Täytin 1 v ja ihmettelin kakkua

Tästä muuten ehkä kunnolla näkee, että kuinka pieni Suppis on, vain 7,5 kg ja noin 68-70 cm. Tuohon syöttötuoliinkin on pitänyt laittaa tyyny, ettei keiku siinä... (Tarkkaavaiset näkevät ehkä myös valjaat, Suppis osaa nousta seisomaan syöttötuolissaan....) 

Tykkään kovin ulkoilla

 

Lisää kuvia

 

Kuvia pikku Suppiksestamme (suppusuu=Suppis)

 

Koko ajan edistytään :-)

Yritän nyt koota tähän vähän ajatuksia, muistoja.

Kun 3 viikkoa sitten saimme hänet, hän siis huusi ihan kauhuissaan ja peloissaan, mutta nukahti noin kymmenen minuutin päästä mun syliin (simahti, luultavasti matkasta ja väsymyksestä & järkytyksestä). Sen illan hän huuteli ja takertui muhun tosi rajusti.

Vieläkin mä olen selkeä ykkönen ja hän ei tahdo itse mennä esim. isän syliin, mutta mun tahtoo (hän siis nostelee käsiään tai nousee seisomaan mun jalkojen viereen ja kinisee). Hän saattaa leikkiä lattialla ehkä 10-30 minuuttia ja sitten käy mun sylissä, sitten menee taas tutkimaan leluja (suosikkina pinottavat kupit, pallo tai kaikki mistä lähtee ääntä).

Hän huusi silloin eka iltana osittain nälkääkin, kun ei saanut imettyä ruokaa ilman tuttipullon imureiän isontamista. Seuraavana päivänä ei enää huutanut, paitsi nukahtamista kauheasti, söi hyvin, tutustui meihin. Vähän äänteli, mutta ei kontannut tai noussut. Kolmannen ja neljännen päivän aikana uskalsi jo konttailla sängyllä ja rupesi kommunikoimaan (huutelemaan hähää ja ilmeilemällä). Viidentenä päivänä nauroi ääneen minulle eka kerran. Luulin sitä ennen ei edes osaa nauraa ääneen, vaan vain hymyillä ja hähää-huudella. Nyt hän kulkee tukea pidellen ympäri sohvapöytää ja osaa vaihtaa pöydältä sohvaan, että pääsee haluamaansa paikkaan.

Hän tykkää kun saa jumppailla ja kun on vääntöä, tanssia ja laulua. Hän laulaa mukana joitain lauluja (siis ääntelee sävelen mukaan). Nyt noin puolitoista viikkoa hän on jäänyt itse sänkyyn illalla nukkumaan, ilman sen kummempaa nukuttamista.

Päiväunille menoa hän itkee, paitsi ulkona liikkeessä nukahtaa vaunuihin. Siellä Kiinassa hän ei viihtynyt hotellihuoneessa juuri ollenkaan, vaan halusi olla joko sylissä tai liikkeellä rattaissa ulkona, oltiin paljon ulkona. Täällä kotona hän menee pitkin lattioita joka huoneeseen ja seuraa mua olohuoneesta keittiöön ja takaisin, eikä enää pitkästy sillä lailla kuin hotellissa.

Vaipanvaihdosta hän piti alussa kovasti (ehkä on ollut ainut aika kun on saanut huomiota), mutta nyt kiemurtelee kyllä siinä kuin käärme. Hän tykkää vedestä, kylpemisestä, pesemisestä ja uimisesta (kokeiltiin hotellin uima-altaassa). Ja saunomisesta, kokeiltiin sitä viikonloppuna ja tänään.

Kiinassa me käytiin siis aina ravintolassa syömässä. Joskus hän nukahti rattaisiin siinä pöydän vieressä (useimmiten ulkoilmaravintoloissa), joskus huusi ja syötiin vuorotellen. Täällä hän istuu syöttötuolissaan, kun me syödään tai kahvitellaan ja on ihan iisisti siinä (toki hänet itse on syötetty sitä ennen).

Kiinassa oli mukavaa, paitsi välillä päällekäyvät kauppiaat rasittivat (Shamianin saari oikein elää adoptiovanhemmista, koska suurin osa adoptioperheistä asuu siellä, sinne on muodostunut hyvin erikoinen paikka, jossa lähes joka liike liittyy vauvoihin/lapsiin), mutta on kotona toki helpompaa tehdä ruokaa jne.

