujui mukavasti aina ei-niin-hyvistä säistä huolimatta. Suppis ui mielellään luonnovesissä, ulkoili kovasti ja kävi sukujuhlissa. Hän on ruvennut nyt oikeasti nauttimaan ikäisestään lapsiseurasta, leikkimään muiden kanssa edes rinnakkain ja selkeästi ilahtuu, jos emme ole ainoat leikkipuistossa.

Suppis on kasvanut kovasti, 2-v neuvolassa pituutta oli 85 cm ja painoa vajaat 11 kg. Eli 13 kk:ssa 17 cm ja noin 3,5 kg. Taitojakin on tullut, puhetaidot kasvavat ja sellaista oveluutta on tullut, mitä ei ennen ollut (tekee salassa juttuja). Ja uhman ensioireita, ei ei ei ei EI!

Nykyään Suppiksen lempiharrastuksia ovat ulkoilun lisäksi piirustus ja rumpujen soitto. Käymme muskarissa, jossa soitetaan rumpuja ja nyt olemme käyneet myös pari kertaa afrotanssissa, jossa tanssitaan ja soitetaan erilaisia rytmisoittimia. Tänään Suppis haki itse itselleen pikkutuolin, asettui rumpujen eteen ja rummutteli koko soitto-osuuden käsillään tahtia kuin kunnon muusikko :-).

Tietyllä tavalla olen kyllä 100 kertaa rennompi äiti kuin vuosi sitten. Lapsi ja äitinä oleminen on arkipäiväistynyt, mutta minusta hyvällä tavalla. Aluksi ehkä ihastelin ja ihmettelin enemmän häntä, mutta nykyään näen hänet kokonaisuutena, jolla on huonoja hetkiä ja hyviä hetkiä, omana persoonanaan, jolla on hellyyttä ja huumorintajua, omaa tahtoa ja omia kiinnostuksen kohteita. Esim. Suppis lukee mitä hartaimmin meille automerkin takia tulevaa autolehteä, innostuu kaikista autojen kuvista ja oikeita autoja hän kokeilee käsin ja saattaa jopa potkaista rengasta :-). Ja emme tosiaan ole mitään autoliikkeissä huvikseen kävijöitä itse, miehellä ei ole edes korttia ja mullekin auto on vain liikumisväline, jonka hankin aikoinaan vasta käytännön pakon edessä. Enkä käsitä, mistä Suppis on tuon renkaanpotkaisemisen keksinyt. Pappakaan ei ole tunnustanut opettaneensa.

Stressaan myös vähemmän kuin ennen. Lapsi jää henkiin, kehittyy ja kukoistaa, vaikka olenkin hyvin epätäydellinen äiti. Minä joka luulin, että olen kärsivällinen luonne (ja töissä & muualla elämässä olenkin ollut muidenkin mielestä), olen menettänyt hermot ja tiuskaissut, enkä tosiaan vain kerran. Olen suuttunutkin. Joskus hermostun ainaiseen kiinni minussa nyhjäämiseen ja jalassa roikkumiseen, mutta nykyään laulan mielessäni yhtä lastenlaulua, jossa lauletaan suurinpiirtein jotain että "äidin kylkeen pienen hylkeen tekee mieli tulla" ja lepyn heti.

Joskus kun joku kysyy mikä yllätti eniten äitiydessä, mietin mielessäni, että oma huonouteni, ei mikään yövalvominen, vastuun tuntuminen, hellyyden määrä tai muu klisee. Nyt olen jo sinut sen kanssa, että oli ihan turhaa kuvitella olevansa sen kärsivällisempi tai kummempi äiti kuin kukaan muukaan. Ja tällaisen epätäydellisenkin äidin hoivissa pikku puutarhuri kasvaa ja kehittyy ja vaikuttaa ihan onnelliselta pikku mukelolta.

Nyt jo suutun...

Veijo!!! Palauta heti tekstini!

Toivoo Vihainen Piikkis

Huhuu Veijo!

