Kesän opetukset

Suppis on nyt tänä kesänä kasvanut henkisesti paljon. Hän on jotenkin isomman oloinen, tajuaa jo paljon ja käyttää kieltä aika monimutkaisesti käyttäen jotain sanaa tai fraasia, minkä on kuullut muussa yhteydessä uuteen tilanteeseen johon se myös sopii.

Hänen kanssaan pystyy jo käymään kaupassa ilman rattaita jopa isossa marketissa. Voi ihan 100 % luottaa, että hän pysyy siinä vieressä eikä säntäile mihinkään. Hän auttaa ostoksissa (tunnistaa meidän vakiomaitopurkit ym.). Hän ei ole oikeastaan kuin kerran saanut kunnon raivaria kaupassa. Se oli joskus viime keväänä. Silloinkin se oli äidin vika (opetus nro 1: älä poikkea nälkäisen lapsen kanssa kotiin mennessä kauppaan edes yhtä maitopurkkia ostamaan....)

Suppis ei pidä kovinkaan paljon muutoksista tai matkailusta. Hänellä kestää esim. mummolareissujen jälkeen vähintään viikon päästä takaisin omaan rytmiinsä. Hän tykkää kyllä matkustaa paikallisbussilla (koska se tietää yleensä jotain hauskaa kuten vaikka uimahallireissun tai jonkun muun kivan retken). Junassakin hän viihtyy muutaman tunnin leikkivaunussa. Mutta pidemmät matkat ei oo kovin hauskoja.

Suppis huutaa autossa ja muutenkaan ei nauti siitä pitkään. Hän mm. oksensi mummolasta autolla lähtiessä totaalisesti sekä itsensä että takapenkillä olleen isin päälle (opetus nro 2: kun lapsi matkustaa, valitse kaikki matkustusvaatteet sen mukaan, että ne voi oksennuksen jälkeen heittää samaan lämpötilaan ja ohjelmaan pesukoneeseen...).

Oksennus johtui ylensyöttämisestä. Juuri ennen lähtöä Suppis sai ison annoksen jäätelöä mummolasta ja oli muutenkin vetänyt viikon aikana enemmän makeaa pullaa ym. kuin varmaan monen kuukauden aikana yhteensä. Sen oksennuksen jälkeen piti vielä matkustaa yli 3 tuntia ennen kuin oltiin kotonsa väsyneenä.

Suppiksella alkoi tiistaina päiväkodin päiväkerho (2 x viikossa 3 h kerrallaan eli tulee kotiin syömään & nukkumaan päiväunet). Hän aikoi etukäteen kysyttynä oppia siellä lukemaan :-). Saattaa jäädä haaveeksi kohta 3-vuotiaalla neidillä, vaikka hän tunnistaakin pari kirjainta (S niin kuin Suppis ja I niin kuin isi). Paremmin tämä alku on mennyt kuin pelkäsin. Toisaalta rupesin tuossa kesällä miettimään, että ehkäpä hän on kypsynyt tässäkin mielessä (hän ei oo hirveästi tykännyt olla hoidossa).

Ekana aamuna hän itki ja vähän tarrautui. Oltiin sielä mukana alkuun, kuten muutkin vanhemmat. Kun tultiin hakemaan, niin ohjaaja sanoi, että omapäinen tyttö (eli ei ollut totellut kaikessa :-)). Oli kumminkin käynyt pissallakin siellä. Hän ilahtui kovasti, kun näki meidät. Keskiviikkona ja tänä aamuna hän esitti, että jompi kumpi meistä tulisi myös kerhoon. Mutta sanoimme, että se on lasten kerho. Hän jäi itkutta, mutta jäi surullisena katsomaan ikkunaan poismenoamme. Ja ilahtui taas kovasti kun tultiin hakemaan. Mutta periaatteessa hän tykkää käydä siellä (ei ainakaan ole sanonut, ettei tahdo sinne). Hän oppi ekana päivänä kirosanan (perisuomalaisen perkeleen).

Mulla oli aika vaikeaa olla tiistaina kotona ja odottaa että kerho päättyy, kun Suppis itki ja oli kova huoli. En tiedä kumpaa jännitti enemmän, Suppista vai äitiä. En osannut tehdä mitään niinä tunteina. Mutta tänään olin jo luottavaisempi ja luotin että hyvin se menee. Toki illallakin on sitten ollut itku herkässä ja on halunnut leikkiä vauvaa. Se kuuluu kai asiaan, kun aloittaa päivähoidon, vaikka meillä se alku onkin hyvin lempeä ja totutteleva (ja hyvä niin).

Pottatreenit

Kirjoitan tästä aiheesta nyt siksi, että itse en oikein löytänyt aiheesta hyviä juttuja, kun niitä hain. Joku saattaa tarvita tätä säilyttääkseen toivon. Ja itsekin on hyvä muistaa asioita. Tämä kuivaksioppiminen oli Suppikselle vaikein tähän asti opittu taito. Muut kuten itse syömiset ym. ei ole tarvinut edes opettaa, on vaan omaksunut ne kuin ajatus.

Suppis oppi päiväkuivaksi tänä kesänä. Se oli aika pitkä prosessi. Pottahan meille hankittiin jo toukokuussa 2007. Tammikuussa hän alkoi vihdoin kakata pöntölle supistajan kanssa (ei ole vieläkään koskaan kakannut pottaan ja tuota tamikuuta ennen ei ollut kuin lähinnä istunut potalla). Se onnistui pitkään hyvin. Suppis kakkasi säännöllisesti joko aamiaisen tai lounaan jälkeen ja sai palkkioksi tarroja tarratauluun.

Kun pissatin säännöllisesti, niin pissatkin sain pottaan tai siihen pönttöön. Mutta oma-aloitteisesti hän ei sanonut haluavansa potalle pissalle, ei vaikka lupailin mitä hyvänsä etujatai tavaroita, mikä kuuluu isolle tytölle (esim. 3-pyöräisen potkulaudan, jota Suppis himoitsi).

Maalis-huhtikuussa Suppis meni kakkalakkoon. Ei ollut mitään muutoksia elämässä. Hän vaan yhtäkkiä alkoi menemään piiloon (toiseen huoneeseen), jossa kakkasi vaippaan. Kun yritin vähän kannustaa takaisin pöntölle, hän alkoi ummettaa. Jätin rauhaan, ja entinen hyvä kakkarytmi palasi vasta touko-kesäkuun vaihteessa.

