Mikä blogi sinä olet?
tiistaina, toukokuuta 31, 2005
Menneisyysmuisteluita
Lukioaikainen poikaystäväni tulee kuulemma isäksi entisen luokkakaverini kanssa. Heidän parisuhdetilanteensa on vähintäänkin sekava. Heillä on ollut on ja off-suhde n. 7 vuotta. Nytkään eivät asu yhdessä. En tiedä, miten aikovat hoitaa lapsen tapaamiset.
Entisellä poikaystävälläni oli isoja ongelmia itsetuntonsa ja alkoholin + muiden päihteiden kanssa jo silloin 80-luvun lopulla, jolloin jätin hänet näistä syistä. Rakastin häntä paljon, mutta en halunnut elää noiden ongelmien kanssa loppuikääni. Oli pakko lähteä ja pelastaa itseni, kun vielä pystyin.
Alkuvuosina oli vaikeaa pitää itseäni erossa, vaan aina kun tavattiin, se johti yhteisiin öihin. Mutta eräänä joululoman pakkasaamuna hänen luotaan kävellessä ymmärsin, että nyt se toivoton rakastaminen on lopulta ohi. Erosta oli silloin jo noin 3 vuotta.
Olen viimeksi nähnyt häntä 10 vuotta sitten. Silloin päätin, etten enää halua nähdä häntä, koska läsnäoloni aiheutti aina paljon pahaa. Hänen silloinen tyttöystävänsä sai kärsiä siitä. Kun minä olin vierailulla oikeasta elämästäni lapsuudenkodissani, hän käyttäytyi kuin tuota tyttöystävää ei olisi ollutkaan. Hän teki selväksi, että milloin tahansa jättäisi hänet, jos ottaisin hänet takaisin edes yhdeksi yöksi. Teki pahaa katsella, miten hän kosti minun menettämiseni tuolle tyttöystävälle.
Onneksi minussa oli sen verran järkeä aikoinaan, että sain itseni irti tuosta suhteesta. Ja että minulla on nyt parempi elämäntilanne odottaa lasta perheeseemme. Yllätyin, että minua ei käynyt tippaakaan kateeksi. Oli aika, jolloin kaikki biologisen lapsen saavat aiheuttivat piston. Nyt tunne on helpotus, että pääsin eroon. Koska rakkaus ei todellakaan riitä onneen.
Ymmärrän ehkä paremmin, mitä minulla nyt on kotona ja että sitä pitää vaalia.
Entisellä poikaystävälläni oli isoja ongelmia itsetuntonsa ja alkoholin + muiden päihteiden kanssa jo silloin 80-luvun lopulla, jolloin jätin hänet näistä syistä. Rakastin häntä paljon, mutta en halunnut elää noiden ongelmien kanssa loppuikääni. Oli pakko lähteä ja pelastaa itseni, kun vielä pystyin.
Alkuvuosina oli vaikeaa pitää itseäni erossa, vaan aina kun tavattiin, se johti yhteisiin öihin. Mutta eräänä joululoman pakkasaamuna hänen luotaan kävellessä ymmärsin, että nyt se toivoton rakastaminen on lopulta ohi. Erosta oli silloin jo noin 3 vuotta.
Olen viimeksi nähnyt häntä 10 vuotta sitten. Silloin päätin, etten enää halua nähdä häntä, koska läsnäoloni aiheutti aina paljon pahaa. Hänen silloinen tyttöystävänsä sai kärsiä siitä. Kun minä olin vierailulla oikeasta elämästäni lapsuudenkodissani, hän käyttäytyi kuin tuota tyttöystävää ei olisi ollutkaan. Hän teki selväksi, että milloin tahansa jättäisi hänet, jos ottaisin hänet takaisin edes yhdeksi yöksi. Teki pahaa katsella, miten hän kosti minun menettämiseni tuolle tyttöystävälle.
Onneksi minussa oli sen verran järkeä aikoinaan, että sain itseni irti tuosta suhteesta. Ja että minulla on nyt parempi elämäntilanne odottaa lasta perheeseemme. Yllätyin, että minua ei käynyt tippaakaan kateeksi. Oli aika, jolloin kaikki biologisen lapsen saavat aiheuttivat piston. Nyt tunne on helpotus, että pääsin eroon. Koska rakkaus ei todellakaan riitä onneen.
Ymmärrän ehkä paremmin, mitä minulla nyt on kotona ja että sitä pitää vaalia.
maanantaina, toukokuuta 30, 2005
Asiaa Kuopioon
Kuopion valokuvakeskuksessa avataan tällä viikolla Linda McCartneyn valokuvanäyttely "Sixties – Portrait of an Era". Eli ensimmäistä kertaa pääsee näkemään ne legendaariset rock-valokuvat, mitä Linda kuvasi Rolling Stone-lehdelle.
Pysähdyksen arvoinen näyttely, ainakin meille, joiden musiikkihyllystä tuon ajan musiikkia löytyy. Näyttely on avoinna 3.6. - 4.9. 2005 eli kesälomareissulla ehtii käydä tuolla.
Esimakua näyttelystä
Kuva Paul McCartneysta ja tyttärestään Marysta.
Posted by Hello
Ihana kuva, vaikka suosikkibeatleni onkin/olikin John.
Kun katson tuota kuvaa, päässä alkaa soida soundtrackina Maybe I'm amazed. Jotenkin tästä kuvasta huokuu rakkaus.
Kertajulkaisu on laillista tästä näyttelystä kertovan jutun yhteydessä. Lisää kuvia täällä.
Pysähdyksen arvoinen näyttely, ainakin meille, joiden musiikkihyllystä tuon ajan musiikkia löytyy. Näyttely on avoinna 3.6. - 4.9. 2005 eli kesälomareissulla ehtii käydä tuolla.
Esimakua näyttelystä
Kuva Paul McCartneysta ja tyttärestään Marysta.
Posted by Hello
Ihana kuva, vaikka suosikkibeatleni onkin/olikin John.
Kun katson tuota kuvaa, päässä alkaa soida soundtrackina Maybe I'm amazed. Jotenkin tästä kuvasta huokuu rakkaus.
