Olen tällä viikolla opettanut tulevaa sijaistani. Hän on kanssani nyt 2 viikkoa ja kesällä toiset 2 viikkoa. Hän tuuraa sitten mua vappuviikolla, kun olen lomalla ja myös kesälomani ajan. Tuntuu hullulta ottaa näin todesta lähtöni. En osaa vielä asennoitua, että ihan varmasti lähden vanhempainvapaalle edes tänä vuonna. Kun ei ole nimemistä, ei ole varmuutta.
Huhujen mukaan ensi viikolla tulisi nimeämisiä, ei kuitenkaan vieläkään meille. Ehkä kesällä tulee. Alan asennoitua, että matkustamme hakumatkalle aikaisintaan syksyllä. Ehkä ei sittenkään.
Sinänsä ihan hyvä, että saan itse opettaa sijaistani verrattuna siihen, että joku vaan tulisi kylmiltään ja yrittäisi ottaa selvää, miten hommat on aiemmin tehty.
perjantaina, huhtikuuta 21, 2006
tiistaina, huhtikuuta 11, 2006
Tulitikkurasian tyttö
Näin viime yönä unta, että olimme hakumatkalla, yllättäen muuten Intiassa. Saimme parivuotiaan tytön, joka oli niin pieni, että mahtui nukkumaan tulitikkurasiaan (sellaiseen normaalia isompaan pitkien tikkujen rasiaan, mutta silti). Mulla oli sellainen unessa mukana luovutustilanteessa kassissani. Oikeasti meillä on niitä kotona useampiakin kynttilöiden sytytykseen.
Tyttö oppi heti, muutamassa minuutissa puhumaan suomea ja oli hyvin aktiivinen. Ihmettelin hetken hädissäni pientä kokoaan, että miten me pärjätään, kun hän voi helposti pudota ja hukkua. Intian hoitotädit sanoivat vaan, että "she will grow if you just love her". Mies sanoi heti tädeille, että kyllä me tämä otetaan, vaikka onkin aika pieni.
Mitähän tääkin nyt sitten tarkoitti...
Tyttö oppi heti, muutamassa minuutissa puhumaan suomea ja oli hyvin aktiivinen. Ihmettelin hetken hädissäni pientä kokoaan, että miten me pärjätään, kun hän voi helposti pudota ja hukkua. Intian hoitotädit sanoivat vaan, että "she will grow if you just love her". Mies sanoi heti tädeille, että kyllä me tämä otetaan, vaikka onkin aika pieni.
Mitähän tääkin nyt sitten tarkoitti...
Meedioita kortistoon
Katsoin juuri nauhalta Ylen MOT-ohjelman Orjaksi unelmatehtaaseen, joka kertoi media-alan ylikoulutuksesta. Minullehan tämä ei ollut mikään uusi asia. Olen itse toista ikinä valmistunutta vuosikertaa medianomeja (eli opiskelin vuosina 92-95). Siihen aikaan niitä taiteen ja viestinnän oppilaitoksia oli tasan 2, Torniossa ja meidän koulu Tampereella.
Olen muuten ihan ensimmäisiä medianomi (amk)-tittelillä valmistuneita (valmistuimme 2-vuotisesta, työn ohella suoritettavasta täydennyskoulutuksesta puoli vuotta ennemmin kuin ne perusopiskelijat, jotka aloittivat opintonsa, kun TTVO (Tampereen Taiteen ja Viestinnän Oppilaitos) oli jo ammattikorkeakoulu). Vuonna 2004 medianomin koulutusohjelmia oli 18 ammattikorkeakoulussa.
Oman kouluni vuosikurssiani edeltävästä, omasta vuosikurssistani ja meitä seuraavasta vuosikurssista ja heidän työllistymisistään tiedän aika paljon, koska osa on luonnollisesti hyviä ystäviäni, ja tuttuihin törmää koko ajan eri paikoissa ja nimiänsä näkee lopputeksteistä. Me työllistyimme nähdäkseni tosi hyvin alalle. Minun tuntemistani ihmisistä vain 1 tai 2 ei ole alan töissä. Osa on free lancereita, mutta työtä on kuitenkin jatkuvasti. Meidän työllistymisvaiheessa ongelmana ei ollut se, että meitä olisi ollut liikaa, vaan se, tietääkö joku työnantaja, mistä koulutuksesta tässä on kyse. Itsekin olen sitä joutunut selittämään tutkintotodistuksen kanssa useamman kerran, että tämmöinen laaja-alainen media-alan moniosaajakoulutus on käyty.
Vuosina 1999-2003 valmistuneista medianomeista 71% oli työllistynyt, mutta tilastosta ei nähnyt, mille alalle. Tuon jälkeen kouluja on tullut lisää ja valmistuneita joka vuosi sadoittain lisää. Vuosina 2005-2010 arvioidaan valmistuvan vuosittain 650 medianomi (amk)-tutkinnon suorittanutta, tilanteessa, jossa meitä ensimmäisiä vuosikursseja osittain työllistäneet, esim. Yleisradio ovat pikemminkin vähentäneet työvoimaansa, vaikka ohjelmaa tehdään tuntimääränä mitattuna enemmän. Eikä tilanne ole parempi tuotantoyhtiöiden puolellakaan, jossa yhä pienemmällä palkallisella työvoimalla väännetään enemmän ohjelmaa.
Osan työstä tekevät ilmaiset työharjoittelijamassat. Minulla käy sääliksi niitä, jotka yrittävät saada ensimmäisiä työpaikkojaan tilanteessa, jota ohjelma kuvasi. Ohjelman mukaan oppilaitokset nykyään antavat yhtiöille jopa rahaa siihen, että he ottavat ilmaisia orjia tyotantoihinsa. Tuollaisessa noidankehässä harjoittelupaikan saa varmaan suht helposti, mutta koska joka vuosi on ilmaisia harjoittelijoita, ei ikinä sitä palkattua työtä, ilman aiempaa alan työkokemusta, kontakteja...
Ammattikorkeakoulutuksen lisäksi on jotain toisen asteen media-alan koulutusta, jota ei silloin edes ollut. Muistan kun noita koulutuksia suunniteltiin ja puhuttiin, että koulutetaan piuhankantajia... Tutkimuksen mukaan näitä on nyt sitten kaupan kassalla ja varastomiehinä. Varmaan unelmat aika hyvin murskattuna. Toki joku tosi lahjakas, sinnikäs ja ennen kaikkea hyvillä suhteilla varustettu työllistyy varmaan nykyäänkin, mutta vaikeaa se on, kun kilpailua on noin paljon.
Onko mitenkään järjenvastaista, että itseäni kiinnostaa yhä enemmän lähteä pois tältä alalta, sellaisiin töihin, joilla on oikeasti merkitystä? Ehkä se liittyy myös aikuistumiseen, en ole enää niin minä-minä täällä-tyyppi, vaan ehkä näen paremmin muutkin. Enhän tätä koulutustani tai työkokemuksiani kuitenkaan häpeä tai toivo pois. Oikeastihan ne auttavat ammatissa kuin ammatissa, kun nykyään pitää osata kaikenlaista mediajuttua ihan joka puolella. Koulumaailmassakaan niitä tuskin väheksytään. Olen myös miettinyt, että miten kiinnostavaa olisi suunnitella oppimateriaaleja erityisoppilaille. Tai jopa opetusohjelmia.
Olen muuten ihan ensimmäisiä medianomi (amk)-tittelillä valmistuneita (valmistuimme 2-vuotisesta, työn ohella suoritettavasta täydennyskoulutuksesta puoli vuotta ennemmin kuin ne perusopiskelijat, jotka aloittivat opintonsa, kun TTVO (Tampereen Taiteen ja Viestinnän Oppilaitos) oli jo ammattikorkeakoulu). Vuonna 2004 medianomin koulutusohjelmia oli 18 ammattikorkeakoulussa.
Oman kouluni vuosikurssiani edeltävästä, omasta vuosikurssistani ja meitä seuraavasta vuosikurssista ja heidän työllistymisistään tiedän aika paljon, koska osa on luonnollisesti hyviä ystäviäni, ja tuttuihin törmää koko ajan eri paikoissa ja nimiänsä näkee lopputeksteistä. Me työllistyimme nähdäkseni tosi hyvin alalle. Minun tuntemistani ihmisistä vain 1 tai 2 ei ole alan töissä. Osa on free lancereita, mutta työtä on kuitenkin jatkuvasti. Meidän työllistymisvaiheessa ongelmana ei ollut se, että meitä olisi ollut liikaa, vaan se, tietääkö joku työnantaja, mistä koulutuksesta tässä on kyse. Itsekin olen sitä joutunut selittämään tutkintotodistuksen kanssa useamman kerran, että tämmöinen laaja-alainen media-alan moniosaajakoulutus on käyty.
Vuosina 1999-2003 valmistuneista medianomeista 71% oli työllistynyt, mutta tilastosta ei nähnyt, mille alalle. Tuon jälkeen kouluja on tullut lisää ja valmistuneita joka vuosi sadoittain lisää. Vuosina 2005-2010 arvioidaan valmistuvan vuosittain 650 medianomi (amk)-tutkinnon suorittanutta, tilanteessa, jossa meitä ensimmäisiä vuosikursseja osittain työllistäneet, esim. Yleisradio ovat pikemminkin vähentäneet työvoimaansa, vaikka ohjelmaa tehdään tuntimääränä mitattuna enemmän. Eikä tilanne ole parempi tuotantoyhtiöiden puolellakaan, jossa yhä pienemmällä palkallisella työvoimalla väännetään enemmän ohjelmaa.
Osan työstä tekevät ilmaiset työharjoittelijamassat. Minulla käy sääliksi niitä, jotka yrittävät saada ensimmäisiä työpaikkojaan tilanteessa, jota ohjelma kuvasi. Ohjelman mukaan oppilaitokset nykyään antavat yhtiöille jopa rahaa siihen, että he ottavat ilmaisia orjia tyotantoihinsa. Tuollaisessa noidankehässä harjoittelupaikan saa varmaan suht helposti, mutta koska joka vuosi on ilmaisia harjoittelijoita, ei ikinä sitä palkattua työtä, ilman aiempaa alan työkokemusta, kontakteja...
Ammattikorkeakoulutuksen lisäksi on jotain toisen asteen media-alan koulutusta, jota ei silloin edes ollut. Muistan kun noita koulutuksia suunniteltiin ja puhuttiin, että koulutetaan piuhankantajia... Tutkimuksen mukaan näitä on nyt sitten kaupan kassalla ja varastomiehinä. Varmaan unelmat aika hyvin murskattuna. Toki joku tosi lahjakas, sinnikäs ja ennen kaikkea hyvillä suhteilla varustettu työllistyy varmaan nykyäänkin, mutta vaikeaa se on, kun kilpailua on noin paljon.
Onko mitenkään järjenvastaista, että itseäni kiinnostaa yhä enemmän lähteä pois tältä alalta, sellaisiin töihin, joilla on oikeasti merkitystä? Ehkä se liittyy myös aikuistumiseen, en ole enää niin minä-minä täällä-tyyppi, vaan ehkä näen paremmin muutkin. Enhän tätä koulutustani tai työkokemuksiani kuitenkaan häpeä tai toivo pois. Oikeastihan ne auttavat ammatissa kuin ammatissa, kun nykyään pitää osata kaikenlaista mediajuttua ihan joka puolella. Koulumaailmassakaan niitä tuskin väheksytään. Olen myös miettinyt, että miten kiinnostavaa olisi suunnitella oppimateriaaleja erityisoppilaille. Tai jopa opetusohjelmia.
perjantaina, maaliskuuta 31, 2006
Kevättä kohden
Hei taas ja anteeksi pitkästä tauosta. On ollut kaikenlaista muuta elämässä niin paljon, että tämä bloggaaminen on kärsinyt. Olen tehnyt työn ohessa ihan uutta hommaa, jonka opettelukin vie paljon aikaa ja näemmä myös muuta (tällä hetkellä mulla on jännetuppitulehdus ja joudun käyttämään hiirtä vasemmalla kädellä).