Kesällä yritin opettaa kertomaan pissastaan. Koetin kaikki löytämäni tavat. Mikään ei tuntunut auttavan. Ostin isojen tyttöjen pikkuhousuja, koetin lahjontaa (lupasin hienon muovailuvahasetin). Hän saattoi muistaa sanoa sen kotona, mutta hyvin satunnaisesti. Hän rupesi pikkuhiljaa oppimaan sanomaan, kun oli alasti, mutta kun oli pikkuhousut tai vaippa, niin pissa tuli housuun. Ilmeisesti pikkuhousut tuntui samalta kuin vaippa (vaikka käytimme kertakäyttövaippoja) vielä kesäkuun viimeisellä viikolla hän saattoi pissata 3 puistotunnin aikana 4 pikkuhousut ja housut. Alkoi tuntua, että tämä ei onnistukaan tänä kesänä.

Yrittelin sitten noin kerran viikossa, koska en halunnut että Suppis kokee koko ajan, että on huono tai ei onnistu, kun on aina märät housut.

Ja kumma homma tapahtui 3 viikkoa sitten. Kokeilin taas, ja pikkuhousut päälläkin Suppis muisti sanoa pissan. Tokana päivänä tapahtui yksi vahinko, kun muovailuvahalla muovaileminen oli niin jännässä vaiheessa (kun hän siis sai sen setin). Sitten jotain 2 viikkoa sen jälkeen oli sanonut isin kanssa ulkoillessa liian myöhään pissahädän (eli pissa tuli heti kun sanoi). Mutta muuten sanoisin että 2 v 9 kk hän sisäisti sen, niin että siihen voi nyt luottaa kauppareissuilla ja jopa päiväkerhossa (jonka aloitti tänään) oli sanonut tädille hädän.

Kakka on Suppikselle sellainen herkempi juttu, olen huomannut. Eli esim. mummolassa kesällä ummetti itsensä (3 päivää kakatta ja sain sitten luumulla kakkaamaan). Ja kun oppi kuivaksi, kakkarytmi palautui noin viikko sen jälkeen. Odotan mitä tää päiväkerholaisuus tekee, vai tekeekö mitään.

Tämöinen aika eritekeskeinen postaus tällä kertaa. Palaan piakkoin kertomaan mitä muuta kuin nöyryyttä opin tänä kesänä ja miten on sopeuduttu päiväkerhoon.

Adoptioäitinä olemisesta

Olen tätä käsitellyt jonkun verran aiemminkin, mutta tätä äitinä olemisesta jonkun verran kysellään tässä live-elämässä, siis että miltä tuntuu (tuntuuko erityiseltä kun olen adoptioäiti), mitä nyt ajattelet äitiydestä ylipäätään jne.

Adoptiolapsen äitinä olo on sanoisin 97 % ihan normaalia äitiyttä, johon kuuluu tavallista arkea ruuan laittoineen ja rutiinin pyörittämisineen. On tullut aika harvinaisen selväksi, että noin samanikäisten lasten vanhemmilla on noin samanlaiset vaiheet lapsilla, ja samat ongelmat (nukahtamiset, nirsoilut, pottailujen takapakit jne.).

On paljon iloja, kuten lapsen hupsutukset ja hellyyden osoitukset, ja kun hän oppii ja onnistuu jossain, jota on yrittänyt kauemmin. Ja on pieniä suruja, kun lapsi on kuumeinen ja yskäinen, eikä voi auttaa oikein mitenkään tai hetkiä, kun ärsyttää suunnattomasti noin tuhannes uhmakohtaus samana päivänä.

Se miten iso prosentti on sitä erityisäitiyttä on, riippuu varmaan lapsen iästäkin. Nyt pienen lapsen äitinä se prosentti on pieni. Ainakin meillä, joilla kumminkin on mennyt kovin hyvin, koska lapsi on hyväksynyt meidät ja kiintynyt meihin. Isomman lapsen äitinä prosentti voi isota, kun lapsi miettii taustaansa ja käsittelee sitä. Voi vain toivoa, että se menee hyvin ja että pystymme antamaan ilmapiirin, jossa hän uskaltaa pohtia niitä asioita meidänkin kanssa, ja saa sen verran hyvän itsetunnon, että kestää sen kun ymmärtää, että hänet on hylätty kerran (vaikkakin siinä toivossa että hän saa paremman elämän). Sitten voi ilmetä muuta vaikeutta, mikä saattaa johtua adoptiotaustasta (esim. koulussa oppimisvaikeudet tai vaikeudet toimia ryhmässä). Ja sitten kun lapsi kulkee jo yksin, niin rasismin pelkokin nostaa päätään. Tunne on vähän kuin siinä sanonnassa, että pienen lapsen äidillä on pienet murheet ja ison lapsen äidillä isot.

Mutta kun tapahtuu jotain, pientäkin, niin se erityisyys nousee nopeasti pintaan. Se on kuin palohälytys, joka vaatii tarkastamaan onko kyseessä väärä hälytys, harjoitus vai todellinen adoptiotaustaan liittyvä asia, joka pitää ottaa vakavasti.

Esimerkiksi kun Suppis ei 2-vuotiaana puhunut kovin hyvin (yhdisteli kyllä useimmiten 2 sanaa, joskus 3-4, mutta suht paljon oli vielä äännähdyksiä, joilla osoitti mitä halusi. Kun neuvolassa tarjottiin puheterapiaa, tartuimme tarjoukseen. Jos Suppis olisi biologinen lapsemme, olisimme varmaankin surutta odotellut 3-vuotisneuvolaan, ja katsoneet asiaa silloin. Ja lopputulos olisi sama kuin nyt, eli Suppis on talven mittaan ruvennut puhumaan yhä monimutkaisemmin, käyttää aika monimutkaisiakin taivutettuja sanoja (esim. leikitkö äiti kanssani pallolla). Esimerkiksi puheen kehitys on siis yksi asia, jossa kv. adoptiovanhemman täytyy olla tarkempana kuin biovanhemman. Sen moni ymmärtää ja hyväksyy ihan suit sait.

Toinen asia on sitten erot ja eroahdistus. Tätä ei ymmärretä niinkään hyvin. Ajatellaan, että kaikki lapset saattavat itkeä hoitajalle tai päiväkotiin jäädessään, se ikään kuin kuuluu asiaan. Totta kai lapsi kaipaa vanhempaa, mutta tottuu pian. Jos Suppis reagoi muiden kuin äidin ja isän hoitamisiin huonosti itkien lyhyenkin (muutaman tunnin) jonkun (tutun ihmisen) hoidossa olon jälkeen tuntikausia takertuen sylissä, itkien, heräillen ja varmistaen läsnäoloani koko yön ja alkaen taas seurata minua joka paikkaan kuin hai laivaa (vaikka jo hetken pääsinkin vessaan ihan yksin), ja kerromme ongelmista lähipiiriin ja päätämme lykätä hoitoonmenoa vielä vuodella, niin moni ajattelee ja sanookin, että me olemme ylihuolehtivia, liiottelemme ja itse takerrumme lapseen, joka pärjäisi ikänsä puolesta ihan hyvin vaikka kokopäivähoidossa täysin vieraiden hoitajien kanssa. Kuin kuka tahansa lapsi siis.