Kertajulkaisu on laillista tästä näyttelystä kertovan jutun yhteydessä. Lisää kuvia täällä.
keskiviikkona, toukokuuta 25, 2005
Suomi-päiväkirja amerikkalaisille
Luin Hesarin verkkoversion tuoreesta jutusta (huom! linkki luultavasti toimii vain tänään), että The Washington Postin toimittaja Robert G. Kaiser ja valokuvaaja Lucian Perkins ovat parhaillaan Suomessa kolmen viikon matkalla. He käyvät Helsingissä, Jyväskylässä, Kuopiossa, Joensuussa, Kuhmossa, Oulussa, Tampereella ja Turussa.
He kirjoittavat nettipäiväkirjaa, jota voi seurata lehden nettisivuilta (läytyy oikealta kohdasta Gallery: Finnish Diary). Jo matkan aikana voi lähettää kommentteja ja kritiikkiä lukijoilta osoittella finlanddiary@washingtonpost.com.
He ovat aiemmin tehneet samalla periaatteella Siperian päiväkirjan, jota käytetään yhä oppimateriaalina monissa amerikkalaisissa kouluissa.
Eli jos haluatte osallistua amerikkalaisten koululaisten valistamiseen, kannattaa osallistua tähän nettipäiväkirjan tekoon!
He kirjoittavat nettipäiväkirjaa, jota voi seurata lehden nettisivuilta (läytyy oikealta kohdasta Gallery: Finnish Diary). Jo matkan aikana voi lähettää kommentteja ja kritiikkiä lukijoilta osoittella finlanddiary@washingtonpost.com.
He ovat aiemmin tehneet samalla periaatteella Siperian päiväkirjan, jota käytetään yhä oppimateriaalina monissa amerikkalaisissa kouluissa.
Eli jos haluatte osallistua amerikkalaisten koululaisten valistamiseen, kannattaa osallistua tähän nettipäiväkirjan tekoon!
tiistaina, toukokuuta 24, 2005
Yksinhuoltaja vai myöhäinen lintu
Luin Tiina Kaarelan blogista pikkaisen vanhemman tekstin, jossa hän kommentoi lapsenteon jättämistä myöhemmälle iälle, jolloin joutuu turvautumaan hedelmällisyyshoitoihin tai adoptioon. Hän on onnellinen, kun teki lapsensa ajoissa (mitä se sitten tarkoittaakaan, en tiedä T.K.:n tarkkaa ikää, mutta veikkaan jotain vähän päälle 40 ja lapset lienevät vähintään 20, kun ovat omilla teillään).
Tämä on aika kaksipiippuinen juttu. Yhdellä on tilanne, jossa on tehty lapset n. 20-vuotiaana (mikäli se on onnistunut silloinkaan, moni hedelmättömyys ei johdu iästä) ja erottu. Eli miesvalinta oli väärä. Sitten n. 40-vuotiaana ollaan "vapaita" omaan elämää, uuteen ihmissuhteeseen, lapset on jo isoja. Varmaan mukava vaihe elämässä.
Toinen ei ole tehnyt lapsia miehen kanssa, josta olisi ennemmin tai myöhemmin eronnut, kun on kasvanut eri suuntaan teinirakkautensa kanssa. Ehkä se mies, jonka kanssa lapsia haluaa, on löytynyt vähän myöhemmin. Sitten on huomattu, ettei se niin vaan onnistunutkaan. Ehkä näin olisi ollut jo 20-vuotiaana. Silloin toki aikaa olisi ollut enemmän kaikenlaisiin kokeiluihin.
Tämä toinen eli sitä "vapaata" omaa elämää ehkä 30-, ehkä 35- tai jopa 40-vuotiaaksi, opiskeli, matkusteli, oli töissä. Hän sitten joutuu T.K.n mielestä surullisesti juoksemaan hoidoissa ja adoptioprosesseissa. Lopputulos: hänellä on koeteltu ihmissuhde (lapsettomuus ja adoptioprosessi koettelevat suhdetta), elämänkumppani, joka on valittu aikuisena, ja lapsi(a). Hänellä alkaa uusi elämänvaihe, jossa ollaan pienen lapsen vanhempia. Ei kovin huonoa elämää sekään.
Toki itsekin toisinaan kadun, etten edes yrittänyt tulla raskaaksi aiemmin, että olisin tiennyt, että se ei onnistukaan. Mutta en nimenomaan halunnut yksinhuoltajaksi, koska en ollut varma, että ne ihmisuhteet, joita minulla oli alle 28-vuotiaana olisivat olleet sellaisia loppuelämää kestäviä. Oikeassa olin. Nyt kun tapaan heitä, näen, että olemme kasvaneet aikuisiksi eri suuntiin.
Enhän toki tiedä nytkään, että tässä ollaan yhdessä vielä kiikkustuolivaiheessa, mutta olen kyllä varmempi asiasta kuin esim. poikaystävän kanssa, jonka kanssa seurustelin vaikkapa 21-vuotiaana.
Silti en sano, että on surullista olla yksinhuoltaja, ja epäonnistua miesvalinnassaan.
Tämä on aika kaksipiippuinen juttu. Yhdellä on tilanne, jossa on tehty lapset n. 20-vuotiaana (mikäli se on onnistunut silloinkaan, moni hedelmättömyys ei johdu iästä) ja erottu. Eli miesvalinta oli väärä. Sitten n. 40-vuotiaana ollaan "vapaita" omaan elämää, uuteen ihmissuhteeseen, lapset on jo isoja. Varmaan mukava vaihe elämässä.
Toinen ei ole tehnyt lapsia miehen kanssa, josta olisi ennemmin tai myöhemmin eronnut, kun on kasvanut eri suuntaan teinirakkautensa kanssa. Ehkä se mies, jonka kanssa lapsia haluaa, on löytynyt vähän myöhemmin. Sitten on huomattu, ettei se niin vaan onnistunutkaan. Ehkä näin olisi ollut jo 20-vuotiaana. Silloin toki aikaa olisi ollut enemmän kaikenlaisiin kokeiluihin.