Olen myös opiskellut eteenpäin. Mulla on perusopinnoista enää 2 tenttiä jäljellä, viikon päästä yksi. Tähän mennessä opinnot ovat menneet hyvin, eli jokainen opintojakso on mennyt vitosella läpi. Nyt täytyy ruveta miettimään päätöksiä jatkon suhteen. Aineopinnot kiinnostavat ja opettajakin suosittelee niitä heti putkeen. Löysinkin Jyväskylän yliopiston alaiset Helsingissä suoritettavat aineopinnot, jotka voi suorittaa omaan tahtiin 2,5 lukukauden kuluessa. Sitä olen nyt meinannut seuraavaksi askeleeksi.
Toisaalta eräs ystäväni sanoi mulle, että voisin hakea suoraan varsinaiseksi opiskelijaksi Helsingin yliopistoon, ja sitten jos lastenhoitosyistä tulee ongelmia löytää aikaa opiskeluun, voin ilmottautua poissaolevaksi. Kun kuitenkin olen jo syksyllä suorittanut ne perusopinnot ja mulla on aiemmin suoritettuna appro, jonka voin laskea mukaan näihin opintoihin (av-kulttuurin perusopinnot), niin loppujen lopuksi, yksi vuosi noihinkin voi mennä jollain perusopiskelijalla. Hakuaika päättyy 19.5., joten siihen mennessä pitää päättää, jatkanko näin vai haenko varsinaiseksi opiskelijaksi. Hyvää siinä on tietenkin se, että on halvempaa opiskella päätoimisesti kuin avoimen kautta. Huonoa se, että varmaan kaikki läsnäoloa vaativa opetus ja tentit ovat keskellä päivää, enkä pääse hyvin keskellä päivää pujahtamaan johonkin kesken työpäivää tai kotoa, lapsen luota.
Noihin aineopintoihin kuuluu 120 t harjoittelu jossain. Olen miettinyt, että pyrkisinkö autistiluokkaan vai kouluun, jossa integraatio erityypisten (esim. dysfasia, asperger, adhd) erityistä tukea tarvitsevien ja ns. normaaliluokkalaisten samanluokka-asteisten välillä on järjestetty todella edistyksellisesti ja toimivasti. Toisaalta autistiluokka kiinnostaa, mutta onko toisesta enemmän ja laajemmin hyötyä? Kumpikin kelpaa harjoittelupaikaksi yliopiston puolesta.
Adoptiosta minulla ei ole uutisia. Nimeämistä ei kuulu. Nyt ennuste on papereiden lähettämisestä nimeämiseen 10-12 kk, eli huhtikuun lopun ja kesäkuun lopun välillä + 8- 9 viikkoa hakumatkan valmisteluihin. Eli hakumatka olisi n. heinäkuun alun ja syyskuun alun välillä. Mutta kun se ennuste on muuttunut niin monta kertaa (alunperinhän meidän piti saada nimeäminen jo jouluksi), niin en oikein jaksa pitää mitään ns. varmana.
Sinänsä aika on mennyt nopsaan, kun on ollut muutakin mietittävää ja puuhattavaa. Ja en ole niin kauheasti kärsinyt kahdenolosta miehen kanssa. Tuossa taannoinkin kun oli oikein kiva viikonloppu, niin mietin puolitosissaan, että miksi ihmeessä haluan vapaaehtoisesti luopua tästä mukavuudesta...
Tosin kyllähän me oikeasti sitä lasta haluamme perheeseemme, ja aika paljonkin, kun olemme kuitenkin käyneet läpi niin paljon sen eteen. Mutta en ole mikään kärsivä ja onneton ihmisraunio nytkään, vaan aika onnellinen ihminen. En tarvitse sitä lasta siihen, että olisin tyytyväinen elämääni tai että tulisin onnelliseksi. Mutta uskon, että hänestä on kyllä paljon iloa.
Tässä odotuksessa on hullua se, että kun aina huomaa, että kuukausi taas meni ilman nimeämistä, niin kuukausi kuukaudelta on epäuskoisempi olo, että kulminoituuko tämä prosessi todellakin joskus? Loppuuko tämä odotus joskus ja tuleeko meille ihan oikeasti joskus joku asumaan? Vaikka järjellä tiedänkin, että kyllä se joskus tapahtuu... mutta milloin? Ja miltähän se sitten tuntuu? Osaako sitten nimeämisen jälkeenkään ottaa asiaa totena ja ryhtyä toden teolla valmistelemaan kotia lapselle? Ajattelin kyllä toukokuussa pitää viikon loman, jossa tyhjennän nyt työhuoneena olevan tulevan lapsen huoneen, maalaan ja kiinnitän boordin ja kasaan pinnasängyn ja mietin mitä muuta huone tarvitsee, hyllyn ja lipaston ainakin?
Olen myös opiskellut eteenpäin. Mulla on perusopinnoista enää 2 tenttiä jäljellä, viikon päästä yksi. Tähän mennessä opinnot ovat menneet hyvin, eli jokainen opintojakso on mennyt vitosella läpi. Nyt täytyy ruveta miettimään päätöksiä jatkon suhteen. Aineopinnot kiinnostavat ja opettajakin suosittelee niitä heti putkeen. Löysinkin Jyväskylän yliopiston alaiset Helsingissä suoritettavat aineopinnot, jotka voi suorittaa omaan tahtiin 2,5 lukukauden kuluessa. Sitä olen nyt meinannut seuraavaksi askeleeksi.
Toisaalta eräs ystäväni sanoi mulle, että voisin hakea suoraan varsinaiseksi opiskelijaksi Helsingin yliopistoon, ja sitten jos lastenhoitosyistä tulee ongelmia löytää aikaa opiskeluun, voin ilmottautua poissaolevaksi. Kun kuitenkin olen jo syksyllä suorittanut ne perusopinnot ja mulla on aiemmin suoritettuna appro, jonka voin laskea mukaan näihin opintoihin (av-kulttuurin perusopinnot), niin loppujen lopuksi, yksi vuosi noihinkin voi mennä jollain perusopiskelijalla. Hakuaika päättyy 19.5., joten siihen mennessä pitää päättää, jatkanko näin vai haenko varsinaiseksi opiskelijaksi. Hyvää siinä on tietenkin se, että on halvempaa opiskella päätoimisesti kuin avoimen kautta. Huonoa se, että varmaan kaikki läsnäoloa vaativa opetus ja tentit ovat keskellä päivää, enkä pääse hyvin keskellä päivää pujahtamaan johonkin kesken työpäivää tai kotoa, lapsen luota.
Noihin aineopintoihin kuuluu 120 t harjoittelu jossain. Olen miettinyt, että pyrkisinkö autistiluokkaan vai kouluun, jossa integraatio erityypisten (esim. dysfasia, asperger, adhd) erityistä tukea tarvitsevien ja ns. normaaliluokkalaisten samanluokka-asteisten välillä on järjestetty todella edistyksellisesti ja toimivasti. Toisaalta autistiluokka kiinnostaa, mutta onko toisesta enemmän ja laajemmin hyötyä? Kumpikin kelpaa harjoittelupaikaksi yliopiston puolesta.
Adoptiosta minulla ei ole uutisia. Nimeämistä ei kuulu. Nyt ennuste on papereiden lähettämisestä nimeämiseen 10-12 kk, eli huhtikuun lopun ja kesäkuun lopun välillä + 8- 9 viikkoa hakumatkan valmisteluihin. Eli hakumatka olisi n. heinäkuun alun ja syyskuun alun välillä. Mutta kun se ennuste on muuttunut niin monta kertaa (alunperinhän meidän piti saada nimeäminen jo jouluksi), niin en oikein jaksa pitää mitään ns. varmana.
Sinänsä aika on mennyt nopsaan, kun on ollut muutakin mietittävää ja puuhattavaa. Ja en ole niin kauheasti kärsinyt kahdenolosta miehen kanssa. Tuossa taannoinkin kun oli oikein kiva viikonloppu, niin mietin puolitosissaan, että miksi ihmeessä haluan vapaaehtoisesti luopua tästä mukavuudesta...
Tosin kyllähän me oikeasti sitä lasta haluamme perheeseemme, ja aika paljonkin, kun olemme kuitenkin käyneet läpi niin paljon sen eteen. Mutta en ole mikään kärsivä ja onneton ihmisraunio nytkään, vaan aika onnellinen ihminen. En tarvitse sitä lasta siihen, että olisin tyytyväinen elämääni tai että tulisin onnelliseksi. Mutta uskon, että hänestä on kyllä paljon iloa.
Tässä odotuksessa on hullua se, että kun aina huomaa, että kuukausi taas meni ilman nimeämistä, niin kuukausi kuukaudelta on epäuskoisempi olo, että kulminoituuko tämä prosessi todellakin joskus? Loppuuko tämä odotus joskus ja tuleeko meille ihan oikeasti joskus joku asumaan? Vaikka järjellä tiedänkin, että kyllä se joskus tapahtuu... mutta milloin? Ja miltähän se sitten tuntuu? Osaako sitten nimeämisen jälkeenkään ottaa asiaa totena ja ryhtyä toden teolla valmistelemaan kotia lapselle? Ajattelin kyllä toukokuussa pitää viikon loman, jossa tyhjennän nyt työhuoneena olevan tulevan lapsen huoneen, maalaan ja kiinnitän boordin ja kasaan pinnasängyn ja mietin mitä muuta huone tarvitsee, hyllyn ja lipaston ainakin?
tiistaina, helmikuuta 28, 2006
Oletko Suomen ihanin nainen?
Ylellä on näemmä tosi hilpeän ennakkoluulotonta ohjelmapolititiikkaa, kun oikein tällä ilmoituksella haetaan Suomen ihaninta naista, jonka valitsevat somalimiehet."Nainen, kestääkö kanttisi? Voiton vie sisäisesti kaunis nainen, joka olisi ihannekumppani niin Suomessa kuin Afrikassa. Valinnan tekevät miehet Somaliasta. Esiraati kokoontuu kaukana Afrikassa. Voittaja valitaan elokuussa Helsingissä. Ihanin Suomi-nainen palkitaan Afrikan-matkalla.
Kilpailun järjestää TV1:n ensi kesän viihdeohjelma Ähläm Sähläm. Alustavan karsinnan tekee Ähläm Sählämin toimitus, joka valitsee maaliskuussa 12 naista varsinaiseen kisaan. "
No, todellisuudessa lienee joku hakkeri asialla. Otin nuo ruutukaappaukset todisteeksi, koska todennäköisesti linkkiä ei enää huomenaamulla ole. (Kuvat saa luettavan isoiksi klikkaamalla niitä ja odottamalla hetki, kunnes oikeaan alanurkkaan ilmaantuu sellainen nuolineliö, jolla kuva suurenee koko ikkunan kokoiseksi.) Ainakin minun on vaikeaa uskoa, että Ylellä olisi ohjelma nimeltä Ähläm Sähläm.Liittyisikö tämä jotenkin niihin pilapiirroksiin? Vai onko muuten vaan joku humoristi asialla?
keskiviikkona, helmikuuta 22, 2006
On erilaista odotusta
Olen ollut taas kovin kiireinen, lukenut tenttiin & tehnyt paljon työtä. Mitään edistystä odotuksessa ei ole ollut. Nyt vaikuttaa siltä, että menee vähintään huhtikuulle, ennen kuin saamme nimeämiset. Ovat huhuja, mutta uskottavia.
Erilaistakin odotus voisi olla. Eräs samanikäinen ystäväni odottaa lasta, esikoistaan. Vauva sai alkunsa vahingossa, lomaromanssista. Toki kyseessä oli iloinen vahinko, ystäväni ei luullut ikinä äidiksi pääsevänsä. Ystäväni joutuu muuttamaan kohta ihan uudelle paikkakunnalle, kun häneltä menee asunto alta, ja hän voi jäädä jo äitiyslomalle. Hänellä ei ole mitään tulevalle vauvalle, koska hänellä ei ole rahaa edes laskuihin. Siihen liittyy monia asioita, joita en nyt tässä käy läpi.