Samoin naureskellaan, kun Suppis pyrkii vauvaksi (siis hän on ruvennut viimeisen vuoden aikana haluamaan tulla syliin kuin vauva ja haluaa että hänelle juotetaan vaikka maitoa taikamukista siinä). Tämä on oikeastaan vain lissäntynyt, mitä vanhemmaksi hän tulee. Nyt 2 v 9 kk iässä se on päivittäistä tai lähes päivittäistä. Jokainen adoptioon vihkiytynyt tietää, että Suppis ottaa siinä itselleen korvaavia kokemuksia ajasta, jolloin ei saanut sellaista vauvan hoitoa, mitä vauvalle kuuluu, niin paljon kiiretöntä sylittelyä kun tahtoo, huolenpitoa, ihan tavallista perushoitoa (Suppis hakee itse hoitovoiteet ja haluaa että häntä rasvataan kuin vauvaa). Mutta jotkut tavallisten lapsien vanhemmat kummastelevat tätäkin. Ja voin melkein kuulla ajatukset, joissa pidämme omien tarpeittemme takia, ehkä lapsettomuuden trauman vuoksi, näin isoa lasta liian vauvana, eikä ne jää aina ajatuksiksi, vaan ne sanat voi kuulla ihan ilman vainoharhoja ihan normalilla kuulolla.

Näissä asioissa ei kannata kumminkaan liikaa kuunnella muita tai vähättelyjä, jos itse kokee, että on joku ongelma. Onneksi kumminkin ihan tavalliset (eli ilmeisesti sen kummemmin adoptioon perehtymättömät) kaupungin lapsipsykologitkin ymmärtävät, että adoptiotaustan takia lapsen voi olla vaikeaa olla erossa vanhemmista, jotka vihdoin sai. Hän on kokenut jo niin suuria eroja ja muutoksia elämässään, että ei se pelko menettämisestä ole hänen näkökulmastaan liiottelua. Suppis ainakin on kovin mustasukkainen, kukaan muu lapsi ei saa koskeakaan minuun vaan olen vain hänen.

Omaa äitiyttäni ei ole sen kummemmin kyseenalaistettu (siis että onko minulla oikeus olla Suppiksen äiti, kun en ole häntä synnyttänyt tai olenko hänen ns. oikea äitinsä), mutta on pyritty neuvomaan asioissa, joissa tavallisten biolasten vanhempana harvemmin tulee omaa kokemusta. Toki biologisissakin perheissä tulee lasten ja vanhempien välille epävarmoja kiintymyssuhteita, joissa lapsile tulee on samoja käytöspiirteitä kuin adoptoiduille lapsille. Mutta Suppis on 2 kertaa jättänyt taakseen kaiken tutun. Kerran kun hänet jätettiin löydettäväksi ja toisella kerralla hän joutui jättämään kaiken muunkin taakseen, kielen, hajut, maut, ympäristön missä eli, kulttuurin, maan... voitte vain jatkaa listaa.

Kuvat ja muisti

Suppis on nyt kiinnostunut päivittäin katselemaan muistokirjaansa "Sydämessä kasvanut". Koska otteet on välillä aika kovat tällä 2 v 4 kk vanhalla neidillä, niin tein hänelle oman version, samoja kuvia ja tekstejä, mutta hänen kappale, kohdelkoon sitä miten tahtoo.

Hän muistaa tosi paljon ja kaukaa. Hän muistaa ekan yhteisen syksyn kuvien ulkopuolelta, että kuvan reissulla haettiin marjoja puista (pihlajanmarjoja) ja viime kesän kuvasta mitä pappa teki samana päivänä kun kuva otettiin (leikkasi nurmikon). Ja hän muisti kahluuallaskuvastaan, missä ko. allas on piilotettu ja haki sen sieltä ja halusi heti uimaan.

Mutta vaikka hän katselee aina pitkään myös lastenkotikuvia, hän ei puhu niistä mitään, ei hoitajatädeistä tai toisista lapsista kuvissa (joista Suppiksen lisäksi 3 tuli Suomeen). Ei sängystään, ei leluista lattialla. Ajallisesti ne kuvat on otettu kesällä, kun Suppis nimettiin meille, muutama kuukausi ennen kun saimme hänet.

Joko hän ei muista tai ei halua käsitellä asiaa.

Suppis on nyt muuten ruvennut tykkäämään ensimmäisestä perheen ja suvun ulkopuolisesta ihmisestä oikein kovasti, nimittäin muskariope Tiinastamme, joka sai kunnian olla eka perheen ulkopuolinen, josta Suppis sanoi, että Tiina-täti on kiva täti. Olemme käyneet Tiinan muskaritunnilla nyt syksystä lähtien. Olen tosi iloinen, että hän pystyy nyt laajentamaan tykkäämistään noin.

Suppis tykkää piirtää

Suppis piirsi eilen ekan kerran meidän perheen selostaen. Siinä oli isi, isompi soikio. Yksi viiva lähti isistä ihan oikein kädeksi, mutta toinen käsi lähti siitä ekasta kädestä. Sitten tuli Suppis itse, pieni soikio. Ja heti viereen äiti, keskikokoinen soikio, ja äidille tärkeintä oli piirtää tukka. Kaikki olimme eri värisellä vahaliidulla piirretyt, mutta kumminkin yhdessä paperin yhdessä nurkassa. Oli ihanaa, kun Suppis niin antaumuksella selosti ja piirsi vielä sydämiäkin.

Suppis piirtää muutenkin paljon. Joka päivä, joskus monta tuntiakin. Hän tykkää väreistä, osaa nimetä niitä, tosin vähän omalla kielellään: punainen on punava ja sininen siniva, mutta keltainen on keltainen. Nyt muutaman viikon hän on selostanut kuviaan, että on kukkaa ja pupua ja kuusta ja tähteä (joulukuusi koristeineen teki Suppikseen aivan lähtemättömän vaikutuksen). En ole häneltä kysellyt, mitä ne viiva ja soikiot esittävät, joten hän on ihan itse keksinyt selostaa niitä.