Nyt tämän kotona olon eli vähän runsaan viikonkin aikana hän on edistynyt hurjasti. Tullessa hän ei osannut syödä mitään karkeampaa. Hedelmäsoseet upposi, kun annoin (siis jo Kiinassa), mutta ei mikään vihannessose. Eikä varsinkaan peruna. Nyt viikonloppuna ollaan tykätty bataatista, porkkanasta ja tänään hän söi lohikeittoa, (siis haarukalla pienennettynä ja suolattomana, mutta ei liian soseeksi, kumminkin siinä oli pureksittaviakin paloja ja siinä myös sitä ennen niin vihattua perunaa). Joten nyt sitten voi oikeasti ruveta antamaan oikeaa ruokaa.

Tänään hän eka kertaa naureskeli vapautuneesti isän kaa (leikkivät pehmeällä pallolla päällä puksautusta).

Tämä on oikeasti aika ihanaa, tsemppiä kaikille, jotka vielä odottaa omaa rakasta lastaan sieltä jostain!

Kirjainmeemi T

Luin Tuazophian blogista kirjainmeemistä, joka menee näin:

Kommentoi tähän postaukseen ja minä annan sinulle kirjaimen. Kirjoita blogiisi 10 sanaa, jotka alkavat kyseisellä kirjaimella ja lisää mukaan selostus, mitä kyseinen sana sinulle merkitsee ja miksi.

Sain T:n. Vaikea kirjain...

Taide
Taide on mulle tärkeää, niin itsetekemänä kuin asiana, mikä antaa minulle oivalluksia ja yhteyttä muihin ihmisiin. Sen ei tarvitse olla mitään hienoa tai museoitua, pieni hetki jolloin kuulee esim. jonkun kappaleen radiosta riittää arkeen.

Tarkoitus
Haen kaikelle aina tarkoitusta, motiivia, syytä. Nyt elän aikaa, jossa herää houkutus ajatella, että oli tarkoitettu, että kaikki kävi näin, että saisimme juuri tämän pikku kirpun.

Tarvita
Minun on tarvinnut opetella tarvitsemaan muita, tai oikeastaan hyväksymään tarvitsevuuteni. En pitkään halunnut olla riippuvainen muista.

Talvi
Pidän talvesta, lumesta, siinä peuhaamisesta ja kauniista lumisesta maisemasta.

Tavallisuus
En ollut tavallinen lapsi tai nuori. Jossain vaiheessa suorastaan pyrin olemaan epätavallinen. Nykyään nautin kun elämä on suht tavallista. Kaikissa meissä on samaa, se tavallisuus.

Tietokone
Vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä. Työvälinen, hupivälinen, yhteydenpitoväline. Olen riippuvainen siitä.

Televisio
Lapsena olin hyvin kiinnostunut siitä. Opiskelin alaa, olin töissä siellä. Massamediaväline, jolla voi turruttaa tai aktivoida. Helppo tapa viettää aikaa.

Totuus
Mulle hyvin tärkeää, vähän liiankin. Näen valehtelemisen aika pahana asiana.

Tytär
Minä olen jonkun tytär, ja minulla on nyt tytär. Jatkuvuus...

Työ
Joskus on ollut liiankin tärkeää. Elämän on täytynyt opettaa mulle kovalla kädellä, että tämä ei voi olla tärkeintä elämässä. Silti se on aika tärkeää, ja on edelleen kunnianhimoakin.

Muutama viikko lähtöön

Hektistä on ollut ja Veijo Blogger on pistänyt hanttiin päivitykseni. Tässä yksi päivä meni pitkä viesti harakoille, joten siitä taukoa.

On ollut paljon puuhaa, matkajärjestelyjä, suunnitelmien muuttumista yhtäkkiä viranomaisbyrokratian takia, paperisotaa, ensimmäinen neuvolakäyntikin on takana... Kotiakin pitäisi laittaa kuntoon lapsen tuloa varten (kaikki on vieläkin kesken). Samalla vähän lomamatkailuakin ja lomasta nauttimista. Ja olen yrittänyt nähdä ystäviä.

Ensi viikolla meen viimeiseksi viikoksi töihin. Sitten vielä viime valmistelut ja matkaan. 2 viikon päästä tähän aikaan olen jo lentokoneessa matkalla Kiinaan!