Jotenkin tuollainen vahinko-odottaminen ei ihanteellisiin olosuhteisiin tuntuu minusta oudolta, vaikka tiedänkin, että kaikki muut saavatkin tehdä lapsia, miten haluavat. Mutta kun tämä meidän lapsen saaminen on niin kontrolloitua, niin syynättyä, niin se vaan tuntuu kummalliselta.
Mulla kävi niin sääliksi ystävääni ja tulevaa vauvaa, että kävin ostamassa pienen starttipaketin kirpputorilla pieniä 50-56-62-68-senttisiä vaatteita. Ostin ihan perusarkivaatteita, bodeja, potkuhousuja, kokohaalareita, kaikki neutraalin värisiä, jotka sopivat tytölle ja pojalle. Lähetän ne sitten uuteen osoitteeseen, kun hän on muuttanut.
Olin ajatellut ostaa tälle vauvalle jonkun kivan juhlavaatteen, kun hän syntyy. Nyt päätin ostaa korillisen ja mielummin ammeellisen kaikkea käytännön vauvatavaraa, kuten perusvoiteita, tuttipulloja, pulloharja, ensimukeja jne. Niitä saa nyt ehdottaa mulle. Ja jotain luksusta, mikä ilahduttaa vastasynnyttänyttä.
Erilaistakin odotus voisi olla. Eräs samanikäinen ystäväni odottaa lasta, esikoistaan. Vauva sai alkunsa vahingossa, lomaromanssista. Toki kyseessä oli iloinen vahinko, ystäväni ei luullut ikinä äidiksi pääsevänsä. Ystäväni joutuu muuttamaan kohta ihan uudelle paikkakunnalle, kun häneltä menee asunto alta, ja hän voi jäädä jo äitiyslomalle. Hänellä ei ole mitään tulevalle vauvalle, koska hänellä ei ole rahaa edes laskuihin. Siihen liittyy monia asioita, joita en nyt tässä käy läpi.
Jotenkin tuollainen vahinko-odottaminen ei ihanteellisiin olosuhteisiin tuntuu minusta oudolta, vaikka tiedänkin, että kaikki muut saavatkin tehdä lapsia, miten haluavat. Mutta kun tämä meidän lapsen saaminen on niin kontrolloitua, niin syynättyä, niin se vaan tuntuu kummalliselta.
Mulla kävi niin sääliksi ystävääni ja tulevaa vauvaa, että kävin ostamassa pienen starttipaketin kirpputorilla pieniä 50-56-62-68-senttisiä vaatteita. Ostin ihan perusarkivaatteita, bodeja, potkuhousuja, kokohaalareita, kaikki neutraalin värisiä, jotka sopivat tytölle ja pojalle. Lähetän ne sitten uuteen osoitteeseen, kun hän on muuttanut.
Olin ajatellut ostaa tälle vauvalle jonkun kivan juhlavaatteen, kun hän syntyy. Nyt päätin ostaa korillisen ja mielummin ammeellisen kaikkea käytännön vauvatavaraa, kuten perusvoiteita, tuttipulloja, pulloharja, ensimukeja jne. Niitä saa nyt ehdottaa mulle. Ja jotain luksusta, mikä ilahduttaa vastasynnyttänyttä.
keskiviikkona, helmikuuta 01, 2006
Uskallusta on mennä jo näin pitkälle
Soitin juuri seurakuntani papille ristiäisistä. Lähinnä kiinnosti se, millainen seurakuntasali siinä kirkon yhteydessä on, kun en ole juuri siellä käynyt. 80 henkeä mahtuu hyvin ja 80 on kahvikalusto, joten siitä ei tarvitse huolehtia. Ei meille silti noin massiiviset ristiäiset tule, mutta varmaan useampi kymmenen vierasta kuitenkin.Juttelimme hetken myös vaatteista ja nimestä. Olemme kummatkin ortodokseja, ja tavallisessa ortodoksisessa kasteessa vastasyntynyt on alasti ja hänet upotetaan veteen 3 kertaa. Kyselin, onko se upotus välttämätöntä, jos lapsi on jo isompi, eikä suostu olemaan tuolla kuvan lailla papin kanssa. Kuulemma voi soveltaa aikuiskastetta (jossa siis päätä sivellään vedellä ja tehdään mirhavoitelu).
Puvustakin puhuimme, kun mitään kastemekkoa tuskin voi ajatella. Kunhan vaate on valkoinen ja juhlava, niin se käy. Ajattelin hakea Kiinasta sopivaa valkoista kiinamekkoa juhlamekoksi. Jos lapsi on poika, niin valkoinen paita ja housut.
Ortodoksilapselle annetaan perinteisesti vain yksi nimi, mutta tästä on kyllä lipsuttu Ortodoksiviestin Kastetut-osaston mukaan. Mutta vähintään yhdellä nimellä tulisi olla yhteys ortodoksiseen nimistöön ja taivaalliseen esirukoilijaan. Sanoin, että jos lapsen kiinalainen nimi on sellainen, jota voi käyttää, olemme ajatelleet säilyttää kiinalaisen nimen kutsumanimenä eikä kakkosnimenä. Pappi koetti kyllä puhua, että kristillinen nimi olisi kutsumanimi. Saa nähdä, joutuuko siitä vielä taittamaan peistä.
Menemme sitten tutustumaan, kun tiedämme ajankohtaa paremmin. Mitenkähän nuo ristiäiset sitten sujuvat? Pysyyköhän lapsi aloillaan yhtään. Se on meinaan aika pitkä tilaisuus. Se sakramenttisosuus kestää vähintään noin puoli tuntia. Onneksi tuo pappi oli kastanut jo 2 adoptiolasta aiemmin.
maanantaina, tammikuuta 30, 2006
Neljän suorat
Kiitos Nannelle haastamisesta! Tällä hetkellä olen uponnut viikonloppuisten Educa-messujen sulatteluun ja tutkimusmetodien opiskeluun, joten ihan hyvä keventää vähän.
Vastaan haasteeseen esittämällä omia neljän suoriani.
Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana (näitä on ollut paljon! laitan menneisyyden paikkoja)
opettajan sijainen
Hakaniemen torikahvilan kahvila-apulainen
postineiti (siis luukulla)
tv-uutisten leikkaaja
Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan
Korppi sylissä
Breaking the waves
Jules & Jim
Miehuuskoe
Neljä paikkaa, joissa olen asunut (näitäkin on paljon)
pienen tehdaspaikkakunnan pieni kerrostalo, II kerros, kolmio (eka jonka muistan, muttei faktisesti eka)
hippikommuuni Espoossa rintamamiestalossa
Pispalassa eräässä nykyään puretussa puutalossa
Torkkelinmäen sinkkuasunto 8. kerroksessa hulppeine näkymine
Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän
Sopranos
Amyn lailla
Oz
Strömsö
Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla
Auschwitzissä
Barcelonassa
Pariisissa
Prahassa
Neljä suosikkiruokaani
poronkäristys ja perunamuusi
kaikki thaimaalainen ja intialainen ruoka
lammas missä muodossa tahansa
lohimedaldongit ja puikulaperunamuusi
Neljä saittia, joilla käyn päivittäin (tai lähes päivittäin...)
Blogilista
useammalla suljetulla adoptioaiheisella keskusteluryhmällä
hs.fi
Verkkiksen adoptiopalsta
Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt
Kiinassa lasta hakemassa
Lomalla jossain missä on jo kevät tai kylpylässä
Äidin ja isän luona rauhoittumassa luonnon keskellä
lampaita rapsuttamassa tuossa kilsan parin päässä
Neljä blogia, joita mainostaa
En viitsi mainostaa muutenkin kovin tunnettuja kuten Viistoa pintaa tai Ryytimaata, ja ajattelin nostaa esiin muutenkin niitä, joita en oo vielä saanut aikaiseksi tuohon sivupalkkiin kirjata, joten mainostan nyt seuraavia (suluissa miksi):
Kirjaksi?: Tarinoita siitä, mitä tapahtuu, kun harrastajakirjoittajan toive saada käsikirjoitus julkaistuksi alkaa saada hentoa pohjaa (mielenkiinnosta, omien haaveiden takia)
Kotimiestä: Koti-isä, poika n.2-vuotias Abduktoitu Locombiasta. Ajatuksia ja tapahtumia joita voi tapahtua vain kotimiehille ja niiden jälkikasvulle. (humoristinen miesnäkökulma adoptioon)
Käkkijän kertomaa: Geokätkentä on harrastus, jossa toiset harrastajat piilottavat jonnekin pakastepurkin eli kätkön ja ottavat siitä satelliittipaikantimella eli GPSr:llä koordinaatit ja ilmoittavat ne Internetissä. Toiset harrastajat syöttävät kätkön koodinaatit omaan paikantimeensa ja menevät etsimään purkkia. Löytönsä he kirjaavat sekä purkissa olevaan vihkoon, että kätkön sivulle Internetiin. Tämä blogi kertoo geokätkennästä ja samalla vähän muustakin. (vaikuttaa kivalta uudelta harrastukselta)
Salanimi & salanimeä Mitähän sillä tädillä tänään juolahtaa mieleen? (usein jotain kiinnostavaa, olen huomannut)
Haasteen heitän eteenpäin Kauralle! Ja hyvää kiinalaista uutta vuotta (vuosi vaihtui sunnuntaina)!
Vastaan haasteeseen esittämällä omia neljän suoriani.
Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana (näitä on ollut paljon! laitan menneisyyden paikkoja)
opettajan sijainen
Hakaniemen torikahvilan kahvila-apulainen
postineiti (siis luukulla)
tv-uutisten leikkaaja
Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan
Korppi sylissä
Breaking the waves
Jules & Jim
Miehuuskoe
Neljä paikkaa, joissa olen asunut (näitäkin on paljon)
pienen tehdaspaikkakunnan pieni kerrostalo, II kerros, kolmio (eka jonka muistan, muttei faktisesti eka)
hippikommuuni Espoossa rintamamiestalossa
Pispalassa eräässä nykyään puretussa puutalossa
Torkkelinmäen sinkkuasunto 8. kerroksessa hulppeine näkymine
Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän
Sopranos
Amyn lailla
Oz
Strömsö
Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla
Auschwitzissä
Barcelonassa
Pariisissa
Prahassa
Neljä suosikkiruokaani
poronkäristys ja perunamuusi
kaikki thaimaalainen ja intialainen ruoka
lammas missä muodossa tahansa
lohimedaldongit ja puikulaperunamuusi
Neljä saittia, joilla käyn päivittäin (tai lähes päivittäin...)