Kaikki te odottavat, tällaiset ihanan arkiset hetket ovat teillekin tulossa. Jaksakaa vain.

Hyvää ystävänpäivää kaikille!

Meillä on muuten nyt todellinen piisessa

Suppis näki tänään yhden Kiinasta ostetun mekkonsa naulakossaan (olin ottanut esille tätä uutta vuotta varten) ja hän ei sanonutkaan sitä Kiinamekoksi, vaan heti ihan hihkuen Piisessamekko!!!! Piisessamekko!!!! Ja äitikin myönsi, että kyllä se on Suppiksen prinsessamekko :-). Ja heti päälle tämä hopealle hohtava violetilla kirjailtu ihanuus. Ja kun isi tuli kotiin, niin heti Suppis meni ovelle esttelemään: "katso, piisessa!!!!"

Ja muutenkin, prinsessat on olleet kova sana esim. lelumainoksissa. Kai äidinkin on taivuttava (en aikonut ryhtyä prinsessamuotiin).

Jotta asia ei olisi näin yksinkertainen, niin meidän piisessa ihaili eilen leikkipuistossa Plaston 2-osaista aura-autoa (tai jotain sen tapaista, ykkösosassa oli työntökauha ja 2-osassa perävaunu). Se olisi myös niin kiva.

Huhuu!

Mihin tekstini katosi? Veijoooo....

Kiinatyttö, oma tyttö

Suppis on nyt joulukuusta lähtien ruvennut tajuamaan olevansa Kiinan tyttö tai kiinatyttö ja hän puhuu siitä. Luulen, että johtuu siitä, että olemme hänen nimeämiskuvansa kautta koettaneet pitää esillä tietoa adoptiosta, että hän oli Kiinassa ja äiti & isi saivat nämä kuvat ja tulivat hakemaan Suppiksen kotiin.

Hän myöskin tunnistaa ympäristöstä kiinalaiset, on kiinnostunut, mutta hyvin vakava ja jokseenkin jännittynyt havaitessaan jonkun kiinalaisen. Usein jollain bussipysäkillä huomaankin siitä katsoa, että joukossa on joku kiinalainen, kun Suppiksen ruumiinkieli jännittyy ja hän hiljenee. Jälkeenpäin kahden kesken hän sitten kysyy, oliko siinä kiinatyttö tai -poika tai -täti (kiinalaista miestä ei ole vielä nähty). Sanon aina että oli. Sitten Suppis sanoo, että "Suppis kiinatyttö myös." Sanon siihen, että niin, äidin oma kiinatyttö. Käytän Suppikselle aika paljon sanaa oma, koska ympäristö sitä kyseenalaistaa (onko oma lapsi-kyselyineen). Siihen Suppis yleensä tyytyy.

Kerran tammikuussa Suppis jatkoikin siitä, että äiti myös kiinatyttö. Ajattelin, että nytkö se jo tuli, näin pian. Sanoin toki heti, että ei. äiti ei ole kiinatyttö. Suppis tuli ja kosketti tummia hiuksiani ja sanoi, että on äidin tukka kiinatyttö. Sanoin vain, että äiti on Lapin tyttö ja siksi tumma.

Mietin sitä monta viikkoa. Koska se kysymys tulee, tai oletus, tai väite? Erään tutun tyttö, sanotaan vaikka Minna, esitti sen tuonikäisenä. Hän sanoi, että äiti meni Kiinaan ja synnytti Minnan ja tuli takaisin kotiin Minnan kanssa. Hän oli läheltä seurannut raskautta ja vauvan tuloa. Meillä ei tällä hetkellä kukaan läheinen ole raskaana. Mutta ilman sitäkin se tulee, ikävaiheen mukaan viimeistään ensi syksynä tai talvena.

Miksi se, joka tuntui ennen Suppista ihan helpolta, tuntuukin nyt niin vaikealta? Koska vaikka olen ihan 100 % sujut sen kanssa, miten Suppis tytöksemme tuli, tiedän että Suppis ei sitä tule hyväksymään niin vain. Hän on herkkä tyttö ja hyvin herkkä loukkaantumaan ja pahastumaan ja hätääntymään.

Mietin sanavalintoja, joita ei saa ikinä enää takaisin. Sen mitä sanon, täytyy olla oikein. Kyllä vielä tämä osuus menee, että Suppiksella oli syntymä-äiti, Kiinan äiti, jonka oli luovuttava Suppiksesta ja sitten Suppis meni lastenkotiin, josta äiti ja isi sai Suppiksen omaan kotiin. Mutta miksi Kiinan äiti ei voinut pitää Suppista? En tiedä mitään varmasti. Voin vain arvata. Joko hänellä oli jo lapsi tai se pahempi, hän halusi pojan.

Aion näin pienelle kertoa sen, että siinä perheessä oli jo lapsi eikä Kiinassa saa olla kuin yksi lapsi perheessä. Tätä tukee Pikku Xingit ja muut adoptiosta kertovat lastenkirjat, joita meillä kyllä jo katsellaan. Ja sitten kerron, että Kiinan äiti varmasti ajattelee Suppista, ja että hän tiesi että Suppis saa uuden perheen ja halusi Suppikselle hyvää. Ja nythän kaikki on hyvin, äiti & isi sai hyvän tytön ja Suppis oman äidin ja isin ja kodin. Ja voidaan sitten muistella, tehdä joku rituaali jonkun päivän yhteyteen.

Mutta miten se sitten oikeasti menee, jää nähtäväksi.

Hyvää kiinalaista uutta vuotta!

Pikku piisessa tutuu pankakotiin

Suppiskieleltä normaalikielelle tulkattuna otsikko kuuluu Pikku prinsessa tutustuu päiväkotiin.

Olemme tällä viikolla käyneet tutustuneet kahteen päiväkotiin, vaikka päiväkotiin Suppis todenteolla menee vasta ensi syksynä. Täällä on kumminkin kova tunku alueen päiväkoteihin, joten laitamme paperit sisään jo ensi viikolla. Laitamme erityisperusteiksi alueelle ja tiettyyn päiväkotiin pääsyyn adoption ts. sen että adoptiolapsen olisi erityisen tärkeää juurtua asuinalueelleen, saada ystäviä täältä ja että ko. päiväkodin kanssa samassa rakennuksessa on myös yhtenäiskoulu, joten adoptiolapselle vaikea siirtymävaihe voisi siitä helpottua, kun koulu on ihan samassa rakennuksessa. Myös ystäviä voi hyvässä lykyssä siirtyä päiväkodista samaan luokkaan.