Ei, en ole ehtinyt jännittämään. Päivät menee nopeasti. Jos joku vähän jännittää, niin se on lentomatka takaisin (10 h 11-12-kuukautisen kanssa päivällä, miten viihdyttää....)

Täältä tullaan pikkuinen!

PS. Kuvassa lukee Going to China eli Kiinaan menossa

Aika ja käytäntö ei ole sama kaikille

Me emme ole vieläkään saaneet käännöksiä ja emme ole saaneet palauttaa hyväksymislappuamme ennen kuin käännökset on saatu, sanoo palvelunantaja. Toinen palvelunantaja jättää tämän harkinnan vanhemmille ja samaan aikaan sen palveluntajan kautta nimeämisen saaneet ovat jo palauttaneet hyväksymisensä, myöskin ilman käännöksiä. Mutta kuinka enää voisimmekaan luopua tuosta pienestä tytöstä, joka on jo sydämissämme meidän lapsemme, vaikka emme ole vielä tavanneetkaan?

Pienellä painostuksella lupa hyväksyä lapsi ilman käännöksiä heltisi nyt 2 viikon odottelun jälkeen "omalla vastuulla". Omalla vastuulla, kenenkä muun vastuulla ne meidän lapset sitten ylipäätään ovat kuin meidän, jos heille tulee joku sairaus?

Voi tuntua pikkumaiselta itkeä parista viikosta, mutta kun tämä on muutenkin niin yhteismitatonta touhua, joka paikassa erilaiset kiveen hakatut säännöt. Me pääkaupunkiseutulaisena odotimme vuoden pääsyä neuvontaan. Jossain pikkupaikkakunnalla neuvonta voi alkaa vaikka viikon päästä siitä, kun ilmottaa halukkuutensa siihen. Meidän neuvonta kesti tasan vuoden, koska "on Pelan käytäntö, että ensimmäinen neuvonta kestää vuoden", selittää sosiaalityöntekijä. Samassa PeLassa saman käytävän eri huoneessa neuvontaa antava sosiaalityöntekijä ei ilmeisesti ole tästä käytännöstä kuullutkaan, koska samaan aikaan meidän kanssa neuvonnan aloittaneen tutun parin neuvonta oli ohi ennen kuin meillä oltiin edes kotikäynnissä (6 kk aloituksesta), ja heillä oli lupa ennen kuin meillä oli päästy 4. neuvontakertaan. Meillä olisi jo ollut lapsi lähes vuoden, jos olisimme sattumalta istuneet toisessa huoneessa.

Nyt jotkut ovat sanoneet mulle, että on hyvä, että on tämä parin kuukauden väli ennen hakumatkaa, "hakijat tarvitsevat sitä sopeutuakseen vanhemmuuteen". Miksi sitten toisiin maihin hakijat eivät tarvitse sitä aikaa, vaan matkaan lähdetään viikon, 10 päivän päästä? Entä kotimaan adoptoijat, joilla menee lapsitiedosta muutama päivä siihen kun lapsi on kotona? Eivätkö he tarvitse sitä sopeutumista?

Vaatteet vaatteet :-)

Viimeisessä mittauksessa 6 kk vanhana vauvamme oli siis 62,5 cm ja 6,4kg. Hän on siis 11-12 kk kun saamme hänet ja arviolta silloin n. 68-69 cm (arvioon on käytetty netistä löydettyjä eteläkiinalaisten tyttöjen kasvukäyriä ja taulukoita. Pikku kirppumme menee niissäkin toiseksi alimmassa kategoriassa.)

Huomasin vaatteita katsellessani, että joissakin vaatteissa on mainittu kuukausien lisäksi pituus- ja painomittoja, esim. tuossa kuvan mintunvihreässä puserossa kokolapussa kuukaudet olivat 3-6 months ja maimitut mitat olivat pituus 89 cm ja paino 8,9 kg. Eli liikaa ei voi tuijottaa kuukausiin.