Tämä toinen eli sitä "vapaata" omaa elämää ehkä 30-, ehkä 35- tai jopa 40-vuotiaaksi, opiskeli, matkusteli, oli töissä. Hän sitten joutuu T.K.n mielestä surullisesti juoksemaan hoidoissa ja adoptioprosesseissa. Lopputulos: hänellä on koeteltu ihmissuhde (lapsettomuus ja adoptioprosessi koettelevat suhdetta), elämänkumppani, joka on valittu aikuisena, ja lapsi(a). Hänellä alkaa uusi elämänvaihe, jossa ollaan pienen lapsen vanhempia. Ei kovin huonoa elämää sekään.
Toki itsekin toisinaan kadun, etten edes yrittänyt tulla raskaaksi aiemmin, että olisin tiennyt, että se ei onnistukaan. Mutta en nimenomaan halunnut yksinhuoltajaksi, koska en ollut varma, että ne ihmisuhteet, joita minulla oli alle 28-vuotiaana olisivat olleet sellaisia loppuelämää kestäviä. Oikeassa olin. Nyt kun tapaan heitä, näen, että olemme kasvaneet aikuisiksi eri suuntiin.
Enhän toki tiedä nytkään, että tässä ollaan yhdessä vielä kiikkustuolivaiheessa, mutta olen kyllä varmempi asiasta kuin esim. poikaystävän kanssa, jonka kanssa seurustelin vaikkapa 21-vuotiaana.
Silti en sano, että on surullista olla yksinhuoltaja, ja epäonnistua miesvalinnassaan.
Mitä suustani ei kuulu
Osallistun tähän Touhulan perheen kautta kiertäneeseen meemiin eli lauseita, joita en ikinä sano (paitsi ehkä olen sanonut ironiamielessä).
1. Onpas ihanaa, kun sukulaiseni/sukulaisesi tulevat taas kylään. Minä niin tykkään siitä, kun viikolla joudun siivoamaan lattiasta kattoon ja kun viikonloppuni menee ruuan latomiseen pöytään ja tiskikoneen tyhjentämiseen ja täyttämiseen.
2. Imurin ääni on niin rentouttava.
3. En oikein viihdy yksin.
4. Otan oluen, kiitos.
5. En minä mitään uusia vaatteita tarvitse, kaappi on ennestäänkin täynnä kivoja vaatteita.
6. Lähdetäänkö lomalla katsomaan paikan päälle Formula-kisoja?
7. Ajattelin luopua laajakaistasta.
8. Pidä sinä vaan sitä kaukosäädintä perheen päänä.
9. Mulla särkee päätä.
10. Ei se mitään haittaa, että myöhästyit.
1. Onpas ihanaa, kun sukulaiseni/sukulaisesi tulevat taas kylään. Minä niin tykkään siitä, kun viikolla joudun siivoamaan lattiasta kattoon ja kun viikonloppuni menee ruuan latomiseen pöytään ja tiskikoneen tyhjentämiseen ja täyttämiseen.
2. Imurin ääni on niin rentouttava.
3. En oikein viihdy yksin.
4. Otan oluen, kiitos.
5. En minä mitään uusia vaatteita tarvitse, kaappi on ennestäänkin täynnä kivoja vaatteita.
6. Lähdetäänkö lomalla katsomaan paikan päälle Formula-kisoja?
7. Ajattelin luopua laajakaistasta.
8. Pidä sinä vaan sitä kaukosäädintä perheen päänä.
9. Mulla särkee päätä.
10. Ei se mitään haittaa, että myöhästyit.
maanantaina, toukokuuta 23, 2005
Maailmakuvatesti
What is Your World View? (corrected...again)
created with QuizFarm.com
You scored as Cultural Creative. Cultural Creatives are probably the newest group to enter this realm. You are a modern thinker who tends to shy away from organized religion but still feels as if there is something greater than ourselves. You are very spiritual, even if you are not religious. Life has a meaning outside of the rational.
Cultural Creative | 81% | ||
Postmodernist | 81% | ||
Idealist | 50% | ||
Existentialist | 50% | ||
Romanticist | 44% | ||
Fundamentalist | 38% | ||
Modernist | 31% | ||
Materialist | 25% |
---
Osui ja upposi.
Naisen mitta
Jatkan vielä eilisiltaisia pohdintoja. Se, mikä siinä lasten teon kyselyssä myöskin tökkii, on se, että se lapsen saaminen on jonkinlainen naisen mitta. Tähän ikään mennessä olisi pitänyt jo suorittaa nekin opintoviikot elämästä. Olisihan ne suoritettukin, mutta kun ei onnistunut ihan helpointa tietä. Tuli sitten opiskeltua ensin elämää ainakin cum laude-opintojen verran.
Varmaan myöskin sinkkuja ärsyttää kysely parisuhteesta, ja työttömiä työsuhteesta. Varmaan myöskin he saa kommentteja, jotka osoittavat kommentoijan sydämen sivistystason.
Kävin eilisen synkistelyn jälkeen pitkästä aikaa lapsettomuuspalstalla, ja en todella ole yksin saamieni kommenttien kanssa.
Mies sanoi eilen, kun purin asiasta mieltäni, että kyllä häneltäkin kysellään. Hän sanoo kuulemma lapsikysymyksiin vain "aika näyttää", jos ei ole läheinen kyselijän kanssa. Ja muistutti mua, että kyllä varmaan sitten lapsenkin kanssa multa kysellään yhtä sun toista adoptiosta. Jotenkin kuitenkin luulen, että se on helpompaa. Nyt on välillä niin ikävä sitä lasta, ettei ole tosikaan.
Varmaan myöskin sinkkuja ärsyttää kysely parisuhteesta, ja työttömiä työsuhteesta. Varmaan myöskin he saa kommentteja, jotka osoittavat kommentoijan sydämen sivistystason.
Kävin eilisen synkistelyn jälkeen pitkästä aikaa lapsettomuuspalstalla, ja en todella ole yksin saamieni kommenttien kanssa.