Pankakoti teki suuren vaikutuksen Suppikseen. Se vaikutti varmaan pikkuisen mielestä superhyperhienolta kerholta, jossa on monta leikkihuonetta, paljon lapsia & leluja ja ihana piha. Pankakoti on ollut puheissa kovasti esillä ja sinne mentäisiin mielellään uudestaankin. Olen tyytyväinen, kun ainakin alkuasenne on niin hyvä. Totuushan valkenee sitten myöhemmin, eli että pankakodissa äitiä ei ole, vaan äiti on jossain kummassa paikassa *töissä* ja että sinne on todellakin mentävä joka arkiaamu, halusi tai ei. Mutta kyllä se innostus antoi uskoa, että pankakoti voisi olla kiva juttu kolmevuotiaalle Suppikselle ensi syksynä. Jonkinlaisia sopeutumisvaikeuksia tullee varmasti, kuten kaikille lapsille, ikävä ja aluksi illat voivat olla itkuisia ja takertuvia, mutta kun innostus on noin suurta, niin ei kai se pankakodin lumo heti katoa?

Itse en uskalla edes ajatella, miltä ne ekat päivät töissä sitten tuntuvat. Pystynkö ajattelemaan muuta kuin Suppista? Itkettääkö vai mitä tunteita tulee pintaan silloin, onneksi vasta ensi syksynä...

Ihania ohikiitäviä hetkiä

kun Suppis katsoo minuun, nypertää nenäänsä hiukan ylöspäin ja virnistää ilkikurisesti kuin meillä olisi yhteinen salaisuus, ja sadasosasekunnissa aistin heti, mikä se salaisuus on
tajuan samalla, että tuossa on minun kasvonilmeeni siirtyneenä tyttäreni kasvoihin osoittamaan tätä läheisyyttä :-)

vaikkei hän ole minusta syntynyt, on hän minun tyttäreni enemmän kuin ikinä uskalsin kuvitellakaan
kun hän matkii joka elettänikin, viittoo bussille rattaissaan sormet harallaan, haroo tukkaansa kuin minä, seisoo pää kallellaan
äitiydessä saa kyllä totisesti peilin kasvojensa eteen

kun hän on niin iloinen kun lähdetään aamuisin ulos, että halaa äidin sukat, kengät ja hanskatkin :-)

kun hän heittää huumoria ja näyttää juuri taltutetun kiukun hymysuin eleellään pikkuiset nyrkit edessä ravistellen ja kiukkuärinää päästellen ja nauraa päälle

kun hän on ovela ja piilottaa ruuan lopun lautasen alle että saisi jo jälkiruokaa :-)

Takertuu ja tankkaa

Suppis nukkui nukuttamatta alkukesään asti sekä päiväunet että yöunet. Sitten hän rupesi kiikkumaan pois sängystä ja nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Kesällä Suppis siirtyikin lastensänkyyn, joka on nyt lyhyimmillään. Sänky on samassa huoneessa kuin ennen eli nukumme kaikki samassa huoneessa. Mutta nukuttamatta ei meillä nukuta kuin silloin, kun tyttö on ihan poikki ja jää nukkumaan ihan ekalla kerralla kun hänet sänkyyn vie ja peittelee.

Vasta loppukesästä, noin 10-11 kuukauden yhdessäolon jälkeen Suppis pystyi nukkumaan kunnolla vieressä/kainalossa. Sitä ennen hän on nukahtanut joskus mun päälle (kun olen itse ollut sohvalla siis) ja tykännyt maata vieressä, mutta nukahtaminen siihen on ollut liian jännää ja erilaista. Eihän hän ole tottunut siihen. Mutta kun se lukko aukesi, alkoi myös kova takertuminen ja läheisyyden tankkaus ennen nukahtamista. Hän haluaa olla niin kiinni kun vain voi, poski poskea vasten, molemmat kädet hänen ympärillään. Näin on oltava, kunnes hän nukahtaa. Joskus siihen kyllä nukahtaa itsekin.

Ja nyt noin pari viikkoa vain minä olen kelvannut siihen nukutustilanteeseen. Olemme siis vuorotelleet ihan tarkoituksellisesti. Mutta isi oli yhden viikonlopun ylitöissä ja osottautui Suppiksen silmissä epäluotettavaksi. Tai sitten Suppis pelkää, että myös minä voin kadota johonkin epämääräiseen ikävään paikkaan, jonka nimi on "töissä". Tai muuten vaan tarvitsee nyt mun läheisyyttä enemmän. Joka tapauksessa, jos isi koettaa nyt viedä Suppista nukkumaan, hän huutaa kuin teuraalle vietäisiin, on selkeästi hädissään ja lähtee karkuun, kiipeää mun syliin ja takertuu kuin pieni apina. Mun kanssa nukahtaa huutamatta, mutta on hyvin kiinni mussa ja älähtää jos yritän edes vaihtaa asentoa.

Nyt viime aikoina hän on myös asettunut vapaaehtoisesti vauvoittelemaan mun syliin, haluaa että häntä heijataan kuin vauvaa. Tuttipulloa en ole vielä kaivanut takaisin, mutta olen miettinyt sitäkin. Koska tuntuu, että nyt hän ottaa takaisin sitä ensimmäistä 11 kuukautta, jolloin hän ei varmasti saanut koko ajan huomiota kuten kotona äidin kanssa olisi saanut. Kuitenkin hän on selkeästi saanut huomiota ja rakkauttakin ja oli kiintynyt hoitajaansa lastenkodissa, on osannut koko ajan ottaa hellyyttä vastaan ja on osannut kiintyä itsekin meihin.

Tämä vähän yllätti meidät, koska odotimme että tällaista olisi ollut viime syksynä tai talvena, eikä vasta nyt. Hyvä että vasta nytkin, kun kumminkin hän nyt selkeästi tarvitsee tällaista tankkausta.

Pikku puutarhuri kasvaa

Suppiksen eka kesä kotona sujui mukavasti aina ei-niin-hyvistä säistä huolimatta. Suppis ui mielellään luonnovesissä, ulkoili kovasti ja kävi sukujuhlissa. Hän on ruvennut nyt oikeasti nauttimaan ikäisestään lapsiseurasta, leikkimään muiden kanssa edes rinnakkain ja selkeästi ilahtuu, jos emme ole ainoat leikkipuistossa.