Tämä on koe, koska äsken bloggasin pitkän pätkän, ja tekstiä ei näy... Silti näkyy julkaistuissa.

Jos tää jää, lohduksi muuten tyhjästä postauksesta kuva Suppiksesta ekoilla festareillaan, eli Maailma kylässä-festareilla.

Iso pieni minä itte

Meillä ei totisesti ole enää vauvaa tai edes vauvamaista taaperoa. Meillä asuu nykyään hyvin itsetietoinen tyyppi, jota ei saa mitenkään auttaa syömisessä (ei edes pitää lautasesta kiinni, jos se on vaarassa lentää yli laidan) ja jota komennettaessa saa vasta-argumentteja. Eli jos minä sanon jotain tyyliin "älä rupea repimään verhoja" niin sadasosasekunnin jälkeen tulee vastaus "en rupeakaan" (+ jotain tavumölinää josta en saa selvää) tulee erittäin kiivaalla ja murrosikäisen kiekaisua muistuttavalla äänellä. Eka kerran sen kiekaisun jälkeen äiti jäi kyllä ihan sanattomaksi.

Muutenkin sanavarasto kasvaa koko ajan, Suppis osaa jo paljon sanoja ja osaa yhdistellä niitä lauseiksi. "Äiti tiskaa" saattaa tosin tarkoittaa mitä tahansa pesua, pyykkikoneen täytöstä Suppiksen käsien pesuun tai sitten ihan oikeaa tiskaamista.

Hänessä näkyy jo uhmaiän tahtomista, mutta vielä hän uskoo aika hyvin puhetta. Eikä ole äreä. Kaikki on kauhean ihanan hauskaa. Se, että oppii että mikä kuvio on "tähti" ja osaa sen sanoa ja bongaa sitä ihan joka paikasta, seinävaatteista, mainoksista ym. ja joka kerran se on niin ihanaa, että kajautetaan ilmoille "tähhtti!!!!!" niin suurella elämänriemulla, että jos sitä saisi purkkiin, Suomessa ei olisi enää yhtään masentunutta ihmistä.

Omasta osaamisestaan Suppis on valtavan ylpeä. Itte laitetaan kenkää jalkaan ja otetaan vaatetta pois, itte mennään juosten pitkospuut. Toisaalta olen itsekin ylpeä, kun hän tahtoo ja osaa jo niin itte, mutta toisaalta on ikävä sitä pientä kuumaa taakkaa vartaloa vasten. jota piti kanniskella koko ajan vielä hetki sitten, niin pieni hetki sitten... Mihin se vauva meni? Hetkittäin hän palaa ja halaa pitkään, on tuttu lämmin hengitys poskea vasten ja ihana hellyys rauhallisessa turvapaikassa, sitten se iso tyttö herää ja viilettää omaa polkuaan eteenpäin.

Tämä äitiys on totisesti luopumista, vaikka luopuessaan saakin paljon.

Erilaisuuteen suhtautuminen

Soittelin tässä isälleni aamusella. Isähän on ottanut tämän adoptioasian todella tiedonhaluisesti, lukee kaikki lehdet ja kirjat, mitkä asiasta isovanhemmille vien/lähetän. Hän oli eilen mainostamatta katsonut sitä Ylen Perhe-elämää-ohjelmaa, missä oli yhtenä perheenä adoptioperhe, jossa oli 2 Kiinasta adoptoitua tyttöä. Keskustelimme sitten tovin siitä. Kun olimme keväällä mummolassa viikon, Suppista esiteltiin suurella ylpeydellä, vähän yliampuvastikin jokaiselle vastaantulijalle pappa mainosti ihanaa tummaa lastenlasta Kiinasta. Vaikka se esittely vähän samaan aikaan hirvitti ja nauratti, se on kumminkin osoitus, että papasta Kiina-tausta on täysin luonteva osa Suppista ja hän osaa jo itsekin ottaa Suppiksen käytöksestä esiin asioita, jotka viittavat lastenkotitaustaan. Ja varmaan se esittelykin rauhoittuu, kun Suppis on ollut Suomessa useamman vuoden.