Mies sanoi eilen, kun purin asiasta mieltäni, että kyllä häneltäkin kysellään. Hän sanoo kuulemma lapsikysymyksiin vain "aika näyttää", jos ei ole läheinen kyselijän kanssa. Ja muistutti mua, että kyllä varmaan sitten lapsenkin kanssa multa kysellään yhtä sun toista adoptiosta. Jotenkin kuitenkin luulen, että se on helpompaa. Nyt on välillä niin ikävä sitä lasta, ettei ole tosikaan.
sunnuntaina, toukokuuta 22, 2005
Mitä sinusta sitten tuli
Olen törmännyt noin kuukauden sisällä pari kertaa ihmiseen, jonka olen viimeksi nähnyt joskus 10-15 v sitten. Ensimmäiset kysymykset ovat yleensä mitä sinusta tuli, mitä teet työksesi ja entä onkos sinulla perhettä.
Työkysymys on tylsä. Itse en määrittele ketään työpaikan perusteella. Ja kun haluan vielä vaihtaa alaakin, niin en mielellään nykyään puhu omista töistäni, vaikka sinänsä jonkun mielestä se voisi olla kiinnostavaakin kuultavaa.
Toinen kysymys taas aiheuttaa selityksiä. Nykyään sanon ensin, että olen naimisissa. Pakolliseen lisäkysymykseen lapsista sanon, että tulossa on, ja lyhyesti miten. Lupaa ennen sanoin, että ei ole lapsia. Joskus sanoin, että ollaan parhaillaan adoptioprosessissa, jos luulin, että puhekumppani tajuaa jutun juonen. Joskus erehdyin.
Rehellisesti sanoen tällä hetkellä en osallistuisi vaikka lukion luokkakokoukseen, koska saisin selittää nämä niin monta kertaa, että se ei enää huvittaisi tälläista hölösuistakaan idealistista opettajatyyppiä. Olen persoonallisuustyyppiä Extraverted iNtuitive Feeling Judging (The Portrait of the Teacher Idealist (eNFj) ) eli varmaan joku 0,001 % suomalaisista on yhtä avoin kuin minä. Ja luonteeseeni kuuluu valistaminen yhtä varmasti kuin Suomen suveen kuuluu epävakaus.
Silti tämä asia aiheuttaa voimakkaita tunteita minussa. Huonommuutta, häpeää, luulisin. Minusta se on inhottavaa myöntää, mutta ilmeisesti joku kohta tässä lapsettomuudessa on niin syvästi loukannut omaa arvostustani itseäni kohtaan, että häpeän sitä epäonnistumista.
Minua myös hirvittää oma häpeäni, koska omasta mielestäni en saisi hävetä sitä, että en saanut biolasta. Pelkään, että olen huono vanhempi lapselleni tämän takia. Vaikka sydämessäni tiedänkin, että tulen rakastamaan adoptoitua lastani yhtä kovasti kuin olisin rakastanut biologistakin. Ja että tämä häpeä koskee vain sitä, mitä saan kokea nyt, kun kerron adoptoivani eli useinkin typeriä kommentteja joita kumpuaa harhakäsityksistä adoption kulusta, tai pahimmillaan joudun kuuntelemaan jotain ihmetarinoita siitä, että nyt kun adoptoimme, saamme biolapsenkin, tai saan vain jotain sääliä. Onko sitten pohjimmiltaan kyse vain kolauksista perisyntiini, ylpeyteen? Mikä SINÄ olet minulle mitään sanomaan tai säälimään! Epävarmuudesta?
Odotan kuitenkin malttamattomana sitä, että pääsen näistä tilanteista ja voin sanoa keveästi, kuin ohimennen, kyllä minulla on yksi lapsi. Sen kummemmin selittelemättä, eikä välttämättä edes sanoen, että hän on adoptoitu. Koska jos nämä ihmiset olisivat minulle niin tärkeitä, että haluaisin yksityiselämäni heille vuodattaa, niin olisin heidän kanssaan yhteydessä, enkä törmäilisi 10-15 vuoden välein.
Työkysymys on tylsä. Itse en määrittele ketään työpaikan perusteella. Ja kun haluan vielä vaihtaa alaakin, niin en mielellään nykyään puhu omista töistäni, vaikka sinänsä jonkun mielestä se voisi olla kiinnostavaakin kuultavaa.
Toinen kysymys taas aiheuttaa selityksiä. Nykyään sanon ensin, että olen naimisissa. Pakolliseen lisäkysymykseen lapsista sanon, että tulossa on, ja lyhyesti miten. Lupaa ennen sanoin, että ei ole lapsia. Joskus sanoin, että ollaan parhaillaan adoptioprosessissa, jos luulin, että puhekumppani tajuaa jutun juonen. Joskus erehdyin.
Rehellisesti sanoen tällä hetkellä en osallistuisi vaikka lukion luokkakokoukseen, koska saisin selittää nämä niin monta kertaa, että se ei enää huvittaisi tälläista hölösuistakaan idealistista opettajatyyppiä. Olen persoonallisuustyyppiä Extraverted iNtuitive Feeling Judging (The Portrait of the Teacher Idealist (eNFj) ) eli varmaan joku 0,001 % suomalaisista on yhtä avoin kuin minä. Ja luonteeseeni kuuluu valistaminen yhtä varmasti kuin Suomen suveen kuuluu epävakaus.
Silti tämä asia aiheuttaa voimakkaita tunteita minussa. Huonommuutta, häpeää, luulisin. Minusta se on inhottavaa myöntää, mutta ilmeisesti joku kohta tässä lapsettomuudessa on niin syvästi loukannut omaa arvostustani itseäni kohtaan, että häpeän sitä epäonnistumista.
Minua myös hirvittää oma häpeäni, koska omasta mielestäni en saisi hävetä sitä, että en saanut biolasta. Pelkään, että olen huono vanhempi lapselleni tämän takia. Vaikka sydämessäni tiedänkin, että tulen rakastamaan adoptoitua lastani yhtä kovasti kuin olisin rakastanut biologistakin. Ja että tämä häpeä koskee vain sitä, mitä saan kokea nyt, kun kerron adoptoivani eli useinkin typeriä kommentteja joita kumpuaa harhakäsityksistä adoption kulusta, tai pahimmillaan joudun kuuntelemaan jotain ihmetarinoita siitä, että nyt kun adoptoimme, saamme biolapsenkin, tai saan vain jotain sääliä. Onko sitten pohjimmiltaan kyse vain kolauksista perisyntiini, ylpeyteen? Mikä SINÄ olet minulle mitään sanomaan tai säälimään! Epävarmuudesta?
