Pikkuveli

Kuulin radiosta PMMP:n version Noitalinna Huraan tunnetuimmasta biisistä Pikkuveli. Ei ollut minusta mikään hyvä versio, mutta muistoja se toi mieleen. Osasin itsekin soittaa tuon biisin, ja esitimme sitä silloisen poikaystäväni kanssa kotibileissä ja vastaavissa.

Siihen aikaan, kun tuo laulu ilmestyi, minulla oli tavallaan pikkuveli. Minähän olen kuopus ja asunut ainoana lapsena 11-vuotiaasta lähtien. Muut olivat jo silloin maailmalla, kävivät toki kotona lomillaan.

Pikkuveli-laulun sanat sopivat siihen ajanjaksoon enemmän kuin hyvin. Olin lukion viimeisellä luokalla, etääntynyt vanhemmistani sekä järkevistä ja varovaisista sisaruksistani. Minä kapinoin sitä järkeä vastaan. Halusin opiskella taiteita, enkä ajatella mitään toimeentuloja tai muuta ikäviä asioita. Ajattelin niiden järjestyvän siinä elämän myötä. Niin kuin sitten kävikin. Toki realismia on tullut vähän enemmän itsellenikin verrattuna noihin aikoihin.

Meillä oli läheinen perheystävä, jolla oli pieni poika. He kävivät meillä joka viikonloppu ja välillä iltaisinkin. Joulut, pääsiäiset, vaput ym. he viettivät meidän kanssamme. Olimme tavallaan tuon perheen mummola, koska heidän omat sukulaisensa olivat laittaneet välit poikki, koska pojan äiti oli tehnyt lapsen tahallaan yksin.

Sinä talvena eräänä perjantai-iltana tuolta äidiltä katkesi verisuoni päästä keskellä työpäivää. Hän meni koomaan. Poika haettiin päivähoidosta meille kuten joskus ennenkin, kun äiti oli iltavuorossa. Hän oli silloin 3,5 vuotta. Poika luuli, että äiti tulee perässä meille, mutta kerroimme, että äiti on sairastunut, ja on sairaalassa. Poika olisi halunnut mennä katsomaan, mutta oli pakko sanoa, että ei voi, äiti ei jaksa ottaa vastaan nyt. Poika asui meillä.

Kuukauden päästä äiti kuoli. Ruvettiin järjestämään hautajaisia. Sinne ilmestyi äidin sukulaisiakin toiselta paikkakunnalta, jotka näkivät ensimmäisen kerra pojan. Poika ei tajunnut kuolemaa, vaan luuli, että äiti näkee hänet taivaasta vain pihalla ollessa, ei katon läpi. Yöllä hän itki ja heräili, rupesi kastelemaan alleen. Hän ei enää halunnut nukkua yksin omassa huoneessa.

Sosiaalitoimistossa mietittiin huoltajuutta. Minun vanhempani olisivat halunneet ottaa pojan meidän perheeseen, mutta pojan täti perheineen ilmoitti, että he ottavat pojan. He olivat alle 30-vuotiaita ja heillä oli jo yksi pieni lapsi, sisarukseksi. Minun vanhempani olivat silloin vähän alle 50 vuotta, eikä mitään biologista sukua pojalle. Tämä perhe uhkasi, että jos me alamme taistelemaan huoltajuudesta, ja häviämme, me emme ikinä saa poikaa kylään. Vanhempani miettivät mahdollisuuksiaan, mutta päättivät luopua, koska riski oli liian suuri.

Puoli vuotta äidin sairastumisen jälkeen poika muutti heidän luokseen. He eivät adoptoineet häntä, koska silloin hänestä ei olisi saanut sosiaalitoimelta rahaa. He myös käyttivät osan äidin kuoleman jälkeen pojalle aikuisuutta varten kerätyistä rahoista omiin tarpeisiinsa.

Kun poika tuli kylään, hänelle laitettiin risaiset, likaiset, pienet tai säähän sopimattomat vaatteet päälle, eikä mukaan mitään varavaatteita. Jalkaan laitettiin täysin keleihin sopimattomat tai liian pienet kengät, että äitini ostaisi pojalle uudet. Pikkuhiljaa oli pakko siirtyä jossain uusperheissäkin tuttuun käytäntöön, jossa meidän ostamat vaatteet ja kengät pysyivät meillä, koska jos ne menivät pojan mukaan, niitä ei näkynyt seuraavalla kerralla.

Poika kävi meillä aika usein. Kävi ilmi, että sukulaiset puhuivat pahaa hänen äidistään. Me katselimme kuvia äidistä, puhuimme hänestä hyviä asioita, kerroimme millainen ihminen hän oli. Koetimme pitää häntä elävänä muistona. Vaikeaa se oli. Poikaa pelotti, ettei muista minkä näköinen äiti on.

Minä muutin sitten pois, ja näin poikaa harvemmin. Lähettelin hänelle paketteja ja kortteja, joskus ulkomaanmatkoiltakin. Nämä herättivät närää sijaisvanhemmissa. Pyydettiin, etten lähettäisi niitä, kun heidän muut lapset kadehtivat niitä. Lähetin silti, ja varmistin soittamalla perään, että menivät perille.

Näimme joskus, kun satuimme yhtäaikaa mun vanhempien luo. Viimeisen kerran olen tainnut nähdä häntä hänen rippijuhliensa aikaan. Hän muisteli, kun luin hänelle Aku Ankkaa tai satuja ja piirtelimme kuvia TaoTaosta, joka oli silloin ensimmäistä kierrosta televisiossa ja joka oli pojan suuri suosikki.

Nyt hän on jo 21 vuotta ja elää omaa elämäänsä. Minun vanhempiini hän on vielä silloin tällöin yhteyksissä, mutta harvoin. Nuorella miehellä on muutakin puuhaa. Hän on kuitenkin aina lähimpänä pikkuveljeä kuin mitä tulen koskaan saamaan.