Suppis on kasvanut kovasti, 2-v neuvolassa pituutta oli 85 cm ja painoa vajaat 11 kg. Eli 13 kk:ssa 17 cm ja noin 3,5 kg. Taitojakin on tullut, puhetaidot kasvavat ja sellaista oveluutta on tullut, mitä ei ennen ollut (tekee salassa juttuja). Ja uhman ensioireita, ei ei ei ei EI!

Nykyään Suppiksen lempiharrastuksia ovat ulkoilun lisäksi piirustus ja rumpujen soitto. Käymme muskarissa, jossa soitetaan rumpuja ja nyt olemme käyneet myös pari kertaa afrotanssissa, jossa tanssitaan ja soitetaan erilaisia rytmisoittimia. Tänään Suppis haki itse itselleen pikkutuolin, asettui rumpujen eteen ja rummutteli koko soitto-osuuden käsillään tahtia kuin kunnon muusikko :-).

Tietyllä tavalla olen kyllä 100 kertaa rennompi äiti kuin vuosi sitten. Lapsi ja äitinä oleminen on arkipäiväistynyt, mutta minusta hyvällä tavalla. Aluksi ehkä ihastelin ja ihmettelin enemmän häntä, mutta nykyään näen hänet kokonaisuutena, jolla on huonoja hetkiä ja hyviä hetkiä, omana persoonanaan, jolla on hellyyttä ja huumorintajua, omaa tahtoa ja omia kiinnostuksen kohteita. Esim. Suppis lukee mitä hartaimmin meille automerkin takia tulevaa autolehteä, innostuu kaikista autojen kuvista ja oikeita autoja hän kokeilee käsin ja saattaa jopa potkaista rengasta :-). Ja emme tosiaan ole mitään autoliikkeissä huvikseen kävijöitä itse, miehellä ei ole edes korttia ja mullekin auto on vain liikumisväline, jonka hankin aikoinaan vasta käytännön pakon edessä. Enkä käsitä, mistä Suppis on tuon renkaanpotkaisemisen keksinyt. Pappakaan ei ole tunnustanut opettaneensa.

Stressaan myös vähemmän kuin ennen. Lapsi jää henkiin, kehittyy ja kukoistaa, vaikka olenkin hyvin epätäydellinen äiti. Minä joka luulin, että olen kärsivällinen luonne (ja töissä & muualla elämässä olenkin ollut muidenkin mielestä), olen menettänyt hermot ja tiuskaissut, enkä tosiaan vain kerran. Olen suuttunutkin. Joskus hermostun ainaiseen kiinni minussa nyhjäämiseen ja jalassa roikkumiseen, mutta nykyään laulan mielessäni yhtä lastenlaulua, jossa lauletaan suurinpiirtein jotain että "äidin kylkeen pienen hylkeen tekee mieli tulla" ja lepyn heti.

Joskus kun joku kysyy mikä yllätti eniten äitiydessä, mietin mielessäni, että oma huonouteni, ei mikään yövalvominen, vastuun tuntuminen, hellyyden määrä tai muu klisee. Nyt olen jo sinut sen kanssa, että oli ihan turhaa kuvitella olevansa sen kärsivällisempi tai kummempi äiti kuin kukaan muukaan. Ja tällaisen epätäydellisenkin äidin hoivissa pikku puutarhuri kasvaa ja kehittyy ja vaikuttaa ihan onnelliselta pikku mukelolta.

Nyt jo suutun...

Veijo!!! Palauta heti tekstini!

Toivoo Vihainen Piikkis

Huhuu Veijo!

Tämä on koe, koska äsken bloggasin pitkän pätkän, ja tekstiä ei näy... Silti näkyy julkaistuissa.

Jos tää jää, lohduksi muuten tyhjästä postauksesta kuva Suppiksesta ekoilla festareillaan, eli Maailma kylässä-festareilla.

Iso pieni minä itte

Meillä ei totisesti ole enää vauvaa tai edes vauvamaista taaperoa. Meillä asuu nykyään hyvin itsetietoinen tyyppi, jota ei saa mitenkään auttaa syömisessä (ei edes pitää lautasesta kiinni, jos se on vaarassa lentää yli laidan) ja jota komennettaessa saa vasta-argumentteja. Eli jos minä sanon jotain tyyliin "älä rupea repimään verhoja" niin sadasosasekunnin jälkeen tulee vastaus "en rupeakaan" (+ jotain tavumölinää josta en saa selvää) tulee erittäin kiivaalla ja murrosikäisen kiekaisua muistuttavalla äänellä. Eka kerran sen kiekaisun jälkeen äiti jäi kyllä ihan sanattomaksi.

Muutenkin sanavarasto kasvaa koko ajan, Suppis osaa jo paljon sanoja ja osaa yhdistellä niitä lauseiksi. "Äiti tiskaa" saattaa tosin tarkoittaa mitä tahansa pesua, pyykkikoneen täytöstä Suppiksen käsien pesuun tai sitten ihan oikeaa tiskaamista.

Hänessä näkyy jo uhmaiän tahtomista, mutta vielä hän uskoo aika hyvin puhetta. Eikä ole äreä. Kaikki on kauhean ihanan hauskaa. Se, että oppii että mikä kuvio on "tähti" ja osaa sen sanoa ja bongaa sitä ihan joka paikasta, seinävaatteista, mainoksista ym. ja joka kerran se on niin ihanaa, että kajautetaan ilmoille "tähhtti!!!!!" niin suurella elämänriemulla, että jos sitä saisi purkkiin, Suomessa ei olisi enää yhtään masentunutta ihmistä.

Omasta osaamisestaan Suppis on valtavan ylpeä. Itte laitetaan kenkää jalkaan ja otetaan vaatetta pois, itte mennään juosten pitkospuut. Toisaalta olen itsekin ylpeä, kun hän tahtoo ja osaa jo niin itte, mutta toisaalta on ikävä sitä pientä kuumaa taakkaa vartaloa vasten. jota piti kanniskella koko ajan vielä hetki sitten, niin pieni hetki sitten... Mihin se vauva meni? Hetkittäin hän palaa ja halaa pitkään, on tuttu lämmin hengitys poskea vasten ja ihana hellyys rauhallisessa turvapaikassa, sitten se iso tyttö herää ja viilettää omaa polkuaan eteenpäin.

Tämä äitiys on totisesti luopumista, vaikka luopuessaan saakin paljon.