Odotan kuitenkin malttamattomana sitä, että pääsen näistä tilanteista ja voin sanoa keveästi, kuin ohimennen, kyllä minulla on yksi lapsi. Sen kummemmin selittelemättä, eikä välttämättä edes sanoen, että hän on adoptoitu. Koska jos nämä ihmiset olisivat minulle niin tärkeitä, että haluaisin yksityiselämäni heille vuodattaa, niin olisin heidän kanssaan yhteydessä, enkä törmäilisi 10-15 vuoden välein.
tiistaina, toukokuuta 17, 2005
Unia
Olen nähnyt nyt lyhyen ajan sisällä toisen unen hakumatkasta. Ensimmäisessä lapsi tuli syliin pienenä ja lämpimänä. Jo parin päivän päästä hän kasvoi esikouluikäisen kokoiseksi.
Nyt viime yönä sain taas lapsen syliini. Mies sanoi, että tästä lapsesta tulee Anniliina (joka ei tosiaan ole se kaavailtu nimi). Hän oli hyvin takertuva. Nukuin hänen vieressään, valveilla hän oli koko ajan ihossa kiinni. Meitä tuli unessa lentokentältä hakemaan toinen siskoni ja äitini & isäni ja jostain syystä Anniliina joutui eri autoon kuin minä. Hän itki koko matkan ja kun pääsimme kotiin, odotin häntä portailla. Itku loppui, kun hän näki minut. Hän ojensi kädet ja hymyili.
Ehkä raskaana olevatkin näkevät synnytysunia?
Nyt viime yönä sain taas lapsen syliini. Mies sanoi, että tästä lapsesta tulee Anniliina (joka ei tosiaan ole se kaavailtu nimi). Hän oli hyvin takertuva. Nukuin hänen vieressään, valveilla hän oli koko ajan ihossa kiinni. Meitä tuli unessa lentokentältä hakemaan toinen siskoni ja äitini & isäni ja jostain syystä Anniliina joutui eri autoon kuin minä. Hän itki koko matkan ja kun pääsimme kotiin, odotin häntä portailla. Itku loppui, kun hän näki minut. Hän ojensi kädet ja hymyili.
Ehkä raskaana olevatkin näkevät synnytysunia?
maanantaina, toukokuuta 16, 2005
Pitkälle tulevaisuuteen
Täytyisikö ruveta keräämään periaatteita, mitkä voi sitten myydä, kun todellisuus iskee kasvoja vasten :-)?
Olen vakavissaan suunnitellut niitä erikoispedagogiikan opintoja ja etsinyt tietoja, miten edetä, jos meinaan oikein valmistua siitä. Ensiksi ainakin ne perusopinnot joko luento-opetuksena ja kirjatentteinä tai verkko-opinnoin. Aineopintojakin saa avoimesta korkeakoulusta.
Mutta sitten olisi jo ruvettava päätoimisesti opiskelemaan. Ja valittava yliopisto. Onko se sitten Helsinki, Jyväskylä vai Joensuu? Kahdesta viimeisestä valmistuu suoraan opettajaksi, Helsingissä ilmeisesti soveltuvuus testataan myöhemmin. Sikäli se tunnu ykkösvaihtoehdolta, koska ei ole kivaa, jos sitten en pääsekään soveltuvuustestistä läpi.
Joensuun yliopisto tuntui jotenkin sympaattisimmalta. Sinne lähetettäisiin oikein elämänkerta ja selvitykset lisäansioista. Onhan mulla sentään amk-tutkinto media-alalta ja opettajakokemusta + muutama appro suoritettu, joten kaipa saisin jotain lisäpisteitä.
Mutta, niin kuin arvelinkin aiemmin, puhevika voi olla valinnan este. Ajattelin käydä puheterapeutilla syksyllä ja kysyä, onko (suht lievä) synnynnäinen r-vikani este ja voiko sille enää tehdä mitään. Mun ymmärtääkseni ja äidin mukaan en voi oppia viasta pois (olen käynyt lukiopetuksessa koko peruskoulun), vaan se on fyysinen vika, kielijänne liian tiukka. Se olisi pitänyt leikata pienenä, mutta en kuulemma ollut suostunut (mutta näin jälkeenpäin, vanhempien olisi pitänyt silti leikkauttaa se). Täytyy selvittää, onko näin todella. Lukiopetuksesta oli silti hyötyä, en jännitä vikaa ollenkaan puhuessani.
Jos nimittäin haave tyssää tuohon, niin sitten jätän sen haikailun sikseen ja pyrin vaikka opetusmateriaalien suunnittelijaksi.
Kaukana se silti on. Laskin, että perus- ja aineopinnot päättyisivät ehkä joskus v. 2008 ja sittenkin on vielä paljon opiskelemista edessä. Mun olisi mahdollista käyttää vuorotteluvapaata loppurutistuksiin. Olisin silti varmaan valmis vasta joskus 2011-2013 (riippuu montako lasta adoptoimme) ja ottaako mua enää kukaan töihinkään päälle 42-44-vuotiaana vastavalmistuneena erityisopettajana?
Olen vakavissaan suunnitellut niitä erikoispedagogiikan opintoja ja etsinyt tietoja, miten edetä, jos meinaan oikein valmistua siitä. Ensiksi ainakin ne perusopinnot joko luento-opetuksena ja kirjatentteinä tai verkko-opinnoin. Aineopintojakin saa avoimesta korkeakoulusta.
Mutta sitten olisi jo ruvettava päätoimisesti opiskelemaan. Ja valittava yliopisto. Onko se sitten Helsinki, Jyväskylä vai Joensuu? Kahdesta viimeisestä valmistuu suoraan opettajaksi, Helsingissä ilmeisesti soveltuvuus testataan myöhemmin. Sikäli se tunnu ykkösvaihtoehdolta, koska ei ole kivaa, jos sitten en pääsekään soveltuvuustestistä läpi.
Joensuun yliopisto tuntui jotenkin sympaattisimmalta. Sinne lähetettäisiin oikein elämänkerta ja selvitykset lisäansioista. Onhan mulla sentään amk-tutkinto media-alalta ja opettajakokemusta + muutama appro suoritettu, joten kaipa saisin jotain lisäpisteitä.