Blogilista
useammalla suljetulla adoptioaiheisella keskusteluryhmällä
hs.fi
Verkkiksen adoptiopalsta
Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt
Kiinassa lasta hakemassa
Lomalla jossain missä on jo kevät tai kylpylässä
Äidin ja isän luona rauhoittumassa luonnon keskellä
lampaita rapsuttamassa tuossa kilsan parin päässä
Neljä blogia, joita mainostaa
En viitsi mainostaa muutenkin kovin tunnettuja kuten Viistoa pintaa tai Ryytimaata, ja ajattelin nostaa esiin muutenkin niitä, joita en oo vielä saanut aikaiseksi tuohon sivupalkkiin kirjata, joten mainostan nyt seuraavia (suluissa miksi):
Kirjaksi?: Tarinoita siitä, mitä tapahtuu, kun harrastajakirjoittajan toive saada käsikirjoitus julkaistuksi alkaa saada hentoa pohjaa (mielenkiinnosta, omien haaveiden takia)
Kotimiestä: Koti-isä, poika n.2-vuotias Abduktoitu Locombiasta. Ajatuksia ja tapahtumia joita voi tapahtua vain kotimiehille ja niiden jälkikasvulle. (humoristinen miesnäkökulma adoptioon)
Käkkijän kertomaa: Geokätkentä on harrastus, jossa toiset harrastajat piilottavat jonnekin pakastepurkin eli kätkön ja ottavat siitä satelliittipaikantimella eli GPSr:llä koordinaatit ja ilmoittavat ne Internetissä. Toiset harrastajat syöttävät kätkön koodinaatit omaan paikantimeensa ja menevät etsimään purkkia. Löytönsä he kirjaavat sekä purkissa olevaan vihkoon, että kätkön sivulle Internetiin. Tämä blogi kertoo geokätkennästä ja samalla vähän muustakin. (vaikuttaa kivalta uudelta harrastukselta)
Salanimi & salanimeä Mitähän sillä tädillä tänään juolahtaa mieleen? (usein jotain kiinnostavaa, olen huomannut)
Haasteen heitän eteenpäin Kauralle! Ja hyvää kiinalaista uutta vuotta (vuosi vaihtui sunnuntaina)!
maanantaina, tammikuuta 23, 2006
Sauli ei ymmärrä adoptiota
Sauli Niinistö on esittänyt aika erikoisen mielipiteensä adoptiovanhempien etuisuuksista Interpedian lehdessä 4/05. Siinä kysyttiin, millä ehdokkaat perustelevat eroavaisuudet sosiaalisissa etuuksissa. Johdannossa oli mainittu eroavaisuuksina lyhyempi vanhempainvapaakausi verrattuna biologisiin perheisiin ja se, että yli 7-vuotiaan adoptoidessa ei ole vanhempainrahakautta ollenkaan. Muut vastanneet (Lax, Kallis, Hautala) eivät hyväksyneet eroavaisuuksia.
Niinistön mielestä "Adoptiolapsen vaikutus perheen talouteen on kuitenkin pienempi niin odotusaikana kuin vauvavarusteiden osalta. Isompien lapsien kohdalla lapsilisä yhtenäistää etuja. Lakia säätävän eduskunnan pitäisi tarkastella tuen tarvetta määräajoin."
Häh? Tuntuu, että Niinistö ei oikein ymmärtänyt, mitä kysyttiin. Saatava summahan perustuu etuutta käyttävän vanhemman tuloihin, eikä laskentasysteemi päivärahan suuruuden kohdalla ole sen kummemmin erilainen kuin biologisilla perheilläkään. Aika sen sijaan on huomattavasti lyhyempi (tällä hetkellä biologiset perheet saavat perhevapaita 263 arkipäivää ja adoptioperheet 180 arkipäivää).
Ja miten niin adoptiolapsi on halvempi ja vaikuttaa vähemmän perheen talouteen? Adoptiolapsi käyttää vähemmän aikaa vaippoja, kun on isompi? Aika paljon niitä vaippoja saa kulua verrattuna siihen, kun me laillistamme ja käännätämme asiakirjoja, lähetämme niitä toiselle puolen maapalloa, ja käymme hakemassa lapsen... Meillä menee omaa rahaa n. 6000 euroa tähän adoptioon. Adoptiotukea saamme 4500. Tuki on maasta riippuvainen, n. 1/3 adoption kustannuksista. Sen saa kun lapsi on nimetty ja hyväksytty, eli aika usein se menee hakumatkaan.
Minulle on myös jäänyt epäselväksi, että mitä kustannuksia biologista lasta odottavalle perheelle on lapsen odotusaikana verrattuna adoptio-odotukseen? Äitiysvaatteet?
Tarkemmin asiaa tivattaessa Niinistö on kommentoinut, että nykyinen adoptiotuki tukee hänen mielestään vain matkayhtiöitä ja hotelleja ja sinällään annetaan väärässä paikassa. Hakumatka on kuitenkin tarpeellinen lapsen saamiseksi. Luuleeko Niinistö, että me lomailemme hakumatkalla?
Hän oli myös kommentoinut, että tarveharkintaa tarvitaan edelleen sosiaalisia etuuksia myönnettäessä, sillä adoptiot ovat erilaisia. Eli siis tarpeeksi "rikkaat" adoptiovanhemmat eivät saisi tukea ollenkaan. No, onkohan hän valmis pudottamaan myös saman tulotason omaavilta biologisilta vanhemmilta vaikka puolet vanhempainrahasta tai lapsilisät pois? Tai käyköön tarpeeksi hyvin toimeentulevat neuvolassa omin rahoin, yksityisellä?
En ollut muutenkaan mikään Sale-fanittaja, mutta tässä lisäsyy äänestää sitä toista.
Niinistön mielestä "Adoptiolapsen vaikutus perheen talouteen on kuitenkin pienempi niin odotusaikana kuin vauvavarusteiden osalta. Isompien lapsien kohdalla lapsilisä yhtenäistää etuja. Lakia säätävän eduskunnan pitäisi tarkastella tuen tarvetta määräajoin."
Häh? Tuntuu, että Niinistö ei oikein ymmärtänyt, mitä kysyttiin. Saatava summahan perustuu etuutta käyttävän vanhemman tuloihin, eikä laskentasysteemi päivärahan suuruuden kohdalla ole sen kummemmin erilainen kuin biologisilla perheilläkään. Aika sen sijaan on huomattavasti lyhyempi (tällä hetkellä biologiset perheet saavat perhevapaita 263 arkipäivää ja adoptioperheet 180 arkipäivää).
Ja miten niin adoptiolapsi on halvempi ja vaikuttaa vähemmän perheen talouteen? Adoptiolapsi käyttää vähemmän aikaa vaippoja, kun on isompi? Aika paljon niitä vaippoja saa kulua verrattuna siihen, kun me laillistamme ja käännätämme asiakirjoja, lähetämme niitä toiselle puolen maapalloa, ja käymme hakemassa lapsen... Meillä menee omaa rahaa n. 6000 euroa tähän adoptioon. Adoptiotukea saamme 4500. Tuki on maasta riippuvainen, n. 1/3 adoption kustannuksista. Sen saa kun lapsi on nimetty ja hyväksytty, eli aika usein se menee hakumatkaan.
Minulle on myös jäänyt epäselväksi, että mitä kustannuksia biologista lasta odottavalle perheelle on lapsen odotusaikana verrattuna adoptio-odotukseen? Äitiysvaatteet?
Tarkemmin asiaa tivattaessa Niinistö on kommentoinut, että nykyinen adoptiotuki tukee hänen mielestään vain matkayhtiöitä ja hotelleja ja sinällään annetaan väärässä paikassa. Hakumatka on kuitenkin tarpeellinen lapsen saamiseksi. Luuleeko Niinistö, että me lomailemme hakumatkalla?
Hän oli myös kommentoinut, että tarveharkintaa tarvitaan edelleen sosiaalisia etuuksia myönnettäessä, sillä adoptiot ovat erilaisia. Eli siis tarpeeksi "rikkaat" adoptiovanhemmat eivät saisi tukea ollenkaan. No, onkohan hän valmis pudottamaan myös saman tulotason omaavilta biologisilta vanhemmilta vaikka puolet vanhempainrahasta tai lapsilisät pois? Tai käyköön tarpeeksi hyvin toimeentulevat neuvolassa omin rahoin, yksityisellä?
En ollut muutenkaan mikään Sale-fanittaja, mutta tässä lisäsyy äänestää sitä toista.
Lämpenee, kuumenee...ja pelottaa
Nyt siellä samaisella CCAA:n sivustolla lukee, että CCAA on matchannut lapset niille perheille, joiden paperit on rekisteröity 13.5. 2005. Meillähän tuo päivä on 28.6. 2005. Ollaan siis jo tosi lähellä.Samaan aikaan surettaa, ahdistaa ja pelottaa kauheasti. En voi tähän pelkoon johtavista syistä kirjoittaa kovin tarkkaan edes näin nimettömänä, mutta sattuneista syistä johtuen olen viime aikoina miettinyt hyvin paljon lapsiesityksen hylkäämistilannetta. Ja ruvennut pelkäämään sitä omalle kohdalle.
Mehän emme ole adoptoimassa ns. erityistarpeista lasta. Emme ole luetteloineet hakukirjeeseen niitä erityistarpeita, mitä voimme hyväksyä. Kotiselvityksessä lukee, että olemme keskustelleet mahdollisista erityistarpeista, ja olemme valmiit adoptoimaan lapsen, jolla on sellaisia erityistarpeita, mitä voi täällä Suomessa korjata helposti. Emme ole kuitenkaan vaatimassa mitään ns. täydellistä lasta, ja monet esimerkkinä käytettävät erityistarpeet kuten vaikka sormen puuttuminen tai likinäköisyys tuntuvat aika helpoltakin hyväksyä.
En ole kauhean tosissani edes pohtinut lapsiesityksen hylkäämistä ennen tätä. Mutta nyt kun se on konkretisoitunut, olen miettinyt joka päivä, mikä johtaisi meillä sellaiseen päätökseen. Fas on sellainen. Se vaikutti meillä ihan maavalintoihinkin. Samoin tosi syvä kehitysvamma. Miehellä rajat ovat vähän tiukemmat, mutta silti hän esim. mieltää siskonpoikansa aspergereineen kaikkineen normaaliksi lapseksi. Ja molemmat ymmärrämme, että adoptioon liittyy aina jotain taustan aiheuttamaa kiintymyssuhdeongelmaa. Ja että koskaan ei tiedä, mihin itse kukin myöhemmin sairastuu.
Nyt tajuan senkin, että tässä Kiinan kronologisessa systeemissä on vaaransakin. Jos kaikki läheiset osaavat odottaa nimeämistä tiettyyn aikaan, ja jos meillä on edessä hyvin vaikea ja surullinen päätös, niin en haluaisi, että kaikki sen tietävät. Tässä nettijulkisuudessakin on vaaransa, koska hyvin monet tunnistavat näissä pienissä piireissä toisensa.
Siksi olemme päättäneet, että sukulaisille ja tuttaville ei kerrota, kuinka lähellä nimeämistä olemme. Kerromme vasta, kun olemme saaneet nimeämisen, ja nähneet terveystiedot. En halua ruveta puimaan tuollaista valintaa kaikkien kanssa.
torstaina, tammikuuta 19, 2006
Askel lähempänä häntä...
CCAA:n eli Kiinan adoptio-viranomaisten sivuilla lukee, että nyt on kesäkuussa tulleet asiakirjat olleet review-huoneessa. Siellä asiakirjat käydään läpi ja hakijoista pyydetään lisäselvityksiä, jos se on tarpeen. Se tarkoittaa, että kohta meidän asiakirjat pääsevät matching-huoneeseen, eli siihen tilanteeseen, missä joku lapsi katsotaan meille sopivaksi ja nimetään meille. Se voi kestää n. 2 kk. Eli ehkä maaliskuussa? Tai huhtikuussa?
Noissa kuvissa näkyy niitä hakijoiden asiakirjoja matching-huoneessa ja yhden lapsen nimeämiseen tarkoitettu dokumentti tarkemmin. Jossain tuollaisessa pinossa ovat kohta meidänkin asiakirjat. Ja kohta joku katsoo, että olisimme sopivat vanhemmat juuri tälle lapselle.
Tämä tulee koko ajan konkreettisemmaksi. Pitäisikö kohta jo hankkia jotain varmasti tarvittavaa, esim. Stokken Tripp Trapp-syöttötuoli?
keskiviikkona, tammikuuta 18, 2006
Opinnot etenee
Sain siitä jättämästäni esseestä myös 5. Tämä opiskeluhan sujuu hyvin, paremmin kuin odotin. En odottanut, että olisin kaikkein huonoinkaan, mutta pidin numeroita 3-4 tavoitteena. Kohtahan voi ylpistyä niin, että alkaa suorastaa harmittaa, jos saa arvosanan 4 :-). Ehkä motivaatio vaikuttaa näin paljon arvosanoihin.
Kirjoitin siis aiheesta "Miten voisimme luoda tarkkaavaisuuden ongelmista kärsivälle oppilaalle tehokkaan ja mielekkään oppimisympäristön ns. tavalliselle luokalle? Mitä asioita opetuksen järjestämisessä tulisi ottaa huomioon? Miten voitaisiin ehkäistä mahdollisia ongelmia (esim. koulukiusaaminen)?"