Kuvassa siis on ihanuuksia, mitä meidän pikkuiselle lähtee mukaan... Esimerkiksi 3 shortsihaalarit (yhdet kuvassa), kun ovat helpoimmat paitojen kanssa (ei tarvi miettiä vyötärönmittaa ja tietää kokoa niin tarkkaan).
Paitoja ja shortsihaalareita on siis helppo ottaa mukaan, mutta bodeja yllättävän vaikeaa. Niissä on isot kokoerot sekä pituudessa että leveydessä, vaikka senttimitat on sama. Typerä kysymys: jos ei ole päällä bodya, vaan paita ja lappushortsit, niin laitetaanko vaipan päälle alushousut? Ja monetko vaatteet vauva tarvii 10 päivän ajalle? Ulkonahan on matkalla kuuma, kostea Kanton.

Mitä elämäni ihanimpana päivänä tapahtui...

Nyt sitten seuraa jäsentyneempi nimeämistarina.

Eli tiesimme jo viime torstaista lähtien, että nimeäminen tulee joskus tällä viikolla, kun CCAA:n sivuilla oli meidän päivä mukana nimetyissä.

Juhannus meni jotenkuten, piti purra kieltä, ettei odotus paljastu. Mutta olin kumminkin ihan iisisti, koska eihän nyt juhannuksena soiteta nimeämisiä. Sunnuntai-iltana olin jo ihan hepulissa, ja nukuin tosi vähän, jos ollenkaan su-ma yönä.

Maanantaina hermo petti, ja soitin jo IP:lle, että kuuluuko mitään. Ei mitään. Pettymystä. Hermoilua. Mies soitti kolmen aikaan, että onko kuulunut mitään, ja yhteistuumin tuumimme siinä, että tänään ei enää kuulukaan. Ajattelin, että miten kestän koko viikon...

Kun lopetin sen puhelun, niin 15.15 IP:n numerosta soitettiin!!!! Ja kysyttiin, istunko hyvin. Kerrottiin, että meille nimettiin pieni tyttö ja tietoja hänestä. Kirjoitin niitä tietoja kysymyslomakkeelle, minkä olin varannut valmiiksi. Sitten soitin miehelle, että hakee Pasilasta meidän paperit. Tässäkin oli hässäkkää, hän puhui toista puhelua ja kun tekstasin "Soita heti! Saimme nimeämisen!" tulevat vanhemmat menivät niin sekaisin, että soittelimme ristiin 4 kertaa...

Viiden aikaan katsoimme terhakkaan ja pirteän pienen tytön kuvia ja päätimme, että otamme hänet, vaikka jotain olisikin vielä kääntämättömissä lääketieteellisissä papereissa. Virallisesti voimme kumminkin palauttaa hyväksymislaput vasta kun ne käännökset tulee.

Ryhmämme jakaantui nimeämisten suhteen, ja meidän lastenkotiin matkaa nyt 4 perhettä. Lähdemme matkaan 7-8 viikon päästä.

Soittelimme tutuille ja tekstasimme niille, keitä ei heti tavoitettu. Kävimme siskon luona näyttämässä kuvia. Vauva sai ensimmäiset lahjansa :-). Sisko villiintyi :-).

Viime yönä nukuin kuin tukki, onnellisen unta...

Kyllä haikara tuli! Minusta tuli äiti????

Meille nimettiin tänään pikkuinen kirppuneiti, syntynyt 17.9.2005, Lianjiang, Guangdong. Matkaan Kantoniin lähdemme elokuun puolessavälissä tai sitä seuraavalla viikolla.

Kuvissa tillittää isosilmäinen vähätukkainen terävännäköinen kirppukokoinen tyttö, joka oli huhtikuussa 62,5 cm ja 6,4 kg. Katse on eloisa ja tyttö hurjan söpö. Ei pelota yhtään ottaa tuota kirppua meille asumaan! Pikku kirppu tykkää musiikista, nukkuu hyvin ja on aktiivinen (tuli siis oikeaan perheeseen :-)).

Tämä oli oikeasti elämäni onnellisin päivä... En tiedä mihin vertaisin! Tuliko minusta nyt äiti, vai vasta elokuussa Kantonissa!

Hyvää juhannusta!

Jännittävä juhannus, toden totta... olen ollut aika tyyni odottaja, mutta nyt totisesti tän viikon kaikkea muuta kuin tyyni... ja vaikka sataisi juhannuksena kaikkina päivänä koko ajan, taidan lämmittää ympäristöäni pelkällä omassa päässä surisevalla kiihtymyksellä... ja taidan purra kieltä, koska ennen kuin nimeämiset todella tulee ja tiedot on nähty, niin meiltä ei tietoa tihku esim. sukulaisille...