Sen sijaan äitini on vieläkin jossain kieltäymyksen tilassa. Kyllä hän Suppista rakastaa, mutta ei suostu myöntämään hänen taustansa merkitystä ja erilaisuuttaan sitä kautta. Hän jatkuvasti painottaa, että esim. Suppis ei olisi kovinkaan erinäköinen meidän vanhempien kanssa. Olisin mielelläni yhtä ihanan värinen pippurisilmä kuin Suppis on, mutta ikävä kyllä en ole, vaan kalpeaihoinen vaaleanpunertava vihersilmäinen eurooppalaisen näköinen nainen, kylläkin tummatukkainen. Suppiksen isi on taas vaalea sinisilmäinen viikinki, joten ulkonäkö menee vielä kauemmas. Minusta se, että myöntää erilaisuuden näkyvän myös päälle päin, johtaa siihen, että myöntää senkin, että Suppiksen taustassa on asioita, jotka eivät ole kuin millä tahansa kotitekoisella muksulla ja että tietyt jutut ovat hänen kanssaan enemmän pinnassa. Esim. oleminen erossa minusta pelottaa, läheisyyden tarve kontra sen pelko esim. nukkuessa.

Olen ottanut asiaa puheeksi äidin kanssa, mutta hän ohittaa sen. Toivon, että hän pian käsittäisi, että tosiasioiden kieltäminen johtaa vain turhaan etäisyyteen Suppiksen ja mummon välillä. Jossakin välissä Suppiskin tajuaa, että mummo ei 100% hyväksy häntä sellaisena kun hän on, taustoineen kaikkineen.

Lisää kuvia

Aikajärjestys eri onnistunut, mutta tuo piirtämiskuva on siis tammikuinen, ulkoilukuva jäältä Lapista maaliskuulta, kahvit tukassa (veti jäähtyneen mukin päälleen) huhtikuulta ja liesikuva toukokuinen.

Pottatreenien alkua

Rupesin eilen totuttamaan Suppista pottaan. Siis nostin potan olohuoneeseen, ja nyt on tarkoitus totuttaa Suppis istumaan siinä mielellään.

Se kävikin helposti. Suppis istuu siinä vähän väliä, ja saa taputuksia ja kehuja. Aloitin heti myös tarrapalkitsemisen isoilla Hello Kitty-tarroilla. Ekana iltana Suppis vastusti tarran liimaamista pottatarrajulisteeseen, minkä tein tätä varten. Päätinkin, että annan sen tarrojen liimaamisen olla, ja annan sen tarran käteen ihailtavaksi. Mutta tänään saatuaan tarran Suppis heti halusikin liimata sen siihen toisen tarran kaveriksi. Joten tosin hyvin meni läpi sekin kannuste.

Tarkoitus on siis nyt totuttaa potan olemassaoloon, tehdä siitä kiva juttu, ensi tai sitä seuraavalla viikolla kokeilla siinä istumista ilman vaippaa, ja pikkuhiljaa saada Suppis halumaan tehdä pissat ja kakat pottaan. Aluksi varmaan se onnistuu harvoin, ja tulossa on pitkä projekti. Keskimäärin kuivaksi opitaan kai noin 2,5-vuotiaana ja varaudun, että meilläkin tulee taukoja sitten jos oppiminen ei tunnu edistyvän tai tunnu olevan kivaa. Mutta kivempi olisi jos hän oppisi tekemään edes osan pissoista tai kakoista pottaan jo nyt kesällä, jolloin tarkenee vaellella kotona ja suljetuilla pihoilla pöksyittä.

Jos teillä on hyviä neuvoja, ihan yksityiskohtaisia ja käytännönläheisiä, niin vinkatkaa.

Tuossa on vertailukuvat, toinen on otettu 12.9. ja toinen eileneli 16.5. Tunnistaisitteko samaksi tytöksi?