Erilaisuuteen suhtautuminen

Soittelin tässä isälleni aamusella. Isähän on ottanut tämän adoptioasian todella tiedonhaluisesti, lukee kaikki lehdet ja kirjat, mitkä asiasta isovanhemmille vien/lähetän. Hän oli eilen mainostamatta katsonut sitä Ylen Perhe-elämää-ohjelmaa, missä oli yhtenä perheenä adoptioperhe, jossa oli 2 Kiinasta adoptoitua tyttöä. Keskustelimme sitten tovin siitä. Kun olimme keväällä mummolassa viikon, Suppista esiteltiin suurella ylpeydellä, vähän yliampuvastikin jokaiselle vastaantulijalle pappa mainosti ihanaa tummaa lastenlasta Kiinasta. Vaikka se esittely vähän samaan aikaan hirvitti ja nauratti, se on kumminkin osoitus, että papasta Kiina-tausta on täysin luonteva osa Suppista ja hän osaa jo itsekin ottaa Suppiksen käytöksestä esiin asioita, jotka viittavat lastenkotitaustaan. Ja varmaan se esittelykin rauhoittuu, kun Suppis on ollut Suomessa useamman vuoden.

Sen sijaan äitini on vieläkin jossain kieltäymyksen tilassa. Kyllä hän Suppista rakastaa, mutta ei suostu myöntämään hänen taustansa merkitystä ja erilaisuuttaan sitä kautta. Hän jatkuvasti painottaa, että esim. Suppis ei olisi kovinkaan erinäköinen meidän vanhempien kanssa. Olisin mielelläni yhtä ihanan värinen pippurisilmä kuin Suppis on, mutta ikävä kyllä en ole, vaan kalpeaihoinen vaaleanpunertava vihersilmäinen eurooppalaisen näköinen nainen, kylläkin tummatukkainen. Suppiksen isi on taas vaalea sinisilmäinen viikinki, joten ulkonäkö menee vielä kauemmas. Minusta se, että myöntää erilaisuuden näkyvän myös päälle päin, johtaa siihen, että myöntää senkin, että Suppiksen taustassa on asioita, jotka eivät ole kuin millä tahansa kotitekoisella muksulla ja että tietyt jutut ovat hänen kanssaan enemmän pinnassa. Esim. oleminen erossa minusta pelottaa, läheisyyden tarve kontra sen pelko esim. nukkuessa.

Olen ottanut asiaa puheeksi äidin kanssa, mutta hän ohittaa sen. Toivon, että hän pian käsittäisi, että tosiasioiden kieltäminen johtaa vain turhaan etäisyyteen Suppiksen ja mummon välillä. Jossakin välissä Suppiskin tajuaa, että mummo ei 100% hyväksy häntä sellaisena kun hän on, taustoineen kaikkineen.

Lisää kuvia

Aikajärjestys eri onnistunut, mutta tuo piirtämiskuva on siis tammikuinen, ulkoilukuva jäältä Lapista maaliskuulta, kahvit tukassa (veti jäähtyneen mukin päälleen) huhtikuulta ja liesikuva toukokuinen.

Pottatreenien alkua

Rupesin eilen totuttamaan Suppista pottaan. Siis nostin potan olohuoneeseen, ja nyt on tarkoitus totuttaa Suppis istumaan siinä mielellään.

Se kävikin helposti. Suppis istuu siinä vähän väliä, ja saa taputuksia ja kehuja. Aloitin heti myös tarrapalkitsemisen isoilla Hello Kitty-tarroilla. Ekana iltana Suppis vastusti tarran liimaamista pottatarrajulisteeseen, minkä tein tätä varten. Päätinkin, että annan sen tarrojen liimaamisen olla, ja annan sen tarran käteen ihailtavaksi. Mutta tänään saatuaan tarran Suppis heti halusikin liimata sen siihen toisen tarran kaveriksi. Joten tosin hyvin meni läpi sekin kannuste.

Tarkoitus on siis nyt totuttaa potan olemassaoloon, tehdä siitä kiva juttu, ensi tai sitä seuraavalla viikolla kokeilla siinä istumista ilman vaippaa, ja pikkuhiljaa saada Suppis halumaan tehdä pissat ja kakat pottaan. Aluksi varmaan se onnistuu harvoin, ja tulossa on pitkä projekti. Keskimäärin kuivaksi opitaan kai noin 2,5-vuotiaana ja varaudun, että meilläkin tulee taukoja sitten jos oppiminen ei tunnu edistyvän tai tunnu olevan kivaa. Mutta kivempi olisi jos hän oppisi tekemään edes osan pissoista tai kakoista pottaan jo nyt kesällä, jolloin tarkenee vaellella kotona ja suljetuilla pihoilla pöksyittä.

Jos teillä on hyviä neuvoja, ihan yksityiskohtaisia ja käytännönläheisiä, niin vinkatkaa.

Tuossa on vertailukuvat, toinen on otettu 12.9. ja toinen eileneli 16.5. Tunnistaisitteko samaksi tytöksi?

Tavallinen päivä

Edellisessä postauksessa sanoin, että äitienpäivä oli tavallinen päivä, niin päätin nyt purkaa sen osiin.

Aamu:
noin 6.00 Suppis herää

Joskus toki esim. 6.15 tai jopa 6.30 kuten tänä aamuna, mutta ilmeisesti mun aamu-unisen ihmisen on vaan hyväksyttävä, että tyttäreni on aamuvirkku. Jos tämä jatkuu, niin onhan siitä hyötyäkin sitten päiväkotiaamuina. Odotan, että ryhtyykö Suppis ensi syksynä pimeyden lisäännyttyä taas nukkumaan pidempään, vai onko aamuvirkkus pysyvää.

Ensimmäisen tunnin aikana äiti koettaa herätä, Suppis syö puuron, saa uuden vaipan, aamupesut ja päivävaatteet päälle. Mitä puetaan, riippuu jatkosuunnitelmista. Jos mennään heti aamusta ulos/muskariin/asioille esim. kauppaan, niin body & sukkikset, jonka päälle sitten tulee vaihteleva määrä päällyksiä riippuen säästä ja minne ollaan menossa.

Jos ollaan ensin kotona, ja ulkoillaan päiväunien jälkeen, niin suosin pitkä- tai lyhythihaista paitaa + trikoo- tai collegehousuja, koska niihin voi helpommin kurkistaa, onko kakka todella tullut. Suppis sanoo "kakka" myös kun pissaa. Ja koska Suppiksella on laktoosi-intoleranssi, niin hajullisia ilmavaivojakin on.

Aamulla Suppis leikkii jollain sen hetkisellä suosikkilelullaan, juuri nyt muovisella kahviastiastollaan. Jos haluan vähän työrauhaa esim. tiskikoneen tyhjennykseen ja täyttöön, niin joskus laitan myös teletappi-dvd:n tai digiboksin uumeniin tallennetun Hoplan pyörimään. Addiktio näihin viihdykkeisiin on niin täydellinen, että saan rauhassa puuhata. Joskus laitan musiikkia, Suppis tykkää kuunnella lastenlauluja.