Huhujen pyörteissä

Kun adoptio on kansainvälistä toimintaa ja Internet on keksitty, niin huhuja seuraavien Kiinan adoptiolasten nimeämisten tulosta riittää... Osa huhuista on sellaisia, joissa me rajaudumme ulos ja olemme ehkä sitten seuraavassa erässä (Kiinassa nimetään pääasiallisesti kronologisesti sen päivän mukaan, jolloin paperit on kirjattu Kiinan adoptioviranomaisille).

Mutta kun maanantaina luin huhun, jossa mekin olemme mukana, niin mahaa sattui... Nytkö se tapahtuu? Joko uskaltaa toivoa?

Lopullisesti uskon vasta, kun saamme soiton...

Kuvassa on nimeämiskuva, jota olen muuttanut toivottavasti tarpeeksi tunnistamattomaksi. Tuollaista pätikkää siis odottelemme....

Lapsiperheen arjessa vierailulla

Oltiin viikonloppu hoitamassa kahta lasta, kun vanhemmat olivat viikonloppumatkalla kaksin (ja mikäli hyväntuulisuudesta ja hymyistä pystyi sunnuntaina palatessaan jotain päättelemään, oli ollut mukavaa).

Siinä me pyöriteltiin lapsiperheen rutiineita: aamupalaa, päivävaatteet päälle, ulkoilua, lounas, ulkoilua, päivällinen, leikkimistä, lastenkirjojen lukemista, pelaamista, saunaan, iltapalat, iltatoimet ja nukkumaan... ja nukkuivat koko yön kiltisti omissa sängyissään... aamullakin herättivät vasta kahdeksan jälkeen. Ja sama rumba uudestaan. Siinä sivussa vastaamista kysymyksiin esim. Lordista ja muusta päivänpolttavasta kuten pitääkö Ranuan jääkarhuille hommata iso pakastin kesäasunnoksi.

Tuli hyvä mieli, kun ajattelin, että tätä me sitten kohta* kotonakin pyöritetään, arkea. Eikä se tunnu vaikealta. Kunpa tulisit jo luoksemme!

*) Tällä hetkellä ennustetaan, että syksyllä pääsisimme Kiinaan... tosin uskon vasta, kun näen sen nimeämisen.

Äitienpäivän alla

Äitienpäivän alla tuli mieleen, että viime vuonna uskoin jo tänä äitienpäivänä olevani äiti. Että tämä olisi ensimmäinen kerta, kun minut herätetään aamukahvilla ja joku pieni kiipeää syliini halimaan.

Tässä lähipäivinä on yhden ystäväni tyttären syntymäpäivä. Ajattelin viime vuonna siellä lastenkutsuilla, että ensi vuonna tulen tänne oman lapseni kanssa, eikä tarvitse enää selitellä. Enpä tule.

Te, jotka vietätte jo äitinä ihania äitienpäiviä, rutistakaa lapsianne minunkin puolestani!

Kysy Piikkikseltä

Lueskelin tässä vapaapäivänä vähän blogeja, ja huomasin, että tällainen kiva meemi on kulussa. Olikin aika kivaa lukea noita kysymyksiä ja vastauksia, niinpä laitan itsellenikin.

Kysy minulta kuusi kysymystä. Ei seitsemän tai viisi, vaan kuusi. Sillä ei ole väliä, kuinka turhia tai omituisia kysymykset ovat - kysy ne joka tapauksessa. Liitä tämä sen jälkeen omaan blogiisi ja katso, mitä sinulta kysytään. Vastaan kaikkiin.

Isovanhemmuudesta

Tämä lapsen odotus on laittanut miettimään myös isovanhemmuutta. Itselläni ei ole ollut mitkään lämpimät välit kumpaankaan mummooni. Toinen pappa kuoli jo ennen kuin isä syntyi. Toinenkin kuoli juuri kun äiti odotti mua.