Mutta, niin kuin arvelinkin aiemmin, puhevika voi olla valinnan este. Ajattelin käydä puheterapeutilla syksyllä ja kysyä, onko (suht lievä) synnynnäinen r-vikani este ja voiko sille enää tehdä mitään. Mun ymmärtääkseni ja äidin mukaan en voi oppia viasta pois (olen käynyt lukiopetuksessa koko peruskoulun), vaan se on fyysinen vika, kielijänne liian tiukka. Se olisi pitänyt leikata pienenä, mutta en kuulemma ollut suostunut (mutta näin jälkeenpäin, vanhempien olisi pitänyt silti leikkauttaa se). Täytyy selvittää, onko näin todella. Lukiopetuksesta oli silti hyötyä, en jännitä vikaa ollenkaan puhuessani.
Jos nimittäin haave tyssää tuohon, niin sitten jätän sen haikailun sikseen ja pyrin vaikka opetusmateriaalien suunnittelijaksi.
Kaukana se silti on. Laskin, että perus- ja aineopinnot päättyisivät ehkä joskus v. 2008 ja sittenkin on vielä paljon opiskelemista edessä. Mun olisi mahdollista käyttää vuorotteluvapaata loppurutistuksiin. Olisin silti varmaan valmis vasta joskus 2011-2013 (riippuu montako lasta adoptoimme) ja ottaako mua enää kukaan töihinkään päälle 42-44-vuotiaana vastavalmistuneena erityisopettajana?
torstaina, toukokuuta 12, 2005
Nopeaa toimintaa + syyssuunnitelmia
Mies on kipeänä kotona ja soitti, että tänään ne meidän rikosrekisteriotteet ovat jo tulleet, joten tänään ehdin vielä kirjastoon tai postiin kopioimaan ja lähettämään ne tämän päivän postissa! Todella nopeasti, postitin otteiden hakulomakkeet 10.5....
Sentään joku asia toimii hyvin.
Pitäisi suunnitella ensi lukuvuoden kansalaisopiston kurssini. Aion pitää kursseja nyt syksyllä ja seuraavana syksynä hoitovapaakaudella, mutta en vanhempainvapaajaksolla. Toivorikkaasti oletan, että joskus helmi-maaliskuussa 2006 olemme hakumatkalla...
Yleensä pidän kurssini viikonloppuisin intensiivisesti, koska näissä opetusaiheissa (digitaalinen kuva ja media) on parempi, että ollaan viikonloppu tiiviisti aiheen parissa kuin kerran viikossa pari tuntia. Joku on aina jonkun kerran pois ja jää jälkeen, ja asiat unohtuvat. Sitä paitsi kun tuo kansalaisopistossa opettaminen on minulle normaalin työn ohessa tapahtuvaa, niin itsekin jaksan paremmin kertarysäyksenä kuin että olisi monta kuukautta joka ilta opetusta iltaisin.
Opetan syksyllä 4 kurssia niin, että on vähintään yksi vapaa viikonloppu välissä. Lisäksi aikatauluun vaikuttaa parit messut, jonne haluan: Elma-messut ja Kirjamessut, ja työn puolesta AudioVisual-messut ja siinä se melkein onkin koko syksy paalutettu.
Kesälomaksi ei olla vielä suunniteltu mitään muuta kuin että käydään Suomen ja Ruotsin Lapissa autolla. Mutta ei mitään missä missä pitäisi olla tiettynä päivämääränä. Nyt se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Aiemmin on kyllä ollut tapahtumaa ja konserttia tiedossa jo tässä vaiheessa.
Sentään joku asia toimii hyvin.
Pitäisi suunnitella ensi lukuvuoden kansalaisopiston kurssini. Aion pitää kursseja nyt syksyllä ja seuraavana syksynä hoitovapaakaudella, mutta en vanhempainvapaajaksolla. Toivorikkaasti oletan, että joskus helmi-maaliskuussa 2006 olemme hakumatkalla...
Yleensä pidän kurssini viikonloppuisin intensiivisesti, koska näissä opetusaiheissa (digitaalinen kuva ja media) on parempi, että ollaan viikonloppu tiiviisti aiheen parissa kuin kerran viikossa pari tuntia. Joku on aina jonkun kerran pois ja jää jälkeen, ja asiat unohtuvat. Sitä paitsi kun tuo kansalaisopistossa opettaminen on minulle normaalin työn ohessa tapahtuvaa, niin itsekin jaksan paremmin kertarysäyksenä kuin että olisi monta kuukautta joka ilta opetusta iltaisin.
Opetan syksyllä 4 kurssia niin, että on vähintään yksi vapaa viikonloppu välissä. Lisäksi aikatauluun vaikuttaa parit messut, jonne haluan: Elma-messut ja Kirjamessut, ja työn puolesta AudioVisual-messut ja siinä se melkein onkin koko syksy paalutettu.
Kesälomaksi ei olla vielä suunniteltu mitään muuta kuin että käydään Suomen ja Ruotsin Lapissa autolla. Mutta ei mitään missä missä pitäisi olla tiettynä päivämääränä. Nyt se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Aiemmin on kyllä ollut tapahtumaa ja konserttia tiedossa jo tässä vaiheessa.
keskiviikkona, toukokuuta 11, 2005
Kirjallisuusmeemi
Piti tehdä tämä jo aiemmin, kun näin muutamilla sivuilla tehtynä tämän hauskan meemin. Muistuksena tuli sitten kierto Onnelasta:
1. Oikeanpuoleiselta toiseksi ylimmältä hyllyltä ota hyllystäsi viisi kirjaa.
2. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke
3. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke
4. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100
5. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
6. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
7. Tee virkkeistä jono.
8. Nimeä lähteesi.
Osastolle oli tuotu uusi vuodepotilas, ei paareilla kuten tavallisesti vaan kahden miehen kantamana. Äiti kuunteli taiteilijaa hurmioituneena ja kävi hänen luonaan aina kun sai nipistettyä aikaa. Pari maalaismiestä oli kähäräpäälle selvittänyt mitä tapahtui, tämä raapaissut päätään ja tuli nyt rappusten ensimmäiselle askelmalle. Tämän vuoden aikana häntä luonnehdittiin "miellyttäväksi, ystävälliseksi ja hyvin hiljaiseksi". YRITÄN TUODA JULKI JOTAIN UUTTA ITSE TODELLISUUDEN NIIN SANOAKSENI
Lähteet:
Leena Krohn: Umbra
Milan Kundera: Elämä on toisaalla
Hannu Salama: Juhannustanssit
Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa
Cecilie Löveid: Imu (isot kirjaimet kirjasta ja sukunimessä on norjalainen ö)
Kierrätän Annalle!
