Addikti tilittää

Kauran blogissa puhuttiin elämäntapojen parannuksesta ja tupakanpolton lopettamisesta.

Minä lopetin polttamisen sudden death-mentaliteetillä. Olin silloin polttanut säännöllisesti 10 vuotta, sitä ennen satunnaisesti jossain tilaisuuksissa. Siihen aikaan poltin Light Cameleita, puoli askia päivässä. En ollut ikinä ennen ollut lakossa.

Päätin eräänä keväänä, kun yskin kauheasti, että tämä on viimeinen askini. Jätin siihen askiin yhden tupakan & sytkärin ja kanniskelin sitä kassissa aikani. Tarvitsin sitä tietoa, että minulla on mahdollisuus polttaa, ja että se on oma valintani. Vieroitusoireet olivat hirveät, kuin pahemmastakin huumeesta. Keskittymiskyky meni, hermostutti, hikoilutti jne. Etukäteen en olisi uskonut, että se olisi vaikuttanut niin paljon. Ja yllättäen vaikeinta ei ollutkaan olla polttamatta sosiaalisissa tilaisuuksissa, vaan yksin niissä tilanteissa, johon oli tupakan onnistunut liittämään: bussia odottaessa, aamukahvin kanssa jne.

En välttämättä olisi onnistunut lopettamaan, mutta 2 viikkoa sen jälkeen jouduin pahaan onnettomuuteen. Multa murtui selkärangasta nikama. Jouduin sairaalaan ja mulle tehtiin 2 selkäleikkausta. Ensimmäinen epäonnistui ja sen jälkeen tukiruuvi painoi selkäydintäni, En ole ikinä kokenut sellaista tuskaa. Elin täysin voimakkaiden särkylääkkeiden varassa.

Leikkauksien jälkeen en pystynyt istumaan kuin minuutin kerralla. Sitä määrää lisättiin minuutti per päivä. Opettelin uudestaan kävelemään. Siihen ne tupakan vieroitusoireet loppuivat.

Mutta vieläkin olen addikti. Näen todentuntuisia unia polttamisesta. Se tulee mieleen ainakin kerran pari kuukaudessa. Ja tuo lopettaminen tapahtui toukokuussa 1997. Olen polttanut sen jälkeen yksittäisiä röökejä baarissa tai muuten juhlamielellä, mm. millenium-yönä. Luojan kiitos en ole niistä jatkanut polttamista. Yksi ystäväni oli kokonaan polttamatta 8 vuotta ja poltti yhden, osti askin, ja jatkoi polttamista. Nyt tästä on 5 v, eikä hän ole lopettanut.

Ja siitä seuraavan ja tähän mennessä viimeisen kerran poltin, kun tulin lapsettomuusklinikalta, jossa olin juuri kuullut, että meidän ei kannata yrittää hoitojakaan. Olin siellä yksin, vaikka kaikilla muilla kerroilla olimme siellä kahdestaan. Mutta nyt tehtiin tutkimuksia vain minulle ja ajattelin, että voin mennä yksinkin. En arvannut, että se tuomio kerrotaan siinä.

Kävelin katua alas ja alkoi itkettämään. Menin ekaan vastaantulleeseen baariin, tilasin rommikolan. Join sen nopeasti. Tilasin toisen ja tupakka-askin, ja poltin. Itku voitti kumminkin, ja menin lopulta baarin vessaan itkemään. Sieltä tekstasin miehelle, missä olen, mitä on tapahtunut ja että mut pitää hakea pois sieltä baarin vessasta. Mies tuli ja haki.

Siitä on nyt kohta 4 vuotta. Siitä 3 kuukauden päästä soitimme adoptioneuvontaa saadaksemme PeLalle. Sen vajaan tupakka-askin annoin myöhemmin yhdelle tupakoivalle ystävälle, joka oli kylässä, ja jolta loppui tupakat. Hänkin on nyt ollut polttamatta 1,5 vuotta.