Toinen mummoni kuoli mun ylioppilaskirjoitusvuonna, ja hän kävi usein kylässä ja me hänen luona. Mutta hän oli kärttyisä ja ilkeä nainen, joka teki selväksi, että äidinkään ei olisi tarvinnut syntyä, saatikka meidän äidin lapsien. Toinen mummo elää vielä, mutta on jäänyt etäiseksi monista käytännönkin syistä (ei vähiten sen takia, että isä on ollut kasvattilapsi ja tämä on siis hänen bioäitinsä, jolle asia on häpeällistä vieläkin). Kasvattivanhemmat on kuolleet ennen syntymääni, mutta tuskin heistäkään mitään ihania muistoja olisi syntynyt. He olivat hyvin uskonnollisia (vanhoillislestadiolaisia) ja ankaria, ja piiskasivat isästä hänen perisyntiään (siinnyt avioliiton ulkopuolella) pois.

Oman huonon onnen takia sitä toivoo, että oma lapsi saisi ihania kokemuksia isovanhempien kanssa. Nyt näyttää siltä, että ainakaan anopin puolelta niitä on vaikeaa saada. Anoppi on jo iäkkäämpi, täyttää kohta 80 vuotta. Viime vuosina olemme monesti lähteneet lyhyellä varoitusajalla kun anoppi on saanut jonkun vakavan kohtauksen ja on sairaalassa. Vuoden sisään hän on käynyt sekoittamaan nykyisyyttä ja menneisyyttä, esimerkiksi hän ei aina erota vanhinta poikaansa hänen kuolleesta isästään ja hän elää joitakin kohtauksia elämästään hänen kanssaan uudestaan. Nyt on alkanut uusi vaihe tuossa dementiassa. Hän soittelee päivittäin ja väittää, että joku on varastanut hänen tavaroitaan (kuten lakanoita tai pyykkejä) tai rahojaan. Todellisuudessa hän on itse kätkenyt ne. Surullista. Tuskinpa meidän lapsi saa mitään ihanaa mummomuistoa sieltä.

Toivottavasti omat vanhempani 15 v nuorempina jaksavat olla vielä kauan fyysisesti toimintakunnossa ja henkisesti tässä maailmassa...

Asioiden edellä

Olen tällä viikolla opettanut tulevaa sijaistani. Hän on kanssani nyt 2 viikkoa ja kesällä toiset 2 viikkoa. Hän tuuraa sitten mua vappuviikolla, kun olen lomalla ja myös kesälomani ajan. Tuntuu hullulta ottaa näin todesta lähtöni. En osaa vielä asennoitua, että ihan varmasti lähden vanhempainvapaalle edes tänä vuonna. Kun ei ole nimemistä, ei ole varmuutta.

Huhujen mukaan ensi viikolla tulisi nimeämisiä, ei kuitenkaan vieläkään meille. Ehkä kesällä tulee. Alan asennoitua, että matkustamme hakumatkalle aikaisintaan syksyllä. Ehkä ei sittenkään.

Sinänsä ihan hyvä, että saan itse opettaa sijaistani verrattuna siihen, että joku vaan tulisi kylmiltään ja yrittäisi ottaa selvää, miten hommat on aiemmin tehty.

Tulitikkurasian tyttö

Näin viime yönä unta, että olimme hakumatkalla, yllättäen muuten Intiassa. Saimme parivuotiaan tytön, joka oli niin pieni, että mahtui nukkumaan tulitikkurasiaan (sellaiseen normaalia isompaan pitkien tikkujen rasiaan, mutta silti). Mulla oli sellainen unessa mukana luovutustilanteessa kassissani. Oikeasti meillä on niitä kotona useampiakin kynttilöiden sytytykseen.

Tyttö oppi heti, muutamassa minuutissa puhumaan suomea ja oli hyvin aktiivinen. Ihmettelin hetken hädissäni pientä kokoaan, että miten me pärjätään, kun hän voi helposti pudota ja hukkua. Intian hoitotädit sanoivat vaan, että "she will grow if you just love her". Mies sanoi heti tädeille, että kyllä me tämä otetaan, vaikka onkin aika pieni.

Mitähän tääkin nyt sitten tarkoitti...

Meedioita kortistoon

Katsoin juuri nauhalta Ylen MOT-ohjelman Orjaksi unelmatehtaaseen, joka kertoi media-alan ylikoulutuksesta. Minullehan tämä ei ollut mikään uusi asia. Olen itse toista ikinä valmistunutta vuosikertaa medianomeja (eli opiskelin vuosina 92-95). Siihen aikaan niitä taiteen ja viestinnän oppilaitoksia oli tasan 2, Torniossa ja meidän koulu Tampereella.