Täytyy tunnustaa, että vaikka kirjoitin tuon esseen kaikille avoimen koulun puolesta, en ole 100 % vakuuttunut, että kaikkien oppilaiden olisi syytä olla samalla luokalla. Se voi olla todella hankalaa koko luokalle, eikä välttämättä palvele sitä erityistä tukea tarvitsevaa oppilasta, esim. ääniyliherkkää autistia. Mutta opin tuota tehtävää tehdessä paljon siitä, miten edistää oppilaiden/ryhmän yhteistoimintaa ja keskinäistä ystävystymistä. Ja miten sitä kautta voi vähentää kiusaamisen ja eristämisen riskiä.
Kirjoitin siis aiheesta "Miten voisimme luoda tarkkaavaisuuden ongelmista kärsivälle oppilaalle tehokkaan ja mielekkään oppimisympäristön ns. tavalliselle luokalle? Mitä asioita opetuksen järjestämisessä tulisi ottaa huomioon? Miten voitaisiin ehkäistä mahdollisia ongelmia (esim. koulukiusaaminen)?"
Täytyy tunnustaa, että vaikka kirjoitin tuon esseen kaikille avoimen koulun puolesta, en ole 100 % vakuuttunut, että kaikkien oppilaiden olisi syytä olla samalla luokalla. Se voi olla todella hankalaa koko luokalle, eikä välttämättä palvele sitä erityistä tukea tarvitsevaa oppilasta, esim. ääniyliherkkää autistia. Mutta opin tuota tehtävää tehdessä paljon siitä, miten edistää oppilaiden/ryhmän yhteistoimintaa ja keskinäistä ystävystymistä. Ja miten sitä kautta voi vähentää kiusaamisen ja eristämisen riskiä.
maanantaina, tammikuuta 16, 2006
Outojen tapojen meemi
Salanimi & Salanimen haastamana kerron nyt viidestä omituisesta tavastani Weird Habits - meemiin. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.
1. Lapsena kävin päivittäin itseni kanssa keskusteluja (päänsisäisesti, en ääneen). Kun koulussa opin uusia kieliä, niin keskustelin niillä kielillä, vaikka "Jack is a boy and Spot is a dog"-tason kielitaidolla. Katsoin sitten myöhemmin sanakirjasta puuttuvat sanat. Vieläkin teen tätä joskus, kun opettelen uutta kieltä tai on muuten tylsää esim. bussissa istuessa. Usein toinen hahmo on ns. mielikuvitushahmo ja toinen minä oikeasti.
2. Kun pelästyn tai mua ahdistaa tai ei huvita, minua käy nukuttamaan vastustamattomasti. Jos on mahdollista, menen noissa tunnetiloissa nukkumaan. Olen esimerkiksi nukkunut pienellä nurmikentällä moottoritien vieressä, kun olin liftaamassa Amsterdamista Kööpenhaminaan ja sieltä kotiin ja ei huvittanut jutella kenenkään kanssa. Piiloudun siis nukkumalla pahalta.
3. Pelkään kauhuelokuvia ihan oikeasti. Eikä sen kauhun tarvitse olla kovin väkivaltaista kauhua edes. Esim. Signsin näkemisen seuraavana aamuna näin sen häilyvän ufo-hahmon meidän suihkuverhon takana. Ja olin päälle 30, kun tämä tapahtui. Huudan lujaa ääneen, jos on jotain sellaista kauhua, jossa joku vaanii toista tai peiliin ilmestyy joku muu. Joten aina, kun televisiosta tulee elokuva, josta sanotaan alussa "ei suositella alle 15-vuotiaille", mies lisää "eikä Piikkikselle". Katson silti niitä elokuvia ja tykkäänkin.
4. Himoitsen maissia purkista. Se on ihan oikea himo eikä vaan laimea pitäminen. Olen miettinyt, mitä ainetta siinä on, että saivat mut näin koukkuun.
5. Itken sopivassa mielentilassa mitä tahansa. Esim. itken, kun kuulen surullisen laulun (esim. viime aikoina James Bluntin Goodbye my lover) tai näen surullisia asioita tv:sta, esim. lapsien kärsimystä tai jonkun kuolemaa, vaikka se olisi fiktiotakin. Hassua tässä on se, että olen ollut uutistoimituksessa töissä ja käsitellyt todella rankkoja ihan todellisia uutiskuvia itkemättä…
Ja haastan seuraavaksi Onnelan Nannen, Kauran, Adoptiomatkan, SekäEttän Tuazophian ja Kevätsipulikukkien Scillan.
1. Lapsena kävin päivittäin itseni kanssa keskusteluja (päänsisäisesti, en ääneen). Kun koulussa opin uusia kieliä, niin keskustelin niillä kielillä, vaikka "Jack is a boy and Spot is a dog"-tason kielitaidolla. Katsoin sitten myöhemmin sanakirjasta puuttuvat sanat. Vieläkin teen tätä joskus, kun opettelen uutta kieltä tai on muuten tylsää esim. bussissa istuessa. Usein toinen hahmo on ns. mielikuvitushahmo ja toinen minä oikeasti.
2. Kun pelästyn tai mua ahdistaa tai ei huvita, minua käy nukuttamaan vastustamattomasti. Jos on mahdollista, menen noissa tunnetiloissa nukkumaan. Olen esimerkiksi nukkunut pienellä nurmikentällä moottoritien vieressä, kun olin liftaamassa Amsterdamista Kööpenhaminaan ja sieltä kotiin ja ei huvittanut jutella kenenkään kanssa. Piiloudun siis nukkumalla pahalta.
3. Pelkään kauhuelokuvia ihan oikeasti. Eikä sen kauhun tarvitse olla kovin väkivaltaista kauhua edes. Esim. Signsin näkemisen seuraavana aamuna näin sen häilyvän ufo-hahmon meidän suihkuverhon takana. Ja olin päälle 30, kun tämä tapahtui. Huudan lujaa ääneen, jos on jotain sellaista kauhua, jossa joku vaanii toista tai peiliin ilmestyy joku muu. Joten aina, kun televisiosta tulee elokuva, josta sanotaan alussa "ei suositella alle 15-vuotiaille", mies lisää "eikä Piikkikselle". Katson silti niitä elokuvia ja tykkäänkin.
4. Himoitsen maissia purkista. Se on ihan oikea himo eikä vaan laimea pitäminen. Olen miettinyt, mitä ainetta siinä on, että saivat mut näin koukkuun.
5. Itken sopivassa mielentilassa mitä tahansa. Esim. itken, kun kuulen surullisen laulun (esim. viime aikoina James Bluntin Goodbye my lover) tai näen surullisia asioita tv:sta, esim. lapsien kärsimystä tai jonkun kuolemaa, vaikka se olisi fiktiotakin. Hassua tässä on se, että olen ollut uutistoimituksessa töissä ja käsitellyt todella rankkoja ihan todellisia uutiskuvia itkemättä…
Ja haastan seuraavaksi Onnelan Nannen, Kauran, Adoptiomatkan, SekäEttän Tuazophian ja Kevätsipulikukkien Scillan.
torstaina, tammikuuta 12, 2006
Esseen on pakko painaa
Nyt olen saanut väännettyä sen esseen, josta oli jo aiemmin puhe. Aiheena oli "Miten voisimme luoda tarkkaavaisuuden ongelmista kärsivälle oppilaalle tehokkaan ja mielekkään oppimisympäristön ns. tavalliselle luokalle? Mitä asioita opetuksen järjestämisessä tulisi ottaa huomioon? Miten voitaisiin ehkäistä mahdollisia ongelmia (esim. koulukiusaaminen)?"Oli yllättävän vaikea kirjoittaa tuosta, vaikka kirjat ovat helpot luettavat (Saloviita T. Kaikille avoimeen kouluun- Erilaiset oppilaat tavallisella luokalla & Salmivalli, C. Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä). Oli niin soveltava tehtävä ja Saloviidan kirja niin yksityiskohtainen, että on vaikeaa kirjoittaa omia soveltamisia sen jälkeen. En tiedä, onko siinä esseessä nyt sitten vieläkään tarpeeksi omaa pohdiskelua. *Huokaus* Pääasia, että sain tehtyä ja kehtaan lähettää arvosteltavaksi.
Mikähän siinäkin on, että tarvin noihin aina tietyn määrän ahdistusta, ns. deadline-ahdistuksen? Olen muuten tyyppinä ihminen, josta monet luulevat, että olen hyvinkin lapsellinen ja sinisilmäisen naiivi, kun olen niin optimistinen ja onnellinen lapsen lailla, pelkästä olemassaolosta. Mutta oikein hakemalla haen noita ahdistushetkiä, että saan suoritettua jotain. Muuten en saa puserrettua itsestäni kaikkea irti.
Nyt on alkanut Kasvatustieteellisen tutkimuksen perusteet 3 op -kurssi, ja siinä pitää tehdä lähes 300 sivuisesta pdf-muotoisesta väitöskirjasta (Juha-Pekka Heinonen - Opetussuunnitelmat vai oppimateriaalit) ennakkotehtävä, jota ei ole vielä annettu. Tämä jakso on muutenkin aika kuiva tarkoituksena tutustua erilaisiin kasvatustieteellisen tutkimuksen lähestymistapoihin, tutkimuksen teon perusteisiin ja vaiheisiin sekä tutkimusraportin rakenteeseen. Kirjana on Metsämuuronen, J.: Tutkimuksen tekemisen perusteet ihmistieteissä. Niin että sitä ahdistusta ei tarvitse nyt hirveästi etsimällä etsiä.
torstaina, tammikuuta 05, 2006
Muistelua
Salanimi & Salanimen mukaista muistelua peruskoulusta ja muutoksesta lapsesta nuoreksi:
Luokka 1.
Kauhea pettymys, kun lukemaan jo oppinut pikku-Piikkis joutui muiden tahtiin opettelemaan jo osaamiaan kirjaimia. Rinnakkaisluokalla oleva myös lukutaitoinen kaverini sai lukea kirjoja muiden opetellessa kirjaimia. Tylsistyessäni tein matematiikan tehtäväkirjan loppuun asti syyskuun loppuun mennessä. Seuraus: opettaja otti multa kirjat pois. Sain pitää itselläni vain sitä kirjaa, mitä silloin käsiteltiin.
Luokka 2.
Sama opettaja soitti äidille, kun oksensin veripaltun päälle, kun jouduin istumaan sen kanssa koko välitunnin. Se oli tarhassa opittu selviytymiskeino pahoista ruuista. Nykyään varmaan joutuisin psykologille tuosta tavasta.
Luokka 3.
Sain silmälasit. Uusi opettaja teki kompakysymyksen meidän elämänkatsomuksesta. Vaihtoehdot olivat: Uskon Jumalaan ja Jeesukseen, Uskon kohtaloon tai Uskon, että itse pystyn määräämään elämästäni. Arvoin kahden viimeisen vaihtoehdon välillä. Valitsin Kohtalon, kun olin niin pieni, että en pystynyt itse määräämään omasta elämästäni kovinkaan hyvin.
Olisi pitänyt uskoa vieressä istuvaa eläinlääkärin poikaa, joka kuiskasi, että rastita Jeesus. Kaikki muulla lailla vastanneet nostettiin seisomaan ja piti perustella, miksi ei uskonut Jumalaan. Sanoin hätäpäissäni jotain, etten ole uskonnollisesta perheestä. Opettaja naurahti pilkallisesti ja sanoi, että jos ei ole kuin lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa.
Tämän jälkeen pelkäsin tätä opettajaa niin paljon, että en seuravalla viikolla uskaltanut pyytää vessaan kesken koetuntia ja pissasin housuun. Kyllä. Se on häpeällisin hetki kouluajoilta, minkä muistan.
Luokka 4.