Tavallinen päivä

Edellisessä postauksessa sanoin, että äitienpäivä oli tavallinen päivä, niin päätin nyt purkaa sen osiin.

Aamu:
noin 6.00 Suppis herää

Joskus toki esim. 6.15 tai jopa 6.30 kuten tänä aamuna, mutta ilmeisesti mun aamu-unisen ihmisen on vaan hyväksyttävä, että tyttäreni on aamuvirkku. Jos tämä jatkuu, niin onhan siitä hyötyäkin sitten päiväkotiaamuina. Odotan, että ryhtyykö Suppis ensi syksynä pimeyden lisäännyttyä taas nukkumaan pidempään, vai onko aamuvirkkus pysyvää.

Ensimmäisen tunnin aikana äiti koettaa herätä, Suppis syö puuron, saa uuden vaipan, aamupesut ja päivävaatteet päälle. Mitä puetaan, riippuu jatkosuunnitelmista. Jos mennään heti aamusta ulos/muskariin/asioille esim. kauppaan, niin body & sukkikset, jonka päälle sitten tulee vaihteleva määrä päällyksiä riippuen säästä ja minne ollaan menossa.

Jos ollaan ensin kotona, ja ulkoillaan päiväunien jälkeen, niin suosin pitkä- tai lyhythihaista paitaa + trikoo- tai collegehousuja, koska niihin voi helpommin kurkistaa, onko kakka todella tullut. Suppis sanoo "kakka" myös kun pissaa. Ja koska Suppiksella on laktoosi-intoleranssi, niin hajullisia ilmavaivojakin on.

Aamulla Suppis leikkii jollain sen hetkisellä suosikkilelullaan, juuri nyt muovisella kahviastiastollaan. Jos haluan vähän työrauhaa esim. tiskikoneen tyhjennykseen ja täyttöön, niin joskus laitan myös teletappi-dvd:n tai digiboksin uumeniin tallennetun Hoplan pyörimään. Addiktio näihin viihdykkeisiin on niin täydellinen, että saan rauhassa puuhata. Joskus laitan musiikkia, Suppis tykkää kuunnella lastenlauluja.

Jos herääminen on tapahtunut joskus 5-6 aikaan, Suppis syö noin 8.30 toisen aamiaisen, eli leivänpalan ja jugurtin. Tässä välissä syön itse aamiaista.

Jos on hoidettavia kauppa/posti tms. asioita, tykkään tehdä ne aamupäivällä, eli suht usein lähdemme asioille ja sen jälkeen puistoon, jossa Suppis keinuu, juoksee, kiikkuu ja seuraa tarkkaan muita lapsia. Kerran viikossa olemme käyneet muskarissa, joka jää nyt tällä viikolla kesätauolle, ja harvoin jossain äiti-lapsi-piirissä. Syksyllä meinaan ruveta käymään säännöllisesti lähellä olevassa MLL:n perhekahvilassa ja jatkaa muskarissa.

Jos ei lähdetä mihinkään, leikin Suppiksen kanssa esim. palikoilla ja marakasseilla ja luemme kirjoja. Pari kertaa viikossa maalaillaan ja nyt sain vihdoin hankittua elintarvikevärit itse tehtyyn muovailuvahaan, niin sitäkin aletaan kokeilemaan.

Päivä:

Kotiin palaamme noin 11.30, Suppis syö lounaan, vaippa vaihdetaan ja päiväunet odottavat. Joskus ne kestävät tunnin, toisinaan 2. Eli mun oma aika alkaa. Jos olemme olleet ulkona, käynnistän valmiiksi täytetyt astianpesukoneen ja pyykkikoneen. Jos ollaan oltu sisällä ja ensimmäinen satsi on jo peseytynyt, vaihdan pyykit ja vien märät kuivumaan. Ja sitten joko nukun tai syön itse tai luen lehteä tai katson jotain tallennetua tv-sarjaa, jota seuraan. Tai nyt luin meilit ja bloggaan.