Löysin muuten Turun Sanomista kiinnostavan artikkelin kirjailijoiden blogeista. Laitan sen tähänkin, kun sopii aiheeseen.
1. Oikeanpuoleiselta toiseksi ylimmältä hyllyltä ota hyllystäsi viisi kirjaa.
2. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke
3. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke
4. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100
5. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
6. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
7. Tee virkkeistä jono.
8. Nimeä lähteesi.
Osastolle oli tuotu uusi vuodepotilas, ei paareilla kuten tavallisesti vaan kahden miehen kantamana. Äiti kuunteli taiteilijaa hurmioituneena ja kävi hänen luonaan aina kun sai nipistettyä aikaa. Pari maalaismiestä oli kähäräpäälle selvittänyt mitä tapahtui, tämä raapaissut päätään ja tuli nyt rappusten ensimmäiselle askelmalle. Tämän vuoden aikana häntä luonnehdittiin "miellyttäväksi, ystävälliseksi ja hyvin hiljaiseksi". YRITÄN TUODA JULKI JOTAIN UUTTA ITSE TODELLISUUDEN NIIN SANOAKSENI
Lähteet:
Leena Krohn: Umbra
Milan Kundera: Elämä on toisaalla
Hannu Salama: Juhannustanssit
Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa
Cecilie Löveid: Imu (isot kirjaimet kirjasta ja sukunimessä on norjalainen ö)
Kierrätän Annalle!
Löysin muuten Turun Sanomista kiinnostavan artikkelin kirjailijoiden blogeista. Laitan sen tähänkin, kun sopii aiheeseen.
tiistaina, toukokuuta 10, 2005
Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!
Multa jäi tänä vuonna väliin tapahtumat, mutta hyvää Kirjan ja ruusun päivää kaikille!
Ensi vuonna taas Espan lavalle tai lähikirjastoon!
.
Ensi vuonna taas Espan lavalle tai lähikirjastoon!
.
Tilitystä
Kyllä ne uudet rikosrekisteriotteet on hankittava. Syynä siihen miksi ei kelpaa sanottiin, että heillä on periaate, että kaikki paperit on oltava päivätty luvan saamisen jälkeen. Ihan ok, mutta sen sitten voisi kirjoittaa ohjeisiinkin... Nyt on hakemukset Oikeusrekisterikeskukseen menneet. Edellisellä kerralla otteet tulivat muutamassa päivässä. Eli ensi viikolla voisi odotella niitä. Sitten äkkiä kopiot ja postiin IP:lle.
Mietin, että miksi nämä epäjohdonmukaisuudet ärsyttävät mua niin paljon tässä prosessissa. Tulin siihen tulokseen, että kun asumme täällä ääriprotestanttisessa maassa, jossa kaiken oletetaan toimivan kuten luvataan ja kaikkialla vedotaan alueelliseen ja yksilöiden väliseen tasa-arvoon, niin mua raivostuttaa, että adoptoijat eivät saa mitään tasa-arvoa verrattuna bioperheisiin ja kaikki tuntuu niin sattumanvaraiselta.
Jos olisimme asioimassa jossakin muussa maassa, jossa näin ei oletusarvoisesti olisi, niin kestäisin paljon paremmin tämän, terveisin nimimerkki joskus ennen vapautumisia itä-Euroopassa luukulta luukulle ja virastosta toiseen siirtynyt, että saisin junaan Transit-lipun takaisin kotiin. Se oli monen päivän homma, eikä se niin rasittanut, koska sen tiesi. Toki asian tärkeyskään ei ollut ihan tätä luokkaa (vaikka onhan se kotiin pääseminenkin tärkeää :-)).
Mutta nyt raivostuttaa, että kaikki on niin kiinni sattumista: siitä, kuka henkilö antaa neuvonnan, missä satut asumaan, miten sääntöjä tulkitaan... Toinen asuu jossain, missä jonoja neuvontaan ei ole ja se alkaa seuraavalla viikolla kun soittaa. Toinen jonottaa vuoden (kuten me), jotkut jopa enemmän pelkkään neuvontaan.
Ruotsissa on määrä-aika (muutama kuukausi), johon mennessä neuvonnan on alettava, tai asianomaiset voivat valittaa asiasta viralliselle taholle. Suomessa harva uskaltaa valittaa mistään, ei edes epäasiallisesta kohtelusta, koska pelätään sen vaikeuttavan prosessia.
Oma lapsenuskoni Suomeen hyvin ja johdonmukaisesti toimivana valtiona on saanut kolauksia tässä prosesissa enemmän kuin ikinä ennen.
Mietin, että miksi nämä epäjohdonmukaisuudet ärsyttävät mua niin paljon tässä prosessissa. Tulin siihen tulokseen, että kun asumme täällä ääriprotestanttisessa maassa, jossa kaiken oletetaan toimivan kuten luvataan ja kaikkialla vedotaan alueelliseen ja yksilöiden väliseen tasa-arvoon, niin mua raivostuttaa, että adoptoijat eivät saa mitään tasa-arvoa verrattuna bioperheisiin ja kaikki tuntuu niin sattumanvaraiselta.
Jos olisimme asioimassa jossakin muussa maassa, jossa näin ei oletusarvoisesti olisi, niin kestäisin paljon paremmin tämän, terveisin nimimerkki joskus ennen vapautumisia itä-Euroopassa luukulta luukulle ja virastosta toiseen siirtynyt, että saisin junaan Transit-lipun takaisin kotiin. Se oli monen päivän homma, eikä se niin rasittanut, koska sen tiesi. Toki asian tärkeyskään ei ollut ihan tätä luokkaa (vaikka onhan se kotiin pääseminenkin tärkeää :-)).