Se edellisessäkin tarinassa esiintynyt opettaja sanoi, että jos olen kunnolla, pääsen enkeliksi joulukuvaelmaan. Olin niin kiltisti kuin ikinä osasin. Enkelien valinnan kohdalla opettaja sanoi minulle, että tummatukkaiset eivät voi olla enkeleitä.
Keväällä opettaja soitti kotiin, että pelaan "uhkapelejä", kun pelattiin kovalla pakkasella kolikkopeliä, jossa heitettiin pennejä ja viisipennisiä seinää vasten ja ne sai itselleen, jos ulottui peukalolla ja etusormella koskemaan kumpaankin yhtäaikaa. Lintsasin eka kerran, läheiseen baariin kuuntelemaan levyautomaatista levyjä.
Luokka 5.
Minusta tuli punkkari. Muut luokalla olivat diinareita. Minulla oli Pelle Miljoona-collegepaita ja hakaneuloja farkuissa. Värjäsin eka kerran hiukset.
Silti olin pikkutyttö, joka ei uskaltanut alkaa olemaan kenenkään kaa ja joka leikki daisyilla, teki luontolehteä, ratsasti, hiihti ja soitti huilua.
Kunnianhimo kasvoi uuden opettajan myötä. Voitin kirjoituskilpailuja ja koulun joulunäytelmäkilpailun. Esitin itse siinä joulupukin muoria, joka otti yliannostuksen unilääkkeitä annetuaan niitä sitä ennen myös joulupukille. Todistus nousi yli yhdeksän keskiarvoon (sitä ennen olin n. seiskan, kasin oppilas, paitsi äidinkielessä, musiikissa, kuvaamataidossa ja englannissa oli aina kiitettävä).
Luokka 6.
Voitin taas joulunäytelmäkilpailun. Ihastuin eka kerran. Se poika olisi halunnut olla mun kaa. Uskalsin pussata häntä koulun discon jälkeen muilta piilossa, mutta en julkisesti liikkua yhdessä. Kesän olin lammaspaimen ja hevostenhoitaja tallillani.
Luokka 7.
Ihastuin varmaan 10 kertaa, yleensä kaikkiin kovispoikiin. Hevoset ja huilu jäivät. Aloin valokuvata ja liityin kameraseuraan. Opin pimiötyöskentelyä. Punktyylini muuttui vähän gootahtavampaan suuntaan. Maistoin tupakkaa. Oli pahaa. Koulu meni yhä paremmin. Oli hyviä opettajia, eikä yhtään sadistia joukossa.
Luokka 8.
Join eka kerran viinaa. Ihastuin tosi monesti. Seurustelin pojan kanssa, joka soitti bändissä. Isoveljeni ei tykännyt tästä pojasta, vaikka viatontahan se vielä oli. Koulussa meillä oli hyvä porukka luokalla, ja tutustuin joihinkin nyt tämänkin hetken parhaimpiin ystäviini. Menin mukaan nuorisoteatteritoimintaan.
Luokka 9.
Käytiin teatteri- ja tanssiryhmän kanssa esiintymässä ulkomaita (Norjaa) myöten. Sijoituin valtakunnallisessa Kalevala-juhlavuoden kirjoituskilpailussa ja sain palkintomatkan. Sain myös läänin parhaan ja Suomen 4. parhaan tuloksen englannin valtakunnallisissa kokeissa. Kun koulu loppui, sain 2 stipendiä. Opettajat koettivat puhua mua valitsemaan pitkää matematiikkaa lukioon, mutta valitsin kielilinjan. Kesällä kävin eka kerran rockfestareilla ja ulkomailla ilman vanhempia tai bussilastillista muita lapsia tai nuoria.
Välillä meni siis paskemmin, loppua kohti parani.
Luokka 1.
Kauhea pettymys, kun lukemaan jo oppinut pikku-Piikkis joutui muiden tahtiin opettelemaan jo osaamiaan kirjaimia. Rinnakkaisluokalla oleva myös lukutaitoinen kaverini sai lukea kirjoja muiden opetellessa kirjaimia. Tylsistyessäni tein matematiikan tehtäväkirjan loppuun asti syyskuun loppuun mennessä. Seuraus: opettaja otti multa kirjat pois. Sain pitää itselläni vain sitä kirjaa, mitä silloin käsiteltiin.
Luokka 2.
Sama opettaja soitti äidille, kun oksensin veripaltun päälle, kun jouduin istumaan sen kanssa koko välitunnin. Se oli tarhassa opittu selviytymiskeino pahoista ruuista. Nykyään varmaan joutuisin psykologille tuosta tavasta.
Luokka 3.
Sain silmälasit. Uusi opettaja teki kompakysymyksen meidän elämänkatsomuksesta. Vaihtoehdot olivat: Uskon Jumalaan ja Jeesukseen, Uskon kohtaloon tai Uskon, että itse pystyn määräämään elämästäni. Arvoin kahden viimeisen vaihtoehdon välillä. Valitsin Kohtalon, kun olin niin pieni, että en pystynyt itse määräämään omasta elämästäni kovinkaan hyvin.
Olisi pitänyt uskoa vieressä istuvaa eläinlääkärin poikaa, joka kuiskasi, että rastita Jeesus. Kaikki muulla lailla vastanneet nostettiin seisomaan ja piti perustella, miksi ei uskonut Jumalaan. Sanoin hätäpäissäni jotain, etten ole uskonnollisesta perheestä. Opettaja naurahti pilkallisesti ja sanoi, että jos ei ole kuin lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa.
Tämän jälkeen pelkäsin tätä opettajaa niin paljon, että en seuravalla viikolla uskaltanut pyytää vessaan kesken koetuntia ja pissasin housuun. Kyllä. Se on häpeällisin hetki kouluajoilta, minkä muistan.
Luokka 4.
Se edellisessäkin tarinassa esiintynyt opettaja sanoi, että jos olen kunnolla, pääsen enkeliksi joulukuvaelmaan. Olin niin kiltisti kuin ikinä osasin. Enkelien valinnan kohdalla opettaja sanoi minulle, että tummatukkaiset eivät voi olla enkeleitä.
Keväällä opettaja soitti kotiin, että pelaan "uhkapelejä", kun pelattiin kovalla pakkasella kolikkopeliä, jossa heitettiin pennejä ja viisipennisiä seinää vasten ja ne sai itselleen, jos ulottui peukalolla ja etusormella koskemaan kumpaankin yhtäaikaa. Lintsasin eka kerran, läheiseen baariin kuuntelemaan levyautomaatista levyjä.
Luokka 5.
Minusta tuli punkkari. Muut luokalla olivat diinareita. Minulla oli Pelle Miljoona-collegepaita ja hakaneuloja farkuissa. Värjäsin eka kerran hiukset.
Silti olin pikkutyttö, joka ei uskaltanut alkaa olemaan kenenkään kaa ja joka leikki daisyilla, teki luontolehteä, ratsasti, hiihti ja soitti huilua.
Kunnianhimo kasvoi uuden opettajan myötä. Voitin kirjoituskilpailuja ja koulun joulunäytelmäkilpailun. Esitin itse siinä joulupukin muoria, joka otti yliannostuksen unilääkkeitä annetuaan niitä sitä ennen myös joulupukille. Todistus nousi yli yhdeksän keskiarvoon (sitä ennen olin n. seiskan, kasin oppilas, paitsi äidinkielessä, musiikissa, kuvaamataidossa ja englannissa oli aina kiitettävä).
Luokka 6.
Voitin taas joulunäytelmäkilpailun. Ihastuin eka kerran. Se poika olisi halunnut olla mun kaa. Uskalsin pussata häntä koulun discon jälkeen muilta piilossa, mutta en julkisesti liikkua yhdessä. Kesän olin lammaspaimen ja hevostenhoitaja tallillani.
Luokka 7.
Ihastuin varmaan 10 kertaa, yleensä kaikkiin kovispoikiin. Hevoset ja huilu jäivät. Aloin valokuvata ja liityin kameraseuraan. Opin pimiötyöskentelyä. Punktyylini muuttui vähän gootahtavampaan suuntaan. Maistoin tupakkaa. Oli pahaa. Koulu meni yhä paremmin. Oli hyviä opettajia, eikä yhtään sadistia joukossa.
Luokka 8.
Join eka kerran viinaa. Ihastuin tosi monesti. Seurustelin pojan kanssa, joka soitti bändissä. Isoveljeni ei tykännyt tästä pojasta, vaikka viatontahan se vielä oli. Koulussa meillä oli hyvä porukka luokalla, ja tutustuin joihinkin nyt tämänkin hetken parhaimpiin ystäviini. Menin mukaan nuorisoteatteritoimintaan.
Luokka 9.
Käytiin teatteri- ja tanssiryhmän kanssa esiintymässä ulkomaita (Norjaa) myöten. Sijoituin valtakunnallisessa Kalevala-juhlavuoden kirjoituskilpailussa ja sain palkintomatkan. Sain myös läänin parhaan ja Suomen 4. parhaan tuloksen englannin valtakunnallisissa kokeissa. Kun koulu loppui, sain 2 stipendiä. Opettajat koettivat puhua mua valitsemaan pitkää matematiikkaa lukioon, mutta valitsin kielilinjan. Kesällä kävin eka kerran rockfestareilla ja ulkomailla ilman vanhempia tai bussilastillista muita lapsia tai nuoria.
Välillä meni siis paskemmin, loppua kohti parani.
Vielä yksi ryhmä ennen meitä
Nyt on sitten huhtikuussa paperinsa Kiinaan lähettäneet saaneet nimeämiset. Interpedialla oli 11 perhettä tai yksinhakijaa lähettänyt paperinsa huhtikuussa. Heistä peräti viidelle oli nimetty poika, joten poikia tulee yhä enemmän. Monille tutuille tämä on ollut yllätys. Jotkut kyselevät multakin suoraan, kuuluuko tytöstä mitään, johon aina korjaan "voi se olla poikakin". Silti sama saattaa kysyä seuraavan kerran tavatessa taas tytön kuulumisia. Nyt sitten olen kertonut lähipiiriin tätä uutista, ja valmistellut siihen, että ihan todella meille voi tulla poika.Edelliset nimeämiset tulivat 10.11., 1,5 kk sitten. Tämä tahti voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavaa: toukokuussa paperinsa lähettäneet voisivat saada nimeämisen helmikuun puolessavälissä tai loppupuolella ja me huhti-toukokuussa. Kohta on kiinalainen uusivuosi, joten silloin viikkoon pariin ei tapahdu mitään virastoissa.
Vielä olen ihan tyyni. Mies on jo ihan tulisilla hiilillä, luulee joka soittoani ja meiliä siksi tiedoksi.
perjantaina, joulukuuta 30, 2005
Pesänrakennusvietti iskee
Olen jo ruvennut toteuttamaan yhtä ikuista lupausta uudelle vuodelle, eli kaappien ja hyllyjen järjestelyä ja siivousta. Olen nyt käynyt pari hyllyä läpi, kun ostin alennusmyynnistä 2 uutta kirjahyllyn pätkää ja tyhjennän nyt vanhoja uusiin laitettavaksi.Lisäksi haaveilen ostavani yhdelle olohuoneen seinälle kuvassa olevaa Lundian vakolakattua hyllyä. Siihen tulisi kaikki 500 vinyyliä ja cd-levyt, levysoitin, cd-soitin, kaiuttimet + paljon kirjoja. Alhaalle tulisi mun käsityölehdille hyvä säilytyspaikka ovelliseen kaappiin. Ja se nykyinen matala lastulevyhökötys saadaan pois siitä.
Oikeastaan ne uudet hyllyt ovat tyyliltään keittiöön sopivia. Meillä on niin vähän seiniä keittiössä, niin sijoitan ne olohuoneen puolelle heti keittiön viereen. Ne ovat valkoisia avohyllyköitä, joissa on pienet vetolaatikot (esim. pöytäliinoille ja lautasliinoille) ja asettelutilaa esim. hedelmäkorille ja kukille. Yksi taso on viinipulloille.