13-14 välillä Suppis herää, saa pikku välipalan ja joko lähdemme ulos tai leikimme sisällä. Pyykkikone käy yleensä noin 2-3 kertaa päivässä. Hyvin harvoin se lepää koko päivän.

Ilta:

Iltaruuan Suppis saa noin 15.30-16. Sen jälkeen vaihdetaan taas vaippa, olemme kotona, leikitään. Isin tulo kotiin tai herääminen levolta (isi on vuorotyöläinen) on suuri ohjelmanumero. Joskus isi vie Suppiksen ulos vielä hetkeksi illalla, varsinkin jos olen erittäin väsynyt tai jos pitää tehdä jotain ilman pikku apulaista.

Jos on pesupäivä, Suppis käy kuuden aikaan saunassa meidän kanssa tai ammeessa. En ole nyt talvikaudella kylvettänyt kuivumisen estämisen takia Suppista kuin 2 kertaa viikossa, yleensä keskiviikkoisin ja lauantaisin saunan päälle, jos ei tuu akuutti tarve (esim. puuroa on koko tukassa). Yllättäen ne maalauspäivät ovat samat, milloin olen suunnitellut kylvetyksen :-). Kesällä tulee varmaan kylvetettyä enemmän, kun iho on enemmän kosketuksessa lian kanssa vähemmissä vaatteissa ulkoillessa.

Iltapuurot + d-tipat Suppis saa noin 18.30-19. Sitten vaippa, yöpuku, iltaluvut, pesut, ja nukkumaan noin klo 20.00.

Sen jälkeen mä käyn viemässä märät pyykit kuivumaan ja samalla otan kuivuneet mukaan kuivaushuoneesta. Jos ei oo käyty Suppiksen kanssa jo kylvyssä, käyn suihkussa, joskus saunotaan miehen kanssa. Sitten katselen telkkaa tai luen, rentoudun vähän, mutta periaatteessa nukkumaan on mentävä kohtuullisen aikaisin, kymmenen aikaan, jos meinaa nousta kuuden aikaan.

Tätä se on, oli jouluaatto, äitienpäivä tai arkinen maanantai. Erikoiset päivät ovat sitten vaikka sellaisia, jolloin meille tulee vieraita tai ollaan itse reissussa. Silloin Suppis saattaa nukkua rattaissaan tai muuten rytmi venyä. Tai jos ollaan jompi kumpi tai kummatkin kipeänä eikä päästä ulos. Viikonloppuisin on toki se ero, että voin nukkua joskus vähän pidempään tai pidemmät päiväunet, kun isi ottaa Suppiksen haltuun.

Potilaskertomus 1

Meillä käytiin eilen ekaa kertaa paikattavana sairaalassa. Suppis kaatui juostessaan ja löi pään lipaston nuppiin, kauheasti verta ja huutoa ja äkkiä päivystykseen. Siellä ei onneksi ollut ruuhkaa, vaan Suppis pääsi pian hoidettavaksi ja otsan avohalkeama liimattiin kiinni. Itse potilas oli aika rentona ensijärkytyksestä selvittyään, kun siis verentulo ja veren valuminen silmille saatiin loppumaan ja laastari ensiavuksi. Tämä oli ns. onnettomuus, joka on vain odottanut tapahtumistaan. Peloton tyttö kun kiikkuu, juoksee ja temppuilee eri telineissä lähes kaiken mahdollisen ajan.

Neuvolassa Suppiksen liikunnallisuutta kehuttiin kovasti, ettei monet yli 2-vuotiaatkaan osaa kaikkea, mitä Suppis: juoksee ihan kunnolla ja lujaa, kävelee varpaillaan, taaksepäin, sokkona, pikku lankkuja pitkin, kiikkuu jopa täysin suoraa seinämää pitkin jos vaan saa näppinsä johonkin esim. lipaston päälle. Olisko niillä muilla sitten enemmän itsesuojeluvaistoa :-)?