Mutta nyt raivostuttaa, että kaikki on niin kiinni sattumista: siitä, kuka henkilö antaa neuvonnan, missä satut asumaan, miten sääntöjä tulkitaan... Toinen asuu jossain, missä jonoja neuvontaan ei ole ja se alkaa seuraavalla viikolla kun soittaa. Toinen jonottaa vuoden (kuten me), jotkut jopa enemmän pelkkään neuvontaan.
Ruotsissa on määrä-aika (muutama kuukausi), johon mennessä neuvonnan on alettava, tai asianomaiset voivat valittaa asiasta viralliselle taholle. Suomessa harva uskaltaa valittaa mistään, ei edes epäasiallisesta kohtelusta, koska pelätään sen vaikeuttavan prosessia.
Oma lapsenuskoni Suomeen hyvin ja johdonmukaisesti toimivana valtiona on saanut kolauksia tässä prosesissa enemmän kuin ikinä ennen.
maanantaina, toukokuuta 09, 2005
Paperisotaa ja epäjohdonmukaisuuksia
Interpedialta soitettiin. Paperit ovat ok. Huh! Nyt on ruuhkaa, eli menee pari viikkoa, ennen kuin paperit lähtevät laillistuskierrokselle. Eli ehkä meidän paperit lähtevät kesäkuussa Kiinaan.
Mutta sieltä soitettiin siksi, kun me ei laitettu mukaan uusia rikosrekisteriotteita. Edelliset me hommasimme joulukuun lopussa kotiselvitystä varten. Ne ovat siellä toimistolla, mutta eivät enää kelpaa.
Kiinan adoptioasioiden keskuksen CCAA:n asiakirjoista kertovilla nettisivuilla sanotaan, että rikosrekisteriotteet ovat vuoden voimassa. Näin on myös Pelastakaa Lasten kautta adoptoidessa. Mutta näemmä samaa kohtaa voi tulkita parilla eri tavalla:
"(6). Criminal/ Non-criminal record certificate
A. An adoption applicant should provide a criminal/ non-criminal record certificate produced by the local police in his/ her country with a signature of the qualified official (provide separately in the case of a married couple).
B. If an adoption applicant has lived or worked for at least one year in other countries or regions within the recent five years, he/ she should provide a criminal/ non-criminal record certificate produced by the resident country.
C. A single adoption applicant who has a co-habitant of the opposite sex should provide a certificate of criminal/ non-criminal record for the co-habitant.
D. The certificate of criminal/ non-criminal record should not exceed one year starting from the producing date of the certificate to the logging-in date of the application documents in CCAA."
Kyllä me ne uudet otteet hommataan, jos kerran on pakko, mutta ihmetyttää vaan, että miksi tuo kohta on tulkittu noin. Samaan paikkaan nuo paperit kuitenkin päätyvät niin Interpedian kuin PeLankin kautta adoptoidessa.
Ja huomio, tämä ei ole kritiikkiä Interpediaa kohtaan. Kummassakin palvelunantajassa on puolensa, ja olemme ihan hyvillä mielin adoptoimassa nimenomaan Interpedian kautta. Mutta tässä näkyy Suomen pienuus adoptiomaana.
Nimittäin monessa muussakin asiassa olen törmännyt vastaaviin pikku epäjohdonmukaisuuksiin ja "sääntöihin", jotka eivät päde edes talon sisällä kaikkiin. Esimerkiksi se, että ensimmäinen adoptioneuvonta kestää vuoden. Se voi kestää sen, kun neuvontaa antaa sosiaalityöntekijä, joka tähtää siihen. Taas saman talon sisällä toisella sosiaalityöntekijällä voi olla toinen työtapa ja neuvonta on ohi puolessa vuodessa.
Mutta sieltä soitettiin siksi, kun me ei laitettu mukaan uusia rikosrekisteriotteita. Edelliset me hommasimme joulukuun lopussa kotiselvitystä varten. Ne ovat siellä toimistolla, mutta eivät enää kelpaa.
Kiinan adoptioasioiden keskuksen CCAA:n asiakirjoista kertovilla nettisivuilla sanotaan, että rikosrekisteriotteet ovat vuoden voimassa. Näin on myös Pelastakaa Lasten kautta adoptoidessa. Mutta näemmä samaa kohtaa voi tulkita parilla eri tavalla:
"(6). Criminal/ Non-criminal record certificate
A. An adoption applicant should provide a criminal/ non-criminal record certificate produced by the local police in his/ her country with a signature of the qualified official (provide separately in the case of a married couple).
B. If an adoption applicant has lived or worked for at least one year in other countries or regions within the recent five years, he/ she should provide a criminal/ non-criminal record certificate produced by the resident country.
C. A single adoption applicant who has a co-habitant of the opposite sex should provide a certificate of criminal/ non-criminal record for the co-habitant.
D. The certificate of criminal/ non-criminal record should not exceed one year starting from the producing date of the certificate to the logging-in date of the application documents in CCAA."
Kyllä me ne uudet otteet hommataan, jos kerran on pakko, mutta ihmetyttää vaan, että miksi tuo kohta on tulkittu noin. Samaan paikkaan nuo paperit kuitenkin päätyvät niin Interpedian kuin PeLankin kautta adoptoidessa.
Ja huomio, tämä ei ole kritiikkiä Interpediaa kohtaan. Kummassakin palvelunantajassa on puolensa, ja olemme ihan hyvillä mielin adoptoimassa nimenomaan Interpedian kautta. Mutta tässä näkyy Suomen pienuus adoptiomaana.
Nimittäin monessa muussakin asiassa olen törmännyt vastaaviin pikku epäjohdonmukaisuuksiin ja "sääntöihin", jotka eivät päde edes talon sisällä kaikkiin. Esimerkiksi se, että ensimmäinen adoptioneuvonta kestää vuoden. Se voi kestää sen, kun neuvontaa antaa sosiaalityöntekijä, joka tähtää siihen. Taas saman talon sisällä toisella sosiaalityöntekijällä voi olla toinen työtapa ja neuvonta on ohi puolessa vuodessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