Toiseen niistä hyllyistä kerään kaikki keittokirjat (meillä on niitä paljon). Toiseen menee muutakin kirjaa. Mietin että joku linjaus siihen hyllyyn täytyy kehittää tyyliin vaikka kaikki kartta- ja matkustamiseen liittyvät kirjat ja taidekirjat.
Aion hankkia yhteen tangolliseen vaatekaappiin 2 matalampaa elfahyllyä tai vastaavaa alle. Niihin saa laitettua lakanoita ja pyyhkeitä enemmän kuin vastaavaan tilaan tavallista hyllyä. Sitä hyllytilaa jää sitten lapsen vaatteille. Korihyllyjen päälle mahtuu silti paitoja, lyhyitä takkeja ja jakkuja. Toiseen tankokaappiin sitten mekot japitkät takit ym. mitkä eivät matalaan mahdu.
Kun käyn kaappeja ja hyllyjä läpi, olen ottanut sivuun kaikki cd-levyt, kirjat, vaatteet ja muut tavarat, joita en tarvitse, joista en enää pidä, ja joita en enää käytä. Myyn ne pois kirpputorilla. Parempi saada muutama euro niistä, kun pitää niitä turhaan kaapissa tai hyllyssä.
Tämä kaikki sisustamisvimma liittyy siihen, että nyt täytyy tehdä hyllytilaa lapselle. Särkyvä kuten vinyylit ja cd-levyt täytyy saada oven taakse (ja mahdollisesti lukkoon). Kohta täällä ei enää asukaan 2 aikuista, vaan lapsi!
Hyvää uutta vuotta kaikille!
tiistaina, joulukuuta 27, 2005
2005 pakettiin
Salanimen blogista tällainen meemi:
1. Mitä sellaista teit vuonna 2005, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Aloitin tämän blogin ja opiskelin erityispedagogiikkaa.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Ei mulla tainnut olla lupauksia. Tai jos oli, niin kodin siivouksen lisääminen ja sen olen pitänyt. Ensi vuodelle teen kunnonkohotuslupauksen.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei. Eikä kukaan hirmu läheinen saanut lapsia muullakaan lailla. Mutta ensi vuonna ainaskin 2 synnyttää.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei. Onneksi.
5. Missä maissa kävit?
En tainnut käydä edes Tukholmassa tai Tallinnassa... eli olen ollut vain Suomessa tänä vuonna.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2006, jota puuttui vuodesta 2005?
Lapsen...
7. Mitkä vuoden 2005 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
9.3. saimme adoptioluvan ja 16.6. paperit lähtivät Kiinaan.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Varmaan tuo erityispedagogiikan opintojen aloittaminen- vihdoinkin. Tai kotiselvityksen valmistuminen, tai luvan saaminen, mutta siihen en kauheasti voinut vaikuttaa.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Ääk. Mikä nyt olisi. En saanut kaikkea tehtyä, mitä sunnittelin tälle vuodelle.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Ei ole ollut muuta kuin normaaliflunssaa.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Pari uutta kirjahyllyn pätkää. Kenkäkaappi. Arjessa parhaita ainakin :-).
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Miehen. (On kova hassuttelija.)
13. Kenen käytös masensi?
Sen ystävän, josta kirjoitin viimeksi. (Jolla on vaikeaa sopeutua mun äidiksi tuloon.)
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Elämiseen.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Luvan saamisesta, papereiden lähdöstä ja opintojen aloittamisesta.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2005?
Olavi Uusivirran Irrallaan.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?
Onnellisempi.
b) laihempi vai lihavampi?
En kumpaakaan.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Samoissa rahavaroissakin.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Lukeneeni kirjoja ilman tavoitteita.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Toivon, että olisin ollut vähemmän ärtyisä.
20. Kuinka vietit joulua?
Kahden kesken kotona.
22. Rakastuitko vuonna 2005?
En.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Tahdon asia, Gilmoren tytöt ja Amyn lailla. Muuten selkeä ykkönen on Sopranos, mutta sitä ei tainnut ollut tänä vuonna ollenkaan?
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Varmaan Imre Kertészin Kohtalottomuus.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Amadou & Mariam: Dimanche a Bamako (suosittelen kaikille, jotka haluavat olla hyvällä tuulella).
28. Mitä halusit ja sait?
Halusin sisäistä rauhaa ja jossain määrin olen saanut sitä.
29. Mitä halusit, muttet saanut?
Lapsen,paljon rahaa säästötilille...
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Oliver Hirschbiegelin Perikato.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Käytiin Tarvaspäässä kakkukahveilla. Kotonakin oli kakkua ja sain mieheltä lahjan. Täytin 36 v.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Lapsen tai lapsitiedon saaminen tänä vuonna.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2005?
Mustat farkut, musta paita. Kesällä uimapuku ja shortsit.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Oma terve järkeni.
35. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Adoptiolasten perhevapaiden epäoikeudenmukaisuus verrattuna biovanhempiin.
36. Ketä ikävöit?
Lasta ja yhtä ystävääni, joka muutti eri kaupunkiin tämän vuoden alussa.
37. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
En osaa sanoa. Ehkä eräs Simo-Pekka siltä autistiluokalta, missä kävin vierailulla, teki suurimman vaikutuksen. Myös sen luokan opettaja ja eräs muu erityisopettaja antoivat ajattelemisen aihetta.
1. Mitä sellaista teit vuonna 2005, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Aloitin tämän blogin ja opiskelin erityispedagogiikkaa.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
Ei mulla tainnut olla lupauksia. Tai jos oli, niin kodin siivouksen lisääminen ja sen olen pitänyt. Ensi vuodelle teen kunnonkohotuslupauksen.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Ei. Eikä kukaan hirmu läheinen saanut lapsia muullakaan lailla. Mutta ensi vuonna ainaskin 2 synnyttää.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei. Onneksi.
5. Missä maissa kävit?
En tainnut käydä edes Tukholmassa tai Tallinnassa... eli olen ollut vain Suomessa tänä vuonna.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2006, jota puuttui vuodesta 2005?
Lapsen...
7. Mitkä vuoden 2005 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
9.3. saimme adoptioluvan ja 16.6. paperit lähtivät Kiinaan.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Varmaan tuo erityispedagogiikan opintojen aloittaminen- vihdoinkin. Tai kotiselvityksen valmistuminen, tai luvan saaminen, mutta siihen en kauheasti voinut vaikuttaa.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Ääk. Mikä nyt olisi. En saanut kaikkea tehtyä, mitä sunnittelin tälle vuodelle.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Ei ole ollut muuta kuin normaaliflunssaa.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Pari uutta kirjahyllyn pätkää. Kenkäkaappi. Arjessa parhaita ainakin :-).
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Miehen. (On kova hassuttelija.)
13. Kenen käytös masensi?
Sen ystävän, josta kirjoitin viimeksi. (Jolla on vaikeaa sopeutua mun äidiksi tuloon.)
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Elämiseen.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Luvan saamisesta, papereiden lähdöstä ja opintojen aloittamisesta.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2005?
Olavi Uusivirran Irrallaan.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?
Onnellisempi.
b) laihempi vai lihavampi?
En kumpaakaan.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Samoissa rahavaroissakin.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Lukeneeni kirjoja ilman tavoitteita.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Toivon, että olisin ollut vähemmän ärtyisä.
20. Kuinka vietit joulua?
Kahden kesken kotona.
22. Rakastuitko vuonna 2005?
En.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Tahdon asia, Gilmoren tytöt ja Amyn lailla. Muuten selkeä ykkönen on Sopranos, mutta sitä ei tainnut ollut tänä vuonna ollenkaan?
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Varmaan Imre Kertészin Kohtalottomuus.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Amadou & Mariam: Dimanche a Bamako (suosittelen kaikille, jotka haluavat olla hyvällä tuulella).
28. Mitä halusit ja sait?
Halusin sisäistä rauhaa ja jossain määrin olen saanut sitä.
29. Mitä halusit, muttet saanut?
Lapsen,paljon rahaa säästötilille...
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Oliver Hirschbiegelin Perikato.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Käytiin Tarvaspäässä kakkukahveilla. Kotonakin oli kakkua ja sain mieheltä lahjan. Täytin 36 v.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Lapsen tai lapsitiedon saaminen tänä vuonna.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2005?
Mustat farkut, musta paita. Kesällä uimapuku ja shortsit.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Oma terve järkeni.
35. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Adoptiolasten perhevapaiden epäoikeudenmukaisuus verrattuna biovanhempiin.
36. Ketä ikävöit?
Lasta ja yhtä ystävääni, joka muutti eri kaupunkiin tämän vuoden alussa.
37. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
En osaa sanoa. Ehkä eräs Simo-Pekka siltä autistiluokalta, missä kävin vierailulla, teki suurimman vaikutuksen. Myös sen luokan opettaja ja eräs muu erityisopettaja antoivat ajattelemisen aihetta.
Kateus syö ihmistä
Olipa rento joulunaika. Sen huomasi siitä, että mulla ei ole työkännykkää tänään mukana (unohtui kotiin) ja meinasin aiheuttaa hälytyksen töihin tullessa (unohdin koodin). Että näemmä myös näin lyhyt loma voi rentouttaa.
Pukki oli antelias ja sain kivoja lahjoja, mm. leffalippuja, uuden iltalaukun Indiskasta, sisustustavaraa, uudet tyynyt, rikkaimurin (oma toive) ja teflonkattilan puuron keittoon. Luntakin satoi idylliksi asti, eikä ollut liian kova stressi.
Seuraava joulu on varmaan vielä kivempi, (toivottavasti) ensimmäinen lapsiperhejoulumme. Monet kyselivät tavatessa, miten jaksan odottaa epämääräisen ajan sitä lapsitietoa. Hyvin. Itse asiassa tämä papereiden lähettämisen jälkeinen aika on ollut ihan leppoisaa odotusta. Enää ei tarvitse jännittää, kelpaako. Emme voi tässä vaiheessa edistää adoptiotamme millään, joten ei voi muuta kuin elää sitä omaa elämäänsä, mitä eli ennenkin. Ehkä asiaa auttaa, että pidin ja pidän siitä elämästä, myös ilman lasta. Jotenkin hassua kaivata lasta tosi paljon, mutta samaan aikaan kuitenkin tajuta, että minulla on oikeasti hyvä ja onnellinen olla myös ilman häntä. Ehkä on vain hyväksi, että sen meidän tulevan lapsen ei tarvitse tehdä minusta onnellista, koska olen sitä jo nyt.
Sain kuulla joulun aikaan kivoja uutisia, eli kaksi ystävääni saa vauvan ensi loppukeväällä ja juhannuksena. Olin tosi iloinen ihan heidänkin puolestaan, mutta myös itsekkäistä syistä. On kivaa, että joku oikea ystäväkin on samaan aikaan kotona lapsen kanssa kuin minä. Saanhan varmaan tuttavia hiekkalaatikolta, mutta omien ystävien kanssa on varmaan helpompaa jutella aroistakin asioista myös siinä uudessa elämäntilanteessa. Tosin toinen näistä asuu sen verran kaukana, että kovin usein emme pääse tapaamaan. Mutta onhan se mahtavaa, että meillä on yllättäen sama elämäntilanne, ja voi soitella ja tajuta heti, missä toinen menee. Hän on kärsinyt 10 v endometrioosista ja on yrittänyt lasta pitkään, joten olin erityisen iloinen hänen puolestaan.
Niin se maailma muuttuu. Vielä joskus 3 v sitten en olisi pystynyt ihan oikeasti olemaan pelkästään iloinen, ilman pientäkään kateuden pistoa. Nyt pystyn.
Se noista ystävistäni, joka asuu muutaman kilometrin päässä, kertoi, että miehensä sisko oli käynyt itkemään kuullessaan uutisen, että he odottavat toista lasta. Käly oli juuri saanut tietää, että ilman lääkäreiden apua he aivät lasta saa. Ymmärrän senkin puolen asiasta hyvin, enkä ehkä koskaan unohda sitä, miltä tuo tuntuu.
