sunnuntaina, toukokuuta 22, 2005

Mitä sinusta sitten tuli

Olen törmännyt noin kuukauden sisällä pari kertaa ihmiseen, jonka olen viimeksi nähnyt joskus 10-15 v sitten. Ensimmäiset kysymykset ovat yleensä mitä sinusta tuli, mitä teet työksesi ja entä onkos sinulla perhettä.

Työkysymys on tylsä. Itse en määrittele ketään työpaikan perusteella. Ja kun haluan vielä vaihtaa alaakin, niin en mielellään nykyään puhu omista töistäni, vaikka sinänsä jonkun mielestä se voisi olla kiinnostavaakin kuultavaa.

Toinen kysymys taas aiheuttaa selityksiä. Nykyään sanon ensin, että olen naimisissa. Pakolliseen lisäkysymykseen lapsista sanon, että tulossa on, ja lyhyesti miten. Lupaa ennen sanoin, että ei ole lapsia. Joskus sanoin, että ollaan parhaillaan adoptioprosessissa, jos luulin, että puhekumppani tajuaa jutun juonen. Joskus erehdyin.

Rehellisesti sanoen tällä hetkellä en osallistuisi vaikka lukion luokkakokoukseen, koska saisin selittää nämä niin monta kertaa, että se ei enää huvittaisi tälläista hölösuistakaan idealistista opettajatyyppiä. Olen persoonallisuustyyppiä Extraverted iNtuitive Feeling Judging (The Portrait of the Teacher Idealist (eNFj) ) eli varmaan joku 0,001 % suomalaisista on yhtä avoin kuin minä. Ja luonteeseeni kuuluu valistaminen yhtä varmasti kuin Suomen suveen kuuluu epävakaus.

Silti tämä asia aiheuttaa voimakkaita tunteita minussa. Huonommuutta, häpeää, luulisin. Minusta se on inhottavaa myöntää, mutta ilmeisesti joku kohta tässä lapsettomuudessa on niin syvästi loukannut omaa arvostustani itseäni kohtaan, että häpeän sitä epäonnistumista.

Minua myös hirvittää oma häpeäni, koska omasta mielestäni en saisi hävetä sitä, että en saanut biolasta. Pelkään, että olen huono vanhempi lapselleni tämän takia. Vaikka sydämessäni tiedänkin, että tulen rakastamaan adoptoitua lastani yhtä kovasti kuin olisin rakastanut biologistakin. Ja että tämä häpeä koskee vain sitä, mitä saan kokea nyt, kun kerron adoptoivani eli useinkin typeriä kommentteja joita kumpuaa harhakäsityksistä adoption kulusta, tai pahimmillaan joudun kuuntelemaan jotain ihmetarinoita siitä, että nyt kun adoptoimme, saamme biolapsenkin, tai saan vain jotain sääliä. Onko sitten pohjimmiltaan kyse vain kolauksista perisyntiini, ylpeyteen? Mikä SINÄ olet minulle mitään sanomaan tai säälimään! Epävarmuudesta?

Odotan kuitenkin malttamattomana sitä, että pääsen näistä tilanteista ja voin sanoa keveästi, kuin ohimennen, kyllä minulla on yksi lapsi. Sen kummemmin selittelemättä, eikä välttämättä edes sanoen, että hän on adoptoitu. Koska jos nämä ihmiset olisivat minulle niin tärkeitä, että haluaisin yksityiselämäni heille vuodattaa, niin olisin heidän kanssaan yhteydessä, enkä törmäilisi 10-15 vuoden välein.

3 kommenttia:

Kaura kirjoitti...

Musta tuntuu että ymmärrän hiukan tilannettasi, vaikka omani on erilainen. On ihan tutkittukin, että vammaisten lasten vanhemmat kokevat epämääräistä epäonnistumisen tunnetta ja lisäksi ympäristön palaute sitä usein pahentaa. Kuulin jopa itse kakkosta odottaessani, että jospa te tällä kertaa onnistuisitte ja saisitte kunnollisen lapsen. Voihan prkl. Jottei olisi liian helppoa, tulee itsekin miettineeksi, onko tehnyt jotain väärin.

Kaura kirjoitti...

Tuli mieleen, että varmaan samantapaista pähkäilyä joutuu harrastamaan kutsuilla tms. tilanteissa, kun tulevat lapset puheeksi. Mitä kertoa, miten luovia siististi kysymyksestä toiseen? Mä olen yleensä jättänyt kertomatta, että esikoinen on vammainen, jos tilanne ei sitä ihan välttämättä vaadi. Tärkein syy on se, etten jaksa vastaanottaa keskustelukumppanin järkytystä.

Piikkis kirjoitti...

Kiitos, Kaura, sinä ymmärsit tämän! Pelkäsin kirjoittaa tästä, koska adoptiopiireissä jos kipuilee vielä tuota kriisiä edesw hetkittäin, niin hyvin helposti saa leiman, ettei ole yli biologisesta lapsettomuudesta.

Varmaan tämä on silti yleinen tunne.

Vammaisesta lapsesta saa varmaan myös kaikenlaista kommenttia, jota ei aina jaksa...