Olen muuten ihan ensimmäisiä medianomi (amk)-tittelillä valmistuneita (valmistuimme 2-vuotisesta, työn ohella suoritettavasta täydennyskoulutuksesta puoli vuotta ennemmin kuin ne perusopiskelijat, jotka aloittivat opintonsa, kun TTVO (Tampereen Taiteen ja Viestinnän Oppilaitos) oli jo ammattikorkeakoulu). Vuonna 2004 medianomin koulutusohjelmia oli 18 ammattikorkeakoulussa.

Oman kouluni vuosikurssiani edeltävästä, omasta vuosikurssistani ja meitä seuraavasta vuosikurssista ja heidän työllistymisistään tiedän aika paljon, koska osa on luonnollisesti hyviä ystäviäni, ja tuttuihin törmää koko ajan eri paikoissa ja nimiänsä näkee lopputeksteistä. Me työllistyimme nähdäkseni tosi hyvin alalle. Minun tuntemistani ihmisistä vain 1 tai 2 ei ole alan töissä. Osa on free lancereita, mutta työtä on kuitenkin jatkuvasti. Meidän työllistymisvaiheessa ongelmana ei ollut se, että meitä olisi ollut liikaa, vaan se, tietääkö joku työnantaja, mistä koulutuksesta tässä on kyse. Itsekin olen sitä joutunut selittämään tutkintotodistuksen kanssa useamman kerran, että tämmöinen laaja-alainen media-alan moniosaajakoulutus on käyty.

Vuosina 1999-2003 valmistuneista medianomeista 71% oli työllistynyt, mutta tilastosta ei nähnyt, mille alalle. Tuon jälkeen kouluja on tullut lisää ja valmistuneita joka vuosi sadoittain lisää. Vuosina 2005-2010 arvioidaan valmistuvan vuosittain 650 medianomi (amk)-tutkinnon suorittanutta, tilanteessa, jossa meitä ensimmäisiä vuosikursseja osittain työllistäneet, esim. Yleisradio ovat pikemminkin vähentäneet työvoimaansa, vaikka ohjelmaa tehdään tuntimääränä mitattuna enemmän. Eikä tilanne ole parempi tuotantoyhtiöiden puolellakaan, jossa yhä pienemmällä palkallisella työvoimalla väännetään enemmän ohjelmaa.

Osan työstä tekevät ilmaiset työharjoittelijamassat. Minulla käy sääliksi niitä, jotka yrittävät saada ensimmäisiä työpaikkojaan tilanteessa, jota ohjelma kuvasi. Ohjelman mukaan oppilaitokset nykyään antavat yhtiöille jopa rahaa siihen, että he ottavat ilmaisia orjia tyotantoihinsa. Tuollaisessa noidankehässä harjoittelupaikan saa varmaan suht helposti, mutta koska joka vuosi on ilmaisia harjoittelijoita, ei ikinä sitä palkattua työtä, ilman aiempaa alan työkokemusta, kontakteja...

Ammattikorkeakoulutuksen lisäksi on jotain toisen asteen media-alan koulutusta, jota ei silloin edes ollut. Muistan kun noita koulutuksia suunniteltiin ja puhuttiin, että koulutetaan piuhankantajia... Tutkimuksen mukaan näitä on nyt sitten kaupan kassalla ja varastomiehinä. Varmaan unelmat aika hyvin murskattuna. Toki joku tosi lahjakas, sinnikäs ja ennen kaikkea hyvillä suhteilla varustettu työllistyy varmaan nykyäänkin, mutta vaikeaa se on, kun kilpailua on noin paljon.

Onko mitenkään järjenvastaista, että itseäni kiinnostaa yhä enemmän lähteä pois tältä alalta, sellaisiin töihin, joilla on oikeasti merkitystä? Ehkä se liittyy myös aikuistumiseen, en ole enää niin minä-minä täällä-tyyppi, vaan ehkä näen paremmin muutkin. Enhän tätä koulutustani tai työkokemuksiani kuitenkaan häpeä tai toivo pois. Oikeastihan ne auttavat ammatissa kuin ammatissa, kun nykyään pitää osata kaikenlaista mediajuttua ihan joka puolella. Koulumaailmassakaan niitä tuskin väheksytään. Olen myös miettinyt, että miten kiinnostavaa olisi suunnitella oppimateriaaleja erityisoppilaille. Tai jopa opetusohjelmia.