Kun aloin ymmärtää, että meille ei tule helposti lasta, uskouduin eräälle työn kautta tutuksi tulleelle minua n. 10 v vanhemmalle naiselle. Hän kertoi omasta lapsettomuudestaan, että hänessä on luultavasti jotain vikaa, koska ei edellisen suhteen aikana joskus 25-30-vuotiaana sitten tullut raskaaksi yrityksestä huolimatta. Nyt hänen miehensä, jonka hän tapasi joskus 33-vuotiaana, ei missään nimessä halua lasta. Hän sanoi tyytyneensä siihen. Heille adoptio ei ole mahdollinen monestakaan syystä.
Nämä jo aiemmin kerrotut jutut ovat nyt sitten muuttuneet monta kertaa viimeisen vuoden aikana. Joka viikko hän kertoo mitä ihmeellisempiä juttuja, joista tiedän, etteivät ole tosia. Olenhan itsekin käynyt lapsettomuusklinikalla tutkimuksissa ja tajuan, mikä voi olla totta ja mikä ei. Ensimmäisen kerran kysyin, että eikö se asia ollutkin näin, mutta hän kieltää, vaikka niistä aiemmista jutuista on esim. sähköpostejakin. Hän ei tajua, että ne valeet ovat niin läpinäkyviä.
Olen ajatellut, että hän ei pääse yli siitä, että minä pääsen kun pääsenkin äidiksi. Se on iskenyt hänen tajuntaansa kunnolla nyt, kun olemme saaneet luvan. Sitä ennen se ei ollut hänelle konkreettinen uhka, koska prosessi on ollut pitkä ja se lapsen tulo on aina ollut vuosien päässä. Mutta varsinkin nyt ihan loppuvuonna jutut ovat menneet suorastaan kummallisiksi. Hän on niin valtavan kateellinen siitä, että saamme lapsen, että hänen on pakko puolustautua noin. Tai sitten häntä kismittää se, että meillä mies on ihan yhtä innokas saamaan meille lasta kuin minäkin. (Tosin heillä pelkkä miehen haluttomuus ei ole ainut este esim. adoptioon). Jotenkin se on aivan valtavan surullista, kun lapseton kadehtii toista lapsetonta, joka saakin lapsen, eikä edes kovin yllättäen tai minkään *ihmeen* kautta.
PS. Itse siis inhoan niitä *ihme*raskaustarinoita, varsinkin kun ne kerrotaan tyyliin, josta selvästi tajuaa, että kertojan mielestä adoptio on joku rapavaihtoehto, johon tartutaan, kun muuta ei saada.
Pukki oli antelias ja sain kivoja lahjoja, mm. leffalippuja, uuden iltalaukun Indiskasta, sisustustavaraa, uudet tyynyt, rikkaimurin (oma toive) ja teflonkattilan puuron keittoon. Luntakin satoi idylliksi asti, eikä ollut liian kova stressi.
Seuraava joulu on varmaan vielä kivempi, (toivottavasti) ensimmäinen lapsiperhejoulumme. Monet kyselivät tavatessa, miten jaksan odottaa epämääräisen ajan sitä lapsitietoa. Hyvin. Itse asiassa tämä papereiden lähettämisen jälkeinen aika on ollut ihan leppoisaa odotusta. Enää ei tarvitse jännittää, kelpaako. Emme voi tässä vaiheessa edistää adoptiotamme millään, joten ei voi muuta kuin elää sitä omaa elämäänsä, mitä eli ennenkin. Ehkä asiaa auttaa, että pidin ja pidän siitä elämästä, myös ilman lasta. Jotenkin hassua kaivata lasta tosi paljon, mutta samaan aikaan kuitenkin tajuta, että minulla on oikeasti hyvä ja onnellinen olla myös ilman häntä. Ehkä on vain hyväksi, että sen meidän tulevan lapsen ei tarvitse tehdä minusta onnellista, koska olen sitä jo nyt.
Sain kuulla joulun aikaan kivoja uutisia, eli kaksi ystävääni saa vauvan ensi loppukeväällä ja juhannuksena. Olin tosi iloinen ihan heidänkin puolestaan, mutta myös itsekkäistä syistä. On kivaa, että joku oikea ystäväkin on samaan aikaan kotona lapsen kanssa kuin minä. Saanhan varmaan tuttavia hiekkalaatikolta, mutta omien ystävien kanssa on varmaan helpompaa jutella aroistakin asioista myös siinä uudessa elämäntilanteessa. Tosin toinen näistä asuu sen verran kaukana, että kovin usein emme pääse tapaamaan. Mutta onhan se mahtavaa, että meillä on yllättäen sama elämäntilanne, ja voi soitella ja tajuta heti, missä toinen menee. Hän on kärsinyt 10 v endometrioosista ja on yrittänyt lasta pitkään, joten olin erityisen iloinen hänen puolestaan.
Niin se maailma muuttuu. Vielä joskus 3 v sitten en olisi pystynyt ihan oikeasti olemaan pelkästään iloinen, ilman pientäkään kateuden pistoa. Nyt pystyn.
Se noista ystävistäni, joka asuu muutaman kilometrin päässä, kertoi, että miehensä sisko oli käynyt itkemään kuullessaan uutisen, että he odottavat toista lasta. Käly oli juuri saanut tietää, että ilman lääkäreiden apua he aivät lasta saa. Ymmärrän senkin puolen asiasta hyvin, enkä ehkä koskaan unohda sitä, miltä tuo tuntuu.
Kun aloin ymmärtää, että meille ei tule helposti lasta, uskouduin eräälle työn kautta tutuksi tulleelle minua n. 10 v vanhemmalle naiselle. Hän kertoi omasta lapsettomuudestaan, että hänessä on luultavasti jotain vikaa, koska ei edellisen suhteen aikana joskus 25-30-vuotiaana sitten tullut raskaaksi yrityksestä huolimatta. Nyt hänen miehensä, jonka hän tapasi joskus 33-vuotiaana, ei missään nimessä halua lasta. Hän sanoi tyytyneensä siihen. Heille adoptio ei ole mahdollinen monestakaan syystä.
Nämä jo aiemmin kerrotut jutut ovat nyt sitten muuttuneet monta kertaa viimeisen vuoden aikana. Joka viikko hän kertoo mitä ihmeellisempiä juttuja, joista tiedän, etteivät ole tosia. Olenhan itsekin käynyt lapsettomuusklinikalla tutkimuksissa ja tajuan, mikä voi olla totta ja mikä ei. Ensimmäisen kerran kysyin, että eikö se asia ollutkin näin, mutta hän kieltää, vaikka niistä aiemmista jutuista on esim. sähköpostejakin. Hän ei tajua, että ne valeet ovat niin läpinäkyviä.
Olen ajatellut, että hän ei pääse yli siitä, että minä pääsen kun pääsenkin äidiksi. Se on iskenyt hänen tajuntaansa kunnolla nyt, kun olemme saaneet luvan. Sitä ennen se ei ollut hänelle konkreettinen uhka, koska prosessi on ollut pitkä ja se lapsen tulo on aina ollut vuosien päässä. Mutta varsinkin nyt ihan loppuvuonna jutut ovat menneet suorastaan kummallisiksi. Hän on niin valtavan kateellinen siitä, että saamme lapsen, että hänen on pakko puolustautua noin. Tai sitten häntä kismittää se, että meillä mies on ihan yhtä innokas saamaan meille lasta kuin minäkin. (Tosin heillä pelkkä miehen haluttomuus ei ole ainut este esim. adoptioon). Jotenkin se on aivan valtavan surullista, kun lapseton kadehtii toista lapsetonta, joka saakin lapsen, eikä edes kovin yllättäen tai minkään *ihmeen* kautta.
PS. Itse siis inhoan niitä *ihme*raskaustarinoita, varsinkin kun ne kerrotaan tyyliin, josta selvästi tajuaa, että kertojan mielestä adoptio on joku rapavaihtoehto, johon tartutaan, kun muuta ei saada.
torstaina, joulukuuta 22, 2005
Maailmanparantaja ottaa osaa meemiin
Tein Scillan blogista löytyneen testin, jossa tutkitaan elämäntapaprofiileja. Olen yllättäen maailmanparantaja. Tämän profiilin sopivuus minuun on 55 %. Toisena oli älykkö, 43 %.Arvo-ja asennemaailmasta…
Maailmanparantajat ovat universalisteja. He haluavat tehdä kaikkensa, jotta maailmasta tulisi parempi paikka kaikille sen asukkaille. Maailmanparantajat ovat nuoren sukupolven omatunto. Eettisyys heijastuu heidän ajatuksissaan ja käytöksessään. He tiedostavat maailman moninaiset ongelmat ja tuntevat niistä myös henkilökohtaista vastuuta. He ovat aidosti huolestuneita luonnon tilasta, ihmisoikeuksista, eriarvoisuudesta, köyhyydestä ja muista polttavista ihmiskuntaa koettelevista ongelmista.
Suvaitsevaisuus on keskeinen arvo maailmanparantajien arvomaailmassa. He ovat suvaitsevia erilaisia ihmisiä, ideologioita, ajatuksia kohtaan. Heidän mielestään esimerkiksi yksilön seksuaalinen suuntautuminen on henkilökohtainen asia ja suhtautuvat kaikkiin vaihtoehtoihin myönteisesti. He suhtautuvat hyvin positiivisesti myös maahanmuuttajiin, siviilipalvelukseen ja kehitysavun lisäämiseen. Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että maailmanparantajien suvaitsevaisuus on laajalle ulottuvaa eikä jätä ulkopuolelleen mitään ihmisryhmää, uskontoa tai ideologiaa.
Toiset ihmiset muodostavat maailmanparantajien arvomaailman ytimen. Vaikka maailmanparantajat pitävät kaikkia ihmisiä tärkeinä, oma viiteryhmä ja omat henkilökohtaiset suhteet ovat ehkä kaikista keskeisimmällä sijalla heidän elämässään. Ystäviä nähdään usein ja suhteiden vaalimiseen käytetään paljon aikaa ja energiaa. Parisuhde koetaan erittäin tärkeäksi elämänalueeksi.
Itsensä toteuttaminen korostuu voimakkaasti maailmanparantajien arvomaailmassa. He luovat elämäänsä merkityksellisyyttä toiminnan avulla. He haluavat ilmaista itseään, hyödyntää kykyjään ja toteuttaa omassa itsessä piileviä mahdollisuuksia. Luovuus on maailmanparantajille ominaista. Heidän joukostaan löytyy runsaasti taiteilijoita, muusikkoja, kirjoittajia ja käsityöläisiä.
Kiinnostuksen kohteista…
Pehmeät arvot heijastuvat myös maailmanparantajien kiinnostuksen kohteista. He ovat kiinnostuneita kulttuurista, taiteesta ja musiikista. Tärkeimmiksi harrastuksikseen maailmanparantajat mainitsevat laulamisen, soittamisen, tanssin, lukemisen, teatterin, lenkkeilyn ja joogan. Useat ryhmän jäsenet myös ovat mukana tai ainakin harkitsevat vapaaehtoistyön tekemistä. Vaikka järjestötoiminta ei kiinnostakaan kaikkia maailmanparantajia, se korostuu kuitenkin voimakkaasti muihin elämäntyylisegmentteihin verrattuna.
Musiikki on maailmanparantajille erityinen kiinnostuksen kohde. Kaikki vähintään kuuntelevat musiikkia aktiivisesti, mutta useat myös laulavat tai soittavat itse. Rockin ja popin lisäksi maailmaparantajat kuuntelevat mielellään reggaeta ja punkia. Myös etnisen musiikin, jazzin ja bluesin suosio korostuu muihin elämäntyylisegmentteihin verrattuna. (Piik. huom. mistä se tiesin mun musamaun?)
Tähän ryhmään kuuluu noin 11 % suomalaisista 15-25-vuotiaista. Ryhmään kuuluvista naisia on 72 %.
---
Sanotaanko niin, että ei ollut varmaan ihan valtaisa yllätys myöskään lukijoille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