Ensimmäinen äitienpäivä on sitten illassa. Eipä tuntunut kovinkaan erikoiselta. Sain toki aamiaista sänkyyn ja kakkua ym., mutta ehkä ensimmäinen äitienpäivä, jolloin Suppis tajuaa äitienpäivän ja on omin käsin itse tehnyt kortin ja laulaa onnittelulaulun, on se sykähdyttävämpi. Tämä oli aika tavallinen päivä tässä elämässä Suppiksen kotiin saannin jälkeen, toki kiva sellaisenaan. Mukavinta oli, kun sain nukkua pitkään.

Hei taas!

Olen siis vielä elossa :-). Äitiys vaan näemmä ainakin mulla verottaa nettiaikaa huomattavasti. Sekä itse päivittäiset aktiviteetit että asian prosessointi. Sinänsä tällainen nettipaasto teki kyllä hyvääkin. Välillä hoidin monen kuukauden ajan netin kautta vain välttämättömät asiat kuten pankkiasiat, mutta muuten jätin väliin. Aika suuri syy oli väsymys ja vähäinen vapaa-aika (siis että mielummin menin nukkumaan lapsen päiväunien aikaan ja illatkin mielummin vietin miehen seurassa). Sinänsä Suppis kyllä nukkuu pitkät ja useimmiten yhtenäisetkin yöunet, mutta siksi se väsyttää enemmän kuin työssäkäynti. Ja nyt monta viikkoa valoisuuden ansiosta Suppis on herännyt siinä 5-6 aikaan... tänäänkin 5.30. Nukkumaan hän laittaa siinä 20 aikaan, mutta usein varhaisten aamujen takia nukkuu 2 päiväunet (ekat noin 10-12 aikaan ja toiset 16-17 aikaan). Nyt koetan saada ne toiset pois ja aamut pidemmäksi ja laitoin Suppiksen nukkumaan ekan kerran tuossa 12 aikaan.

Mitä meille nyt sitten kuuluu, noin 8-9 kk yhdesäolon jälkeen? Hyvää, Suppis on kasvanut valtavasti, nyt noin 12 cm viime elokuusta ja kiloja on tullut 3. Suppis on siis nyt 1 v 7 kk, edelleen piskuista mallia silti (80 cm ja yli 10 kg). Hän oppii joka päivä kaikkea, osaa juosta, kiikkua, vitsailla, toistelee puhetta ja ymmärtää paljon. Tyyppinä hän on paljastunut huumorintajuiseksi rämäpääksi, mutta on myös aika herkkä loukkaantumaan ja temperamenttia on enemmän kuin koko Hämeen läänissä yhteensä. Hän on hellä, suukottelee ja halailee, laulelee omia laulujaan, tykkää järjestellä tavaroita, käydä muskarissa ja juosta vapaana metsässä.

Kauheasti ei ole ongelmia, raivareita on, mutta se kai kuuluu ikäänkin. Adoptioon ja aiempaan turvattomuuteen liittyviä juttuja on muutama. Hän ei pysty nukkumaan kenenkään lähellä. Hän ei kestä jos hänelle ollaan vihaisia ja torutaan, vaan käy äkkiä lepyttelemään ja tosi paljon varmistelemaan, että on edelleen suosiossa. Aluksi hän kiitteli todella ylenpalttisesti ruuasta (ei siis sanoin, mutta elein ja halauksin), se on onneksi nyt jäänyt jo melkein kokonaan pois.

Katselin eilen ihan ekojen aikojen kuvia Suppiksesta ja suorastaan kauhistuin, miten selvästi sen eron näkee. En tarkoita kasvua, tai että Suppiksen tukkaa on jo niin paljon, että ponnarikin onnistuu, vaan sitä, että lähes kaikissa ihan alun kuvissa Suppis on jotenkin hämmentyneen ja eksyneen oloinen. Verrattuna nykyiseen iloiseen ja itsetyytyväiseen pikku olemukseen verrattuna ero on valtava.