Jos herääminen on tapahtunut joskus 5-6 aikaan, Suppis syö noin 8.30 toisen aamiaisen, eli leivänpalan ja jugurtin. Tässä välissä syön itse aamiaista.

Jos on hoidettavia kauppa/posti tms. asioita, tykkään tehdä ne aamupäivällä, eli suht usein lähdemme asioille ja sen jälkeen puistoon, jossa Suppis keinuu, juoksee, kiikkuu ja seuraa tarkkaan muita lapsia. Kerran viikossa olemme käyneet muskarissa, joka jää nyt tällä viikolla kesätauolle, ja harvoin jossain äiti-lapsi-piirissä. Syksyllä meinaan ruveta käymään säännöllisesti lähellä olevassa MLL:n perhekahvilassa ja jatkaa muskarissa.

Jos ei lähdetä mihinkään, leikin Suppiksen kanssa esim. palikoilla ja marakasseilla ja luemme kirjoja. Pari kertaa viikossa maalaillaan ja nyt sain vihdoin hankittua elintarvikevärit itse tehtyyn muovailuvahaan, niin sitäkin aletaan kokeilemaan.

Päivä:

Kotiin palaamme noin 11.30, Suppis syö lounaan, vaippa vaihdetaan ja päiväunet odottavat. Joskus ne kestävät tunnin, toisinaan 2. Eli mun oma aika alkaa. Jos olemme olleet ulkona, käynnistän valmiiksi täytetyt astianpesukoneen ja pyykkikoneen. Jos ollaan oltu sisällä ja ensimmäinen satsi on jo peseytynyt, vaihdan pyykit ja vien märät kuivumaan. Ja sitten joko nukun tai syön itse tai luen lehteä tai katson jotain tallennetua tv-sarjaa, jota seuraan. Tai nyt luin meilit ja bloggaan.

13-14 välillä Suppis herää, saa pikku välipalan ja joko lähdemme ulos tai leikimme sisällä. Pyykkikone käy yleensä noin 2-3 kertaa päivässä. Hyvin harvoin se lepää koko päivän.

Ilta:

Iltaruuan Suppis saa noin 15.30-16. Sen jälkeen vaihdetaan taas vaippa, olemme kotona, leikitään. Isin tulo kotiin tai herääminen levolta (isi on vuorotyöläinen) on suuri ohjelmanumero. Joskus isi vie Suppiksen ulos vielä hetkeksi illalla, varsinkin jos olen erittäin väsynyt tai jos pitää tehdä jotain ilman pikku apulaista.

Jos on pesupäivä, Suppis käy kuuden aikaan saunassa meidän kanssa tai ammeessa. En ole nyt talvikaudella kylvettänyt kuivumisen estämisen takia Suppista kuin 2 kertaa viikossa, yleensä keskiviikkoisin ja lauantaisin saunan päälle, jos ei tuu akuutti tarve (esim. puuroa on koko tukassa). Yllättäen ne maalauspäivät ovat samat, milloin olen suunnitellut kylvetyksen :-). Kesällä tulee varmaan kylvetettyä enemmän, kun iho on enemmän kosketuksessa lian kanssa vähemmissä vaatteissa ulkoillessa.

Iltapuurot + d-tipat Suppis saa noin 18.30-19. Sitten vaippa, yöpuku, iltaluvut, pesut, ja nukkumaan noin klo 20.00.

Sen jälkeen mä käyn viemässä märät pyykit kuivumaan ja samalla otan kuivuneet mukaan kuivaushuoneesta. Jos ei oo käyty Suppiksen kanssa jo kylvyssä, käyn suihkussa, joskus saunotaan miehen kanssa. Sitten katselen telkkaa tai luen, rentoudun vähän, mutta periaatteessa nukkumaan on mentävä kohtuullisen aikaisin, kymmenen aikaan, jos meinaa nousta kuuden aikaan.

Tätä se on, oli jouluaatto, äitienpäivä tai arkinen maanantai. Erikoiset päivät ovat sitten vaikka sellaisia, jolloin meille tulee vieraita tai ollaan itse reissussa. Silloin Suppis saattaa nukkua rattaissaan tai muuten rytmi venyä. Tai jos ollaan jompi kumpi tai kummatkin kipeänä eikä päästä ulos. Viikonloppuisin on toki se ero, että voin nukkua joskus vähän pidempään tai pidemmät päiväunet, kun isi ottaa Suppiksen haltuun.

Potilaskertomus 1

Meillä käytiin eilen ekaa kertaa paikattavana sairaalassa. Suppis kaatui juostessaan ja löi pään lipaston nuppiin, kauheasti verta ja huutoa ja äkkiä päivystykseen. Siellä ei onneksi ollut ruuhkaa, vaan Suppis pääsi pian hoidettavaksi ja otsan avohalkeama liimattiin kiinni. Itse potilas oli aika rentona ensijärkytyksestä selvittyään, kun siis verentulo ja veren valuminen silmille saatiin loppumaan ja laastari ensiavuksi. Tämä oli ns. onnettomuus, joka on vain odottanut tapahtumistaan. Peloton tyttö kun kiikkuu, juoksee ja temppuilee eri telineissä lähes kaiken mahdollisen ajan.

Neuvolassa Suppiksen liikunnallisuutta kehuttiin kovasti, ettei monet yli 2-vuotiaatkaan osaa kaikkea, mitä Suppis: juoksee ihan kunnolla ja lujaa, kävelee varpaillaan, taaksepäin, sokkona, pikku lankkuja pitkin, kiikkuu jopa täysin suoraa seinämää pitkin jos vaan saa näppinsä johonkin esim. lipaston päälle. Olisko niillä muilla sitten enemmän itsesuojeluvaistoa :-)?

Ensimmäinen äitienpäivä on sitten illassa. Eipä tuntunut kovinkaan erikoiselta. Sain toki aamiaista sänkyyn ja kakkua ym., mutta ehkä ensimmäinen äitienpäivä, jolloin Suppis tajuaa äitienpäivän ja on omin käsin itse tehnyt kortin ja laulaa onnittelulaulun, on se sykähdyttävämpi. Tämä oli aika tavallinen päivä tässä elämässä Suppiksen kotiin saannin jälkeen, toki kiva sellaisenaan. Mukavinta oli, kun sain nukkua pitkään.