Nytpä tahdon olla mä

Sunnuntai-iltana tuli televisiosta tämä kuuluisa hitiksikin tullut dokumentti Nytpä tahdon olla mä (Etre et avoir).

Elokuva kuvaa idylliä, jossa yksi opettaja opettaa 4-10-vuotiaita. Pienemmille on esikoulutehtäviä, kirjaimia ja numeroita, ja isommille opetetaan oikeinkirjoitusta ja laskemista. Ohjaaja kiersi yli sata koulua, kunnes läysi tämän pienen auvergneläisen kyläkoulun.

Katsoin sen nyt illalla videolta, kun sunnuntaina en ehtinyt. Oli kiinnostava katsoa. Elokuva vaikutti aika epätodennäköiseltä hittielokuvalta, koulun kiertoa ja hitaita maisemakuvia. Maaseudun raskaita töitä, joita lapset tekivät koulun jälkeen. Kauniita kuvia oli kyllä, varsinkin ne talviset.

Näissä yhden opettajan kouluissa on se huono puoli, että jos opettajan persoona on sellainen, että se ei käy yksiin jonkun lapsen kanssa, niin pahimmassa tapauksessa se jättää arvet. Eräs arvostelija näki tässäkin filmissä heijastumia omista koulumuistoistaan. Opettajalla on muutenkin paljon valtaa, ja yhden opettajan kouluissa vielä enemmän. Olihan siinä kohtauksia, joista mullekin tuli muistoja mieleen, kuten pikku-Jojon välitunnille menon evääminen väritystehtävän myöhästymisen takia. Minut eristettiin tarhassa samanikäisenä ryhmästä 2 viikoksi käytännön pilan takia, eli käytännössä olin sitten ulkona yksin opettajan kanssa, ja sisällä yksin... ryhmään ei ollut asiaa.

Mutta kyllähän tuolla opettajalla oli kuitenkin sydän paikallaan. Välillä opetusmetodit tuntuivat kyllä aika vanhanaikaisilta, ja tyylikin. Onko se niin tärkeää, että opettajaa puhutellaan oikein kuin armeijassa? Tämä voi kyllä kuulua kulttuuriinkin. Ja sydäntä särki, kun noin pienet joutuivat niin koulumaiseen ympäristöön ja yhdelle tuli äitiä ikävä. Silti tuollainen pieni kyläkoulu on varmaan parempi paikka ihan pienille, ja erityislapsille, kuten sille isommalle tytölle. Hänenkin puolestaan vähän suretti, kuinka hän pärjää isolla yläasteella kommunikointivaikeuksineen varsinkin Ranskassa, jossa hiljaiset eivät ole kovin suosittuja.

Nythän Suomessakin on perustettu tällaisia yksiopettajaisia kyläkouluja vastaiskuna koulujen sulkemiselle ja oppilaiden pitkille koulumatkoille. Eri medioissa on esiintynyt lähinnä mäntyharjulainen Halmeniemen koulu, jota vetää vantaalaisen Ilolan koulun rehtorin työstä (virka- tai hoito)vapaalla oleva opettaja Juha Juurikkala. Juurikkalahan on opettajapiireissä kuuluisa ja kysytty luennoitsija. Ilolan koulu on erilainen koulu, jossa lapset opiskelevat eri ikäisten kanssa samassa ryhmässä ja itsenäisesti (ei siis niin opettajalähtöisesti kuin tässä dokumentissa).

Mutta muitakin samantapaisia kouluja muistan kuulleeni syntyneen. Itseänikin kiinnostaa tuollainen koulu, ja ajattelin näiden tulevien opintojen aikana käydä tutustumassa tuolla. Voisin hyvin kuvitella itseni pienen kyläkoulun opettajana, jolla on monenikäisiä oppilaita. Meillä kun on maallemuutto muutenkin haaveena. Onko tämäkin sitten sitä romantisointia?