Alussa Suppis ei myöskään pystynyt katsomaan kuvia tai videota hakumatkastaan, itki kun näki vilauksenkaan. Se meni ohi, kun hän yhtäkkiä tajusi, että sänkyni vieressä on yksi nimeämiskuva suurena, lastenkodissa otettu. Hän osoitteli sitä äännellen kysyvästi ja kerroin sitten siinä vaippaa vaihdettaessa, että siinä on Suppis-vauva, ja äiti ja isä saivat tämän kuvan Kiinasta ja tulivat sitten hakemaan oman rakkaan tyttönsä omaan kotiin. Lähes joka kerta maatessaan mun puolella sänkyä Suppis haluaa kuulla tämän häntä ilahduttavan jutun. Ja tätä alkeellista adoptiokertomusta noin kuukauden verran kuunneltuaan ei enää hakumatkakuvat itkettäneet.

Hän ei myöskään kestä olla erossa musta kovinkaan pitkään, vaan jos esim. meen tänne työhuoneeseen naputtelemaan ja hän jää sinänsä hänelle hyvin rakkaan isänsä kanssa olkkariin, niin hän lietsoo itsensä niin hysteeriseen kuntoon, että henki ei kulje eikä sitä kukaan voi oven takaa kylmänä kuunnella. Jos ja kun lähden ihan koko kodista pois, niin hän itkee joskus kauemmin, joskus vähemmän aikaa, mutta tyytyy siihen paremmin kuin siihen että nukun makkarissa univelkaa tai olen työhuoneessa.

Äitinä sinänsä on musta erilaista kuin etukäteen kuvittelin. Luulin olevani boheemi kasvattaja, salliva ja ei niin sotkuista välittävä ym. Sellainen millainen täti/kummitäti ym. olen ollut. Paskat. Olenkin aivan samanlainen sotkuun hermostuva ja tiukkaa jöötä pitävä vääpeli kuin "ne kaikki tiukkisäidit" joita ennen kauhistelin. Toki hassuttelen, ja annan maalata sormiväreillä ym. mutta silti olen todella paljon huomannut, että yhtäkkiä hermostuneena omasta suusta kuuluukin mun äidin sanoja ja mikä vielä pahempaa asenteita. Olen oppinut tajuamaan, miksi sitä jöötä on pidettävä ja miksi siihen sotkuun hermostuu, kun tuhannetta kertaa korjaa samaa puurosotkua ympäri keittiötä...

Hyviäkin puolia omasta äidin roolistani olen löytänyt, osaan olla tartuttamatta omaa pelkoani lapseen esim. rokotustilanteessa ja olen yllättävän jämäkkä päätöksentekijä (en taivu esim. tarjoilemaan uutta ruokaa, jos jostain syystä tarjottu ruoka ei kelpaakaan, näin vaikka neuvolassa Suppista moititaan liian hoikaksi... muuten kiinnostuneille, näilläkin mitoilla ollaan käyty Suomen kasvukäyrillä -1-käyrällä, nyt ollaan juuri ja juuri -2-alueella).

Jonkun verran huomaan, että omasta lapsettomuudesta on jäänyt muhun jälkiä, esim. vieläkin pelkään irrationaalisesti, että Suppis jostain syystä kuolee. Esim. jos hän nukkuu liian sikeästi, pelkään ettei hengitä, joka putoamisesta pelkään, että meni niskat nurin jne. Tämmöinen menettämisen pelko on kuulemma hyvin tyypillistä, jos on odottanut lasta pitkään. Se helpotti jo vähäsen, mutta hyvän ystäväni siskon lapsi kuoli tammikuussa ja mulle tuli siitäkin takapakkia luottamisessa siihen, että saamme todella pitää tuon ihanan pikku olennon omanamme ikuisesti.

Sellaista nyt. Koetan tässä palailla taas muuhunkin elämään, vaikka olenkin kotiäitinä vielä syyskuulle 2008, kunnes Suppis on 3 v.